Kauniisti kukkivat liljat Hirvihaarassa, omalla pihalla. Pihan nurmikkoon ei ole tallattu polkuja.      Poissa on astujat polulta, poissa elämä talosta.
  Tuntuu pahalle mennä sinne, tyhjään taloon, hoitamaton nurmikko ja rikkaruohojen keskellä elintilaa hakevat kukat ovat voittaneet, saaneet loistavat värit terälehtiinsä. Pyyhin salaa kyyneliä silmäkulmasta. Kuinka se tämä elämä veikin kaiken senkin mitä kuolema jätti? Tuntuu ettei minulla ole mitään....
  Olin siellä taas. Kävelin pihalla, katselin kuinka kaikki paikat huutavat tekeviä käsiä. Minulla ei ole intoa aloittaa siellä taas kaikkea alusta. Niin paljon on tapahtunut, paljon rikottua ja tuhottua, sellaista jota en saa takaisin ja miksi siis sinne palaisin? Kunhan nyt.... ja kaikki suunnitelmat ovat auki. Katsellaan kesä ja korjataan sato, mitäpä tässä muutakaan.
   Vietimme pienen loman yhdessä siskoni kanssa. Kaksi leskinaista, elämän kolhimia, mutta ei kolhiintuneita! Terveys on onneksi melkoisen hyvä, pieniä kolotuksia ja kankeuksia alkaa tällä iällä olla ihan jokaisella, mutta mitä pienistä vaivoista. Oli todella ihan mukavaa, hienoja hetkiä, juttelua ja pohdintoja ihan kahden kesken. Emme herkutelleet hienoissa ravintoloissa, mutta kävimme tutustumassa paikalliseen jäätelön valmistajaan ja jäätelöähän oli ihan pakko maistaa. Hyvää oli.
Yrittäjärouvalla oli uusiakin suunnitelmia, vaikka hänen päivänsä karjatilalla, maidon tuottajana on totisesti työntäyteinen, kuten oli ollut se edellinenkin. Iltalypsyltä heinäpellolle, aamulypsylle, jäätelön tekoon ja avaamaan liikettä jossa oli useita asiakkaita meidän lisäksemme.
  Alkutuotannosta suoraan kuluttajille, ilman välikäsiä, siinä on ideaa.
  Sain ostaa luomu maitoa, suoraan tilalta, suoraan lypsäjältä ja voin sanoa ettei ollut laihaa maitoa!
  Katsotaan mitä "poikii" lomamme. Ehkä tässä sellainen kunnon etelän lomakin jossain vaiheessa järjestyy, ehkä sinne kaihottuun Afrikkaan.

Jokin näkymätön voima vetää minua korpeen, rauhalliset polut, suonsilmäkkeet ja metsälammet joiden sininen vesi on kuin peili taivaan sinelle.

Sellaisessa maisemassa ajatus saa siivet ja silmä havaitsee pienimmänkin ihmeen.

Siellä maisemassa olen kotonani.

Lapsuudessa karkasin usein lähimetsään jossa karjaakin laidunnettiin. Ei siellä kasvanut mahtavia honkia, eivät kuusten latvat kurottaneet korkeuksiin, mutta maassa oli pehmeä sammalmatto ja katajat valloittivat pienimmänkin kivenkolon kasvupaikakseen.

Siellä tarkkailin sepelkyyhkyn pesintää, siellä kuuntelin kuukkelia ja teerien kukerrusta.

Sinne pakenin kun mieli oli maassa, siellä olin vain minä luojani kämmenellä, itkin ja ilakoin aina mielialojen mukaan.

Kun jo matkasin maailmalta kotiin menin taas metsään. Oli mentävä katsastamaan vanhat kivet ja kannot, oli katsottava vieläkö kuusi kasvaa oudossa paikassaan, kiven päällä, korkealla se seisoi. Oli lonkeroinut juurensa kiven ympärille kuin pyydysverkon. Siinä ne kiemurtelivat kuin kaunein kudin vasten kiven harmaata pintaa ja painuivat alas maahan imemään ravinteita kasvavalle puulle.

Nyt on kulunut vuosikymmeniä. Ei taida enää kuusi kivellä kasvaa. Ei ole mikään kuin ennen, mutta muistoissa näen yhä ne näyt ja kuulen kuinka metsä huokaa minulle ja minun kanssani.

On toiset metsät ja toiset lammet.

Metsä ja sammalmättäät, veitte sieluni, mutta en pyydä palauttamaan. Onneni on siellä missä tuuli tuutii oksitossa, missä tuoksuu pihka ja sammal, missä muurahaiset jatkavat loppumatonta uurastusta pienillä poluilla, siellä olen yhtä pieni ja yhtä suuri kaiken olevaisen rinnalla.