Jokin näkymätön voima vetää minua korpeen, rauhalliset polut, suonsilmäkkeet ja metsälammet joiden sininen vesi on kuin peili taivaan sinelle.
Sellaisessa maisemassa ajatus saa siivet ja silmä havaitsee pienimmänkin ihmeen.
Siellä maisemassa olen kotonani.
Lapsuudessa karkasin usein lähimetsään jossa karjaakin laidunnettiin. Ei siellä kasvanut mahtavia honkia, eivät kuusten latvat kurottaneet korkeuksiin, mutta maassa oli pehmeä sammalmatto ja katajat valloittivat pienimmänkin kivenkolon kasvupaikakseen.
Siellä tarkkailin sepelkyyhkyn pesintää, siellä kuuntelin kuukkelia ja teerien kukerrusta.
Sinne pakenin kun mieli oli maassa, siellä olin vain minä luojani kämmenellä, itkin ja ilakoin aina mielialojen mukaan.
Kun jo matkasin maailmalta kotiin menin taas metsään. Oli mentävä katsastamaan vanhat kivet ja kannot, oli katsottava vieläkö kuusi kasvaa oudossa paikassaan, kiven päällä, korkealla se seisoi. Oli lonkeroinut juurensa kiven ympärille kuin pyydysverkon. Siinä ne kiemurtelivat kuin kaunein kudin vasten kiven harmaata pintaa ja painuivat alas maahan imemään ravinteita kasvavalle puulle.
Nyt on kulunut vuosikymmeniä. Ei taida enää kuusi kivellä kasvaa. Ei ole mikään kuin ennen, mutta muistoissa näen yhä ne näyt ja kuulen kuinka metsä huokaa minulle ja minun kanssani.
On toiset metsät ja toiset lammet.
Metsä ja sammalmättäät, veitte sieluni, mutta en pyydä palauttamaan. Onneni on siellä missä tuuli tuutii oksitossa, missä tuoksuu pihka ja sammal, missä muurahaiset jatkavat loppumatonta uurastusta pienillä poluilla, siellä olen yhtä pieni ja yhtä suuri kaiken olevaisen rinnalla.
