Tanssien ja tavallisesti tallaten.

Tanssiristeily, senioritanssia tunti tunnin jälkeen, istuen ja seisten, mutta koko keho mukana liikkeissä.
Hieno kolmen vuorokauden jakso, matkoineen kaikkineen. Merikin oli meille suosiollinen, ei huomannut olevansa merellä, paitsi kun hytin ikkunasta katseli. Ainoat kuohut laivan keulan piirtämä vana vedessä ja laivan sivulla. Siinä kuu peilautui komeasti ja aurinko antoi säteensä hytin sisään.
Vuosi taas seuraavaan.

Kaikki ohjaaja ovat todella ammattinsa osaavia ja tanssin kautta antavat meille oppilaille kuin uuden elämän. Nyt saimme opetella kansanlauluihin sovitettuja tansseja, myös istumatansseina, joita on kiva mennä vaikkapa palvetaloihin esittämään ja tanssittamaan asukkaita, samoin vanhainkotien sairaspuolelle. Vanhukset ylös petistä, istumaan ja tanssimaan. Siksi tämä harrastus on vienyt minut tuohon suureen Senioritanssijoiden joukkoon mukaan, siitä nautti itse, siitä nautti katsoja ja sitä on hauska viedä muillekin.

Muutoinhan nämä reissut ovat sellaisenaankin kivoja katkaisemaan tavallista tallaajan arkea.
Jo lähteminen, pakkaaminen ja matka ovat seikkailua sinällään. Bussissa oli vain kaksi matkustajaa. Toinen rouva oli menossa lentokentälle, minä Kamppiin. Ystävällinen kuljettaja soitti ajojärjestäjälle, ja niin hän sai luvan poiketa Seutulassa, rouva pääsi autoa vaihtamatta suoraan kentälle ja minä ennätin mainiosti kävellen satamaan.
Oli tas huippuhetki. Poikkesin Kauppatorilla torikahviossa. Istuin kaikessa rauhassa, tarkkailin turisteja joita siihen aikaan sunnuntai aamuna olikin paljon liikkeellä. Turistibussit purkivat sisältöä satamalaitureissa, risteilyalukset odottivat matkustajia ja minun laivani ei ollut edes saapunut vielä, koska sen lähtöhän on vasta illalla. Me kyllä ahtauduimme laivaan jo kello 12.00 jolloin ohjelmamme alkoi. Siitä se lähti käyntiin, hytteihin pääsimme myöhemmin, mutta matkalaukut jätimme yökerhoon, kahvittelimme ja lauloimme alkajaisiksi.
Tavarat hyttiin ja tanssi alkoi.

Kauppatori kuhisi matkailijoita ja totta kai paikallisiakin oli liikkeellä.
Helsinki oli kiva asuinpaikka, ja työkin oli siellä, mutta se ainainen kiire. Muistelin milloin minulla olisi ollut aikaa istua ihmettelemässä torillakaan, saati että edes Esplanadin puistossa olisin ennättänyt kaupunkielämää seuraamaan. Silloin oli aina olevinan kiire! Olen kadottanut kiireen tunnun. Valmistaudun kaikkeen ennakolta, lähden ajoissa ja ennätän katsomaan ympärilleni. Näen enemmän. Näen elämää ja eläviä, näen ja haistan kun en juokse elämäni ohi.

Tänään kuljen taas seikkailuun josta en ennakolta mitään tiedä.
Tiedän vain, että tänään tapahtuu. Teen varmasti joukon mukana sellaistakin mitä en ole eläissäni kokenut, mutta valmiina olen tarttumaan kiinni koko päivään.
Jos paukkuu, paukkukoon, jos repee, revetköön, mutta illalla voin tatusti sanoa nauttineeni täysin rinnoin.

Kuin tuo mänty, vahva runko
muhkuraiset juuret työntyneinä meren rantahiekkaan.
Pysyy pystyssä myrskyn raivotessa aalloilla ja tuulen taivuttaessa sen tuuheaa latvusta,
tai kuin kelottuneet oksat syvällä Lapin korvessa. Maahan kaatunut, siihen hiljalleen lahoavana.
Aika kulutti sen voimavarat. Suojaavan kaarnan puu menetti hiljalleen, tikat sen alta etsivät ravintona, kunnes kaarnaa ei enää ollut, vain harmaata pintaa, sileää kuin plyysi, ihanaa käden alla, eikä se ole vielä kuollut.

Haluaisin kulkea eteenpäin elämäni pitkospuilla.
Tuolla Perämeren saaressa ne suojaavat luontoa ihmisten jaloilta. Kenenkään ei ole tarve, eikä lupa tallata arvokasta maisemaa täyteen polkuja. Ei saa häiritä luontoa, ei lintuja, eikä pienintäkään nisäkästä tai nilviäistä. Saaressa on keväällä jopa rantautuminen kielletty.

Kuin kaikki nuo, jykevä puu, kelo odottamassa loppuansa, pitkospuut ohjaamassa tietä kulkijalle, sitä on elämä, vaikka aina ei simin näe, eikä korvin kuule oikeaa suuntaa, ei ole mitään syytä epäröidä.
Jokainen aamu on uusi sivu elämän kirjaan, jokainen kadonnut päivä odottamassa unohtamista ja jokainen huomista kohti otettu askel kulkee elämän pitkospuilla kohti sitä hetkeä kun askeleet päättyvät, pitkospuut päättyvät jonnekin mihin silmä ei näe.
On hienoa saada kokea kaikki elämän mäet ja mutkat, löytää niistä se jokin joka kantaa huomisiin.

Itsetunto.

Minä, kuten moni  ikäiseni, sain kasvatuksen joka oli sen ajan tiukkaa ja vaativaa.

Olen joskus ajatellut, että se oli jotenkin liiankin ankaraa, mutta kuitenkin ollut kiitollinen  vanhemmilleni siitä perustasta jolle olen voinut elämäni rakentaa.

Olen pyrkinyt rehellisyyteen ja avoimuuteen, mutta joskus elämässä on tilanteita joissa on pakko jättää sanomatta sellaista jolla tietää olevan haitallinen vaikutus kuulijaansa. Silti olen ollut rehellinen, enhän ole vääristellyt asiaa ja puhunut ovesta jos piti puhua jotain ikkunasta.

Tämä liika avoimuuuskin on haitallista. Tulee paljastaneeksi asioita joita ei ehkä haluaisikaan muiden puitaviksi, mutta en kadu noita paljastuksiakaan, nekin ovat osa minua, juuri ja vain minua.

Kanssaihmisten kanssa ei aina suju kuin elokuvissa. En tiedä, kaikkia ihmisiä vain ei opi lukemaan ja eniten minua loukkaa muiden selittelyt, asioista pitää puhua niiden oikeilla nimillä eikä selitellä ja puhua muunnettua totuutta. Viimeiset vuodet olen saanut olla vastaajana muiden syytöksiin, niiden syy on seurausta monista asioista ja päätöksistä joita minun on ollut tavallaan pakko tehdä. Taloudelliset menetykset ovat kasvaneet, mutta onneksi nykyisellään noiden asioiden tilanne on vakio, ellei siellä jossain edelleenkin keksitä jotain uutta "pääni menoksi". Häviötänsä he eivät ole helpolla myöntäneet, jos myöntävätkään.

Sanon kuin entinen hallikauppias, Katteluksen - mamma sanoi; "Kaikkia kauppoja ei kannata tehdä, ei sinunkauppojakaan".

Tuokin asia on sellainen jota kannattaa pohtia enemmän kuin rivin verran, mutta kuittaan sen nyt muutamalla sanalla. 

Olen solminut monia kauppoja, sinunkauppojakin, mutta loppuviikolla soitti eräs kauppakumppanini, kysyi pyykkikiven paikkaa ja kertoi olevansa ostokseensa tyytyväinen. Sepä lämmitti mieltäni. Tein myyyntituotteestani rehellisen selonteon, kerroin kaiken tietämäni ja vielä senkin mitä epäilin. Siitä olikin hyötyä, kaikki tuli kirjattua totuudenmukaisesti ja allekirjoitettiin asiallisesti.

Kunpa noissa suullisissakin kaupoissa, sinunkaupoissakin, voisi soveltaa samaa käytäntöä, että kaikki olisi muistissa molemmin puolin sovittuna, vaikka allekirjoittamatta.

En osaa ajatella tilannetta jossa ystävyys kuitataan turhilla syytöksillä ja puhumattomuudella.

Ikinä en ole moista kokenut, aina on asioista voitu puhua, ellei ole ilmiriitaa ja vihaa jota ei voi hallita muutoin kuin kääntymällä pois. Onko ystävyys niin halpaa? Olenko minä liian vaativa kun odotan avoimuutta ja kysyn sellaistakin mistä muut eivät  ehkä mitään puhuisi? 

Hyvä itsetunto on vahvuus joka auttaa suhtautumaan tuollaisiinkin kokemuksiin siten kuin pitääkin, kun en mitään voi, antaa  olla, minulla ei ole mielestäni mitään anteeksipyydettävää, en tietoisesti ole sanonut tai tehnyt nitään väärää, oman mielipiteeni takana seison edelleenkin, enkä ala valehtelemaan ja vääristelemään mitään tehtyä tai tekemätöntä elämässäni.

Ystävät ovat voimavara josta voi ammentaa, joita voi tukea ja joiden kanssa löytää eri puolia elämästä.

Kiitos, juuri sellaisia ystäviä minulla on ja on ollut. Hyviä muistoja on kertynyt, uusia harrastuksia on löytynyt ja yhteiset matkat ovat avartaneet maailmankuvaa, antaneet uutta pohjaa kokea ja jakaa tuntemuksia.

Olenhan minä ollut hukassa itsetuntoni kanssa, etsin pienistä palasista, eilisten murusista itseäni ja minuuttani. Tuntui jo ettei minulla ole edes omaa nimeä ja siinä tilanteessa tein muutoksia elämässäni. Niihin aikoihin tein vääriäkin johtopäätöksiä ja jouduin tavallaan omaa tyhmyyttäni ojasta allikkoon. Mitä tutumpi ihminen, sen vähemmän voi luottaa, tai eihän se kaikkien kohdalla toki pidä paikkaansa, mutta minä sain kyllä kokea ihmisten raadollisuuden, mutta löysin itseni.
Mitään kokemuksia ei voi sanoa turhiksi. Kaikesta oppii. Oppii olemaan varovaisempi, luottamaan intuitioon enemmän kuin muiden puheisiin.

Kaikki haavat paranevat, arpikudos voi olla jopa vahvempaa kuin entinen, haavoittuva pinta.
Haavoja nuollen koirakin makaa paikoillaan kun on juossut turhaan saaliin perässä ja käpälät ovat täynnä ohdakkeen piikkejä.

Uskon tietäväni kuka olen, mutta minulla ei ole mitään tarvetta nousta jakkaralle julistamaan minuuttani, riittää, että itse tiedän mitä haluan ja minkä voin antaa pois.
Tämä ikä alkaa jo olla luopumisen aikaa kaikin tavoin. Harvemmin elämään enää ilmestyy sellaisia hurman hetkiä, että luulisi nuortuneensa, mutta sellaisillakin hetkillä on oma osuutensa ihmisen onnellisuuteen ja siihen itsetuntoonkin.  Kunhan nyt pieniä ilon pisaroita ja pieniä voittoja, silloin kestää pienet murheetkin paremmin.

Sataa.... monessa paikassa.

Uusi viikko

Puolipilvistä säätä kuten elokuulle kuuluukin.

Kansainvälistä uutisvirtaa ei mikään pysäytä. Maailmalla kuohuu poliittisesti ja tuntuupa pelko vaikuttavan jo yksitttäisten ihmisten elämään ihan terveyteen vaikuttaen.
Vaaraton meikkipussi lentokentällä sairastuttaa kaksi ihmistä!
Millainen kauhukuva niistä hermmomyrkyistä joita lähetellään jopa kirjeissää, on ihmisten mielissä syntynyt?
Onneksi meillä ei moisia tapauksia ole ilmennyt, vaikka kaikki mikä on uutisoitu maailmalla, on pian meillä, olipa se hyvää tai pahaa.

Televisio tuo kaikki kauheudet suoraan kotiin, suoraan olohuoneen sohvalle ja siihen lattiatasollekin jossa perheen pienin leikkii. Hän näkee ja kuulee kaiken, vaikka aikuinen uskoo hänen olevan niin keskitttynyt leikkinsä ettei muu merkitse hänelle mitään. Sieltä se vaan tarttuu pelko ja toisaalta esikuvakin, tietoisesti tai mielikuvana joka toistuessaan muodostaa jo tavan toiminnasta joka jää mieleen.
Oppia ikä kaikki. Kannattaisi miettiä mitä uutiskuvina näytetään, mitä sitetään lasten omissa ohjelmissa ja millaisia toimintapelejä lapsille tarjotaan.

Viha ja raakuus leviää kulovalkean tavoin kun niistä on tehty tavallisia asioita, niitä ikäänkuin ihannoidaan tuomalla ne viimeistä piirtoa myöden lehtien otsikoihin ja uutisointiin kaikille forumeille.
Tuntuu kuin todellisuuden taju olisi lasten ja nuorten mielikuvissa muuttunut pelien ja elokuvien mukaiseksi todeksi. Tapettu nousee tappelemaan, potkittu ei tunne kipua, ammmuttu kaatuu ja silti elää.
Tappamisesta on tullut riitojen sopimisen sijaan ainoa tapa selvittä asioita. Aseet puhuvat nuorten keskuudessa! Voi vain kysyä mistä malli on saatu.

Tälle viikolle toivoisi huonojen uutisten sijaan hyviä uutisia. Tapahtuuhan maailmalla hyvääkin, mutta siitä ei saa vetäviä otsikoita, niillä ei kerätä lukijoita, kun kuninkaallisia lapsiakaan ei odoteta, eikä synny joka viikko.
Sensaatio, mikä sanahirviö, mutta sellaisíakin uutisia kun on kuulemma tarjolla tälläkin viikolla, niin ennustavat merkit.

Paikkoja haavoihin.

Jokaisen ihmisen elämään sisältyy päiviä ja hetkiä jotka haluaisi unohtaa, kun niitä ei voi elää uudelleen, eikä kaikkia tekemiänsä erehdyksiä ja virheitä voi mitenkään pyyhkäistä tekemättömiksi, olemattomiksi kuin aaveita.

Me saamme haavoja ja aiheutamme niitä. Tahattomasti, tarkoittamatta loukkaamme muita ihmisiä ja haavojen paikkaaminen ei aina onnistu jos toinen ei osaa kuunnella, ei halua tarkastella asioita toisesta näkökulmasta.
En aina osaa huomioida kuinka herkkiä tapaamani ihmiset ovat ja siksi en myöskään osaa punnita puheitani tai tekojani., vaan he loukkaantuvat. Tahattomista teoista muokataan tahallisia, se on ihan tavallista kaikissa ihmissuhteissa. Lapsi uhmaa vanhempiansa, tuntee kaikkien annettujen elämänohjeiden olevan vain hänen kiusaamistaan, hänen itsemääräämisoikeutensa rajoittamista ja määräyksiä joita hänen on ihan mahdotonta noudattaa. Ellei hän muuta keksi, hän tekee juuri niin kuin kielletään, näyttääkseen ettei halua alistua, että hän uskaltaa. On vaikeaa saada lapsi tiedostamaan ohjeiden olevan rakkautta, että vanhempi haluaa suojella lasta, ei määrätä, vaan opastaa.
Aikuisten kesken sama asia toistuu, mutta usein elämänkokemukset ovat jo opettaneet ymmärtämään ettei kokemuksen kautta opittua tietoa jakava anna määräyksiä, vaan tietoa joka hänelle on kertynyt omista kokemuksista.
Nettikeskusteluja lukiessa huomaa kuinka lukija ei ymmärrä kirjoittajan sanomaa.
Siellä annetaan sana sanasta, kaksi parhaasta, eli hyökätään kirjoittajan kimppuun kuin oikeussalissa vaatien selitysta ja hyvitystä. Raadollinen nettimaailma jossa kaikki eivät varmasti edes pyri olemaan avoimia ja rehellisiä, jota käytöstä taas monet pitävät tärkeänä ominaisuutena jota muutkin arvostavat.
Palstoilla, joilla voi esiintyä  ns. kasvottomana, syntyy noita "sinä sanoit" tilanteita ja niiden seurauksena ujopa oikeudenkäyntiä. Olisikin hyvä esiintyä kaikkialla niin, että uskaltaa tunnustaa olevansa sanomansa takana. Silloin voi korjata mitä on korjattavaa, mutta toivottavasti ei kenekään tarvitse selitellä sanomisiaan siksi, että ne tahallaan koetaan loukkaavina, vaikka ei edes vihjata muihin kirjoittajiin. Yleistys mielipiteessä ei ole kohti ampumista.
Normaalissa elämässä, täällä live maailmassa noita väärinymmärryksiä tapahtuu, mutta usein ne on helppo korjata heti, tai hetken perästä. Aina sekään ei onnistu. Ei ole mahdollista paikata sellaista haavaa jonka olemassaolosta ei tiedä.
Kun meillä on vain tämä yksi elämä ja kaikki ihmissuhteet ovat ainutkertaisia, ei ole varaa menettää yhtäkään niistä pelkkien väärinkäsitysten vuoksi. Toista on pelkät vihan purkaukset, syyttelyt ja tuomitsemiset. Sellaiseen ihmissuhteeseen ei kannata tuhlata aikaansa. Ne vain tuhoavat omaa mieltä. Kun aikansa etsi syytä itsestänsä eikä löydä, on parempi selvittää mikä ja missä se todellinen syy ja, ellei asioita voi korjata, ne kannattaa sysätä syrjään ja unohtaa. Kaikkia haavoja ei voi laastarillakaan paikata. Kaikkai haavoja ei toinen huomaa. Onko minua haavoitettu, onko sinun pintanahkasi naarmuilla, vai ihan rikki? Elämässä on tilanteita joissa on pakko näitäkin seikkoja miettiä. Tässä niitä nyt puntaroin ja etsin aukkoja joista olen karannut, paennut itseäni ja sanojani, etsinyt niitä haavoja joita jotka yhä kirvelevät, mutta joiden haluan arpeutuvan.
En ole vahvin, mutta en tunnustaudu heikoimmaksikaan. Olenhan löytänyt itsetuntoni, minuuteni josta en luovu. Annan anteeksi ja osaan pyytää anteeksi, mutta, kaikkea ei voi unohtaa, vaikka haluaisi.