Alastomuus

     Rinteessä syksy lisää värin ja riisuu kuihtuneet.
     Kuivat oksat, niiden harmaa sametinpehmeä pinta ja luonnon muovaamat muodot. Pysähdyn katsomaan kukkeutta ja alastomuutta.

Tyttö lumessa.

   Hiljalleen satavat kevyet lumihiutaleet alas maahan ja kaikille pinnoille.
   Pieni tyttö istuu auratusta lumesta syntyneen ison lumikasan päällä ihan liikkumatta. Katseellaan hän seuraa koivussa istuvaa lintua, joka hypähtelee oksalta oksalle. Näen linnun, mutta lajia en pysty määrittelemään kun on niin pieni ja kaukana.
   Tytön villapipo on lumen peitossa, kirjavat lapaset varmasti jo hiukan märkänä, kun tyttö kaivaa lumeen kuoppaa molemmin puolin jalkojansa, on niin keskittynyt lintuun ettei lumen kaivaminen ole tärkeä kuopan syvyyden, vaan käsillä tekemisen merkityksessä. Hän on kuin yksin maailmassa, ei vilkise ohi ajavaa autoa, lintu on tärkein.
   Aikuisen ajatuksissa on tuhat sivupolkua, mietin omaa tilannettanikin, kun kuuntelin jotain haastattelua televisiossa  juuri keskittymisen tärkeydestä aivotoiminnan kannalta.  Kun asuu yksin saa kaikessa rauhassa keskittyä yhteen asiaan kerrallaan, ellei oma levottomuus aja kesken kaiken jotain muuta tekemään. Ajatuksille on tilaa kun lähtee ulos. Pitkällä lenkillä jää kaikki tärekeäkin pois mielestä ja ajatuksissa on vain se hetki, kaikki mitä näkee ja mille tuntuu.
  Eilen kävinkin pariin kertaan lumisessa metsässä, vain palokärki seurana, koputteli puun kylkeä oikealla ja vasemmalla, joten laopuussa ei ollut, varoitteli minua.
   Tuo lumella istuva tyttö oli kuin lumikuorrutukseessa, viipyi paikoillaan minusta ihmeen pitkän asjan. Lopulta lähti juosten kohti kotia ja lumipilvi seurasi jäljessä. Ellen palele tänään tuolla ulkona, istun minäkin hangelle seuraamaan luontoa ja kuuntelemaan kuinka metsä puhuu.

Ruskan kukkia

    Ruusuilla ei tanssita, aikä ruskan kukkia poljeta.
    Vanhaa ihmistä pitäisi osata katsoa kuin ruskan kukkia, ihailla juuri siinä missä he ovat, mitä tekevät, mitä puhuvat ja arvostaa heitä siitä millaisia tunteita herättävät olemalla olemassa itsestään melua pitämättä.
    Televisiossa oli juuri aamulla uusintapätkä "mummon" nettioppaasta, nuoresta miehestä  ja mummon oppimisesta. Monelle yksinäiselle vanhukselle on tietokone avannut portin maailmalle, tai ainakin oman maan asioiden pariin. Pieni tabletti voi avata oven ulos, vaikka ei muutoin ulos pääse. Televisio on yksi kanava, mutta sen ohjelmatarjonta nykyisellään ei kyllä vastaa siihen tarpeeseen mitä vanhemman väestön parissa tunnetaan. Vanhojen ohjelmien uusinnat, murhien selvitykseyt ja oikeudenkäynnit, taistelut ja tyhjänpäiväinen huumori kyllästyttävyyteen asti täyttävät ohjelmatarjonnan. Ilmankos moni tarttuu pulloon kun ei ole kerrassaan mitään kiinnostavaa missään ja yksinäisyys ahdistaa.
    Kauppojen ovensuussa olevat peliautomaatit vetävät vanhuksiakin uhkapelin maailmaan suuren voiton toivo herää ja lantit kolahtavat tyhjän toivon suuhun.
Itselleni niistä ei ikinä ole houkutinta tullut, niihin ei kolikkoni uppoa, niin ovat arkasti taskuni pohjalla, jos niitä nyt yleensä mukanani kuljetankaan. Monen ruokarahat uppoavat tunteettoman pelikoneen nieluun.
   Ole viritellyt mielessäni ajatusta saada aikaan paikkakunnan pienellä eläkkeellä eläville vanhuksille jotain ennen kokematonta. Haluaisin viedä heitä Lappiin, kokemaan ja näkemään sitä mikä ei välity televisioruudussa, eikä tabletilla katsotuissa kuvissa. Elävä luonto on monin kerroin enemmän. Tiedän, että moni vanhus on aina haaveillut pääsev'nsä kokemaan sitä taikaa jota kerrotaan Lapissa olevan. Ei ole nuorena ymmärtänyt edes ajatella, keski ikäinen matkusti etelän aurinkorannalle jos nyt jonnekin matkusti, tai teki laivamatkan Tukholmaan, nykyisin jo monet reissaavat monta kertaa vuodessaViroon, kaikilla ei ole mihinkään niistä mitään mahdollisuutta.
   En haluaisi viedä ketään Viron viinaralliin, en Ruotsin laivalle, enkä Espanjaan, vaan Lapin tuntureille, kokemaan ruskaa.  Ei taida minun rahkeeni siihen riittää, mutta en tiedä kenelle toiveeni esittäisin. Itse vielä pääsen, moni ei uskalla edes unelmoida moisesta.

Kissanhiekkaa

Ai, että ostit kissanhiekkaa, eihän sulla oo kissaakaan.

Juu, ei oo, mutta jos naapurin kissa tulis!
Pelkkää huulenheittoa tuolla pihalla kun eilen tulin kaupasta. Tänään hain sitä lisää, vaikka ei edes naapurin kissa ole poikennut, koira sentään montakin kertaa ja se oli tänään iltäpäivälenkilläkin mukana,
Kissanhiekat tarpeeseen, niillä poistetaan kosteutta kaikista paikoista joihin kosteutta ilmenee. Tänään kaupan kassakin kysyi mihin laitan sitä kun ei ole kissaa. Kerroin ja hän siitä kysymään voiko sitä laittaa ikkunalasien väliin kun tulee kosteutta ja höyryt menee ikkunan väliin, kyllä voi, laita vain astiaan ja kyllä vetää hikiä laseista. Ennen ikkunapokien väliin laitettiin avattu tikkuaski, nyt ei ole riikiä kuin nimeksi niissä tikuissakaan, köyhtyneet on tulitikutkin, vai laihtuneetko?

Tänäänkin on ollut hyvä päivä, ei suuria iloja, mutta ei suuria itkettäviä murheitakaan. Talossa on vedensaanti ollut hiukan häiriöllä, tänään on vettä, mutta tiskikonetta en muistanut laittaa päälle, vaikka vettä pitäis nyt kuluttaa asiaan, ei vain viemäriin laskemalla. Kaivot täyttyy jos pelkkää vettä lasketellaan vain putkia putsattaessa. Pienet omgelmat on pieni, mutta veden tärkeyden huomaa kun sitä ei ole  pariinkin päivään. Ulkohuusit olis tarpeen, sekin tuli mieleen.

Tuossa taas vaihteeksi vietin aikaa, sitä turhuuksiin varattua, kertaamalla englannin oppikirjasta sanoja ja havaitsin että sanat on tuttuja tarkoitus hukassa, eli aina kertaus on hyväksi, vaikka kuinka yrittää telkkaristakin kuunnella ja ymmärtää. Totta puhuen ihan kivaa lukemista kun yrittää kääntää tekstiä muistinvaraisesti. Aikakin kuluu pois pahanteosta, vaikka äänestämässä kävin, syömässäkin oikein ravintolassa ja sitten melkoinen lenkki ulkona kun keli oli hyvä.

Nyt sitten palasin tuolla tabletilla ihan ajankulupeliä samalla kun seurasin telkkarista ajankohtaisia asioita. Yhdistettyä ja hiihtoa, mutta eivät ne meidän tytöt ja pojat huipulla hiihdä, tuskin ihan alamäessäkään ovat, toivotaan, kun on isot kisat tuossa ihan ovella.

Aaamulla uudet kissanhiekat kosteutta imemään ja entiset sisälle kuivumaan.
Sukkahousuille on löytynyt käyttöä.

Sulihan se lumi.

   Olen niin uppoutunut tavallisiin puuhiini, että meinaapa syöntikin jäädä väliin.
   Kävelylenkit sujuu tuolla sivutiellä, kunhan taas tulee pakkanen ja jäätää jäät. Kun viimeksi taivalsin 10 senttisessä nuoskalumessa, olin ihan poikki.
Vihdoinkin sain tiedon kylppäriremontin edistymisestä, mietinpä kyllä pohjoiseen menoa tulevalle viikolle, mutta katsotaanhan nyt. Laatoittaja haki tänään kaupasta laatat, alkuviikolla jo pääsee latomaan seiniin laattoja. Hyvä kun nuo yhteydet toimivat ja yhteistyö pelaa.  Aika puuha se asbestin poistaminen, sopivasti telkkarissa juuri tällä viikolla siitä valaiseva ohjelma näytettiin.
   Mietin vain, jos uusin lattiamateriaalit, pitääkö jättää alkuperäiset materiaalit alle, onko niiden liimoissa asbestia, vai voiko kaikki kerrokset ottaa pois. Hyvä kun taloyhtiöllä on oma tarkastaja joka ottaa näytteet ohjeiden mukaan.
   Illalla piti oikein netistä tarkastaa muistanko oikein talvirengasmääräykset, muistin, joten ei ihan kaikki muisti ole mennyt. Siis heti maaliskuussa asuntoauto alle, hiihtokeskuksissa on silloin vielä polkuja ja latuja. Aurinkokin tarttuu ainakin naamaan vaikka ei hiihtäisikään. On sitä tullut autossa ja mastossakin nukuttua Lapin reissuilla, viimeisin majoitus oli halpa ja hyvä, yllätys kun silloin sattui olemaan ruska aikanakin tilaa  yhdelle joka ei käytä reksonaa.
   Silmät eivät tykkää koneella työskentelystä, mutta kun ei tarvitse pitää nettiä päällä voi ottaa näppiksen syliin ja kirjoittaa isolle ruudulle, isoin kirjaimin.
Siitä huolimatta on välillä huilattava silmien vuoksi, kipeytyy vain, vaikka sekin on jo kahdesti leikattu.
   Valokuva arkistoista löytyi aarteita. Viikon ajan kävin läpi kaapissa olevia negoja ja kuviakin oli  paljon järjestelemättä kansioihin. Eikä kaikki ole kansioissa, ei läheskään. Miksi niitä otetaankin niin paljon? Nyt digi aikaan satoja kuvia kuukaudessa, kamerassanio oli viime tyhjennyskerralla yli 800 kuvaa, osa ihan turhia laukaisuja, osa huonoja kuvakulmia, osa muuten vain huonoja. Ne pohjoisen talvimaisemat, lenkkipolun näkymät, niissä on sitä sineä, sinistä hämärää joka melkein menee ohi nyt kun tuo remontti ajoi mínut etelään.
   Kesä ja yöttömät yöt, vaikka pitäähän tännekin tulla kevättä katsomaan, vaikka nyt pikapuoliin taas toiseen suuntaan auton nokka.
   Keskustassa oli kyllä hiekkaa, mutta oli jäätäkin.
   Eipä tänään tarvinnut liukastella, ja en muutenkaan liukastele, laitan naskalit kenkiin.
 

Talven kasvot

 Talven monet kasvot. Näin minä olen sitä katsonut, näin kokenut ja tunnelmissa elänyt.

Pilviä tai ei.

  Eletään niitä tammikuun loppu puoliskon päiviä ja nautitaan vaihteeksi pienestä pakkaskaudesta. Lunta on saatu hetkittäin lisää, mutta sade on ollut lempeää pakkaslumen liitoa hiljalleen kohti maassa odottavaa ohutta tai paksua lumikerrosta.
  Monin paikoin lunta on niukasti, sen havaitsin Punkaharjulla viime viikonloppuna. Lunta vain ohut, metsässä tuskin marjanvarpuja peitti siinä rantamaisemassa jossa majailin.
  Kyllä ovat kävelylenkit jääneet lyhyiksi tänä alkuvuonna, maantie on kaitaa kävellä, vaikka sillä autot sujuvasti liikkuvatkin. Ihan henkensä puolesta pelkää, niin turvattomalta tuntuu jäinen tie tuolla sivummallakin. Auton renkaat ovat silittäneet ja jäätäneet raiteet, tai irtolunta on liian paksu kerros anturan alla ja raskasta on pienikin lenkki kävellä. Lohdutan itseäni ajatuksella, että tulee se taas kesäkin, ellen pääse pohjoisen talvesta nauttimaan.
  Tulevaisuuden taivaalla ei ole pilviä. Tuokin sanonta jäi Saloniemen mammalta perinnöksi, mutta aina en tuotakaan ole perinpohjaisesti ajatellut. Tietenkin haluaisin minäkin vain kirkkaita ja seesteisiä päiviä ilman synkkiä pilviä, eikä kannata suunnitella tulevaan viikkonsa mitään ylimääräisiä paineita. Kuulostelen huomenna mitä kuuluisi terveysrintamalle, onko uutisia tohtorilla, vao pitääkö tässä vain opetella olemaan tinateensa tasalla, moninkertaisesti äänetön.
Toivoisin sitä pilvetöntä taivasta, monien tekemättömien töiden ja suunnitelmien tueksi. Vie tuuli huoleni!
  Kyllä se taivas jolla ei ole pilviä, on liian kirkas silmille. Oikein kun syvälle ajatuksiini uppoan tuon pilvettömyyden kanssa, tuntuu ettei pilvetöntä taivasta pitkää aikaa jaksaisi katsella. Mikäs on komeampaa kuin pilvien purjehtiminen vasten äärettömyyttä. Sinistä äärettömyyttä...
  Pilviä tai ei, tuntuu tuo lumisadekin tulevan pilvettömältä, harmaalta taivaalta.
Joka tapauksessa poliittinen kenttä liikkuu ja loiskuupa joskus laineet ylikin. Vaalien aika, valitaanko paras, vai sopivin, vai valitaanko se joka tuntuu sopivalta, äänestäjät päättävät ja kansa pääsee valittamaan.

Syksyn kootut, jotain koossa kymmenien vuosien tekstien joukosta, pieni osa, mutta sellaista jossa on elämäni kokemusta ja makua makeimmasta viinistä kitkerimpään kalkkiin.

Minun elämäni on vain minun kokemuksiani, minun sisimpäni iloa ja tuskaa jota ei kukaan muu ole tuntenut.

En koskaan voisi sanoa kenenkään surun lohdutukseksi, että minä tiedän miltä sinusta tuntuu, koska en tiedä.
Toisen tuskan ja surun syvyyttä ei voi tietää, voi vain nähdä kuinka toinen kokee tunteitansa, kuulla jos hän puhuu niistä, mutta ei voi tietää sittenkään.

Toisen suruun voi ottaa osaa, iloja jakaa, mutta syvimmät tunteet ovat niin sisällä etteivät ne ikinä tule kokonaan esiin.
Kaikkea ei voi selittää sanoilla, joskin sanoilla voi selvittää jopa itsellensä niitä tunteita joista ei ole puhuttu.
Kaksi suuntaa.
Ylös tai alas.
Eiliset ja tulevaisuus.

Ilot vähissä

Pimeä on taivas tammikuun yönä, kun ei kuu kumota, eikä tähdetkään ole heränneet.

Ei pimeä minua pelota, mutta jokin sisäinen pelko vaivaa kaiken aikaa. On kuin jotain pahaa olisi tulossa, vääriä tähtiä taivaalle syttymässä tai vääriä tienhaaroja edessäni. Levoton olo, rauhaton mieli, voimattomuus ja haluttomuus niihin lisättynä, eli kaiken kaikkiaan ihan elämättömiä päiviä.
Terveys on mitä on, selkäsärky ei hellitä, äänihuulet jumittaa ja korvissa soi. Tuo sointi on sentään ihan siedettävää silloin kun soi, onneksi ei ole mitään äänimatoja. Musiikki on hyvää jos sekin on sallittujen desibelien rajoissa, tai hieman niiden alla. Kaikesta huolimatta, elänhän minä, vaikka mitään ei tapahtuisikaan.

On kyllä tapahtunutkin, ihan omia töitäni käsitellyt, muokannut ja oikeinkirjoituksia tarkistanut, mutta kuka tarkistaa murretta, ei kai ole ketään ja onko niin tarpeenkaan. Puhetyylini on minun tyylini, muotoseikoista ei aina niin väliksi.

Eipä tässä ole paljon kiinnostanut kodin ulkopuolinen elämä. Ei ole tarvetta edes kauppaan mennä, tuntuu että ruokaa on kotona vaikka saartoon joutuisin. Tuoreudesta ei niin takuuta, mutta nälkä ei heti tule jos vettä riittää.
En paljon tapaamisissa ja kahveilla juokse, ei ole oikeastaan ystäviäkään jäljellä joiden luokse piipahtaisi. Ne harvat joita on, ovat kaukana ja osa on muuttomatkoilla pudonnut reestä.
Muistan kuinka lapsena, silloin kun maahamme tuli paljon evakoita Karjalasta, mekin muutimme majaa useamman kerran, koska asumisolosuhteet olivat mitä olivat.
Eräällä muuttomatkalla, kun muuttokuorma oli puupyöräisillä rattailla hevosen peräss ja maantie sen ajan soratie koloineen ja kivineen, kuorma jossain kolossa liikahti ja äidin valurautainen paistinpannu putosi tielle. Tietenkin se meni rikki, eihän hyvä tuuri muuttomatkoilla ollut muutoinkaan mukana. Ajan saatossa äiti sai uuden paistinpannun joka kesti monta uutta muuttomatkaa.
Muuttoja on elämääni mahtunut, mutta ensimmäisenä yhteisenä joulunamme mieheni toi minulle paketin jossa oli valurautainen paistinpannu, sinisellä emalipinnalla ulkopuoli. Minun rakkain ja kaikkein arvokkain joululahjani.
Kultakoruja en ole koskaan saanut, enkä niistä edes haaveillut lahjoina, minulle on aina riittänyt muiden arvottomina pidetyt padat ja pannut joita olenkin saanut ja ne olivatkin tarpeellisia. Ei ollut aina varaaostaa uutta kattilaa jos mieli teki, mutta jos se tulikin sitten joulupaketissa, ilo oli yhteinen, saajan ja antajan.

Lahjoista puheenollen, en osta lahjoja, enkä halua saada niitä. Lahjomatta paras, antaa silloin jos toinen jotain tarvitsee, olipa se joulu tai juhannus. Eikä se ole mitään huumorinpuutetta, vaan tosiasian toteaminen. Kiittää voi lahjomatta.

Oikeastaan tämä talvikausi on ollut kuin tervanjuontia, ei ole kivaa. Olen täällä ja mieli on toisaalla, hyvää virettä elämään ei vain tunnu olevan, en jaksa enää edes odottaa mitään.
Onko tämä sitä dementoitumista?
Ilot ovat vähissä1