Kaksiko pitäisi olla?

Seuran etsiminen, toisen ihmisen kohtaaminen ; kaksi asiaa jotka ovat kuin yksi, mutta voivat olla kaksi eri asiaa jos tarkastelen tarkoitusta.

Joskus kaipaan seuraa esimerkiksi jollekin matkalle, ei sen tarvitse merkitä sänkyyn menoa, eikä vakavaa suhdettakaan, mutta olisi kiva jakaa kokemuksia ja näkymiä jonkun samanhenkisen ihmisen kanssa, sukupuolesta riippumatta. Seuraa kaverihengessä. Onneksi olen sellaisiakin löytänyt

Sitten kaipaa vain juttukaveria, pientä hetkeä muiden ihmisten parissa, vaikka kahvilan pöydässä päivän tapahtumia kerraten. Voi istahtaa vieraaseen pöytään, olla hetken seurana ja mennä pois, ellei enempää halua eikä etsi. Usein tuolla kaupungilla saakin pöytäänsä ihan vieraan ihmisen jonka kanssa syntyy ihan mieleenpainuva hetki juuri spontaanisuuden vuoksi. Tavattu sopimatta, viihdytty ja viihdytetty.

Nuo ukkoköörit toreilla ja kahviloissa ovat kuin pilkantekoa yksinäisille naisille.
Keskstelin juuri hiljakkoin asiasta ja toinennhenkilö sanoi, ettei niissä kahviloissa naiset viihdy joissa miehillä on ikäänkuin kantapöytä jossa he istuvat kuin arvosteluraati omana suljettuna piirinä. Siihen joukkoon liittymiseksi vaditaan naiselta todella "karhunnahka".

On seuran etsimistä elämänkumppanin löytämiseksi. Sellaisen etsimiseen asennoidutaankin eri tavalla, se ei ole haja ampumista johonkin laumaan, vaan sielujen sympatian etsintää. Monet onnistuvat aina uudelleen ja uudelleen, mutta miksi kaikki suhteet eivät sittenkään kestä. Tapasin hiljakkoin henkilön joka oli eronnut kolme kertaa ja kerran jäänyt leskeksi, eikä hän ollut läheskään minun ikäiseni, tuskin viittäkymmentä täyttänyt. Yhä hän etsi sitä pysyvää onnea joka kuulemma jossain on hänellekin varattuna.

Tekeekö ihminen liian hätäisiä päätöksiä juuri siksi, että pääsisi yksinäisyydestä.
Onko joku suhde tärkeämpää kuin oman elämän hallinta ja onnellisuus, kun avioidutaan ja erotaan monta kertaa?

Omalle kohdalleni en voisi ajatellakkaan lyhyen tuttavuuden jälkeen muuttoa yhteen, vaikka ei edes ole ennättänyt toiseen ihmiseen tutustua. En ole valmis ottamaan sellaista riskiä minkään pelonkaan vuoksi.

Lyhytaikaisissa suhteissa on oma helppoutensa, ei tarvitse tälläytyä sukujuhliin!
Niissä on tietysti oma hohtonsa heille joille sellainen suhde riittää. Kestää aikansa ja pyyhitään osoitekirjasta. Suuria pettymyksiäkin sellaisiin liittyy, jos toisella on kovin suuret ja syvääluotaavat odotukset. Ihminen on heikko joissain asioissa tuntemaan edes omien tekojensa tärkeyttä ja lopullisuutta.
Tekemiänsä valintoja kannattaa miettiä kahdelta suunnalta, menneisyyden ja tulevan.

Yksin elämisessä ei ole mitään pahaa. Minulle tämä sopii ja on mielestäni parasta mitä tässä ajassa on. Ei ole velvollisuutta mihinkään suuntaan.

Onnellisuus ei riipu toisesta ihmisestä.
Minuus on tärkeintä, koska kenenkään peilikuva ei vastaa minua, enkä minä voi peilautua jonkun toisen kautta.

Puppua on se, että elämä vaatii kaksi yhdessä, vaikka yhdessä samotaankin me, ei sinä ja minä.
Yksin eläjällä riittää kun sanoo minä ja uskaltaa seisoa minuutensa takana yksinkin.

Muistoja kerraten.

Varovasti kuin ensijäälle, hiivin taas muutamiin muistoihin, joulun lähestyessä.
Elämä ei ole ollut pelkkää piikkikoroilla kävelyä asfaltilla tai tanssisalien parkettilattioilla. Kovin harvoin kyllä olen asfaltille korkokengissäni edes lähtenyt, koska ne kuuluvat mielestäni juhlaan, ei mihinkään pasteeraamiseen julkisilla paikoilla.

Muistanpas ajan tuolta 1950 luvulta, kun olisin mielelläni mennyt paikalliseen tanssipaikkaan, mutta en omistanut tanssikenkiä. Ei ollut sellaisia hienoja sisäkenkiäkään jotka olisivat soveltuneet sellaiseen käyttöön. Olin köyhä työn kautta opiskeleva, elämän aakkoset hallussa, mutta itse käytännön työtä tehden hakemassa oppia ammattiin, josta ei sitten tullut ammattia erinäisistä syistä johtuen.

Muistan olleeni kateellinen sotaorvolle joka sai vapaaoppilaan paikan oppikouluun, minun vanhemmillani ei ollut varaa minun opiskeluani järjestää. Tuota en kyllä koskaan julki sanonut, eikä se lopulta ole ollut syy elämäni kulkuun, vaikka en oppikouluun päässytkään.
Tavallaan, kun aikuisenakaan en ole hakeutunut sen kummemmin koulutukseen, pidän elämäni valintoja omina valintoinani. Kaiken olen tehnyt aina kulloistenkin tietojeni ja taitojeni varassa, enempää tuskin voin itseltäni vaatia.

Silloin 1957 vuonna lähdin lapsuuskodista maailmalle hyvin heikoin eväin, pienen matkalaukun sisältö omaisuutena ja unelmia koko pää täynnä sekoittuneina pelkoon suuren maailman vaaroista jotka minua odottivat ilman kodin turvaa.
Matkalaukku hajosi ja katosi vuosien saatossa, monien kokemusten kautta siitä syntyi minun elämälleni tarujen arkku, tosin tositapahtumiin liittyen.
Sain isältä pienen matkalaukun joskus vuosia myöhemmin, vanhan pahvilaukun joka nykyisin taas on hallussani, aarre laukkuni, tarinoita tulvillaan.

Voin sanoa onnistuneeni omalla paikallani niin, ettei minun tarvitse syyttää itseäni, vaikka vääriä valintoja ja huonoja päätöksiä toki olen tehnyt. Kun olen ne itselleni hyväksynyt, ei niistä sen enempää omantunnontuskia synny. Joku muu voi olla toista mieltä, mutta se ei häiritse. Kuka olisi onnistunut elämässä olemaan kaikkien mieliksi?

Selailin vanhoja kirjoituksiani ja  sain aiheen muistella menneitä.

Kun elämä ei ole aina helppoa, ei tuo pelkkiä naurunryppyjä, eikä anna maistella elämän makuja niiden parhailta puolilta, on hyvä jos kykenee pitämään oman  mielensä koossa, olemaan oma itsensä kaikissa tilanteissa.  Eiliset muistamalla osaa nauttia huomisestakin. Terveys ei ole itsestään selvyys. Vaikka kuinka toivoisi että vaivat ja taudit kulkisivat ohitse, niin ei vain aina käy. Joskus ne pysähtyvät omalle kohdallekin, laittavat pysähtymään ja ajattelemaan kuinka arvokasta tämä elämä on. Mitä jos, jos en huomenna herää  toivottamaan hyvää huomenta, jos en kuule linnun laulua, en näe kaunista luontoa, tai en ymmärrä siitä kaikesta mitään.  Kun ajattelee mitä silloin menettää, osaa laittaa arvot kohdalleen juuri tässä päivässä, tässä hetkessä joka juuri on meneillään. Elämä on tassä ja nyt, ei eilisissä tai huomisissa, ei pelkissä muistoissa tai uusissa unelmissa.  Jokin kumma ajatus vain liikkuu alitajunnassani, kuin ajaen minua pohtimaan kaikkea syvällisemmin, sielun pohjia myöten, kaivamaan itsestäni esiin senkin mikä on ollut piilossa, jotain mitä en ole osannut tähän saakka tuoda esiin, tai elää.

Unelmoin. Haaveilen. Uskon ja toivon. Kaipaan ja rakastan.

Eikö siinä jo ole elämän arvoja ja elämän arvostusta. Mitä minun vielä pitäisi, vai enkö osaa olla tyytyväinen siihen mitä minulla on?. Kysymyksiä ilman vastausta. Haaveita ilman sanoja, uskoa johonkin jonka tiedän olevan olemassa, kaipuuta menneeseen ja tulevaan, rakkautta olevaan ja unelmaan. Rakkaus on elämän perus voima, se kuuluu elämään, sen voima on ihmeellinen, kantaa kun uupuu, nostaa kun kaatuu ja kuljettaa kevyesti unelmastakin uuteen unelmaan. Kiitos kun kaikki rakkaat ihmiset ovat minua tukemassa ja kantamassa, ilman teitä en olisi mitään, en jaksaisi.  Uusi unelma kantaa aina seuraavaan eikä unelmille ole loppua kun ei heitä huomisen toivoa missään tilanteessa.

Omat ajatukset ovat tänään taas päällimmäisinä, onhan oma elämä aina se kaikkein tärkein, vaikka, usein toisin sanomme. " Oma  suu lähempänä kuin kontin suu."

Kun rakastaa elämää, pitää muistaa  että ruusuja rakastavankin pitää sietää piikkejä. Sitä se on, myötä ja vastamäkeä vuoroin, laelle päästyä toinen vuori näyttää paljon helpommalta valloitettavalta ja pitäähän sekin kokea, olisiko kuitenkin ja jos.... , eikä koskaan ole selvillä kumpi tai mikä valinta oli se paras, jäikö parempi valitsematta. Hyvä niin, elämässä säilyy jännite ja aina löytyy uusi tavoite jos jaksaa katsoa eteen päin. Onhan jokaisen vastamäen jälkeen myötämäki, ja syvässäkin supassa voi olla hyvä levätä välillä.

Paljon vanhaa, vähän uutta.

Tuskastumiseen asti olen yrittänyt järjestää kaapeissa lojuvaa tavaraa siihen mikä jää ja siihen mikä annetaan pois.

Eräänä päivänä keräilin eri kaapeista ja hyllyistä niitä vanhoja korurasioita joissa osassa oli korukin sisällä, osassa nappeja tai muuta muka niin tärkeää.
Lastasin niitä koruja sitten seinälle halteksista tehdyn korutauluni koristeeksi nuppineuloihin ripustettuina, helmiä, riipuksia, kaulakelloja, rannekoruja, jopa kultainen nlkkakorukin joka ei ikinä ole nilkkaani kiertänyt. Korvakoruja aidoilla helmillä, kultaa ja kevyttä hilpetööriä joka on säilynyt koreana ja houkuttelevana, kuten kai ostajan silmissä vuosikymmeniä sitten. Ettäkö ostanut noita, no en taatusti edes 10% itse hankkinut, lahjoja ja lahjuksia, mutta monen tarina on rakas.

Rahaahan korutkin ovat, varsinkin jos noilla timanteilla nyt arvoa on muutakin kuin se muisto.
Taitaa tulla koruinventaario kaiken muun tarpeettoman hävittämisen keskelle.

Myydään, tai annetaan pois mitä ei tarvita.

Metsää minulla ei ole koskaan ollut, mutta se on minulle elämäni tärkein paikka aina kun etsin mielenmaisemaa ja rauhoittavaa ympäristöä kaiken ahdistavan purkamiseen. En istu meren rannalle merituuleen huutamaan tuskaani, vaan samoan korpeen tai vaaralle kokemaan oman pienuuteni.
Omakotitalon pihalla oli kuusia joulupuuksi, tuomia kesäkukiksi, pihlajia linnulle talvimarjoiksi ja haapoja havisuttamaan lehtiänsä kesäillan iltalauluna.
Tunnen olevani luonnosta rikas.

Kaikki ne T-paidat joita eri järjestöiltä olen saanut, joko työtehtävissä käytettäviksi, tai muuten vain jostain saanut logolla tai ilman, missä minä niitä kaikkia ennätän käyttää. Ei niitä voi levittää seinälle nähtäväksi, eikä kaapeissani kertakaikkiaan ole tilaa ihan jokaiselle muistolle joka on paitana kaapissa. Osa jo melkein loppuun pidettyjä, mutta niin rakkaita ettei ole voinut heittää edes lattiarätiksi.
Keräsin kyllä ison kassillisen ja vein taas tuonne eläinhoitolaan, siellä kaikki lämmin ja pehmeäkin on tarpeen, sellainenkin mitä ihan jäteastiaan on heittämässä. Näin joulun aikaan sinne voisi viedä vaikka luita koirille ja muruja kissoille, mutta vien noita pehmeitä paketteja lisää. Minulle tarpeeton ja roju, voi olla toiselle tarpeellinen ja aarre. Niin tavataan sanoa vaikka ruosteisesta raudasta.

Käyttämättömiä, uusia kankaitakin on kaapeissa, samoin eri laatuisi lankoja. Niiden suhteen käy mielessä monia suunnitelmia ja yksi ylitse muiden, mutta paljastamaton olkoon.
Kunhan tässä kaappi kerrallaan todetaan mitä tarvitsen ja mitä jätän muistona, onhan siinäkin pimeille päiville tarkoitusta.
Talvipäiväntasaus lähestyy ja kukon askleen verran ollaan joka päivä lähempänä kevättä.
Kunhan tämä joulu eletään alta pois.

Lahjat.

  Lahjatoiveet, enpä muista koskaan mitään erikoista lahjaa toivoneeni joulupaketista, ainoa mitä halusin ja mistä puhuin, oli kirja.
  Halusin lukea mahdollisimman paljon, mutta koulun lainakirjasto oli pian luettu ja kunnan kirjasto oli kirkonkylällä, sivukirjasto joen takana ja sinne pääsi kahlaamalla kosken niskaa kesällä ja jäitse talvella, kun varoi kosken virtaamaa.
  Yhden kirjan sainkin isältäni lahjaksi. Hän oli jostain tilannut minulle; Se oli hänen kohtalonsa nimisen kirjan, kirjailijaa en edes muista, en kovin tarkkaan sisältöäkään, mutta jotain sentään rakkaudesta opin sen kirjan kautta.

  Kun lapsille ostetaan leluja joulu jouluta, paljon pientä ja vähän suurta, on monien lasten huone täynnä käyttämättömiä leluja. Ketään lasta ei voi kiinnostaa kymmenet nallet, pienet autot ja epämääräisen näköiset voimamiehet joita en tiedä millä nimellä kutsutaan, rumia ja sotaisia kuitenkin, kun niitä näen lojuvan lasten huoneissa pitkin lattioita.
  Mielikuvitusta ja toimintojen harjaantumista tukevia leluja ymmrrän, kun niitä ei ole määrättömästi niitäkään. Lapsi haluaa ja silloin ostetaan,  miettimättä kuinka paljon hauskempaa olisi saada todella mieluista  ja usein jopa tarpeellinenkin saa lapsen silmät loistamaan.
  Kun pukin paketista ilmeniuusi mekko, tai uudet villasukat, oli silmissä loistetta. Leluja en ikinä ole lahjapaketista saanut avata, niitä en edes kaivannut, nukenkin tein itse, kun ostettiin irtopää ja kehoon tehtiin kaavat. Nukelle kudottiin villatakkia, sukkia ja lapasia siinä kuin itsellekin. Onnellinen olen siitäkin opista. Millä se kiinnostue käsitöihin muutoin oliskaan niin hyvin syntynyt kuin nuken vaatettamisen kautta.

  Nyt en hanki lahjoja, en itselle, enkä muille. Riittää kun antaa aineetonta hyvää ja tarpeellista silloin kun sellaista tarvitaan. Aikuiset eivät lahjoja kaipaa, en itselleni ainakaan. Kaikkea on jo liikaakin, koti alkaa olla kuin kirpputori, tarpeetonta täynnä, eikä kelpaa kenellekkään.
  Lahjaksi ei elämä mitään anna, mutta lahjaa on koko elämä. Joulunakin.

Katse huomisiin.

Tulevaisuus ja minuus rakentuvat elämän kolhuissa, niiden kokeminen ja niiden yli pääseminen ovat vankka kivijalka tulevaisuuteen. Aina voi olla huonommin, mutta se on varmaa etteivät eilisen kolhut meneet ohi opettamatta jotain.
Samaan kaapin oveen ei lyö päätä kahta kertaa.

Oma elämäni on ollut ja on edelleenkin kuin suuren kivireen vetämistä kivikkoisessa maastossa. Ellei kuorma paina liikaa on edessä taas isompi kivi kuin juuri ylitetty, mutta kaikki se antaa vain voimia ponnistella minuuteni avulla paikkaan jossa kuorma lopulta on purettu. Tämän kokemuksen purkupaikka on ajassa, ei paikassa.
Se hetki jolloin ihminen huomaa selviytyneensä vastoinkäymisistä voittajana ei rajoitu paikkaan, vaan on aika lopultakin huomta selviytyneensä vaikeimmastakin haasteesta, vetäneensä suurimmankin kiven pois tulevaisuutensa aukolta.

Keskustelupalstojen kautta moni on rakentanut itsetuntoansa ja etsinyt hyväksyntää ja jostain sen kaiken on alkulähteensä löydettävä, mutta unelmat ovat ihan ikiomat. Uskoakseni ja omiin tuntemuksiini luottaen tulevaisuus on juuri tässä hetkessä. Eilisiin ei voi palata ja huomista ei voi elää.
Kaiken menettäneenä tiedän itse kuinka vaikeaa on aloittaa kaikki alusta.
Luoda koti ilman perhettä, elää yhteisössä ilman yhteisöllisyyttä, tehdä työtä ja uhrauksia ilman kenenkään tuntemaa kiitollisuutta, nousta sieltä alhosta muiden yhteyteen, nähdä päivän valo pimeyden jälkeen, siitä hetkestä ei voi jäädä muuta kuin tyytyväisyys ja onnellisuus tuleviin päiviin voimavaraksi joka ei katoa.

Tunteet ja tuntemukset jotka kokee selviydyttyään kaikkien koettelemusten jälkeen löytämään oman minuutensa, ovat vertaansa vailla.
Tekisi mieli nousta korkealle vuorelle ja huutaa kiitosta elämälle joka sittenkin voitti mielessä painavan ahdistuksen ja tarpeettomuuden tunteet.

Kukin kokee elämän tavallaan. Joku jaksaa kantaa kuormansa valittamatta, tai pyytämättä apua, mutta toinen joutuu taistelemaan kaikilla voimavaroillansa eikä sittenkään selviä. Ei ole häpeä pyytää apua. Ei ole häpeä tunnustaa oma voimattomuutensa.
Moni viime päivien draaginen tapahtuma olisi ehkä jäänyt rikosrekistereihin merkitsemättä, tapot tapahtumatta, kun taakan alla elävä ihminen olisi osannut tunnustaa voimattomuutensa oikealla tavalla ja kun he olisivat kohdanneet ne oikeat ihmiset jotka osaavat kuulla ja kuunnella.
Oikealla hetkellä annetut vastaukset ja ojennetut kädet ovat sitä pelastavaa auttamista jota yhteiskunnastamme monista aikeista ja lupauksista huolimatta yhä puuttuu.

Tulevaisuus rakentuu juurille, kuin puu omalla paikallaan.
Tulevaisuus on omien tarpeiden ja halujen täyttämiseksi tehty suunnitelma, synyessään pelkkä unelma, mutta tahdon voimalla ja omiin voimavaroihinsa luottaen huomisista voi rakentaa tulevaisuuden oman näköisekseen.
Tuleeko siitä sellainen, se ei ole pelkästään tahdon asia, siinä on mukana koko elämä tahdomme sitä tai ei.
Omiin huomisiin on monta suunnitelmaa. Täyttyvätkö ne, ei ole aina omissa käsissäni, mutta tästä hetkestä tiedän tehneeni oman näköiseni.

Katkeroitumatta kaikelle kokemalleni odotan tämän minuuteni selviytyvän yksinäisestä joulusta nauttien siitä kuin lapsi, jolle joulun sanoma on aina yhtä jännittävä.

Rakkauden nälkää ja ahdistusta arjessa.

 Jälleen ovat huijarit onnistuneet huijaamaan rakkauden kaipuun täyttämiä miehiä joilla on ollut rahaa maksaa jostain luvassa olevasta onnesta.

 http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-1418111076990.html

Kuinka ihmeessä ihmiset ovat noin toivottomia?

 Luulisi olevan helpompaa tutustua ensiksi ilman rahallisia vastikkeita, oppia tuntemaan ja luottamaan toisen ihmisen rehellisyyteen. Ensimmäinen tapaaminen miehen kotona, eli neitonen näki ettei mies ollut tyhjätasku ja aloitti pikkusummalla, vain vähän auton korjaukseen ja kyllä me tästä jatkamme.
  Millaisia satuja toinen  voikaan sepittää rakkauden janon ja parisuhteen kaipuussa elävälle yksinäiselle ihmiselle, olkoon kyseessä mies tai nainen.
Samaa rakkauden nälkää kokee moni yksinäinen ihminen joka ei ole sopeutunut yksin elämiseen. On paljon eronneita ja leskiä, on jättäneitä ja jätettyjä yksinään eläviä ihmisiä kaikista ikäluokista ja kaikki eivät haluaisi elää yksin. Siinä tilanteessa on herkästi huijattavissa, jos kohdalle osuu kauniisti puhuva ja paljon tulevaisuudelta lupaava toinen yksinäinen jonka tarkoitusperät ovatkin taloudellisessa hyötymisessä.

  Noita tapauksia ei ole vain yksi tai yhdeksän, niitä on historiaan kirjoitettu ja niistä ei aina edes uskalleta julkisesti puhua.
  Moni häpeää hyväuskoisuuttaan, peittää asian villaisella ja ehkä on oppinutkin jotain ihmisten luonteiden eroista eikä toiste lankea rahoittamaan petturia. Eri asia ovat ne rakkutta rahalla ostavat joille todella tärkeintä onkin löytää hetken lempi ja lämpö, ei niinkään jatkuvaa rakkautta ja onnellista tulevaisuutta.

  Yksinäisyys ei aina ole ahdistavaa, eikä tunnu pakolta, mutta suurten elämän muutosten kokeminen on jokaiselle niin henkilökohtainen asia, että kukaan ei voi laatia sääntöjä tai ohjeita niistä selviämiseen. Kun yksinäisyys ahdistaa on ihminen herkkä tarttumaan kaikkeen sellaiseen jonka kokee itsellnsä hyväksi. Siinä tilanteessa jää juuri noihin "liisaneitojen" ja "hannuhanhien" virittämiin ansoihin.
  Voisin kertoa paljonkin yksinäisyyden kokemisesta ja siitä tunteesta jossa kokee olevansa irti kaikesta muusta ja elämä on vain eilisiä, menneitä päiviä joiden muistoissa on kaikki lämpö ja läheisyys. Ne hetket ovat helvettiä. Löytäessään huomisen ja saadessaan kiinni tavallisesta arjesta on taas vahvempi elämään niissä yksinäisyydenkin hetkissä joihin on jäänyt, tai jätetty.
Kun oppii tuntemaan itsensä voi jopa nauttia yksinäisyydestä. Yksin elävä ei aina ole yksinäinen, vaan hänenkin elämäänsä sisältyvät muut ihmiset.

  Näissä viime vuosien ja kuukausien järkyttävissä perhesurmissa on taustalla ollut näkyvissä parisuhteen repailyä, eroja, riitoja, taloudellista puutetta ja kaikkein suurimpana se valtava yksinäisyyden tunne ja paine jonka he varmasti ovat kokeneet ylitse pääsemättöminä juttuina. Kun tilanteeseen ei löydä ulospääsyä, silloin turvautuu tekoihin joita ei itsekään hyväksyisi muiden tekeminä. Kaikkeen tuskaan ja ahdistukseen ei taloudellinenkaan turvallisuus auta. Ahdistunut ihminen kaipaa henkistäkin tukea, lohduttavaa ihmistä joka tukee ja tuo edes hetken turvaa.
Noissa tilanteissa ihminen on aina haavoittuvin.
Meidän yhteiskuntamme ei ole valmistautunut kohtaamaan ihmisten yksinäisyyden ahdistusta. Me emme vain osaa kuunnella niin herkällä korvalla kuin olisi tarpeen.

  Ahdistus ei ole vain lapsiperheiden, tai nuorten ihmisten arjessa. Sitä on kaikkialla.
  Eläkkelle jääminen, työyhteisön jääminen pois elämän arjesta, työkavereiden tapaamisten harventuessa ja koko siitä yhteisestä jopa vuosia koetusta ajan jakamisesta on  jäänyt ulkopuoliseksi. Kaikki se mikä ennen oli järjestynyttä ja antoi voimaa, jää taakse ja tilalle astuu tunne turhuudesta ja tarpeettomuudesta.
  Leskeys ja ero ovat kenties vieläkin rajumpi muutos kuin eläkkeelle jääminen. Ihmiset kokevat asioita eri tavalla, mutta monisa eroissa erotaan jopa suvusta, ei vain puolisosta.
  Tavallaan ymmärrän noiden  rakkauden lunnasrahoja maksaneiden miesten ajatuksia.
  Kun kaikki päivät ovat samaa harmaata massaa jossa ei kuule lempeitä sanoja, kukaan ei halaa aamulla, kukaan ei toivota hyvää yötä illalla, eikä kukaan ole kiinnostunut kuinka päivät kuluvat, ei ole ihme jos haluaa keinolla millä tahansa saada rakkautta. Huomisiin se toivo viritetään, parempiin huomisiin.

  Jos meillä olisi enemmän paikkoja joissa ihmiset voisivat kohdata toisiaan, avoimia tiloja joissa jokaiselle löytyisi tilaa omana itsenään, joissa ei ketään katsottaisi pitkään ja joissa jokainen voisi avautu juuri sen verran kuin haluaa.
  Nyt on uutisten mukaan joissain kaupungeissa jo avattu lapsiperheille kohtaamistiloja joissa on jopa asiantuntevaa henkilökuntaa. Kiitos päättäjille joiden kautta tiloja löytyy ja varoja osoitetaan tuohon tärkeään toimintaan, mutta saadaako liikkeelle heitä joille nuo tilat olisivat juuri oikea paikka löytää vaikka vertaistukea. Uskaltavatko ihmiset tulla mukaan toimintaa joka on uutta, riittääkö ahdistuneen ja väsyneen äidin aloitekyky avata se ovi ansimmäisen kerran ja kuinka hän se kokee, ne asiat ovat harmaata tietämättömyyttä johon ei löydy vastauksia. Kaikilla ei riitä voimia edes siihen.

  Ikääntyneille kaivattaisiin tiloja ja toimintaa muutoinkin kuin puolueisiin sitoutuneiden järjestöjen ja katukahviloiden ukkokerhoina.
Kaikki eivät tanssi, kaikki eivät pelaa boggiaa, eivät kudo tai virkkaa, eivät harrasta mitään aktiivitoimintaa jossa kavereita tapaisi, tai jossa uusia tuttavuuksia syntyisi. Kun politiikka nyt vain on niin sidoksissa kaikkeen, ei ole kiva kuulla ihmisten sanovan ettei voi tulla mukaan kun se on väärää politiikkaa.
Miksi polittiikan pitää olla sidoksissa kaikkeen?
Mistä löytyy se sitoutumaton taho joka saa ihmisille sellaista toimintaa johon voi noin vain mennä mukaan osaamatta mitään erikoista, tilaan jossa voi harrastaa moni puolisesti, tai vain istua vieraaseen pöytään ja aloittaa keskustelu vaikka eilisestä sateesta, eikä pöytäseurue ylenkatsoisi tulijaa?
 
  Olen lukenut lehdistä myytävinä olevista kiinteistöistä jotka ovat jääneet tyhjilleen toiminnan loputtua, eikä uutta toimintaa ole ilmaantunut. Kiinteistöissä olisi tilaa päivätoiminnalle, olisi tilaa kirjastohuoneelle, olisi tilaa kutimensa kanssa paikalle tulleille, voisi otta pelikortit esiin ja viettää aikaa pelaten. Aina ei esteenä ole edes välimatkat koska kuljetusapua saa ja mikäli toimintaa ilmaantuu voisi järjestää kuljetukset aamuin illoin.
Tuon kaltaisten toimintatalojen ruokahuoltokin järjestyisi suit sait.
Aina on vapaaehtoisia työ intoisia joille tuon ka´ltainen toiminta olisi kuin vastaus rukoukseen.
 "Miksi minä olen yksin, miksi minulla ei ole mitään tekemistä ja miksi minua ei tänäänkään kukaan muista?"

Tuoksuja ja tunnelmia.

Tuoksuja ja tunnelmialöytää yllättävistäkin kohteista.
Joskus vuosia sitten toin ulkomaan matkaltani palan ambraa. Olen säilyttänyt sitä tiukasti suljetussa pakkauksessa kaapin kätköissä, mutta muutama kuukausi sitten, kun yksi uudehko kaappi tuoksui vain jollekin ihmeelliselle liimalle, tai olisiko se ollut tuo puukuitulevy, laitoin tuon ambraa sisältävän purkin avattuna tuonne kaappiin. Tänään kaapissa on niin vahva tuoksu, että oli pakko avata ikkuna, kaapin ovet auki ja tuuletus päälle.
Kaapissa on vain kansioita joissa papereita, omia kirjoituksia sisältäviä lehtiöitä suuret pinkat ja joitakin kirjojakin, mutta entinen paha haju on muuttunut vahvaksi tuoksuksi.

Tunnelmia koin aamulenkillä.
Oli hieno sää, vain aste lämmintä, maassa valkoista lunta ja päivän kehrä aukenemassa.
Pilvinen taivas alkoi hiljalleen muuttua eri värien sinfoniaksi. Pilvet hajaantuivat, ilmestyi ikäänkuin reikiä taivaaseen. Pilvien reunoille aurinko loi kultaa ja purppuraa. Pysähdyin ihan ihailemaan ja katsomaan kuin hidastettua filmiä päivän heräämisestä. Otin jopa muutaman kuvan puhelimen kameralla ja pysähtelin välillä tuijottamaan taivaalle.
Liikkeellä oli pari koiran ulkoiluttajaa, muutoin aivan hiljaista. Yhden talon pihalla mies kolan kanssa työnteli lunta ja pieni musta villakoira juoksenteli pensaiden välissä. Tuollaisissa hetkissä on sitä rauhaa jota kaipaa ulkoiluunsa. Kukaan ei hoputa eikä höpötä, ei kysele mitä siinä tuijotat, ekä hidastale silloin kun lisään askeliini vauhtia.

Tuoksut ja tunnelmat nautittu, nyt nauttimaan muiden suorituksista, tai oikeammin seuraamaan niitä.

Lihaskipu vaivana.

Ei ole vanhana aina helppoa.
Muutaman päivän on oikea jalka oireillut kivun merkein reisi ja lantiolihakset erittäin kivuliaat. Makuulle ei sille kyljelle voi asettua, ei tunnu jalkeilla olokaan hyvälle ja viimeisin aamulenkki jäi kovin lyhyeksi kun koko jalka kipeytyy.
Menihän se eilinen päivä jalkeilla, mutta kovat ropit piti ottaa kun kotiin pääsin ja silit tässä on kaikki vanhat horoskoopitkin luettu valvoessa ja manatessa vaivaa jolle ei löydy aiheuttajaa. Vauhtia on pakko hiljentää ja lenkkejä lyhentää. Kaikkea aikansa.

Nyt pitää vain keksiä ajankulua jossa isot lihakset unohtuu, keskitynkin vain näihin pieniin ja katson suuntaa.... juoksuun.

Marraskuu 2005.

 11.11.2005 08:48

Jätän nuo vaalit ja vaalipuheet heille joille se tuntuu olevan tärkeää, minä vain äänestän parasta (omasta mielestäni) ehdokasta ja odotan tuloksia, onko joku muukin ollut kanssani samaa mieltä.
Täällä en kerro kenelle ääneni menee.

Aikomus oli vain puhella tätä yksinpuhelua tässä marraskuisessa kosteassa aamussa.
Kävinpäs vaa'alla pitkästä aikaa ja mitä vanhat silmäni näkivätkään, lihonut, paino noussut, jenkkakahvatkin.
Kuinka sitä ei tule kokovartalopeiliin katsoneeksi, pelosta kai, se kun on lahjomaton tuon vatsanseudunkin näyttämisessä. On niin turvallista vilkaista kylpyhuoneen pieneen peiliin, siinä näkyy juonteinen naama ja ryppyinen kaula, mutta kun ne näkee joka päivä, ei huomaa muutoksia.

Ryppyvoidepurkki, sinne on ihme-aineet kuivuneet, harmaa klöntti purkin pohjalla… ei ihme jos se ei ole auttanut, noihin ryppyihin, meinaan.
Mitähän muuta tököttiä löytyisi purkeista ja tuubeista kun kaikki tarkastaisi…
Mainos lupaa; "Pääset rypyistä viikossa", mutta kun ei auttanut, jäi loput levittämättä!
"Hampaat loistavat ja vihlominen loppuu!", vaan siinä tuokin tahna, ryppyyn puristeltu putkilo, millä sitä nyt enää.. kuka pahalainen sen noin rutisteli!

Hiuslakkaa, ei vain saa suihkua, ei millään, tuokin ostos meni ihan hukkaan… eihän sitä saa ulos purkista…. ja kampausvaahtoa, monta pulloa, toinen toistansa tehokkaampaa, hiuksiin kiilto, hiuksiin loistoa, pitää tuulessa ja sateessa kampauksesi kauniina…. pitikö?, en enää muista, ja nyt ei saa vaahtoa vaikka kuinka ravistelee…

Tuokin partavesi, ennen se tuoksui niin miehekkäälle…. mikä kumma kun se haisee nyt kuin tunkio?
Ja partasuti tuossa kupissa, kuin kuivunut maalipensseli… hyi… Eikä yhtään puhdasta hiusharjaa, kaikki kuin koiran harjaamisen jäljiltä, eri värisiä karvoja, pitkiä ja lyhyitä hiuksia… ketä meillä asuu.. ja kampakin kuin taikinakupista otettu, jotain mömmöä kaikki piikkien välit täynnä, altaaseen vain ja vahvaa pesuainetta päälle… eihän tästä mitään tule, ei edes hiuksia saa kammattua.

Ja tuo vaaka, rikki taitaa olla, ei nämä läskit nyt.. ei, en ole voinut lihoa, tuossa olen istunut aamusta iltaan ja hyvin vähän minä syön… paras heittää tuo vaakakin…

Mitä sinä löydät näin marraskuussa?

Joulukuun 1 päivä.

  Pimeää on lumeton tienoo joulukuun alussa herran vuonna 2014.
  Kovin pimeältä vaikuttaa ihmisten  mielialatkin tässä parin päivän ajan liikkuneiden uutisten kautta tulkiten. Suurin uutinen, montako ihmistä on eronnut kirkosta minäkin päivänä.
  En ota kantaa sysiin enkä seppiin, mutta isäni joka teki sepänkin hommia, sanoi usein, että syytä on sysissä ja sepässä ellei rauta taivu takojan tahtoon. Myös puu taipui hänen tahdostaan, niin komeita taideteoksia hän puusta veisteli, eikä hänen kätensä vierastanut kynää, vaikka hän ei ollut kansakouluakaan käynyt kuin parina päivänä. Kun nuoremmat veljet menivät kouluun, hän jäi parkkaamaan puita tien vierelle. Siitä maksettiin vähän palkkaa ja kaiken mitä veljetkin oppivat, hän oppi veljien oppimisen ohessa.
  Sellaisen laskutaidon jonka isäni omisti, halusin perintönä ja voin olla ylpeä, koskaan en laskuissani erehtynyt. Päässälaskua opettelin apteekkikuitteja laskiessa, kun niitä oli niin paljon ettei Kalajokilaakson sivuilla riittänyt valkoista tilaa alekkainlaskuun.
  Kuinka se nyt taas menikin vanhojen muisteluun, vaikka kansalaisaloitteen vaikutuksesta ihmisten mieliin piti puhumani. Olkoon aihe, se tulee varmasti tulevina aikoina uutisiin tuon tuosta ja kirkosta eroavien määrä joko vähenee tai kasvaa.
  Moniko liittyy kirkkoon kun nyt on havaittavissa kirkon olevan enemmän ihmisille kuin aikoihin.
  Nykyaikaistetaan jumalanpalveluksiakin, miki ei kirkon palvelijoilla saiai olla omia mielipiteitä yhteiskunnallisista asioista kuten jokaisella kansalaisella on oikeus.
  Minun uskooni ei vaikuta suvaitseva mielipide jolla annetaan kaikille samat oikeudet riippumatta sukupuolesta tai muista seikoista. Sama laki kaikille, rakkaus kun ei aina taivu soveliaisuus sääntöjenkään mukaan. Pysyn toistaiseksi kirkon jäsenenä, vaikka voisin erotakin, miehenikään ei kuulunut kirkkoon ja kirkossa siunattiin haudan lepoon.
  Tämä aika syksystä kun ei ole vielä talvi, on pimeää ja useimmiten märkääkin. Lumi antaisi valoa. Seurasin telkkarista talviurheilua Kuusamosta ja todella upeissa maisemissa siellä kilpailuja käytiin. Puut lumisine oksineen ja valkoinen hanki metsässä teki varsinkin iltakilpailujen aikana valaistuksen antamin valo ja varjo leikkeineen todella sanattomaksi maiseman kauneudesta.  Hyvä kun kuvaa jaetaan  talviurheilumaiden televisiokanavien kautta laajoille piireille.
  Kisoja katsoessa tuli ihan Joulumieli, mutta kun katsoo ikkunasta ulos pihalle, hangista ei tietoakaan ja pimeys makaa maiseman yllä.