Kesäin kulkua.

Laajat Lupiinivainiot ovat tänäkin kesänä koristaneet teiden pientareita. 

Mieheni kutsui kaikkia kukkia lupiiniksi. Joskus ruusukimpun ojentaessaan sanoi:" Toin rakkalle lupiineja!"  Kasvoihan niitä meidänkin pihallamme, mutta katosivat jollain ihmeellisellä tavalla, olisi se edes yksi puska saanut säilyä, mutta onhan noita ihailtavia ihan villinä pitkin maastoja.

Kukat valtasivat mielen tänä aamuna.

Muistan komeat sammalleimut ikkunamme alla. Kuvasin niitä kesällä 2005 ja komeita olivat...

Hienosti kukki myös syreenipensas. 

Nytkin haluaisin pihan jossa kukkisi koko kesän, mutta olosuhteiden ohjaamana luovun suurista suunnitelmista. Harkitsin muuttoa, harkitsen vieläkin, mutta pari seikkaa olisi vielä selvitettävä juurta jaksain, hoidettava alta pois, kuten sanonta kuuluu.

Keväällinen kaatuminen pitää oikeaa olkaa ja lapaa kipeänä. Ei tarvinnut kuin yhden leikkimielisen kuulan työnnön ja taas siihen sattuu. Oma vika. Kun ei ole lapioitavaa saa lapakin rauhan, mutta olkaniveltä tarvitsee jopa syödessä ja ihme kyllä, tämä koneella kirjoittaminenkin tuntuu kipuna, joten parempi katsella vain kukkia...

Se oli se kesä, 2005. Silloin kukat kukkivat ja kesä oli kesä! Olihan silloinkin myrskyjä, kaatuneita puita, pitkiä kantoja...

Arvo 02.08.1937 - 15.08.1997

Aina se ikävä tuntuu pahalle.

Aina elokuun 15 päivä.

Vaikka vuosia on kulunut, tuntuu tuo päivä, 02.08. 1997  elävän muistoissa yhtenä niistä päivistä jolloin elämä hymyili, meillä oli juhlat ja vieraita jotka tapasivat Sinut viimeisen kerran juhlimassa syntymäpäivääsi. Sanoitkin, että nämä ovat viimeiset juhlasi. Kuinka julmalta se yhä tuntuu, kuin olisit tiennyt tiesi...

Elämän on pakko jatkua heillä jotka elävät.

Muistot eivät koskaan kuole, eikä yhteinen elämämme minnekkään muistoista katoa.

Rakkaus elää.

Itsehoito ja hoitamattomuus.

Harmaa taivas, vaikka aiemmin oli niin kirkas ja kaunis aurinkoisen päivän alku.
Harmaita ovat osin ajatuksetkin.
Ihminen teklee kummallisia asioita huomaamatta, että moni teko, tai tekemättä jättäminen vaikuttaa moneen asiaan.

Kun tässä kevään ja kesän vaihteessa löysin itsehoitolääkkeet vatsavaivoihini olin tyytyväinen ja tietysti, kun olin lääkinnyt oireet pois, unohdin ottaa sen "lääkkeen" josta olin avun löytänyt. Taas tunnen kuinka vatsa oireilee, myllää ja möyrii.

Nyt on otettava itseään niskasta kiinni ja huolehdittava omasta hyvinvoinnista.
Ei vain tullut lomaillessa noita pillereitä ja pulvereita mukana kuljetettua ja kaikki nekin mitä oli, jäi sattumanvaraisesti otetuiksi. Tänään on tropit liotettu, pulverit sekoitettu ja terveysohjelma, ilman yhtään reseptilääkettä, taas hallinnassa.

Kävin eilen kaupassa ihan ajatuksen kanssa. Jugurtti, paprikat, ja vitamiinipommiksi hedelmiä. Parempi lautaselta kuin pilleripurkista nuo vitamiinit ja hivenaineet nauttia, lisäksi maistuvat paremmilta ja täyttävät vatsan.
Sattui siihen asiakas joka kyseli mitä tarjouksessa olleista herkkusienistä voisi tehdä ja mitä minä niistä teen, kuinka käytän. Kerroin paistavani sipulin kanssa, osa menee sellaisenaan, osa muhennoksena ja sitten lopusta teen keiton. Hän intoutui ostamaan koska ei pääse metsään sienien keruuseen. Terveellistä syötävää ne sienet, kaupasta ja metsästä liedelle kannettuina.

Ellei sade saavu kastelemaan luonnon rikkauksia, aion sinne metsään mennä nyt...

Unet ja ajatukset.

Unet.
Olen nukkunut huonosti ja nähnyt unia, levolliosta nukkumista ei tunnu löytyvän, vaikka en minä noita unia pelkää. Edesmennyt mieheni on unessani melkein joka ainoa yö.

Viime yönä hän tuli jostain kalareissulta kotiin Kaarlon kanssa. Alkoi heti pakkaamaan puhtaita vaihtovaatteita laukkuun ja sanoi lähtevänsä Kaarlon kanssa jonnekin mihin minua ei oteta mukaan.
Kysyin miksi hän taas lähtee, kun juuri palasi, eikä ennättänyt edes istumaan lähtöpuuhiensa välillä. Sanoi, ettei minun kannata kysellä koska hän ei kuitenkaan ota minua mukaan. Kertoi viihtyneensä hyvin kotoa poissakin kun on siihen  jo tottunut. Kysyin jo onko hänellä toinen nainen kun ei kotona voi olla. On pitkiä aikoja tiellä tietymättöllä ja minä kaipaan kotona, olisi niin paljon asioita joita voisimme tehdä yhdessä.  Saamatta vastausta jäin vain seisomaan yksin jonnekin ovelle, eikä miehiä näkynyt missään.
Heräsin taas tunteseen, että hiljalleen hän on jäämässä sinne minne elämän loputtua me kaikki kuljemme, tahdomme lähteä, tai ei.

Olen sitä mieltä ettei hän ollut valmis elämästä luopumaan ja nyt tulee  minulle kertomaan sopeutuvansa olotilaansa. Olen sitten mieletön tai ei, mutta uskon sielunvaellukseen ja johonkin sanoin selittämättömään yhteyteen välillämme. Niin monta tapahtumaa on selittämättömiä hetkiä joisa olen tuntenut hänen olevan mukanani, vaikka on poissa.
Unessani usein totean, että olen kaivannut häntä, etsin ja kyselen tietääkö kukaan missä hän on.
Onhan nämä liki 20 vuotta olleet omalla tavallaan raskaitakin vuosia, vaikka olenkin sinut itseni kanssa. Jos nuo muutamat ihmiset vielä oppisivat uskomaan etten ole alistettavissa ja ohjeistettavissa, en kaipaa ohjeita elämääni, en sanelupolitiikkaa ratkaisuihini, vaan rauhaa ja edes åpientä kunnioitusta kaikesta siitä mitä olen heitä auttaakseni tehnyt ja uhrannut.
Hyvä, että edes Hän käy minua tervehtimässä ja toteaa etten tarvitse enempää kuin minulla on.
Tulkoon uniin, sekin on rakkautta.

Kosken kuohut ja kivet.

Eräänä päivänä, kulkiessani taas pohjoisen maisemissa, pysähdyin kuuntelemaan kosken kuohuja.

Tuuli humisi korvissa ja vesi pärskyi kiviin törmätessään. Maisemassa ei ollut muita ääniä, lintuja lenteli rantatörmällä selkäni takana olevissa pensaissa, mutta lauluja eivät minulle laulaneet.

Viihdyn kyllä ihmisten seurassa, kuljen ja kuuntelen, kysyn ja vastaan, mutta en välttämättä kaipaa suuriin ihmisjoukkoihin ja metelin keskelle. En ole vielä löytänyt seurakseni sellaista ihmistä  joka vilpittömästi kertoisi viehättyneensä noihin karuihin maisemiin, kiviin ja rinteisiin, korpiin ja soihin, joita minä haluan katsoa ja tutkia kiven pinnan kuvioista pieneen kukkivaan sammaleeseen asti.

Joskus kaipaa sellaista seuraa jonka kanssa voi jakaa näkemäänsä, keskustella ja tutkia juttuja juurta jaksain. Parempi yksin kuin huonossa seurassa, sanoivat vanhat tietäjätkin, niin olen hyväksi havainnut asian itsekin. Jos seuralaisella on aina jokin asia huonosti, tämä tai tuo ei passaa tänään pirtaan, se on vain rasittavaa seuraa. Kun liikkuu yksin, kukaan ei kiukuttele pitkästä matkasta, heikoista eväistä, tai veden laadusta. Petikin on usein kova ja kylmä!

Niin kuljen orpona maailmalla, perheen hylkäämänä, ihan kuvannollisesti ja osinhan se on  tottakin.

Olen oma perheeni, kaikki saman hatun alla suojassa.

Valokuvasin taas Lapissa paljon kiviä. Kunhan pimeät illat saa, alan työstämään kuvista jotain uutta, jotain joka on ollut haaveena jo pitkäan aikaa. Kivet joita taas kannoin kotiin asti, saavat uuden elämän. Olen kivihullu, vaikka ne eivät korvaa minulle mitään puuttuvaa, ne ovat tärkeitä.

Kuinka kauniiksi luonto on kivilajien värit ja muodot muovannut, sen näkee katsoen lohkareita, tai veden muovaamia sileitä kivien pintoja. Tahtoo vain olla rakennetuissa alueissa pelkkää louhosta ja murskeessa murskattua soraa. Luonnon muovaamat lohkareet sammaloituneinen pintoineen tarjoavat ihan oman taiteensa josta olen aina pitänyt. Niitäpä sitten taas kuvattuina kansioissa ja albumeissa.

Kivet ja vesi, luonnon elementit, komeita ja koskettavia tunnelmia muodostavat yhdessä ja erikseen, minun rakkauteni kohteina.

Pääskyset ja tarkka katse.

Ketä siellä?

Papukaijakin ihmettelee pääskysten riemua. Huutaa isoon ääneen seuraa, kuka sitä nyt yksin, kun kaveri on sisällä.

Pääskysiä olen nähnyt täällä pohjoisessa enemmän kuin etelässä vuosiin. Pesivät jo toiseen kertaan. Nautintoja on maalla monin kerroin kaupunkiympäristöön verraten. Harmaahaikarakin tuolla lammikon laidalla, muiden lintujen seurassa näyttää viipyvän pikavisiittiä kauemmin. Arkana nousee lähestyttäessä lentoon.

Aurinko näkyi tuolla puiden välissä varhain aamulla, mutta sinne piiloutui paksuun pilviverhoon. Maassa on yöllinen kosteus, vain saappailla selviytyy kuivin jaloin, kunnes, toivottavasti, aurinko lämmittää ja imee tuon kosteuden.

Johan tämä kesä on koetellut sateilla, varsinkin viljelijöitä joilla taitaa olla hekkoja satonäkymiä monilla seuduilla. Kelpaahan minun, maattoman ja karjattoman nauttia sateistakin, kun ei parempaa säätä satu kohdalle.

Nyt on uusien teiden aika. Kilometrejä edessä ja takana, mutta hiljalleen matka taittuu.

Matkalla.

Niin se alkaa hiljalleen olla aika palata kotiin, vaikka kuinka kivaa on olla " lomalla ", joskus se tulee loppu reissullekin.
Ilmat ovat sitä mitä ovat, harvemmin paistetta, mutta vesi on kesän elementti, järvetkin vapaina lainehtivat. Laineilla tanssivat sadepisarat iloista tanssia.
Kovin vähiin jäi vesillä liikkuminen tällä matkalla, liikuntaa sitä vanha kroppa kaipaa lomallakin.

Harvemmin olen poikennut niin paljon suunnitelmistani suunnittelemattomalla matkareitilläni, kuin nyt olen tehnyt. Eipä kyllä kotoa lähtiessä ollutkaan muuta varmaa sen varatun mökin lisäksi. Sinne kimpsut ja kampsut, ( kuka muuten tietääkään mitä se kampsu on?) reppu selkään ja joka päivälle löytyi jotain mielekästä tekemistä ja kokemista. Saa tulla syksy, silloin vielä yksi reissu Lappiin ja talvi jääköön äkkipäätösten varaan mitä matkustamiseen tulee.

Ukkonen tuolla hieman juuri jyristelee, taivas on pilvessä, mutta ympäristö kuhisee elämää ja ääniä. Vielä on kesää ja lomaa jäljellä, muillakin kuin minulla.
Yhteisiä kesämuistoja kerätään.

Kukon laulun aikaan.

Aapisen kukko, ihan kuin ensimmäisen k kirjaimen kuva. K niinkuin kukko, L niinkuin laiva, vaikka harvapa lapsi oli laivaa nähnyt, kukko sen sijaan kiekui melkein joka kodin navetassa.

Lomailu on siitä kivaa, että pääsee katsomaan muutakin kuin naapuritalon seinää omasta ikkunasta. Minua kiehtovat suot ja salot, vaarat ja vainiot. Jälleen rinnassa kaihertaa kaipuu pohjolaan. Ei sille luonteellensa mitään voi, joka vetää pois sieltä missä ei ole juurinensa juurtuneena, jossa on kuin tuulen tuoma tyhjä pussi, täyttyy ja tyhjenee vuoroin sen mukaan nostaako tuuli, vai painaako alas.

 

Tuosta juurettomuudesta lasketaan leikkiä, mutta ei sitä sittenkään sellainen ihminen tunne jolle elämä on antanut työn ja rakkauden kotipaikkakunnalla. Usein sanotaankin, että se ihminen muutti kotoa naapuriin... Siinä ei hentokaan juuri katkea ja ihminen on aina kotona. En tiedä kenenkään tunteista, vaikka kuinka hekin kaipaisivat jotain muuta kuin sen mitä on.  Minulla ei ole juuria missään, tuskin juurtumisen merkkejäkään ja tällaista taimea on turha vaalia, ei kasva kuitenkaan uuteen maaperään, ellei satu siihen oikeaan jota ei kai itse sittenkään ole aina oikein valittu.  

Aapiskukko on laulanut. Komealla äänellä tämäkin kukko aamulla kertoo päivän alkaneeksi. Kukonlaulun aikaan. Mitä se kello silloin on? Se on kukon kello samassa ajassa kesät ja talvet, aina oikeassa ja laulu kajahtaa heti kun on orrelta alas hypätty. 

Aamulenkille minä, ennen kukon laulua.