Jotain vanhaa toisaalle kirjoittamaani.

Muistikuvia                                                                      13.8.2004 

jotka säilyvät eikä vanha aika palaa tapoinensa.

Miehet palttinapaidoissaan,
naiset pitkissä hameissaan,
esiliina vyötärölle sitaistuna,
ruista leikkaamassa.
Terävä sirppi
jonka teroittamisesta syntynyt ääni,
hiomakiven ja terän kohdatessa
kuului erottamattomana pellolle.
Terän suu ei saa jäädä auki,
sylkäisy hiomakivelle, viimeiset sipaisut,
ja kourallisen kimppuun.

Aamupäivällä pellon täytti puheensorina,
tauoten iltaa kohti.
Väsynein selin leikkaajat ja sitojat,
kuin jonkun tahdittamana,
kumartuivat työhönsä.

Sitoma kiepautettiin seisoen selkä suorana,
kumartuminen ja taas lyhde oli valmis,
kuhilaita syntyi pellolle,
hattu päässä, tähkäpäät alas.

Me lapset keräsimme tähkäpäitä pellolta
ja kuljimme ison haravan kanssa.
Siivosimme ojan pientareetkin,
jokainen jyvänen oli silloin tärkeä.
Isommaksi kasvaessa
sirppi oli minunkin työkaluni
ja joka syksy sirpillä leikaten
sidon kauralyhteitä linnuille.

Muistikuvia syksystä                                                            14.8.2004

 Muutamana syksynä me isommat koululaiset menimme joukolla keräämään puolukoita koulun keittolaa varten.

Kotoa otimme mukaamme maitohinkin tai mikä sopiva astia nyt sattui vapaana olemaan.
Laitoimme reppuun voipaperiin kiedotut voileivät ja maitopullon. Kirjoja ei sinä päivänä tarvittu ja niinpä reppu oli kevyt kantaa.
Kumisaappaat jalassa kuljimme kohti koulua, sieltä koko joukko kohti marjapaikkoja joita onneksi olikin kävelymatkan päässä.

Mäntyjä kasvavalla kuivalla kankaalla oli jokaisen astiaan kerättävää, kuka keräsi innokkaasti, kuka lymyili kanervikossa valittaen ettei jaksa.

Eväitä syödessä voi oli leipien välissä sulanut ja maku muuttunut, maitopullon korkkia avatessa tulvahti vanhan maidon tuoksu nenään, mutta hyvälle maistuivat eväät kun nälkä oli kova. Ei siellä leipien välissä muuta ollutkaan kuin kotona kirnuttua voita.

Kun opettajat huomasivat ettei marjojen keruu enää sujunut, lähdimme kohti koulua ja marjojen perkaaminen oli edessä.
Niistä puolukoista riitti koko talveksi vispipuuroon joka olikin monen herkkua niiden kuoriperunoiden ja ruskean kastikkeen vaihteluna.

Olikohan muualla tapana kerätä kouluun marjoja samalla tavalla, olisi kiva kuulla

Muuttolinnuille                                                               20.8.2004

pöytälaatikon kätköstä tuli käteeni, syksyllä -97

ruutupaperille kirjoitettu riimittelyni.

Te laulatte, lennätte pilviä päin
minä alhaalta katselen teitä näin.
Saa lentonne ihmisen haaveilemaan
miten irrota näistä murheista maan.

Sen voiman jos keksisin haaveilleissain,
sen kertoisin rakkaimmalleni vain;
sen taian jolla murheista maan
vois irrota taivaalle laulelemaan
ja lentää jonnekin, kauaksi, pois.
Kai ilosta minunkin lauluni silloin sois.

Syksyisin olen aina tilaisuuden tullen seurannut kuinka pääskyset kokoontuvat isoiksi parviksi. Sähkö- ja puhelinjohdoilla lintuja vieri vieressä.
Aikamoinen sirkutus siinä käy. Istuvat rivissä, lehahtavat lentoon ja palaavat takaisi. Ihan kuin siinä istumajärjestystä muuttamalla samalla tehtäisiin suunnitelma kuinka se lento-aura parhaiten muodostettaisiin.

Nykyisin kun ilmajohtoja täälläkin on vähemmän ovat pääskyset muotostaneet jonojansa minunkin mökkini katon harjalle ja palotikkaille, vaikka tässä niitä ei ole kovin paljon. Lentävät jonnekin toisen pienen parven luo ja niin se mahtava lentonäytös muuttomatkasta voi isona parvena alkaa.

Hyvin on luoja kaiken suunnitellut.
Jokaisella vuoden ajalla omat luonnon muutokset jos osaamme todella katsoa avoimin silmin ja mielin.

Muuttotunnelmia, samojahan ne tänään kuin eilenkin.

Muutto.
Elämän inventaario
jossa kaikki arvioidaan.
Muistotkin esineellistyvät,
muuttuvat tavaroiksi muuttokuormaan.
Kirjeet, unohdun lukemaan,
- aika unohtuu -
muistoissa kuohuu elämän nuoruus.
Pois heitettävää,
paperia jossa vain sanat elävät.
Valokuvat kuin nopeutettuna filminä menneisyyteen
elämän virta
lapsuudesta leskeyteen
"Äiti, ketä nämä ovat"
"Ihmeellinen nimimuisti"
"Minä otan sen"
Itken menneisyyteni keskellä
kasa tyhjiä pakkauslaatikoita vierelläni
vielä kerran...
sitten revin itseni irti
ja pakkaan mukaan vain tulevaisuuteni.
¤¤¤¤¤
Pienet punaiset kengät
kärjet kuluneiksi kontatut
nahka kovettunut
kahden sukupolven ensikengät.
Silitän niiden pintaa
enkä voi olla rakastamatta muistojakin.
¤¤¤¤¤
Maalasin kukkia,
asetelmia,
mielikuvia.
"Miksi et äiti laittanut edes vuotta"
Siinä se on kiilakehyksissä
asetelmani
tunteeni sekoitin niihinkin väreihin.
Onko ajalla mitään merkitystä.
¤¤¤¤¤
Kuinka vaikeaa tämä lopulta onkaan
kuinka monta haavaa revittävä auki
jokaisessa esineessä on tarina,
jokaisessa muistossa tunne.
Kalleimmat kuljetan huomisiin.

Kauniit säät jatkuvat.

Viinimarjat alkavat olla täysin kypsiä, metsässä mustikat isoja ja mehukkaita.

Metsävadelmiakin kävin keräämässä ja totesin ettei niitä lapsuuteni metsistä löytynyt.

Ilmaston muutostako, vai mistä johtunee kun niitä on yhä pohjoisemmissa metsiköissä.

Ihminen laiskistuu kun ikää kertyy.

Eipä tee mieli eväsrepun kanssa marjametsään lähteä, vaikka muutaman tunnin viime viikolla metsässä vietinkin. Vain vesipullo mukana kun kotiin pääsee autolla, jos nälkä yllättää.

Muuten liikkuminen on elinehto. Jos tässä jää sohvalle tai nojatuoliin aikaa kuluttamaan, pian ovat lihakset jumissa ja voimat loppu.

Eilen jalkatyötä muutama tunti, lämmintäkin oli riittävästi, sillä muurikka pannut hehkuivat koko päivän. Kansa sai lettuja syödäkseen.

Nyt on tällä tietämällä suurimmat talkoot ohi, vain satunnaisia työkeikkoja ja muutamat juhlat. Talkoiden kiitospäivätkin, raviratakin muistaa talkoolaisia. Toivottavasti ei satu vesisade kuten viime vuonna, silloin ei oikein juhliminen onnistu. Onneksi on tiedossa muutakin iloista menoa ja meininkiä, kunhan nyt marjat on paremmassa tallessa, purkeissa ja pakkasessa, sitten on vapaan aika. Tai, ei kokonaan vapaata, kirppariasiat yhä kesken.  Palaan niihin kun selkeä suunnitelma on saatu aikaan ja tavarat esille.

Analyysi.

Perusluonne on jokaisella omansa.
Joku voi suhtautua elämään ihan kevyesti, ottaa repun selkään ja kävellä tietä hamaan tuntemattomuuteen.
Toiselle kaikkien päätösten tekeminen on vaikeaa ja monen harkinnan tuloksena voi silti syntyä väärä päätös.
Olen tehnyt monta väärää valintaa, vaikka pyrinkin miettimään asioita ja hyvin harvoin syntyy jotain ihan tuosta vain valitsemalla.
Paras kai oliskin aina luottaa intuitioonsa, päättää tässä ja nyt eikä turhaan pureskella asioita joilla ei maailmaa kuitenkaan kaadeta.

Lapsuus, aika jolloin vanhempien opetukset ja isovanhempien viisauksien ja kasvatuksellisten ohjeiden merkitystä ei tajunnut, eikä kai lapsi koskaan voi sisäistää kaikkea. Kun vuodet kuluvat ja päässä on jo omaakin järkeä, hiljalleen mieleen muistuu sieltä kaukaa ihan kuin kaikuna niitä opetuksia ja ohjeita joita silloin ei tiennyt tallettavansa elämänohjeena. Jos yksittäistä hetkeä pitäisi sieltä ajalta muistaa, ei kovin tarkkoja muistikuvia ole, mutta sieltä, täältä, muistilokeroista nousee esiin kallista tietoa.

Olen usein istunut aloilleni, muistellut aikaa jolloin isovanhempieni luona vietin muutamia aikoja, pikkupiikana, vaikka lypsyjakkaralla istuen ei paljon maitoa utareista ämpäriin kertynyt. Liian pienet sormet ja heikot voimat, mutta sain olla mummon piikana. Nyt tuntuu, että useimmiten olin vain tiellä, mutta niistä ajoista on paljon muistoja. Kun pienenä lettipäänä pääsi mukaan kaikkeen työhön oppi jo näkemällä, myöhemmin tekemällä itse ohjeiden mukaan.

Mitälö olen oppinut, sitäpä sitä omassa mielessäni yhä kyselen. Mikä on opittua, mikä koettua?
Samapa se, kun työt tulevat tehtyä ja teen aina vain parhaani, uskon, että vanhemmat ja isoovanhemmatkin olisivat tyytyväisiä tuloksiin.
Oppihan se likka jotain, sanoisi pappani..

Kiva päivä se tämäkin.

Enpä huomannut edes nimipäiväkakkua hankkia, ei se iso vahinko sentään ole kun olemme kaksin siskon kanssa. Paitsi nuo koirat.

Tanssimaan tässä ei nyt ole mitään haluja, eikä kukaan ole tunnustanut rakkauttakaan.

Ollaan vaan, kesää on vielä jäljellä. Eihän sitä tiedä jos joku joku päivä sanookin jotain.

On tämä oma kieli oiva kieli. Samalla sanalla voi leikitellä eri tarkoituksessa, mutta kun telkkarissa joku haastateltava sanoo joka toisena sanana <niinku>, se kyllä tuntuu ärsyttävältä ja koko asia katoaa niihin niinkuihin!

Olis se niinku parempi kun ostais niinku jotain niinku uutta itsellensä, alkaa olla niinku liian vanhoja  ihan niinku viime vuosisadalta nuo niinku muotivaatteenikin.

Eipä muuta, ärsyttävää puhetta, niinku...

Jonottaminen,
vuoron odottaminen.

Isossa joukossa joutuu joskus jonottamaan, jos haluaa saada vaikka puuroannoksensa.
Lippuluukuilla, kassoilla ja satamassa ennen laivaan nousua, niissä on useimmiten liityttävä jonon jatkoksi.

Etuilla ei saa, vai saako?
Nyt kun kaupat ovat alkaneet myymään netissä tuotteita ns. ennakkomyynnissä jossa hintakin on alempi kuin myymälöissä myyntiin tulevilla samoilla tuotteilla, on sinnekin syntynyt jonoja.
Tarjoustuotteita ei riitäkään kaikille luvatussa aikataulussa, silloin siirryt jonoon ja saat tuotteesi tilausjärjestyksessä. Kaupankäyntiä tuokin. Ostajan etu jos hinta on sopiva, eikä tarvitse asioida myymälässä jossa sielläkin jonotetaan, odotellaan niiden harvojen myyjien vapautumista edellisen asiakkaan palvelemisesta. Joskus ihan tuskastuttavaa, kun se myyjää viivyttävä ostaja ei edes osta mitään, kyselee joka tavarasta ja jokaisen hinnan ja sinulla olisi jo tuote valmiiksi valittuna,vain se myyntityötä tekevän myyjän silaus ostoksesi kohdalla puuttuu.
Nyt kun kirjoitellaan päätteelle ostajan tiedot, tavaran tiedot, hinnat ja mahdolliset takuut, siinä sitä myyjää tarvitaan, kassahan se rahat perii kuten ennenkin.
Huvittavaa, ostin seinäkoukkuja, mitätön hinta, mutta myyjä naputteli tiedot koneelle, haki hyllystä pienen nyssäkän jossa oli hintakoodi, kädessäni olevasta se oli irronnut. Pääsin kassalle, neljää asiakasta edessäni eikä heidänkään ostoksensa sujuneet kuin strömssöössä, joten siinähän sitä jonoteltiin.

Taulu jonka taustoja en tunne.
Kuvasin sen, oli jätetty roskiin, joten löytäjähän saa pitää roskat omalta tontiltaan. Kärsinyt kosteudesta, omalla herkällä tavallaan koskettava kuva takkatulen sytyttäjästä.

Sytyttäisin takkatulen, mutta eipä ole takkaa, ei edes avogrilliä johon tulia sytytellä.
Elävä tuli, kynttilän lepattava liekki ja hiipuva nuotio, niiden lähellä on jotain taikaa, pysäyttää ajattelemaan elämää jota usein verrataankin liekkiin.

Hetkistä elämä on koottu. Niistää joita ei muista ja niistää jotka ovat piirtäneet lähtemättömän kuvan sieluun, mitä se sielu meissä sitten onkin, kosketeltavaa, vai koskettamatonta, olevaa, vai kuviteltua. Sieluni syvyyksiin minä sinut talletat, sanoi joku minulle, joten on se sielu olemassa.
Filosofisia ajatuksia heinäkuun aamussa johon auringon sääteet ohuen pilviverhon takaa antavat valoa ja toivoa hyvän päivän alkamiseen.

Makasin aamulla laiskotellen ja venytellen kuin kissa noustessaan.
Ajatukset kulkivat omaa rataansa kuin vuorovesi. Joskus niitä ei saa pysähtymään. Tuntuu kuin olisi kosken pyörteessä jossa veden virtaus vain kiihtyy ja kuohut lyövät kaikkialta, kolhivat ja hivelevät vuoroin.
Yritin saada tuon kuohuvan kosken pysähtymään, suljin silmäni ja yritin kuvitella itseni jonnekin erämään rauhaan jossa mikään ajatua ei häiritse. Ei. Samat ajatukset, menneet ajat ja asiat pyörivät mielessä päästämättä irti.
Istuin täähän koneeni ääreen.
Avasin valokuvakansion. Selailin kuvia ja muistoja kuin päiväkirjaa jossa ei ole kirjoituksia, ei muistiinpanoja, ei mitäään mieleen palautettavaa, mutta niinhän ei voi tehdä. Kuva kertoo asiat joita ei aina haluaisi edes muistaa, mutta kuva tuo myös sellaisia nuistoja joita ei missään päiväkirjassa ole kirjoitettuina.
Sain ajatusteni radan kääntymään, sain muistoihin elämän ja päivääni ilon siemenet.
Ilta näyttää osasinko kasvattaa siemenistä sellaisen puun joka haaroo iloisia ajatuksia huomiseenkin.

Sanoista lastut, virkkeistä päreet.

  Uusi viikko, heinäkuun helteet, sanotaan,mutta viileä tuuli tänään.
  Aamulla suorastaan kylmä tunne kun takapihalle piipahdin. Kompuroin lauantaina tuolla raveissa, kun sähköjohtoja oli maassa sotkussa ja eihän niitä siinä aamutohinassa edes huomioinut ennenkuin tuli halattua isänmaan pintaa. Pieni tyrä syntyi polvitaipeeseen, ehkä se siitä paranee ilman lääkäriä, kun tuo kipuileva polvikin on tohtorille näyttämättä.
  Maailma pyörii radallaan ja me mukana.
  Torstaina oli senioritanssin filmausta, ehkä siitä pieniä pätkiä joskus jossain näkyy. Nyt on tanssiharjoituksissakin pakollinen tauko, eikä meillä ole mahdollisuutta järjestää edes markkinatansseja, Työväentalo kun on vuokrattu muuhun käyttöön. Sellaisia ne -70 luvulla rakennetut talot, niistä on pakko siirtää toiminnot noihin vanhoihin, jo vuosikymmeniä sitten rakennettuihin taloihin, kuten Työväentalokin on. Uusissa kun on hometta!  Harmi, meillä ei nyt ole paikkaa jossa opetella uusia tansseja, ellei sattuma ohjaa jotain kiinteistöä jossa sellaistakin voisi harrastaa.
  Onhan tässä tulossa tanssia, laivalla kolme päivää, suurella joukolla ja tanssin hurmassa.
  Ihmettelen tätä maailman menoa. Kaikki kallistuu, kaikessa myyjä hinnoittelee tuotteensa jo liian kalliiksi. Hyvä esimerkki oli nuo ravit. Jos sämpylä maksaa neljä euroa ja sisällä on vain neljä viipaletta lenkkimakkaraa ja pala suolakurkkua, ei sitä monta kappaletta päivässä myydä, eikä myyty muitakaan. Moni katsoi hintaa ja tuotetta, eikä ostanut.
  Nälkäinen ei katso hintaa, mutta jos ostan jostain kahvilasta tyhjää täynnä olevan sämpylän, en taatusti mene sinne toiste sämpylää syömään! Se siitä, kallista oli myytävät tuotteet kauttaaltaan.
 
  Muuten, elämäni on kuin seisova vesi. Jotenkin pysähtynyttä ja innotonta. Seisovaan veteen ei ilmesty edes sammakoita sekoittamaan pohjia myöten jos vaikka jotain elämääkin olis kun pohjaa sorkitaan.
  Ennen maalla, kun sikojen kaukaloon kaatoi ruokaa, ne tonkivat heti pohjaa myöten. Niin kai se olis tehtävä, haettava uusia virikkeitä vaikka kaivamalla noita omia aivonystyröitä, vaikka, mikään ei nyt tunnu miltään. On akku tyhjä ja laturi hukassa.
  Kai se on vain otettava pikastartti maailmalle. Vaihtovaatteet laukkuun, auto käyntiin ja kartaksi maantie niin pitkälle kuin edessä näkyy. Ehkä sitä jotain virikkeitä matkalta mukaan tarttuis. Ainakin suuhun mustikoita.

Isoja ja pieniä saappaita.
Tulta ja vettä.
Kypärät ja suojavaatteet, sitä se leiri elämä...lapsille telttailua ja väliin kylmiä suihkuja.

Petikin kova, mutta kaiken korvasi taas se mahtava yhteishenki joka Palokuntanuorten leireillä on aina se jokin. Se vetää mukaan vanhankin, ruokajonojen toiseen päähän täyttämään lautasia.
Kivaa oli, kiitos köksäjoukossa olleille kavereille. Meillähän oli oikein lököviikko.