Jouluaamun pohdintoja.

Jouluvalot ovat valaisseet monen kodin ikkunoita, katujen ja teiden ylle on viritetty valoketjuja, tähtiä ja poroja kuvioina pelkkien lamppujen lisänä.
Kaupunkien toreilla kohoavat komeat kuuset latvan kurottaessa kohti taivaita.  Harvoin niissä on muuta koristelua kuin lamput, mutta haluaisin tehdä hyväntekijä järjestöille ensi joulun varalle ehdotuksen noiden torikuusien uudenlaiseenkin koristeluun. Se ei maksa mitään! Jätän tällä kertaa idean hautumaan ja kun pyhät ovat ohi, laitan kiertokirjeen.

Jouluun on liitetty monia perinteitä joita sukupolvesta toiseen pidetään kunniassa ja siirretään nuorempien tietoon. Joulupukki, pakkasukko, mitä niitä lieneekään nuuttipukinkin lisäksi nimiä lahjojen jakajalla, aina lapset lahjoja odottavat, jos lahjojen jakaminen on perinteinen tapa.

Joidenkin uskonto kieltää koko joulun.
Kun eri uskonsuuntiin kuuluvat ihmiset perustavat perheen syntyy ristiriita joulun perinteen noudattamisesta. Juuri tässä päivänä muutamana näin televisiossa ohjelman jossa juuri sellaisesta lapsuuden kokemuksesta puhuttiin. Olin havaitsevinani sen, että omille lapsille annetaan oikea joulu!

En kyllä ole koskaan perehtynyt siihen mistä juontaa juurensa tapa viedä kynttilöitä haudoille juuri aatto yönä.
Vanhaan tapaan kuului lämmittää sauna päivällä, mennä saunaan valoisana aikana, koska vainajat tulivat saunaan pimeän tullen. Sekin perinne jatkuu. Moni lämmittää saunan päivällä, valmistautuen kaikkiin muihin aaton rituaaleihin valoisaan aikaan tuntematta tuota vanhan perinteen pohjalta perinteenä siirtynyttä tapaa.
Jotain taikuutta joulussakin siis on uskonnolisten tapojen lisäksi.
Olisiko tuohon haudoille kynttilöiden vientiin jokin johto ajatus tuosta vainajien vaelluksesta jouluyönä?
Nämä ja monet muut perinteet saivat minut taas kiinnostumaan uudesta asiasta, joulun tarinasta pakana ajasta lähtien, vai oliko silloin koko tarinaa? Pakanoilla ei ole kristikansan Jumalaa?

Joulun ruokiin liittyy omat perinteensä.
Niihin en koskaan ole sen enemmän ajatuksiani tuhlannut, kinkku, laatikot, rosollit ja kaikki ne kalojen valikoimat mitä kukin on pöytäänsä saanut asuinpaikankin mukaan. Lipeäkala tuli tutuksi lapsena, kuivaa turskaa liotettiin lipeävedessä (puun tuhkaa) ja valkaistiin hangella. Hyvää ja edullista ruokaa aikana jolloin proteeinin saanti oli vähäistä, liha kallista ja harvassa mökissä oma lehmä. Nykyisin lohi on vallannut kalapöydässä sijaa silakalta ja turskaa saa kovin harvoin muutoin kun lipeäkalana joulun aikaan. Hintakin on korkeampi kuin lohella! Siitä huolimatta sekin joulukalana asemansa säilyttänyt. Hajusta huolimatta, tai juuri sen tähden.

Muistan ne radion joululahjavalvojaiset, läpi yön ohjelmaa. Nyt jouluyönä oli juonnettua yö ohjelmaa, mutta tuo uutisten tulva ja niiden aikana tuo inhottava äänipläjäys. Ärsyttää, jopa päivällä, saati yöllä. Kukahan senkin keksimisestä suuret rahat taskuunsa kääri? Useimmiten se vielä räjähtää korvissa kun yrittää pitää edes naapureiden vuoksi radionsa äänitason yöllä hiljaisena. Pläjäys, muutama sana seuraavasta uutisesta ja taas pläjähtää! Pitäkää uutisenne ja välisoittonne. Se entis ajan välisoitto oli sentään tähän nykyiseen verrattuna hunajaa korville!

Niin, tuo yö ohjelma voisi olla vaikka vanhojen kuunnelmien uusintoja ilman uutiskatkoja, vuoroin musiikkipitoisten öiden kanssa, jos nyt rohkenen jotain mielipiteenäni näin joulu aamuna lausua.

Yksinäisyyden pohdiskelua.

Tulipa tässä hämärässä aamussa mieleen erään Tv ohjelman mietteet. Yksinäinen ihminen mietti ( pastori ) aikoinaan sitä, kuinka monta päivää hän voisi olla pois yliopiston luennoilta eikä kukaan huomaisi,että hän on pois. Kuinka monta päivää menisi, että joku alkaisi etsimään?
Se on minunkin mielessäni viivähtänyt enemmän kuin yhden kerran.
Joskus menee viikkoja ettei kukaan ihminen ota minuun yhteyttä. Naapurit eivät varmasti edes ajattele olenko kotona vai kylillä. Ei tuo minua ahdista! Olen tottunut tähän yksinäisen suden kohtaloon johon eräät tapahtumat ovat minut tavallaan ajaneet. Hiljaisuus, olemattomuus!

Tulee joskus mieleen, että tunteeko kukaan edes pahaa mieltä jos katoan kartalta, tunteeko syyllisyyttä tms. Se ei ole oleellista, vaan se, että nuori, opiskeleva ja elämässä lujasti kiinni oleva ihminen on tuntenut ja tuntee samoja ajatuksia.
Lehdet uutisoivat siitä kuinka yksinäisen vanhuksen elämää on mahdollisuus piristää, edes jouluna. En tunne olevani vanhus, en pelkää yksin olemista, enkä aio tuntea yksinäisyyttäkään, mutta tiedän monen tuntevan.

Kun seinät alkavat kaatua päälleni astun ovesta ulos, menen sinne missä on ihmisiä ja mistä löytyy ehkä tekemistäkin. Hyppään autoon ja ajan pois yksinäisyydestä! Kaikilla ei vain ole niitäkään mahdollisuuksia, tai puuttuu voimaa repäistä itsensä irti itsesäälistä. Heidän kohdallaan voi olla kyse sairaudestakin joka sitoo paikoilleeen.

Monen ihmisen elämästä ovat kadonneet huomiset!
Kuinka minä tai sinä, tai hän jolla on kaikki mahdollisuudet muutoksiin, voimme olla tukena toisillemme ja heille jotka eivät apua osaa, tai rohkene edes huutaa?

Yksinäinen susi.

Vietin viikon Ylläksellä aikana jolloin siellä oli hyvin hiljaista.

Turistivirrat eivät siihen aikaan Lappia täytä ja sehän sopii minulle joka en rakasta mitään joukkovaellusta kohteesta kohteeseen. Sain kulkea omia polkujani, kiivetä rinnettä ylös, katsella maisemaa ja kuunnella tuulen huminassa luonnon omia ääniä.

Omaan sisimpäänsä on aina aihetta katsoa hiukan tarkemmin. Kannattaa pysähtyä tarkastelemaan omia tunteitansa, tulevia ja menneitä asioita voi ajatella kaikessa rauhassa kun unohtaa kiireet jotka väkisinkin hallitsevat ajoittain kaikkia ajatuksia.

Yksinäinen susikin kaipaa ajoittain lauman joukkoon, mutta lauma ei aina ole valmis varauksetta hyväksymään erakoita nauttimaan lauman suomasta turvasta.

Olen eräänlainen erakko, erinäisistä syistä joiden käsittely tässä yhteydessä on turhaa.

En halua sitovaa parisuhdetta, kaveruus ja ystävyys riittävät minulle. Yhteiset mieliharrastukset ja aatteet, matkailu jne. ovat seikkoja joita kavereiden kesken on kiva harrastaa, mutta, mutta, tuntuu ettei elämä ole aina samaa mieltä kanssani, samoin ajattelevia miehiä ei vain osu samalle polulle. Tuntuu kuin miehillä olisi saalistusvietti aina päällä.

Onhan minulla hyviä kavereita, ei se ole syy näihin mietteisiin. Koska olen se yksinäinen susi en aina kaipaa mitään erikoista seurapiiriä vaan osaan olla yksinkin eri paikoissa ja tilanteissa.

Olen tuijottanut omaa sisintäni liikaakin, tunnen itseni ja tiedän mitä juuri nyt haluan. Kunhan tämä käsien ja olkavarren kivun syy selviää, kunhan se on ohi, on taas uusia haasteita odottamassa. Kipeällä kädellä en nyt voi oikeastaan mitään tehdä, imurointikin on helvetillinen koettelemus. Kättä ei voi nostaa vyötärölinjaa korkeammalle, olkapää ja rintaluiden yläpulen kipu on sietämätöntä.

Joulua valmistellen, herkuitta ja kinkuitta, tulee se sieltä.

Oi kuusipuu...

Eilen ei ollutkaan enää vastaajaa firman puhelimessa, kun yritin saada vahvistettua etten sittenkään muuta siihen asuntoon joka olisi ollut, muutamaa huonoa yksityistä kohtaa vaille hyvä. Sotin ao. henkilölle ja kerroin etten sittenkään löytänyt tarpeeksi niitä hyviä puolia ja jätän asunnon jonkun muun halukkaan käyttöön. Ymmärsivät hyvin perusteluni, siitä kiitos.

Haluan hyvän keittiön.
Se on ehdoton vaatimus, toinen vaatimus on valo ja kolmas viihtyisä ympäristö.
Pitänee vielä kevääseen saakka miettiä kaikkia mahdollisuuksia, Kyllä se pohjoinen sittenkin vetää puoleensa vielä tässä hetkessä, vaikka monen mielestä olen liian vanha muuttamaan.
Milloin on liian vanha?

Joitkin asiat pysyvät muuttumattomani, jotkin muuttuvat ajan mukana. Kaikkea ei halua muuttaa, mutto kun sitten muutos tapahtuu ei itsekään tiedä tuntuuko se oikealta muutokselta, vai kannattaako tehdä niin, että ohittaa koko asian miettimättä kumpaa haluaa, uutta vai vanhaa. Koti nyt on kaikille tärkeä asia ja siellä pitää viihtyä. Muiden asioiden kohdalla asia kerrallaan.

Tämä ilmaston suuri muutos, lumeton talvi, tuntuu kyllä maiseman ankeutena ja pimeytenä.  
Juuri nyt on hiukan lunta maassa meilläkin. Kauppaan olisi vähän asiaa, mutta jääköön menemättä ettei tule heräteostoja tehtyä. Lapsenlapsella on synytmäpäivä huomenna, sitäpä tässä pohdiskelin kuinka muistaisin kun matkaakin on. Jospa ennen Joulua olisi aikaa ajella, vaikkapa toinen risteilykin tehdä kun lippukin on olemassa. Tallinnassa olsi ihan kiva Joulutorilla.... ja muutenkin siellä olis hiukan halvempaa sekin mitä ei välttämättä tarvitse. Eipä sieltä kyllä tullut  suuri ostoksia tehtyä viimeksikään, vaika kauppakeskuksessa kiertelimmekin.

Mielessä pyörii tuo maamme hallituksen toiminta, eikä eduskunnstakaan ole kirvonnut kovin suuria talouden parannukseen tähtääviä aloitteita. Kaikki puhuvat jostain, mutta jotain ei tule valmiiksi!
Porvareilla on porvareiden tavoitteet, niin on ollut aina ja niin on hamaan ikuisuuteen. Politiikassa omistaja ja työntekijä ovat aina ajamassa eri tavoitteita. Nyt olisi molempien aika antaa jossain kohdissa periksi, muuten ei maan asiat parane. Ei kannata pitää niin lujasti kiinni uppoavan veneen perästyä että uppoaa itsekin.

Joulutähtieni tarinaa.

  

Tämän kuvan olen ottanut 30.6.2005.

Joulutähti kukki koko ajan Joulusta alkaen ja sopi mielestäni ihan hyvin muiden kukkieni joukkoon.

1970 sain Leevi Lingolta ison Joulutähden ja se kukki seuraavankin joulun yli. Kukkaa piti nukkumapuuna 1971 keväällä pesästä maahan pudonnut, hoitoon ottamani harmaavarpunen joka kulki mukana huoneesta toisee, ei mennyt avoimesta ikkunasta muiden lintujen joukkoon, mutta sai kohtalonsa maalla, kun äitini kissa saalisti sen. Ei ollut onneton oppinut eläimiä varomaan, kun meillä oli silloin kiinanpalatsikoira Pepe joka ei ollut paha kärpasellekkään.

Kuvastoa selatessa sattui tämä joulukukan kuva silmiini ja toi mieleen ihan oikean tarinan.

Mukavaa viikonloppua kukkien ja joulukiireiden äärelle!

Katsoen tietää enemmän.

Juu, se oli kyllä tilava asunto, valoakin, ainakin osassa asuntoa. Nykyisen asuntoni olohuone ja keittiö eivät ole yhteensä niin tilavat kuin tuolla oli olohuone. Joskus ovat arkkitehdit osanneet suunnitella asunnon niin, että turhia neliöitä ei ole, koko asunto on asuttavaa tilaa, ei kopperoita ja pieniä huoneita jonne tuskin yhden hengen sänky mahtuu. Miksi isoon asuntoon tungetaan pieniä huoneita, en ymmärrä, mutta en paljon muutakaan suunnittelijoiden älyn kukkasia ymmärrä.

Onhan miettimistä, kuinka ja miten teen päätökseni, mitä on paras pitää tärkeimpänä, mukavuutta, tilaa vai kustannuksia?

Käväisin kauppakeskuksessa.
Autoja oli parkkipaikalla enemmän kuin yksi, mutta niin se on aina isoissa liikekeskuksissa. Niihin on mentävä omalla autolla koska harvemmin ne ihan kaikkien naapuriksi on rakennettu.
Eipä paljon ollut ostettavaa, pala lihaa, maitopurkki ja juustoleipää sen tavallisen omenaostoksen lisäksi. Lempiomenia taas iso pussi viileään odottamaan Joulua. Tuleehan se odottamattakin, mutta ei noita omenia taida monta päivää kaupassa olla, maahantuonti oli ja meni, lisää ei kuulemma tule.

Harmittaa tämä sormieni tilanne, langat odottavat kutojaa, ompelukoneessa langat valmiina hameen ompeluun, ei tule mitään... sormia pitää vääntää oikenemaan ja se sattuu. Käveltävä vain kaiken ohi, siivouskin kuin tervaa, rättiä ei saa väännettyä kuivaksi, ja tämä on helvetillistä. Lääkäriä kun ei tähän vaivaan saanut aivan heti... onneksi silmälääkäri ja leukakirurgi ovat aina sovittaneet ajat sopivien hoitojaksojen mukaan. Käsilääkäriä ei taida olla?

Viikonloppuna on muuta ajateltavaa, saa nähdä kuinka vähillä ostoksilla selviän Joulumarkkinoilta? Joskus olen sieltä ostanut kanelitankoja ja kuivattuja mausteita, saa nähdä tällä kertaa. Onneksi on tiistaihin asti aikaa miettiä tuota asuntojuttua. Mitä saisin ja mitä menettäisin, mikä painaa vaakakupissa enemmän?

Henkinen koti.

Ei ole kesä, mutta ei talvikaan.
Kuvan maisemiin matkustamiseen syttyi hillitön halu.
Se on se pohjoinen, liekö minussa villiä poroa ilman sarvia, vai onko pohjolan kitukasvuinen mänty kietonut minut juuriensa lonkeroihin, syvälle pohjolan karuun maahan?  Jokin sinne vetää kuin jääkaapin ovi lahjaksi saatuja lausemagneetteja. Tartuntapinta on herkkä. 
Norjan rannikolla ja Pykeijassa vieraillessani tuntui kuin olisin tullut pitkältä matkalta kotiin. Sama tunne valtaa Lapin tuntureilla ja tunturipuroilla, joskin nämä etelänkin korpimetsät antavat sielulle lääkettä. Jokainen meistä, sanotaan, on oman tiensä orja!
Miksi orja, miksi ei herra? Haluaisin ohjata omaa elämääni sinne missä henkinen minä tuntee olevansa kotona. Se vaatii kyllä ponnistuksia nyt, kun aika on kuljettanut asumaan ja elämään pois sieltä missä henki olisi herkimmillään ja sielu lepäisi.

Tänään aion mennä katsomaan asuntoa. Ristiriitaisin tuntein, kun haluan ja en halua, koska haluan vain sinne minne mieli halaa.
Olisiko se paras olla täällä, mennä ja olla sielläkin missä haaveillen tuntee olevansa kotona. Rajoituksia ei ole kuin omassa päässä.

Olen taas erään valinnan edessä, kukaan ei voi auttaa, päätös on tehtävä ihan itse, mutta epäröin, onko tuo sittenkään se koti jossa haluan asua. Katson ja mietin.... haaveillen pohjoisen avaruudesta, hangista ja sinisestä hämärästä joss voi ihailla jopa tähtitaivasta.

Päivitystä

Pikkujoulu vietettiin iloisissa merkeissä.
Mukana oli yllättävän paljon nuoria palokuntalaisia seuralaisineen. Vain me palonaiset olemme jo kaikki ikääntyneitä, eikä mikään houkutin saa Kangasniemellä nuoria naisia liittymään joukkoomme.  Kyllä puheenjohtajamme jo heittikin ilmaan ajatuksen, jos olemme liian sissäänlämpiävä joukko, mutta se ajatuskaan ei saanut kannatusta.
Keväällä on kehitettävä jokin raflaava tapahtuma aatteen ympärille lisäksi kun yhdistys täyttää 30 vuotta on juhliakin tiedossa.

Jälleen näimme mielenkiintoisen kuvakavalkaadin pelastuslaitoksen eri tehtävistä Kangasniemen kunnan alueella. Valitettavaa on, että vuoden aikana onnettomuuksissa tapahtui 2 kuolemaan johtanutta onnettomuutta. Palokuntalaisilla yksi murtuma ja yksi palanut polvi. Muonitusta ei monta kertaa pojat tarvinneet.

Sunnuntain Itsenäisyyspäivän juhlallisuudet sujuivat monella paikkakunnalla sateen merkkeissä, niin Kangasniemelläkin. Lippukulkue tuli kirkosta suoraan kunnantalolle jossa pääjuhlaa vietettiin.
Kiitos ohjelmasta. Hieno juhla kahvituksineen ja näyttelyineen.

Vuoden poliisi kätteli Sirpa vaimonsa kanssa Presidentti parin. Lauantai iltana he olivat palokunnan pikkujoulussa ja toivottelimme heille mukavaa Linnan reissua.  Mukava pariskunta.

Tänään on lämmintä leipää, juuri uunista otin ja maistelin, hyvää siitä tuli, kauraleivästä.
Huomenna silmälääkärille... saa näkee näenkö?

Talvi, renkaat ja juhlat.

 Kyllä vain, talvirenkaat ovat melkoisen tärkeä vakuutus talviliikenteessä liikkuvalle.

Oman auton alla on nastarenkaat, mutta kulutuspinta alkaa olla vähissä joten on harkittava uusia, mutta mitä merkkiä. Kitkoja en halua, huonolla kelillä auto on nastarenkaillakin kuin kelkka leveistä renkaista johtuen. 

Eri rengasmerkeillä on omat kannattajansa eikä oikein puolueetonta suosittelijaa ole kohdalleni osunut. Kalleinkaan ei taida aina olla paras. Kesärenkaat ostin Nokialaiset, mutta niistä tulee auton sisällekin melkoinen melu. Kiitos ei seuraavia samaa merkkiä. Nokialaisekin valmistetaan Venäjällä, mutta yllä olevan mainoksen aikakausi on mennyt, tai en tiedä vaikka samaa regasmerkkiä siellä edelleenkin valmistetaan, mutta SOVEXPORT nimistä tuontiliikettä tuskin enää meiltä löytyy.

Kivoja nuo vanhat mainokset ihan vain muistuttamassa mitä oli ennen.

Saadaanko tälle talvelle lunta?

Kuvan ottamisen aikoihin oli todella luminen talvi ja kuvan ottamishetkelläkin melkoinen pakkanen.

Se oli talvea se.

Täällä etelässä ei lunta ole, eipä paljon ole keskellä maatakaan. Pohjoisin osa saa nauttia valkoisista hangista, en voi mitään tänäänkään sille ajatukselle, että sinne olis päästävä. Tietäis todella milloin on tarve nastarenakaille. täällä saa ajella kaiken talvea asfaltti teitä enemmän kuin lumisia ja jäisiä reittejä, siksi nastat kuluvat ja kuluttavat tien pinnoitteita, mutta pakkohan ne on olla autossa alla, jos aikoo jotenkin turvallisesti liikenteessä mukana ajella. Parkissa auto saa olla vaikka ilman renkaita!

Tänään syödään juhlaruokaa, juhlimme pikkujoulua, ison joulun juhlimisesta en taida suunnitelmiakaan tehdä. Paras kun viettää juhlaa hiljaisuudessa muistojen siivittämin ajatuksin.

Jokin maatilajoulu jos sattuisi silmiin, sellaista voisi harkita, mutta sen pitää olla lumisessa maisemassa, hankien keskellä.

Iltasella sitten juhlimaan kun  päivän paastoaa!

VR ja bussiliikenne.

Maaseutu ja kaupunki, asuinympäristöjä ja elinkeinon harjoittamiseen soveltuvia paikkoja. Aivan selvää, mutta kaupunkilaisten ja maalaisten epäsopua, toistensa elämää ja elämän arvoja arvostelevia mielipiteitä on kautta aikojen ollut ilmassa.
Nettijulkaisut jakavat mielipiteitä joita kaikilla meillä on mahdollisuus omana mielipiteenämme nettiin naputella.

Jälleen kerran huomasin kuinka julkisen liikenteen jakautuminen ja palvelut kohtelevat kaltoin maalla asuvia. Ihan omasta kokemuksesta tiedän millaisia vaikutuksia on linja-autojen aikataulujen muutoksista ja vuorojen lakkauttamisesta. Kangasniemeltäkin pääsi ennen Helsinkiin joko Joutsassa autoa vaihtaen, tai suoralla pikavuorolla joista jotkin vuorot muuttuivat  paikallisvuoroksi Joutsa - Pieksämäki välillä. Nyt on vuoroja lopetettu ja kiertomatka kulkee jopa Mikkelin kautta, kun Joutsan vuorot on lopetettu.
Juna vie, sanottiin aina ja siihen uskoin itsekin. Vie se, mutta kalliilla hinnalla kun vertaa siihen kuinka hinnat ovat linjaliikenteessä muuttuneet bussien eduksi.
VR tarjoaa punaisilla suurilla numeroilla 15 euron lippuja, juu, tarjoaa, mutta kuinkahan sellaisen lipun voi ostaa. Eilen selasin aikatauluja ja lippujen hintoja tarkoituksena matkustaa määrättynä päivänä Helsinkiin. Juupa juu, kaksinkeraisella hinnalla vuoro kuin vuoro, ellei ole valmis aamuyöstä lähtemään liikkeelle kun illalla pitää olla Helsingissä. Ei l-a. vuoroja ole siihen aikaan, ei pääse junalle.
Vaikka hintakilpailu vääristääkin yrittäjien asemaa, olen itse todennut kuinka halpaa ja helppoa on matkustaa OnniBussilla. Ainoa hankaluus siinä on tuo lippujen maksaminen ja tilaus. On oltava netti ja tulostin. Kaikilla niitä ei ole. VR lopettaa omat lipunmyyntinsä asemilla, monilla se on jo aiemmin loppunutkin, ja junaliputkin on tilattava netistä, tai maksettava automaatilla.
Helppoa kuin heinän teko, sanoo joku.
Ei ole helppoa. Olen sentään käyttänyttietokonetta ja osaan mielestäni käyttää maksu-automaattia ja puhelintakin. Kävi tässä eräällä pohjoisen visiitillä niin, että menin bussilla Mikkelin rautatie asemalle. Lipunmyynti oli kiinni. Osta automaatista. Olen eläkeläinen ja ns. Veturin jäsenkin. Olisin ollut oikeutettu kahteen tarjoukseen, eläkeläisen ja Veturin tarjoukseen. Ostin lippua Kajaanin kautta Rovaniemelle. Lippuautomaatti ei tuntenut reittiä, koska siinä oli kaksi junan vaihtoa. Lippu olisi pitänyt ostaa kolmessa osassa, eli ei mitään alennuksia ollut mahdollisuus automaattimaksulla käyttää hyväksi, enkä saanut koko lippua koska sitä reittiä ei automaatti tuntenut. Kirosin kyllä valintani. Jos olisin istunut omaan autoon olisin silloin ollut jo pitkällä.

Onneksi konnarilta sain lipun, mutta kalliimmalla hinnalla.
Toinen VR lippuselkkaus kun konnari ei saanut puhelimestani auki maksamaani lippua.
Olen luopunut junan käytöstä, vain Lappin joihinkin kohteisiin sitä kulkuneuvoa voi käyttää, ellei perillä ole oma auto välttämätön, useimmiten se minulla sitä on.

Niin... ostin eilen edestakaisen lipun Onnibussiin.
Sain halvalla ja tiedän että kyytiin mahtuu.

Pikallisliikenne on kaupungeissakin jokaisessa omansa, kaikissa ei samalla tasolla kuin Helsingissä.
Missä kaikesta liikenteestä valitetaan eniten? Helsingissä ja siell' pääkaupunkiseudulla tietenkin.  Kun paikallisjuna on kymmenen mn´´inuuttia myöhässä, haetaan korvausta kun se juna nyt oli myöhässä ja minä jäin vaihtojunasta tms.
Voi helkutti, sanon  minä.
Miksi ei ihminen lähde liikkeelle tarpeeksi ajoissa ehtiäkseen aikataulunsa mukaan?
Siksi, kun kaikesta nykyisin saa ja voi vaatia korvauksia.

Siinä nämä maamme kalliiksi tulleet päättäjät ovat onnistuneet, kaikesta maksetaan, mistä ikinä osaat maksua ja korvausta pyytää.
Paras kaikesta, romutuspalkkio autoista.
Siinä jaetaan valtin rahaa kuin kauraa kyyhkysille! Ota tästä, valtio maksaa, osta uusi, mitä siitä vanhasta... voi tuota avokätisyyttä päättäjiltä, eikä ilman saastuminen ole tuollakaan päätöksellä yhtään vähentynyt!

Romutuspalkkiot!

Ottaa päähän tämä nykyhallituksen toiminta, vatulointia ja jytkyjä kerrakseen.
En mitenkään, en millään laskutavalla voi ymmärtää kuinka maahan saadaan tuhansia uusia työpaikkoja  kun työläisiltä viedään lomarahat!
Mistä sitä työtä syntyy? KUka kykene enää mitään edes ostamaan, kun ostovoimaa leikataan kaikin tavoin ja palkankorotuksena kansa saa veronkorotuksia ja leikkauksia. Ostovoima kun yhä useamman kansalaisen kohdalla entisestään heikkenee, ei ole kulutusta edes sille tuotannolle jonka kuluttajat nyt käyttävät.

Kun ihmisellä ei ole varaa ostaa maitoa, on päivän selvää että ei osta myöskään voita leivälle, kahvikermasta puhumattakaan. Mistä hallitus loihtii työtä ja millä ihmiset maksavat työstä, ei edes tapetointia voi vanhus suunnitella kun ei ensiksi ole rahaa ostaa sitä tapettia ja sitten pitäis vielä maksaa palkka työstä. Sekin työ jää teettämättä!

Olen jo pitkän aikaa ihmetellyt ketä tuo autojen romutuspalkiiokin hyödyttää eniten. '
Ulkomaisia autotehtaita ja maahantuojaliikkeitä. Vain varakkailla on varaa romuttaa auto ennen sen loppuun ajamista! Köyhä ajaa niin kauan kuin pellit pysyy paikallaan ja auto menee katsastuksesta läpi. Sitten se joutaakin romuksi. Ennen ei mitään romutuspalkkioita maksettu, mutta harvan auton omistajan pihalla niitöä raatoja näkyy, ne romutettiin ikänsä ja kuntonsa takia, ei siksi, että vanhasta autosta maksetaan palkkio kun ajat sen romuttamolle!
Kuka siis kerää hyödyn ja montako työpaikkaa tuokin tukiraha on avannut.
Enemmän se raha hyödyttäisi pienellä eläkkeellä kituuttavan sairaan vanhuksen elämää, olisihan hänellä edes sen 1500 euron edestä vuodessa korjata omaa kuntoansa ja joku auto jäisi romutuspalkkiota vaille.

Tasan ei kulje talous tarpeen ja hyödyn kesken.
Autonraato ei kaipaa ruokaa ja sehän on yhteiskunnan omaisuutta jos tiepuoleen jää, harvoja jää niin ettei omistaja omastaan huolta kanna, mutta kun romutetaan täysin ajokunnossa olevia autoja joilla moni pienipalkkainen syrjäseudun asukas vielä ajelisi edes satunnaiseen työhön. Nyt ei mennä töihin, kun ei ole bussivuoroja, aika omaa autoa ja polkupyörällä ei oikein pitkiä matkoja ajella.

Paljon muutakin mielessä, mutta turhaahan se on tyhmän kansalaisen mitään vastaan hangoitella kun hallituksessa on noin viisaita miehiä jotka osaavat jopa laskea miinukset plussiksi.
Minusta 10 on aika pieni luku, pitäisi se sentään ministerin muistaa, mutta hatustahan ne uudet työpaikatkin vetäistään. Harva vain käyttää hattua joten vedot ovat vähäiset.

Lliput ja loma maksettu.

Kai se tammikuussa jo talvikin saapuu, nyt tuntuu kyllä matalapaine laskeutuneen kylien ja talojen ylle.
Oma matalapaine kohosi korkeapaineeksi kun löysin lomavaraukselle kohteen.
Irlannissa asti on toimisto jossa alennuksia ja tarjouksia käsitellään, mutta onhan tarjous vielä voimassa, kun 5 joulukuuta mennessä on varaus tehtävä. Ehkä se sieltä hoidetaan ja toiveeni täytetään. Puhelua odotellessa...

Unista sanotaan, että ne ovat jatkumoa sille mikä on valveilla jäänyt käsittelemättä.
Tuota selitystä en ihan heti usko, koska yleensä en iltaisin ajattele sellaista mitä uni näyttää.
Viime yönä olin junamatkalla kohti Krimiä. Ihmeellisesti ne maisemat junan ikkunasta katsoen olivat kuin olisin katsonut filmiä tai kuvia Venäjän laajasta maasta. En ollut kyllä Venäjän matkaa ajatellut.

Niin, nyt tuli vahvistus Lapin lomasta, maksu on hoidettu ja jos seuralaisella sattuu olemaan kani tai koira, senkin saa huoneistoon viedä 30 euron siivousmaksulla. Sitä en minämaksa kun ei ole lemmikkiäkään. Kesti se aikansa että 50% alennus oli saatu koodattua Irlannissa ja varaus Suomeen hoidettu. Kaikki kunnossa, palataan asiaan.

Unesta piti puhumani.
Olen usein nähnyt unta miesvainajasta. Teemme ja touhuamme yhdessä, mutta koskaan emme juttele keskenämme, vaikka puhumme unessani muille paikalla oleville. Sitä olen usein herättyäni oikein ihmetellyt itsekseni. Ei kai hänellä ole mitään katkeruutta josta olisi vihainen, meillähän oli kaikki
asiat puhuttu puhki ja poikki, riidelty ja sovittu 36 vuotta kuitenkin rakkaudella.

Äitini tulee useinkin uniini.Side välillämme ei ole katkennut, napanuora on näkymätön side ja koettu elämä kantaa muistoja uniin. Tervetuloa uniini kaikki rakkaat. Kukaan ei ole tullut säikyttämään, vaan ikäänkuin vahvistamaan uskoani siihen, että kerran me vielä kohtaamme.... uskokoon ken haluaa.

Nyt kun tänään olen varannut A-hytin Tukholman risteilylle ( toivottavasti ei laineet lyö liian kovasti laivan kylkiin, eikä pakkanen pilaa kaupunkiretkeä) ja pohjolankin loma on järjestyksessä, kelpaa tässä saunan jälkeen nyt syödä maksakastiketta lisukkeineen ja hörpätä kahvia päälle. Ilta tuo uudet kujeet.

Viikko Lapissa, tai loppu elämä.

Aste pakkasta, joulukuun 2 päivä ja maassa juuri ja juuri valkoista lunta johon askeleet ovat tehneet hiekkaan asti painautuneen tumman kuvan jalkineesta. Ei siis talven tuntua ilmassa eikä maassa.

Kummallisen hiljaista on koko maisemassa. Eivät tirskuttele tiaiset, ei ole sirkuttajia ja variskin toimii kuin varas ainakin naapurin kuistilla. Kun roskapussi hetkeksikin unohtuu kuistille, on varis paikalla. Osaa ravistella pussit tyhjäksi.

En ole talia ulos laittanut, sen tapana kun on alkaa haisemaan näin lämpimillä säillä ja tottahan toki tintitkin tarvitsevat tuoretta talia, ei haisevaa läskiä!

Päivän suurin haaste, löytää vapaa hotelliviikko joulukuun loppuun, tai tammikuun alkuun. Risteilylippuja on taas pari kappaletta, mutta Lappiin halaa mieli. Kyllä se vielä niin on, että pohjoiseen muutan. Tämä kaipuu keskelle puhdasta luontoa ja haasteita ei jätä minua!
Pitää laittaa hakuun mies Lapista, voisin majoittua hiljaiseen huoneen nurkkaan, tuottamatta häiriötä. Liedellä kun saisin soppani keittää ja kahviini vettä olisin ihan onnessani ja tyytyväinen kuin kissa keinutuolissa.
Jaa, että miksi se mies Lapista, no siksi, että hänellä olisi tarjota se nurkka kodistaan. En minä naimisiin halua, Lappiin on kaipuu.
Jos ei muu auta, eikä ihmeitä tapahdu, pakko alkaa katselemaan omaa kotia vähintään Oulun korkeudelta! Täällä ei ole enää kivaa, pian 60 vuotta olen opetellut olemaan muuta kuin Keskipohojalainen enkä ole oppinut.

Miksi se tuo ihmisen mieli onkin niin kaavoihin kangistunut, että mitä vanhemmaksi tulet, sen enemmän lapsuuden kokemukset ja muistot merkitsevät?
Toisaalta kaikista kokemuksista ja ihmisistä jotka ovat elämässä vaikuttaneet, jotenkin koskettaneet tunteita hyvässä ja pahassa, ovat kuin väriläiskiä iholla. Niitä ei voi pestä pois, ne pysyvät.
Rakkaus ja rakkauden menettäminen.... vaikeita kysymyksiä joita olen itsekin pohtinut.
Kun on rakastunut ei edes ajattele sitä mahdollisuutta, että sen menettäisi, ettei olisi sitä rakasta ihmistä jonka kanssa elämä on jaettu ja aiotaan jakaa jokainen tuleva päivä kaikilla elämän kokemuksilla.
Itselleni tuli elämäni ensimmäinen koha hetki kun isäni nukkui pois. Silloin tuntui ettei elämässä voi luottaa mihinkään, isäni, vasta 70 vuotias nukkui pois, äkillisesti, mutta ennätin jättää hyvästit ja toivottaa hyvää yötä.
Kun menetin puolisoni luottamukseni elämään hävisi, mikään ei ole pysyvöää, mikään mitä haluaa omistaa, ei ole omaa lopullisesti. Uskoni rakkauden voimaan hävisi.
En uskalla rakastua, etten menettäisi ja kokisi samaa tunnetta. Luopuminen on niin kova kokemus että sen hyväksyminen otti aikansa. Sellaista ajatusta kannoin vuosia, en rakastu etten koe samaa!!!

Eihän ihminen sittenkään voi hallita tunteitansa.
Olen ihastunut moneenkin ihmiseen. Jopa tunsin liian suuria tunteitakin, mutta se oli se yksi tarina joka päätyi toisen osapuolen vastentahtoiseen vanhaan paluuseen. Tuttu tarina jotka minut silloin tunsivat, kymmenenkö vuotta siitäkin jo, on toki enemmän...

Tuo Lapin mies jota ei ole olemassa, mutta joka voisi ilmestyä kuin kuu pimeälle taivaalle, voisi olla se tie sinne kaamoksen keskelle... tai, voihan se mies olla vaikka etelänavalta, jos kuljettaa minut sinne Lappiin pysyvästi. Tämä on pakko ottaa huumorin kannalla, koska ihan totta puhuakseni, etsin kaiken aikaa asuntoa sieltä napapiirin tienoilta ja sinne halaa mieli lomallekin.
Edes muutama päivä ennen Joulua, tai Jouluna, kunhan mieleni saisi taas hunajaa.

Aste plussaa.

Yöllä oli mittari pakkasessa.
Mittari pakkasessa, sanoi anoppini, kun aikoinaan halusin kertoa yöllä olleen pakkasta.
Niin oli viime yönä ja märkään maahan ilmestyi valkoinen kuura. Lumisateet tulossa, talven enteitä marraskuussa.

Alkuviikon risteilyllä sain nuhan jota minulla ei ole aikoihin ollut. Kun tanssimme hiki päässä, paita märkänä ja täydessä tilassa oli kyllä hapestakin pulaa, siinä sitten viileyttä hakiessa se pieni vilu iholle tuli. Hytin lämpötilaa olis tietenkin voinut illalla nostaa, kun yöllä palelin niin vietävästi, eikä ole ihme tämä nuha. Reissussa rähjääntyy.

Tänään olis tarjolla tapahtuma johon olin ihan vakuuttanut meneväni, mutta sekin pitää nyt miettiä kannattaako vuotavan nenän kanssa mennä ihmisjoukkoon.

Jo muutaman viikon on ollut taas tämä kiusallinen vaiva, sormet jäävät koukkuun ja tekee todella kipeää kun pitää toisella kädellä irrottaa sormet vaikkapa haarukasta kesken syönnin. Jos nastoja ottaisin kouriini olisivat piikit kämmenessä, molemmissa käsissä vaivana, ei tule mistään työstä mitään kun kädet menevät nyrkkiin. En ole aikeissa ketään lyödä, jotain vain haluaisin tehdä loppuun. Käsitöistä ei voi edes haaveilla!

Imurin letkua on vaikea pidellä kun sormet ovat koppurassa, mutta nythän on hyvä syy jättää joulusiivoukset väliin.
Ehkä se joulu tulee siivoamattakin, ainakin se on merkitty almanakkaan.

Huumorilla ja tosisaan.

Mie se alloinki kirjottammaan jo alle alakoulu ikäsenä.

Kaikki Kalevan ja muitten lehtien tyhyjät laijat kirijotin täyteen, aluksi aivan vaan tikkukirijaimilla, sitte piirtelin niitä vanahan raamatun sivvuilla olevien puukstaavien näkösiä korukirijaimia ja opinki ne kirijottamaan taiteellisesti. Oppi on tallella vieläki ja usko tai älä, ne on piirtelin sanomalehtien laitoihin, niitä kai sanotaan jollaki hienolla nimelläki, oliko se nyt markinaali, vai katetraali, olokoompa ny mikä hyvväänsä, semmoseen opettelin kirijottamaan ja lujin lehestä uutisia äitillekki ko se keitti riisipuurua.

Löysin muuten meijän vintiltä semmosenkin Kaleva lehen josa kerrottiin Titanikin uppuamisesta. Kamala onnettomuushan se oli kaiken kaikkiaan, vaikka tuttuja ei mukana ollukkaan. Olihan sielä pelastuneisa joku tutun tuttu ko siittäki Ameriikasta asti tulleet sukulaiset kerto juttuja.

Raamatun lukeminen se oliki tärkiää ko ne kirijaimet oli niitä vanahan aikasia ja kamarisa oli aina hämärää. Sielä minä sitä mummulle lujin ko se sairasti ja oli uskovainen.

Koulusa oppein lissää, kaikkia laatusanoja ja nimisanoja, taivutuksia ja sanaluokkija, mutta eihän ne arkisesa kielesä oo tarpeellisia. Luulevat vielä liikaa oppineeksi ku alan puhhuunki kaupunkilaista, niin ko aikonaan sanovat naapurin Ellalle joka oli ollu aivan Helesingin Yliopistosa oppilaana. Se puhu hienua kirijakieltä ekalla lomallaan, vaan siittä se tokeni omalle murteelle ko oli kesän kotona.

Muuten ku puhuvat kieliopista misä aina sanon etten oppinu mittään ko laskin mäkiä niillä tunneilla, vaikka kyyllähän minäkin kaikki tunnit luokasa olin ja pänttäsin kaikki päähäni mitä opettaja sano ja kirijasa luki.

Vieläki muistan sanasta sannaan Maantiejostaki sen kohan josa puhuttiin Suomen järvistä ja joista. Se alako; Suomea sanotaan tuhansien järvien maaksi... sitä minä pättäsin päähäni kerran ko äiti oli sairaalasa ja minä jouvuin keittämään koko porukalle ruokaa. Sevottelin mannapuurua ja lujin kirijaa samalla.

Sain minä palakinnonki kirijotuskilipailuista. Ne oli niitä koulujenvälisiä, järijestettiin lääneittäin ja voitin yhtenä vuonna. Kirijotus julukastiin lehesäki, oli se makia voitto, tuntu sillon ja tuntuu vieläki, että jotaki minäki osasin ja ossaan.

Tojistus oli kans aika hyvä, paras koko siittä luokasta ja meitä oli palijo ku kuulun siihen suureen ikäluokkaan joka sojan jäläkeen koulua kävi. En siihen josta tänä vuonna suurena puhuttiin, ne on erikseen. Sillon oli tavallista ko peheesä oli seihtemänkitoista lasta (17) niitäki oli vaikka ylleisempiä toki vähä pienemmät lapsilaumat.

Ihtestään on hyvä puhua ko tietää mistä puhhuu, muista en palijo tiiä ja siksi oonki hilijaa muijen tekemisistä. Tuola joku sano, että haukkua voi murteellaki, vaan ei ny tullu mieleen muuta haukuttavaa ko tämä nykkyinen hallitus, enkä sitäkään haukua julukisesti, joten haukkumata jää muukki pahhaa ja rahaa teheneet ja tuhonneet.

Viestit kertovat taas jonkun lähteneen...

Nyt se on taas se aika jolloin lähipiirissä nukutaan pois.
Ikäviä uutisiahan ne ovat aina, mutta kun se koskettaa näinkin läheltä kuin nyt viime päivinä on koskettanut.
Kaksi on poissa, kuka on kolmas? Vanha kansa on aina sanonut ettei kaksi ilman kolmatta. Tuttuja on jo kolme, mutta tavallaan ihan perheen piiristä nyt kaksi vainajaa odottaa maan poveen laskemista.
Hyvää matkaa, sanoin jo, sanon sen uudelleen.

Onko syksy saapunut kun jo vietimme syyspäivän tasaustakin? Eihän tämä mitään synkkää syksyä ole. Aurinko paistaa ja linnut laulaa. Muuttolintujen parvia liitelee pilvien joukossa ja osa viettää pelloilla ruokailu taukoa. Metsässä oli taas ihan hiljaista. Ulkoilu on mielekkäämpää puhtaassa luonnossa ja samalla silmäilin sieniä. Vain muutamia pieniä tatteja joita en edes tunnistanut ja komea punainen kärpässieni polun vieressä. Syksy se on, halusipa sitä tai ei. Koivuista tuuli riipii lehtiä ja paljon oli taas metsä alastomampaa kuin edellisellä lenkillä.

Kiva kun on puuhaa harrastuksista, menoja silloin tälläin, ettei koti tunnu vankilalta.

Matkasuunnitelmiakin talven varalle, pääsen toisen siivellä parin viikon lomalle tammikuussa!

Aamullakin hämärää.

Kova sade piiskasi kattoa kaiken yötä.
Kävin keskellä yötä imeskelemässä  muutaman suolan rakeen ja pari lasia vettä join päälle. Ei tullut uni, mutta tuli ihan katsottava elokuva; Kaunotar ja Hirviö, telkkarista. Siinä se osa nukkuma ajasta sitten kivasti kuluikin ja aamusella ajelin aamukahville kun kutsuttiin.

Vaikka kuinka sanotaan ettei kuolema ole muuta kuin osa elämää, kyllä tuo pikkuveljen kuolema vain tuntuu ikävälle, vaikka tiedänkin, että kivut ovat poissa, ei se vain ihan kevyttä ajateltavaa ole. Olen ihan liian herkkä ihminen.
Ei tuo kuolema, ihan oikea kuolema ole sittenkään niin paha kuin elävänä kuollut! Kun kaikki yhteydet on katkottu, sukulaisuus ja kaikki siteet kielletty, se tuntuu pahalle, mutta sekin on vain hyväksyttävä. Isovanhemmuus katoaa nuorilta sukupolvilta, mutta syy ei ole vain minun.
On ollut pakko turruttaa omat tunteet, jätettävä kertomatta kuinka paljon minulla on rakkautta ja kuinka olisin valmis jakamaan aikaani ja ehkä omia taitojanikin nuoremmille. Tunteet ovat pinnalla, mutta ne on vain painettava pinnan alle ja oltava puhaltamatta hiillokseen.

Syksy paina päälle, sateet ovat saapuneet, illat pimentyneet ja yön viileys panee miettimään lämmityksiä. Onneksi aurinko taas sateen jälkeen hellii tienoota, vaikka uhkaavan tummat pilvet vaeltavat horisontissa. Ihminen on aina tyytymätön vallitsevaan säätilaan. On liian kylmää tai liian kuumaa. Onneksi siihen ei yksityisesti voi vaikuttaa, silloinhan olisi monta tyttymätöntä jos yksi päättäisi ettei tänään aurinko paista. Aasinsiltaa käyttäen joku on halunnut ettei minulle paista aurinko koskaan! Onneksi ei kykene kaikkeen.

Varovaisesti liikenteessä.

Syksyn makuja ja värejä luonnossa.

Olin autolla liikenteessä ja en ollut uskoa oman autoni nopeusmittaria ajellessani täysperävaunun perässä. Se veteli 80km/h rajoitus alueellakin liki 100 ja seilasi kahta ajokaistaa kovin vaarallisen näköisesti. Ohitusta en edes miettinyt. Mietinkin jo soittamista poliisille, kun antamistani valomerkeistä hän ei kai edes huomioita tehnyt. Auto kun oli kaiken lisäksi ilman yhtäkään perävaloa ja myöhemmin kun se kurvasi edeltäni levike alueelle totesin sen myös edestä valottomaksi.

Kai oli kuskin väsynyt, kotimaisen yrittäjän ajokki, mutta jätän kertomatta kun pahempaa ei sattunut.
Liikennekulttuuriin kuuluu pysyä omalla kaistalla, tiekin kun on hyväkuntoinen, niin, ettei heittoja kuoppaisuuden vuoksi synny, niitä ei tiellä tarvitse toisen kaistan kautta kiertää.

Autoni katsastin, hyväksi havaittiin ja vuosi on taas luvallisesti lupa ajella, jos kortti säilyy. Kukapa sen nyt muutoin minulta veisi, mutta jos sairaus iskee ja muisti ei pelaa.

Pysähdyin kysymään tien laitaa kävelevältä. kävelysauvoja heiluttavalta naiselta mikä on hätänä. Hän ei käyttänyt sauvan kärkeä kertaakaan maassa niiden noin sadan metrin matkalla jotka hänen kulkuaan seurasin. Hän pyörähti välillä kävelemään takaisin päin ja taas kääntyi... kuin olisi hukassa.
Niin olikin. Hän ei muistanut kuka oli ja mistä on lähtenyt kukkamekossaan, mutta apu lähestyi polkupyöräilijän muodossa. Äiti oli karannut aamulenkille pois pihasta. Onneksi omaiset pitävät huolta ettei liian kaukana vaellä, eikä varsinkään metsässä, vaan pysyy tiellä josta on helpompi karkuri tavoittaa.

Näin tänään, saa nähdä mitä huominen. Mielenosoitukseen en aio, mutta töihinkään en mene!

Syyskuun ensimmäinen päivä.

Kosteaa ja viileää on aamulla.
Syksyä kohti olemme menossa, juuri kun meillä on kesä parhaimmillaan säiden osalta. Ei sada joka päivä ja aurinko porottaa iholle kuumasti kuin keski kesällä. En kyllä auringossa makaile, en paljon istuenkaan palvo aurinkoa, mutta kuljen ulkona sentään pelkäämättä säteitä ja melanoomaa.

Lapsuudessa ja nuoruudessa kun olimme heinäpellolla, ei paljon auringolta suojauduttu, olimme syksyllä kuin kahvin papuja. Äidin ihoon aurinko tarttui vielä vanhuudessakin. Kyllä hän sitä sitten nautinnolla ihollensa antoi, veti helmat polviin ja istui paahteeseen. Jos nyt joku melanooman auringosta saa, olisi se kyllä äidillekin iskenyt, mutta taitaa olla monta muuta syytä siihenkin kuka sen taudin saa. Malinin Sirkka sen sai, tehtiin isot leikkaukset ja ihonsiirrot, imusolmukkeita poistettiin ja näin kuinka hankalaa niiden arpien kanssa sitten oli, auringon palvonta loppui ainakin hetkeksi.

Niin, tästä syksyyn siirtymisestähän minun pitikin puhua, kun marja ja sieniretket  ovat juuri nyt monilla suunnitelmissa. Ruskan ihailijat matkaavat ihan näillä viikoilla Lappiin, vaikka ruskaa se on etelänkin syksy monine väreineen ja kuulaine öineen. Aamuisin usva laskeutuu järville ja pelloille tehden maisemasta sadunomaisen, haamuja ja varjoja rakennusten ja kasvien ääriviivoista. Ihanaa aikaa aamun viileys ja illan hiljalleen laskeutuva hämärä.
Syksy on tulossa.

Kesäin kulkua.

Laajat Lupiinivainiot ovat tänäkin kesänä koristaneet teiden pientareita. 

Mieheni kutsui kaikkia kukkia lupiiniksi. Joskus ruusukimpun ojentaessaan sanoi:" Toin rakkalle lupiineja!"  Kasvoihan niitä meidänkin pihallamme, mutta katosivat jollain ihmeellisellä tavalla, olisi se edes yksi puska saanut säilyä, mutta onhan noita ihailtavia ihan villinä pitkin maastoja.

Kukat valtasivat mielen tänä aamuna.

Muistan komeat sammalleimut ikkunamme alla. Kuvasin niitä kesällä 2005 ja komeita olivat...

Hienosti kukki myös syreenipensas. 

Nytkin haluaisin pihan jossa kukkisi koko kesän, mutta olosuhteiden ohjaamana luovun suurista suunnitelmista. Harkitsin muuttoa, harkitsen vieläkin, mutta pari seikkaa olisi vielä selvitettävä juurta jaksain, hoidettava alta pois, kuten sanonta kuuluu.

Keväällinen kaatuminen pitää oikeaa olkaa ja lapaa kipeänä. Ei tarvinnut kuin yhden leikkimielisen kuulan työnnön ja taas siihen sattuu. Oma vika. Kun ei ole lapioitavaa saa lapakin rauhan, mutta olkaniveltä tarvitsee jopa syödessä ja ihme kyllä, tämä koneella kirjoittaminenkin tuntuu kipuna, joten parempi katsella vain kukkia...

Se oli se kesä, 2005. Silloin kukat kukkivat ja kesä oli kesä! Olihan silloinkin myrskyjä, kaatuneita puita, pitkiä kantoja...

Arvo 02.08.1937 - 15.08.1997

Aina se ikävä tuntuu pahalle.

Aina elokuun 15 päivä.

Vaikka vuosia on kulunut, tuntuu tuo päivä, 02.08. 1997  elävän muistoissa yhtenä niistä päivistä jolloin elämä hymyili, meillä oli juhlat ja vieraita jotka tapasivat Sinut viimeisen kerran juhlimassa syntymäpäivääsi. Sanoitkin, että nämä ovat viimeiset juhlasi. Kuinka julmalta se yhä tuntuu, kuin olisit tiennyt tiesi...

Elämän on pakko jatkua heillä jotka elävät.

Muistot eivät koskaan kuole, eikä yhteinen elämämme minnekkään muistoista katoa.

Rakkaus elää.

Itsehoito ja hoitamattomuus.

Harmaa taivas, vaikka aiemmin oli niin kirkas ja kaunis aurinkoisen päivän alku.
Harmaita ovat osin ajatuksetkin.
Ihminen teklee kummallisia asioita huomaamatta, että moni teko, tai tekemättä jättäminen vaikuttaa moneen asiaan.

Kun tässä kevään ja kesän vaihteessa löysin itsehoitolääkkeet vatsavaivoihini olin tyytyväinen ja tietysti, kun olin lääkinnyt oireet pois, unohdin ottaa sen "lääkkeen" josta olin avun löytänyt. Taas tunnen kuinka vatsa oireilee, myllää ja möyrii.

Nyt on otettava itseään niskasta kiinni ja huolehdittava omasta hyvinvoinnista.
Ei vain tullut lomaillessa noita pillereitä ja pulvereita mukana kuljetettua ja kaikki nekin mitä oli, jäi sattumanvaraisesti otetuiksi. Tänään on tropit liotettu, pulverit sekoitettu ja terveysohjelma, ilman yhtään reseptilääkettä, taas hallinnassa.

Kävin eilen kaupassa ihan ajatuksen kanssa. Jugurtti, paprikat, ja vitamiinipommiksi hedelmiä. Parempi lautaselta kuin pilleripurkista nuo vitamiinit ja hivenaineet nauttia, lisäksi maistuvat paremmilta ja täyttävät vatsan.
Sattui siihen asiakas joka kyseli mitä tarjouksessa olleista herkkusienistä voisi tehdä ja mitä minä niistä teen, kuinka käytän. Kerroin paistavani sipulin kanssa, osa menee sellaisenaan, osa muhennoksena ja sitten lopusta teen keiton. Hän intoutui ostamaan koska ei pääse metsään sienien keruuseen. Terveellistä syötävää ne sienet, kaupasta ja metsästä liedelle kannettuina.

Ellei sade saavu kastelemaan luonnon rikkauksia, aion sinne metsään mennä nyt...

Unet ja ajatukset.

Unet.
Olen nukkunut huonosti ja nähnyt unia, levolliosta nukkumista ei tunnu löytyvän, vaikka en minä noita unia pelkää. Edesmennyt mieheni on unessani melkein joka ainoa yö.

Viime yönä hän tuli jostain kalareissulta kotiin Kaarlon kanssa. Alkoi heti pakkaamaan puhtaita vaihtovaatteita laukkuun ja sanoi lähtevänsä Kaarlon kanssa jonnekin mihin minua ei oteta mukaan.
Kysyin miksi hän taas lähtee, kun juuri palasi, eikä ennättänyt edes istumaan lähtöpuuhiensa välillä. Sanoi, ettei minun kannata kysellä koska hän ei kuitenkaan ota minua mukaan. Kertoi viihtyneensä hyvin kotoa poissakin kun on siihen  jo tottunut. Kysyin jo onko hänellä toinen nainen kun ei kotona voi olla. On pitkiä aikoja tiellä tietymättöllä ja minä kaipaan kotona, olisi niin paljon asioita joita voisimme tehdä yhdessä.  Saamatta vastausta jäin vain seisomaan yksin jonnekin ovelle, eikä miehiä näkynyt missään.
Heräsin taas tunteseen, että hiljalleen hän on jäämässä sinne minne elämän loputtua me kaikki kuljemme, tahdomme lähteä, tai ei.

Olen sitä mieltä ettei hän ollut valmis elämästä luopumaan ja nyt tulee  minulle kertomaan sopeutuvansa olotilaansa. Olen sitten mieletön tai ei, mutta uskon sielunvaellukseen ja johonkin sanoin selittämättömään yhteyteen välillämme. Niin monta tapahtumaa on selittämättömiä hetkiä joisa olen tuntenut hänen olevan mukanani, vaikka on poissa.
Unessani usein totean, että olen kaivannut häntä, etsin ja kyselen tietääkö kukaan missä hän on.
Onhan nämä liki 20 vuotta olleet omalla tavallaan raskaitakin vuosia, vaikka olenkin sinut itseni kanssa. Jos nuo muutamat ihmiset vielä oppisivat uskomaan etten ole alistettavissa ja ohjeistettavissa, en kaipaa ohjeita elämääni, en sanelupolitiikkaa ratkaisuihini, vaan rauhaa ja edes åpientä kunnioitusta kaikesta siitä mitä olen heitä auttaakseni tehnyt ja uhrannut.
Hyvä, että edes Hän käy minua tervehtimässä ja toteaa etten tarvitse enempää kuin minulla on.
Tulkoon uniin, sekin on rakkautta.

Kosken kuohut ja kivet.

Eräänä päivänä, kulkiessani taas pohjoisen maisemissa, pysähdyin kuuntelemaan kosken kuohuja.

Tuuli humisi korvissa ja vesi pärskyi kiviin törmätessään. Maisemassa ei ollut muita ääniä, lintuja lenteli rantatörmällä selkäni takana olevissa pensaissa, mutta lauluja eivät minulle laulaneet.

Viihdyn kyllä ihmisten seurassa, kuljen ja kuuntelen, kysyn ja vastaan, mutta en välttämättä kaipaa suuriin ihmisjoukkoihin ja metelin keskelle. En ole vielä löytänyt seurakseni sellaista ihmistä  joka vilpittömästi kertoisi viehättyneensä noihin karuihin maisemiin, kiviin ja rinteisiin, korpiin ja soihin, joita minä haluan katsoa ja tutkia kiven pinnan kuvioista pieneen kukkivaan sammaleeseen asti.

Joskus kaipaa sellaista seuraa jonka kanssa voi jakaa näkemäänsä, keskustella ja tutkia juttuja juurta jaksain. Parempi yksin kuin huonossa seurassa, sanoivat vanhat tietäjätkin, niin olen hyväksi havainnut asian itsekin. Jos seuralaisella on aina jokin asia huonosti, tämä tai tuo ei passaa tänään pirtaan, se on vain rasittavaa seuraa. Kun liikkuu yksin, kukaan ei kiukuttele pitkästä matkasta, heikoista eväistä, tai veden laadusta. Petikin on usein kova ja kylmä!

Niin kuljen orpona maailmalla, perheen hylkäämänä, ihan kuvannollisesti ja osinhan se on  tottakin.

Olen oma perheeni, kaikki saman hatun alla suojassa.

Valokuvasin taas Lapissa paljon kiviä. Kunhan pimeät illat saa, alan työstämään kuvista jotain uutta, jotain joka on ollut haaveena jo pitkäan aikaa. Kivet joita taas kannoin kotiin asti, saavat uuden elämän. Olen kivihullu, vaikka ne eivät korvaa minulle mitään puuttuvaa, ne ovat tärkeitä.

Kuinka kauniiksi luonto on kivilajien värit ja muodot muovannut, sen näkee katsoen lohkareita, tai veden muovaamia sileitä kivien pintoja. Tahtoo vain olla rakennetuissa alueissa pelkkää louhosta ja murskeessa murskattua soraa. Luonnon muovaamat lohkareet sammaloituneinen pintoineen tarjoavat ihan oman taiteensa josta olen aina pitänyt. Niitäpä sitten taas kuvattuina kansioissa ja albumeissa.

Kivet ja vesi, luonnon elementit, komeita ja koskettavia tunnelmia muodostavat yhdessä ja erikseen, minun rakkauteni kohteina.

Pääskyset ja tarkka katse.

Ketä siellä?

Papukaijakin ihmettelee pääskysten riemua. Huutaa isoon ääneen seuraa, kuka sitä nyt yksin, kun kaveri on sisällä.

Pääskysiä olen nähnyt täällä pohjoisessa enemmän kuin etelässä vuosiin. Pesivät jo toiseen kertaan. Nautintoja on maalla monin kerroin kaupunkiympäristöön verraten. Harmaahaikarakin tuolla lammikon laidalla, muiden lintujen seurassa näyttää viipyvän pikavisiittiä kauemmin. Arkana nousee lähestyttäessä lentoon.

Aurinko näkyi tuolla puiden välissä varhain aamulla, mutta sinne piiloutui paksuun pilviverhoon. Maassa on yöllinen kosteus, vain saappailla selviytyy kuivin jaloin, kunnes, toivottavasti, aurinko lämmittää ja imee tuon kosteuden.

Johan tämä kesä on koetellut sateilla, varsinkin viljelijöitä joilla taitaa olla hekkoja satonäkymiä monilla seuduilla. Kelpaahan minun, maattoman ja karjattoman nauttia sateistakin, kun ei parempaa säätä satu kohdalle.

Nyt on uusien teiden aika. Kilometrejä edessä ja takana, mutta hiljalleen matka taittuu.

Matkalla.

Niin se alkaa hiljalleen olla aika palata kotiin, vaikka kuinka kivaa on olla " lomalla ", joskus se tulee loppu reissullekin.
Ilmat ovat sitä mitä ovat, harvemmin paistetta, mutta vesi on kesän elementti, järvetkin vapaina lainehtivat. Laineilla tanssivat sadepisarat iloista tanssia.
Kovin vähiin jäi vesillä liikkuminen tällä matkalla, liikuntaa sitä vanha kroppa kaipaa lomallakin.

Harvemmin olen poikennut niin paljon suunnitelmistani suunnittelemattomalla matkareitilläni, kuin nyt olen tehnyt. Eipä kyllä kotoa lähtiessä ollutkaan muuta varmaa sen varatun mökin lisäksi. Sinne kimpsut ja kampsut, ( kuka muuten tietääkään mitä se kampsu on?) reppu selkään ja joka päivälle löytyi jotain mielekästä tekemistä ja kokemista. Saa tulla syksy, silloin vielä yksi reissu Lappiin ja talvi jääköön äkkipäätösten varaan mitä matkustamiseen tulee.

Ukkonen tuolla hieman juuri jyristelee, taivas on pilvessä, mutta ympäristö kuhisee elämää ja ääniä. Vielä on kesää ja lomaa jäljellä, muillakin kuin minulla.
Yhteisiä kesämuistoja kerätään.

Kukon laulun aikaan.

Aapisen kukko, ihan kuin ensimmäisen k kirjaimen kuva. K niinkuin kukko, L niinkuin laiva, vaikka harvapa lapsi oli laivaa nähnyt, kukko sen sijaan kiekui melkein joka kodin navetassa.

Lomailu on siitä kivaa, että pääsee katsomaan muutakin kuin naapuritalon seinää omasta ikkunasta. Minua kiehtovat suot ja salot, vaarat ja vainiot. Jälleen rinnassa kaihertaa kaipuu pohjolaan. Ei sille luonteellensa mitään voi, joka vetää pois sieltä missä ei ole juurinensa juurtuneena, jossa on kuin tuulen tuoma tyhjä pussi, täyttyy ja tyhjenee vuoroin sen mukaan nostaako tuuli, vai painaako alas.

 

Tuosta juurettomuudesta lasketaan leikkiä, mutta ei sitä sittenkään sellainen ihminen tunne jolle elämä on antanut työn ja rakkauden kotipaikkakunnalla. Usein sanotaankin, että se ihminen muutti kotoa naapuriin... Siinä ei hentokaan juuri katkea ja ihminen on aina kotona. En tiedä kenenkään tunteista, vaikka kuinka hekin kaipaisivat jotain muuta kuin sen mitä on.  Minulla ei ole juuria missään, tuskin juurtumisen merkkejäkään ja tällaista taimea on turha vaalia, ei kasva kuitenkaan uuteen maaperään, ellei satu siihen oikeaan jota ei kai itse sittenkään ole aina oikein valittu.  

Aapiskukko on laulanut. Komealla äänellä tämäkin kukko aamulla kertoo päivän alkaneeksi. Kukonlaulun aikaan. Mitä se kello silloin on? Se on kukon kello samassa ajassa kesät ja talvet, aina oikeassa ja laulu kajahtaa heti kun on orrelta alas hypätty. 

Aamulenkille minä, ennen kukon laulua.

Lomalla nähtyä.

Pyhän Laurin kappeli Äkäslompolo.

Sateinen sää ei suonut parempaa kuvaa ja nyt juuri huomasin, että kappelissa olisi tänään ollut hartaushetki. Koko päivän olin kiertelemässä eri kohteissa ja asetuin ihan valokuvien maailmaan mökille saavuttuani.

Reidar Särestöniemen taidetta, hänen töitänsä, ateljeen ja ihan vanhan Särestön tuvan tunnelmien sisään sukelsin ja sain olla paikalla ihan yksin, seuraavia turisteja ilmaantui paikalle kun o!in jo poistumassa tilalta.

Olen mykistynyt. Kaikkeen kun yrittää päästä paremmin perehtymään löytää aina uutta, niin tänäänkin. Sanotaan, että meissä kaikissa asuu taiteilija, mutta me kaikki emme koskaan opi toteuttamaan sitä sisäistä kuvien maailmaa sanoin, eikä maalaten.  Lahjamme kuluvat hukkaan. Puuttuu rohkeus ja palava halu totettaa sisäiset näkemykset muidenkin nähtäväksi. Sanataiteilijoilla on aina paikkansa, kuvat puhuvai ilman sanoja heille jotka osaavat nähdä kankaalla tai paperilla enemmän kuin sen viivan joka tekee kuvan. Taide on henkireikä, se on suora tie ihnisen mielestä siihen ihmiseen joka osaa sanoman tulkita. Ei ole oikeaa tai väärää tapaa katsoa taidetta. Kukin lukee sen minkä ja mitä näkee ja ymmärtää.

Tuo kappeli ei minun silmissäni ole kirkko, mutta sellaisenaan sopii tarkoitukseensa ja kattohan on korkea.

Nuoren Reidarin taidetta.

Hirvihaarassa kukkivat kukkani.

 

Vaikka en kehu tippaakaan, pihani oli aina siisti. Nurmikko leikattu, kukkapenkit roskattomia ja marjapensaiden alustat heinättömät. Pensas aidan leikkasin ja roskapusseja ei pihallani lojunut.

Kun muutin pois, meininki muuttui.

Nurmikko rehotti kuin kummituslinnan ympärillä, roskatkin missä sattuu. Koiran jätöksiä joka toiselle askeleelle.

Kukat katosivat. 

Nyt on koko talo toisissa käsissä, mutta muistin taas kukat, vanhoja muistikortteja järjestin ja tallensin kuvia koneelle, kun ei tässä oikein muuhun ole intoa.

Osan kukista haluaisin taas ihalitavakseni, mutta ei näillä takapihoilla kaikkea voi omaksikaan ilokseen istutella, vaikka monta olen juurruttanut takapihan multaan, jäävät jälkeeni seuraavalle asukkalle, mikäli elävät ja kukkivat tulevina kesinä.

Kodin etsintää en ole lopettanut, mikä tietää vaikka se koti löytyisi seuraavaksi jostain Lapin perukoilta, pohjoisesta kuuminkin, sinne valoisiin kesäöihin ja sinisiin talven hetkiin veri vain vetää! 

Kesän maut ja mansikan kukat.

Mansikan kukat ovat jo kypsymässä olevia raakileita takapihalla, kukkien joukossa, peittämässä mustaa multaa.

Mansikka on kesän marja, pakkasessa jo minulle talven tarve, koska aina niitä jää vaikka kuinka vähän laittaa säilöön. Nyt olen voinut syödä marjoja, monien vuosien jälkeen ja syy on se, että otin jo lääkityksen omiin käsiin tuon kiusallisen vatsavaivan osalta.

Liikahappoinen vatsa olikin liikavähähappoinen, koska täydellinen suunnan muutos lääkityksessä vei vaivat ja poisti oireet. En tiedä onko tämä lopullista ja oikea päätelmäni, mutta nyt on hyvä, happamatkin marjat löytävät tiensä herkutteluihini, eikä närästä!

Kannattaisi kai joskus kääntää kaikki totutut asiat ja manoveerit pää laelleen, kaataa kuppi nurin ja aloittaa alusta. Monta kuppia olen jo suulleen kääntänyt, monta on harkinnassa ja uusia tyhjiä kuppeja olen valmis asettelemaan riviin elämän tarjouspöydälle. Toiveissa kuppien täyttyminen ja vain miellyttävillä kokemuksilla täyttyneet saavat säilytystilaa. Turhat tuulet tuuletetaan kaapeista ja kupeista.

Kun selkä teki tenän liki viikko sitten, ajattelin mennä kaikesta huolimatta metsään edes haistelemaan tuoksua pihkan ja tuulien, mutta pakko on ollut kävellä hiljaa, istua välillä ja on tuo sohvakin tullut tutuksi, vaikka mikään asento eo tunnu tunnin käytön jälkeen hyvälle. Asento ja lepo, lepo ja asento sopivassa suhteessa. Tuntuu jo paremmalle, onneksi. Ensi viikolla on pitkä ajomatka edessä, vaikka yritän pätkiä sen sopiviin kohteisiin pysähtymällä. Melkoisen tuttuja ovat jo nuo kantatiet, joten poikkean sivuun ja nautin siitäkin mikä on jäänyt kokematta. Toivottavsti auto kestää, sen haluan testata ja mennä katsastukseen ihan tässä ja tänään, Ainakin isot viat selviävät, pienethän ne tielle sitten jättävät jos jättävät. Muutoinkin se turvallisuus on aina tärkeää. Vaikka kuinka turvallisesti yrittää liikkua, aina on vaaroja elämässä. Pieneen kiveen voi komastua, käpy voi tippua puusta päähän ja hiekanjyvä kengässä hieroa rakon jalkaan.

Makkara ei ole minun kesäherkkua.

En tykkää polttaa lihaa grillissä, tai syöd'ä sitä puoliksi raakana hiiltyneen pinnan  raaputeltuani. 

Majapaikastani ilmoitettiin, ettei takkaa voi käyttää, no en minä sitä niin tarvitse, ei se ole yksin kiva takkatulen loimussakaan istuskella. Kyllä se viikko menee takatta, kun on sauna ja hyvät maastot liikkua, uusia kohteita koettavaksi ja ehkä se meren rantakin ... tuntureiden laeltahan voi ihailla kauas ja kauan, mutta kun menee liki, tuntee tuoksut ja tuulet.

Onneksi majapaikassa saa itse tehdä appeet itsellensä. En minä hae lomalta rantalekottlua auringossa, en helppoutta istumalla valmiiseen pöytään, vaan maiseman  kauneus, kokemusten rikkaus ja erämaan rauhaa sopivassa suhteessa. Aava merikin rauhoittaa, mutta niin tekee synkkä korpikin.

Mansikan kukat ovat marjoina, marjat punakylkisinä houkuttelevat maistamaan ja maistamaan.... mutta elämä kutsuu kokemaan, Makujahan ne on elämänkin maut, jotkut makeita, toiset kitkeriä, mutta tervetuloa kaikki, kuppini ei ole täysi.

Tämä elämän ikäinen keho rapistuu.

Ei kestä kolhuja keho, eikä mene elämä kolhuitta.
Ei selkäni mitenkään mihinkän sattunut, siihen vain sattuu, kipeä ja kankea kuin rautakanki, ei niin kova ja vahva, mutta ei voi taivuttaa, ei.

Huomisen yli kun pääsen, pakko on sitten kysellä vanhaa auttajaa apuun, muu ei auta, kesä on vasta tulossa ja Lappi kutsuu. Lauantaina olis hommiakin, saas näkee kuinka tässä käy.

Kyllä ihmiset uskovat kaikkea hölynpölyä. Noita ennustaja eukkoja kuuntelevat ja joka ainoalle soittajalle eräällä heistä on samat uutiset; Kukas se on tämä mies, on ollut vaikeaa, mutta siitä on selvitty, mitä sinä mietit, mitä siinä terveydessä, ja raha-asiat, kylle sinä selviydyt, helmikuuhun kun päästään..... ja samaa soopaa ihan joka ainoalle soittajalle.

Tiedän, että on hyviäkin ennustajia, tai he eivät ole mitään ennustajia, vaan kertovat mitä on tulossa.
Eivät kysele mikä se tämä on ollut, arvuuttelua se on tuollainen ennustaminen.
Ki meillä jokaisella on oma intuitio jota kuuntelemalla asiat selkiytyvät ja elämällä kaiken kokee, ei odottamalla ennustuksien toteutumista.

Intuitiota, vaiko selvänäköisyyttä lie minun näkyni joihin olen luottanut ja jotka olen toteutuneiksi havainnut, ei sen väliä, pää asia, että ihminen luottaa omiin tuntemuksiinsa ja toimii niiden mukaan. Syteen tai saveen, itse on vastuussa, eikä ole tarvetta kirota ennustajan vääriä puheita.

Jos kysyisin korteilta paraneeko selkäni, itsehän ne voisin tulkita sen mukaan mitä ennen on tapahtunut ja miltä tuntuu! Paranee se, mutta ei tänään, siitä olen varma.

Nyt imuri maatkoon tuossa lattialla, kaappiinkaan en sitä laita, kun esille otin, mutta enpä ala imuroimaankaan. Roskien yli vielä pääsen, vaikka matalaa on askellus tänään.

Muutoinkin keho alkaa rapistua, painokin pudonnut.

Unet ja enteet.

Torkkuen ja nukkuen, nukkuen ja valvoen, eipä vaihdu ohjelmat vaikka päivät ja illat vaihtuvat, yöt kuluvat samalla kaavalla.
Näin kyllä untakin.
Istuin kerrostalo asunnossa ikkunan äärellä. Ulkona alkoi valtava tuulen humina, jotain mustaa kulki tuulen mukana, kolinaa, jyrinää, talokin tuntui huojuvan. Ulos en uskaltanut suunnistaa, mietin mikä paikka asunnossa olisi turvallisin jos talo romahtaa. Kävelin ympäriinsä kauhistuneena kun koko tienoo oli kuin mustan pölyn peitossa, näytti savulta, mutta ei savun hajua, taustalla lenteli irtotavaraa ja jopa tulen lieskojakin näkyi. Melu oli kovaa.
Heräsin.
Kun uudelleen nukahdin veljeni juoksi alasti jääkaapille, otti sieltä äidin juuri leikkaamia pullpitkon viipaleita lautaselle, meni ja heitti roskiin, manaili ja haki aina uudelleen. En tiedä mikä pullassa oli vikana, mutta moneen kertaan huomautin pullan olevan tuoretta ja pyysin että hän menisi pukeutumaan, kun "munasillaan heilut".
Heräsin.

Jäi pullat roskiin ja veli alasti. Missään ei kolinaa eikä jyrinää, mutta siinä kun aamuyön valvoin, satoikin aika reippaasti vettä ajoittain. Ei kuivuus vaivaa kukkivaa valkoapilaa pihalla. Antaa kukkia ja siementää, se on kaunis nurmikko.

Unet ovat ihmeellinen matka johonkin tuttuun, tai vieraaseen. Painajaiset vaivaavat monia ihmisiä vuodesta toiseen. Samaa unta näkee toistuvasti. Niin itselläkin oli vuosia saman kaavan mukaan painajainen jossa kaksi miestä tunkeutui taloon ja minä pakenin eri ovista ja ikkunoista maatilan rakennuksiin, useimmiten navettaan lehmien joukkoon. Se oli ahdistava uni. Jotainhan minä pakenin, mutta tietoisesti silloin ei ollut mitään sellaista uhkaa olemassa, että olisi ollut syytä pelätä ihmisiä, nyt on sellaistakin ilmassa. En pelkää, vaikka syytä kai olisi, uhkailuista päätellen.

Aamu on iltaa viisaampi, vai onko sittenkään, ei edes toisin päin. Aina elämä on valmiina tarjoamaan yllätyksiä ja hyvä niin. Kaikessa ihmisten välisissä suhteissa on ajoittain kitkaa, sen joko huomaa ja jättää huomioimatta, tai suuttuu ja purkaa kiukkua jonkun sanoista tai eleistä jotka eivät itseä miellytä. Parempi on jättää huomioimatta, jos joku pillastuu, pillastukoon, usein ihan aiheettakin, tai ihan mitättömistä asioista. Sen olen huomannut ja joskus pitää ihan huulia puraista ettei tule heitettyä takaisin. Sellaista elämä on, joskus sataa ja joskus paistaa, leipääkään ei synny taputtelematta pehmeää taikinaa oikeaan muotoon. Niin ihmisen mielikin muokataan ja muokkautuu.

Unista olen aikoinaan kertonut ne enne unet joilla olen saanut sanoman tulevasta tapahtumasta. Ne ovat olleet kuin kirjoitettuja viestejä joista on voinut lukea, kuten ne muutamat sanat joita kuulin aikanaan ja tiesin ettei rakkaani palaa kotiin. Onko se ihmisen herkkyyttä aistia tuntemattomia tahoja, vai onko se todellista intuitiota sielujen välillä.
Näen usein unta jossa mieheni on seurassani, mutta yleensä hän katoaa ilman minua. Ilmeisesti hän vain käy tervehtimässä ja toteaa että vielä se "vanha korppu" jaksaa maallista matkaa jatkaa. Hyvä kun pitää huolen, mutta joskus olen toivonut hänen menevän lottokoneen viereen ja valkkaavan oikeat numerot. Siihen en ole uskomallaaan saanut häntä avuksi.
Lottovoitto on saamatta.

Lomaseuraa, tai muuta seuraa.

Hupsis.

Tilasin viikoksi taas lomahuoneiston, mutta olettamukseni mukaan, tuttavaneitonen ei pääse mukaan. Sattuipas se. Hänellä on samaan aikaan toinen meno ja minullakaan ei sopinut muu aikataulu, eräitä tavalaan sopimuksia oli valmiina.

Näin se käy yksinäiselle useinkin, mutta yksin olen tottunut lomat jo muutoinkin viettämään.
Lappi kiehtoo ja sinne taas, hyttysiä ja mäkäräisiä on tietenkin siellä, kuten oli tuolla Tervossakin. Kotona ei yksikään hyttynen ole korvassani inissyt, mutta vielähän ne ennättävät. Matkailua ne eivät estä ja ovathan ne pienempiä kuin jossain tapaamani torakat. Onneksi luteita ei ole vuosikymmeniin sattunut samoihin tiloihin kuin minä olen ollut.

Kun nuorena avioparina muutimme ensimmäiseen yhteiseen kotiimme, siellä oli luteita. Hyi kuinka iljettävää oli löytää niitä sängystä ja puremat kutisivat kunnes ymmärsimme mikä niihin yöllisiin puremiin oli syynä. Talo oli ollut jo pitkään asumattomana, mutta luteet osaavat vaipua horrokseen ja heräsivät kun mökkiä lämmitimme.
Saimme ne kuriin ja kuolemaan, puremat loppuivat ja lempi leiskui ilman joka iltaoista lakanoiden ravistelua ja sänkyjen tarkastelua.
Ne seuralaiset olivat sieltä ikävimmästä päästä, vaikka hiirien rapistelua ja muuta kolistelua on kuultu ja koettu, luteet ovat viho viimeinen seura jota kotiin tai muuhun paikkaan seuraksi kaipaan.

Lomaseura on nyt hukassa, mistähän tässä alkaisi huutelemaan... ei kaikki kuitenkaan minullekaan kelpaa. Laatua olla pitää, sitä on majoituskin.

Päivätanssit ja kesän säät.

Auton mittari näytti ulkolämpötilaa + 8,5 kun  eilen lähdin kohti Syvälahden lavaa.
Ei ollut paljon tanssikansaa liikkeellä, mutta samalle päivälle kun osuu lähitienoilla neljä eri tapahtumaa, ei ole ihme jos yleisökato kohtaa järjestäjiä.
No ei hätää, sisään lavalle kun astuin, heti ojentui käsi ja tanssit alkoivat  puolikkaallaa hyvää tangoa. Seuraavallekin ja sitä seuraavalle tanssille oli hakijat, jenkan taas tanssinkin tyttöparina ja hyvin meni.

Kyllä tämä kesä on säiden osalta ollutkin melkoista menoa mittareissa, hellettä nyt ei monena päivänä ole koettu, sadetta sitä vastoin ja viileitä tuulia on riittänyt. Monta menoa olen jättänyt väliin, kun ei huvita sadeviitassa kulkea eikä tuulessa palella. Ei tämän vanhan nahkan polttaminen auringossakaan ole hyväksi muutoin, mutta ryppyjä se kasvattaa kun iho kuivuu ja rusinaksi muuttuu.

Onneksi on tämä sisätyö, tiskikone tiskaa tiskit ja pyykkikone pesee pyykit, kun jaksaa ne lastata ja purkaa tarpeen mukaan. Eihän kotityö ole koskaan ollut työtä, siitä ei saa palkkaa, siitä ei kerry eläke, eikä jaeta ansiomerkkejä. Kuinka lujilla olivatkaan naiset silloin kun miehet taistelivat rintamalla maata puolustaen. Työ ei ollut vain lasten ja kodin hoitoa, vaan monilla pienillä ja isoilla maatiloilla naiset ja kotiin jääneet vanhat ukot hoitivat kaikki työt voimiensa mukaan. Moni nainen hakkasi halkoja ja asia palkaksi vain "kirvesmerkin". Ei naisen työ ole arvotonta, eikä nainen ole koskaan joutanut makoilemaan sohvalle, ei silloinkaan kun isäntä on siinä lehti kädessä kaljalasia odotellut, kuten olen kuullut puhuttavan. Onneksi en joutunut aviomiehelleni piiaksi, vaikka muutamia vuosia olinkin kotiäiti, lienee niitä kokonaista kaksi vuotta.

Niinä aikoina kun mieheni kanssa tansseissa kuljimme, ei tullut mieleenkään, että joskus käyn päivätansseissa ja elän yksin. Kaipaan sitä aikaa jolloin munulla oli tanssiessa mukana se oma parkettien partaveisti jota naiset katsoivat ihaillen. Mies isolla M:llä.
Eilen juuri kun kuuntelimme hyvää tansimusiikkia, nuoruuden ajan kappaleita hanurillakin säestettynä, juttelimme muutamien ikätovereiden kanssa kuin eri tunnelmissa nyt sellaista musiikkia kuuntelemme. Jotain on tallella, jotain herkkää jo kadonnut.
Enää ei nouse kuumat tunteet pintaan, enää ei ihastumisia ja rakastumisia tapahdu kuin ennen...
Aika aikaa kutakin, nyt nautittiin hyvistä tanssikavaljeereista, heitähän on, se on totuus.

En aio rakastua silmittömästi, en tällä syönnillä ainakaan. Kavereita voi olla, mutta 24325 ei ole minun juttuni miesten kanssa, se on harrastukseen kuuluva lukema.

Hiki tuli eilen tanssilavalla, mutt kylmä viima puhalsi iholle heti kun arpajaisvoittoja syli täynnä siirryin autolle. Paleli vielä kotonakin, mutta kylmään iltaan sopi lasi kuumaa rommia. Sade ropisi ikkunalautaan, tuuli viilensi ilmaa illallakin, mutta nyt mittari näyttää + 16,9.
Päivätanssit olis tänäänkin, mutta jätän väliin ja nautin päivästä pesemällä sitä pyykkiä, käsin pesulla sitä parempaa vaatekertaa jota harvemmin käytetään.
Ehkä tässä vielä lenkillekin... aamujumppa ei riitä pitämään jalkoja kunnossa, ehkä hierojaa on aiheellista etsiskellä. Lämmittäisihän sekin!

Feenix 2015 Tervo. Ruokailun jälkeen tiskataan.... tässä huoltojoukko juuri kantanut vesisaavit paikoilleen ja ruokailu sisätiloissa on vasta alkamassa.

Eipä siinä ruokatunnin aikana paljon kameraa ennättänyt märkiin käsiin etsiä, joten kuvasin sitä alkua. Taustalla oleva katos on kenkiä varten, sisään aina ilman kenkiä!

Niin se meni tämän kesän leiriviikko ilman kummemmpia kommelluksia omalla kohdalla. Viimeisenä keittiöpuolen talkoolaisena ajelin pois pihasta, kun sain lattian pestyä ja eväät autoon. Kovin jäi hiljainen piha, vain ruokakontin kylmäkone hurisi suureen ääneen hyvästejä, siinä se kaiken viikkoa oli äänessä ja säilytti kylmänä maidot ja makkarat.

Linkin kautta kuva Kontista.

https://www.facebook.com/ispanu/photos/ms.c.eJwzNDA0NTY1MTU2NzYxNLMwMNIzRIiYmoBEAH4EBwc~-.bps./10153545373416802/?type=1&theater

Palokuntanuoret ja aikuiset ovat mukavaa porukkaa!

Kotimatkalla ihailin maisemia, otin valokuvia ja ajelin kotiin väsynein jaloin. Kyllä siellä kantapäät levisi ja pituus lyheni! Jalkatyötähän se on käsillä tekemisen lisäksi. Hurraa, painokin putosi, vaikka ruokaa oli kolmesti päivässä ja kahvia melkein kaiken aikaa. Osasinpas säännöstellä eikä nälkä yllättänyt.

Tälle päivälle omat puuhat, eilisen vaihtuessa uuteen päivään. 

Katsotaan onko päässä jäljellä yhtään ajatuskuviota, virkkaustyö kun ei nyt sujunut, sormet puutuivat.

Näiden matkakuvien myötä hyvästit tälle leiriviikolle.