Tähdet ja planeetat tienviittoina.

Horoskooppi lupasi loppuvuodeksi hyviä hetkiä, kun sosiaalinen elämäni vilkastuu.

Kovin pientä on sosiaalinen elämäni ollut jo vuosia, eikä tämä vuoden viimeinen viikko ole osoittanut mitään piristymisen merkkejä. On tainnut taivaanmerkkien lukija erehtyä kohtaloani tutkiessaan.

Paljon tähän tietenkin liittyy myös se, missä liikkuu ja millaista sosiaalisuutta astrologi on planeettojen asemissa toisiinsa nähden havainnut.

Astrologiset ennustukset pohjautuvat tähtikarttaan ja useimmat kai ovat selvittäneetkin syntymähetkensä mukaisen horoskoopin. Tähtikartan ensimmänen merkki on Oinas, niin olen asian käsittänyt, kun kiinnostuneena olen syntymäkarttoja katsellut.

En tunne astrologiaa tähtimerkkejä enempää.

Muistan tässä, kun oman tähtimerkin kohdalta jostain nettilehdestä tuon ennustuksen katsoin, että nuoruudessani tapasin vanhan miehen joka katseli tähtitaivaalle ja sanoi niiden ennustavan tulevaisuutta. Silloin en tiennyt tuon taivaallista mitään tähtimerkeistä, mutta hän otti vanhan karttakirjan esiin ja näytti minulle monivärisen kuvan tähtitaivaasta. Olin mykistynyt siitä, kuinka paljon hän tunsi kuvan tähdistöjä ja kuinka hän niistä minulle kertoi.

Mies oli vanha merimies. Olen monille kertonutkin hänen papukaijastansa joka pelästytti minut pahanpäiväisesti. Se on taas ihan oma juttunsa, vaikka läheisesti puhuva papukaija tuohon vanhaan mieheen ja hänen vaimoonsa liittyykin.

Tuo mies katseli eräänä kuulaana syysiltana, kun keräsimme omenapuun alle tippuneita isoja "Valkeakuulas" omenia koreihin, tähtitaivalle ja sanoi: " Katsohan taivaalle, nyt on hyvä asento tähdillä, Mars ja Juppiter katsovat toisiaan."

En muista tarkasti olivatko ne juuri nuo mainitsemani planeetat, mutta mies sanoi planeettojen vetävät puoleensa toisia planeettoja ja juuri tuo asento on tähdistössä hyvä merkki.

Kyllä minäkin olen taivaalle tuijottaja ja tunnistan monta tähdistöä.

Tapani on ollut maata hangella ja etsiä silmilläni tuttuja tähtikuvioita ja havaita tähdenlentoja siellä missä valosaaste ei estä tähtien näkemistä.

Olen vieläkin sitä mieltä, että kaikki valot pitäisi yöllä himmentää tai sammuttaa kokonan, siellä missä niitä ei välttämättä niin kirkkaina, tai lainkaan, yöllä tarvita.

Nykyisinn on autoissa niin kirkkaat valot etten ainakaan omalla kohdallani, vaikka huononäköinen olenkin, ole tarvetta isoja teitä valaista kymmeniä kilometrejä päivänvaloa vastaaviksi. Vähempikin riittää.

En kykene tuon vanhan miehen tavoin lukemaan planeetoista ennustuksia, mutta harmittanut on useinkin kun en silloin ollut niin viisas, että olisin pyytänyt häntä opettamaan minulle sen tiedon ja taidon salaisuuksia.

Vanha merimies. Seilannut tuulissa ja myrskyissä sen ajan valtamerilaivoilla, rahtia satamasta satamaan merten armoilla.

Hän kertoi kuinka pelkoansa ei pahassakaan myrskyssä saanut näyttää toisille. Se oli heikkouden merkki, ei sitä hyväksytä, sehän siirtyy jokaiseen jos yksi huutaa apua ja raivoaa meren raivoa vastaan. Sellaisten hetkien vastapainona hän kertoi niistä rauhallisista vuorokausista ja viikoista jolloinn laiva vain lipui verkkaista vauhtia aavalla merellä ja ääretön avaruus näytti tähtitaivaan kaikki tähdet samalta pallonpuoliskolta. Pieni pääni ei edes tajunnut avaruutta, ei niitä mittasuhteita joita aavalla merellä kohtaa ja silmä tavoittaa, mutta sen tiedän, että kiinnostukseni tähtiin syntyi niinä iltoina kun pienessä mökissä niitä tarinoita kuuntelin ja papukaija huuteli sekaan omia näkemyksiään tarinoinnista, kunnes liina laskeutui häkkinsä ylle ja huoneessa kuuluin vain miehen kertomus. Minä kyselin ja pariskunta yhdessä muisteli kokemuksia noilta vuosilta, kun vaimo odotti kotona ja pelkäsi joka hetki.

Millaisen elämän planeetat olivat heille osoittaneetkin, tiedän, että he tunsivat kaikesta huolimatta eläneensä hyvän elämän.

Sain monta elämänohjetta vain kuuntelemalla.

Hyvää Itsenäisyyspäivää!

Veteraanien Iltahuuto.

https://www.youtube.com/watch?v=ML__lOaH3P0


Itsenäisyys on rauhan voitto.
Sodan kauhuja kokeneet veteraanit ovat jo ikääntyneitä ja heille maamme soisi osoittavan suurta kunnioitusta ottamaan vastuun heidän toimeentuloistaan ja hyvinvoinnistaan jokaisena elämän hetkenä.

Kiitosheille tänäkin päivänä kun Suomi nostaa 101 itsenäisyysvuoden lipun salkoon.
Taloissa ja tölleissä tämän päivän arvoa tuskin unohdetaan.

Vielä kerran kopsaan tähän omia mietteitä sodasta ja ihmisistä.

Itsenäisyyspäivänä, erään veteraanin kohtalosta.

Pohjamudissa rämpineenä

saappaat täynnä vettä ja mutaa

muistaa jokaisen askeleen painon.

Katukivien särmien painaumat

paljaissa jalkapohjissa

jättävät ikuiset arvet.

Kolmessa sodassa hän taisteli

talvi ja jatkosodan

haavoittuneena soti valtiota vastaan.

Pitkin katuja, sillan alus kotinaan

hän vaelsi loppuelämänsä

lämmitellen talon vinttitasanteella.

Herätys, hei, sinun pitää mennä!

Huomenta. Joko sinä taas täällä?

Yritä nyt nousta.

Turvonneessa paljaassa  jalassa

mätää vuotava verinen haava

saappaana muoviämpäri.

Hakaniemi, Sörkkä, Hakaniemi

pultsarien yömaja

Pelastusarmeijan ruokajono Kalliossa.

Pulituurin haju tenun hajuun

peseytymätön keho

likaisissa ryysyissä.

Ihmisten inho

hyväsydämisten sääli

ja kouraan ojennettu kolikko.

Kuinka moni muu sotaveteraani

nautti kunniansa ihmisten halveksuntana

Helsingin kaduilla pultsarina.

Yhden näin joka päivä

annoin sen minkä voin

sääliä tuntien.

Hän sai lämmitellä

D-rapussa patteriin nojaten

sormet paljaina pakkasella.

Antamani nahkahansikkaat taskussa, 

ettei niitä varasteta!

Iltaa kohti.

Parvekelasien läpi kuvattua pilvikerrostumaa jonka väripaletissa on monia sävyjä.

Salaisuuksia.

Olen istunut lehtiö polvella aamuyöstä alkaen, nyt kävin paivittämässä pesutupatilanteen ja merkkasin varauksen. Kiva etu tämä maksuton pesutuvan ja kuivaushuoneen käyttö, ei ole tarvetta kylppärin nurkkaan pyykkikonetta asentaa, eikä se pyykin kuivatus talvella onistuisi kuin sisätiloissa.
Etu se on tämäkin. Uudet koneetkin.

Salaisia muistiinpanoja, kertomuksia sieltä työvuosilta. Rautatieaseman yövuorosta Vuosaaren telakalle ja paljon siltä väliltä enne siirtymistä Airamin portille ja Puistolan asemalle. Oi niitä aikoja.
Ottaisin joiltain osin ne takaisin. Silloin ei ollut työssä turhaan eikä yksinäisyys vaivannut. Ahtautta oli ajoittain, Itäkeskuksen Metroaseman matkustajien "lähijakelua" kahteen suuntaan, joskus ei kaikki tulijat kyytiin mahtuneetkaan.

Sellaista tänään ja tuo pyykkitupa, mutta nyt pieni jaloittelu ihan harmaassa säässä. Tänään ei aurinkokaan noussut näkyviin.

Ystävät ja suku.

Sukulaiset saa syntyessään, ystävät elämän myötä.

Elämän myötä voi kadottaa molemmat.
Yhteydenpito ei minun puoleltani ole aktiivista kumpaankaan tahoon.
Sukulaisiin pidettiin enemmän yhteyttä siihen aikaan kun vanhemmat ja heidän ikäpolvensa olivat elossa. Kun he ovat jo haudan levossa suurimmaksi osaksi, on jälkipolviin yhteys katkennut. Eipä minulla ole koskaan mitään läheisiä suhteita sukulaisiin edes ollut, koska lähdin jo rippikoulu ikäisena maailmalle, sinne jäi suku suurimmaksi osaksi kotiseudulle, tai ne itseäni vanhemmat serkut olivat jo itse muuttaneet leivän perässä.

Koulutovereistani moni on saavuttanut elämänsä päätepisteen, osa jo kovin nuorina, osasta en ole kuullut kymmeniin vuosiin, koska heidänkin vanhempansa ovat jo poissa kuulumisia kertomasta.

Olen itse juureton maan matonen. En tunne olevani kotoisin mistään, enkä menossa minnekkään. Siihen tunteeseen on monta tekijää, suurin niistä lienee se, ettei lapsuuden ensi vuosissa ole syntynyt kiinteää suhdetta oikeastaan yhteenkään kotiin. Kortteereita ne siihen aikaan olivat köyhällä perheellä.
Usein olen aloittanut muistelmien kirjoittamisen niistä ajoista, kun muuttokuormamme kulki puupyöräisen hevoskärryn laitojen sisällä. Ne ajat ovat jotenkin kietoutuneet isän sairauden ympärille kudottuun verkkoon. Isän selkäsairaus oli peikko joka joskus unessakin ahdistaa, kun kuuntelen kuuluuko isän valitus kammarista, kun pitäisi päästä sängystä ylös, mutta kipu estää!

Se vaivahan kulminoitui lopulta Helsingissä tehtyyn selkäleikkaukseen, josta isä palasi omin avuin kotiin. Sitä näkyä jonka näin Pisteen kammarin ikkunasta, kun isä laskeutui Ämmälän maitolavan luona linja-autosta ja käveli kotia kohti selkä suorana. Eihän isä silloin vielä ollut terve, mutta siitä se tervehtyminen alkoi ja isällä oli työvuosia edessä vielä pitkään, liian pitkään sen kivipölykeuhkojen ahtauttaman happivajeen kanssa olisi ollut terveellistäkään.
Mistäs se leipä olisi pöytään tullut, ellei isän kivenhakkuusta.
No, ei ole tullut muistelmia kirjoitettua, muistot ovat minussa ja elän niiden kanssa sopuisaa rinnakkaiseloa, unohtamatta, ettei kaikki ole helppoa.

En ole koskaan ollut mikään seuraihminen, koska oma mitättömyys on kuin mittari. Itsensä vertaaminen muihin saa katsomaan omia lähtökohtia, niitäkin jotka on itse jättänyt käyttämättä, joko tietämättömyyttään, tai omaa tyhmyyttään. En ole tyrkyttämässä itseäni, mutta en myöskään sulje ovia jotka voin itse avata. Uusia ihmisiä on elämään ilmestynyt, mutta on niitä kadonnutkin. Syytä en ala etsimään, mutta en tunne olevani syyllinenkään muutoin, kuin omaa laiskuuttani en vain pidä yhteyksiä yllä niin tiheään kuin jotkut haluaisivat, tai toivoisivat. Ottakoot itse yhteyttä jos kaipaavat.
Onhan tuo tuttua, ei ole mitään sanottavaa.

Oman elämän vaikeuksien keskellä ei ole voimia eikä halua puhua vain niistä, ja siitä syystä aikoinaan muutin pois. En halunnut olla koko loppuikääni säälimisen ja surkuttelemisen kohde. Myönnän, että se asia oli minun henkiselle minälleni silloin niin raskas isku, että en uskonut siitä selviytyväni. Vuosia se vei, mutta kun tunsin olevani eheytynyt, sain kaiken aikaa kuulla surkutteluja ja sääliä.
Asia on jo omassa mielessä käsitelty, vaikka ikävä tulee ajoittain kuin hyökyaalto rauhalliseen poukamaan.
Nyt en oikeastaan kaipaa mitään mullistuksia elämääni, vaikka en tietenkään halua keskittyä katsomaan vain itseeni. Omaan peikuvaansakin voi kyllästyä, ellei siihen joskus ilmesty joku muukin tekijä. Edes aihetta  nauraa vatsalihakset kipeiksi.

Onko syy yhteyksien katkeamiseen vain minussa?
Taitaa olla yleisempää kuin luullaankaan, sukua tavataan vain hautajaisissa, häihinkään ei enää kutsuta, ei ristiäisiin, eikä syntymäpäiviä juhlita.
Sellaiseksi se on elämä mennyt, liian kiireistä ja yksilökeskeistä elämää.
Elämää jossa kadottaa muutakin kuin sukulaiset ja ystävät.

Unien maailma.

Näin unta, minulla oli yövieraita.

Kuinka ja miksi  vainajien kanssa on helpompaa kuin elävien ihmisten seurassa, edes unessa?
Ovatko unet valmistautumista uuteen olomuotoon?
Ovatko ne alitajunnan ohjeita, kuin esimerkkejä, ennusmerkkejä, vaiko vain mielikuvia ja mistä ne tulevat?

Viime päivinä on tämä elävä elämä tarjonnut erilaisia pettymyksiä. Kokemuksen kautta ihminen oppii, sanoo sananlasku, mutta oppimaansa ei haluaisi tottua, ei tuntea kaikke ihan todeksikaan.
Tekeepä sitä elämänsä aikana millaisia valintoja tahansa, tuntuu että suuriakaan ponnistuksia vaatineisiin tekoihin ei saa vastauksia. Mitättömyys ihmisenä, sellainen tunne on pakostakin ajoittain käynyt mielessä.

Kuinka tahansa, toisin ei ole kuin on ollut. Eiliset menivät, eikä huomisesta mitään tiedä. Eilenkin tein vääriä valintoja, sanoin vääriä sanoja, tai olin poissaoleva kun olisi pitänyt kuunnella, tms. Sitä se on elämä tässä ja nyt, sitä ei voi tänään muuttaa, minkä eilen teki, tai jätti tekemättä.

Ovatko unet paluuta menneisyyteen?
Viime yön uni ei miettimisestä ja kertaamisesta huolimatta tuonut mieleeni mitään todellisuudessa tapahtunutta josta uni olisi kertaus. Olenhan minä hiljaa hiipinyt huoneessa varoen herättämästä muita nukkuvia, olen keittänyt aamukahviakin vierailleni, laittanut televisiosta äänet pois etten ketään häiritsisi,
mutta itään yksityiskohtaista muistoa minkään edellä kerrotun kohdalle en saa sijoitettua. En näe kuolemaa päivällä. En ole ollut paikalla kenenkään kuollessa.
Miksi vainajat ovat lähelläni?  Eikä kukaan vaadi minulta mitään.
Uniyövieraat olivat rakastettavia, rakkaita, miksi he tulivat?

Unien selitykset ovat yhtä tyhjän kanssa, itse unet ovat usein minulle jotain merkittävää kertoneet, mutta nyt en ymmärrä. Oliko tämä uni osoitus siitä, että minkä tein, sen tein oikein, eikä minulla ole syytä asiaan palata.
Pettymyksiin on pakko tottua ja jokainen hankkii oman arvostuksensa. Kiitollisuuden hyve on tullut perintönä.

Elämä itse on kuin vahvaa kahvia, sitä ei kannata laimentaa litkuksi.

Hukkattua aikaa ja tavaraa.

Eipä turhempaa työtä ihminen itsellensä järjestä, kuin vaatehuoneen myllääminen.
Eikä yhtään rättiä roskiin. Olisi niitäkin, mutta kun tuota ja tuota voisi vielä pitää, tuota voi muokata ja tuosta saa vielä jotain kun tekee muutoksia.

Monta vaatetyytliä ja muodonmuutosta on tapahtunut sillä ajalla jonka vaatekaappini sisältö on odottanut muodistamista ja uudistamista.
Paljon on tallella turhaa tavaraa, mutta eipä ole tarvettakaan rynnätä jokaisille "sikapäiville", ei "hullujenpäivien" ryysikseen, eikä 70% ale houkuttele ylijäämäkamalla ja vanhalla muodilla. Uuteen, laadukkaaseen muotiin,  ei ole kertakaikkiaan varaa näillä eläkkeillä.
Puen ylleni äidiltä perityn laamapaidan ja tunnen kuinka se puhdas puuvillainen paita on pehmeä iholla ja lämmittää kuin äidin halaus. Kiitos äiti, silloin myytiin laatutavaraa aluspaidoissakin ja kotimaassa valmistettua, eikä "maksanut maltaita".

Vein eilen pyykkikoneeseen muutamia halpatuote T-paitoja, nyppyyntyviä, venyviä, vanhan näköisiä ensimmäisen pesukerran jälkeen! Eikä niitäkään ihan eurolla saa, mutta en enää osta halpaa joka on halvan näköinenkin.
Ellen voi ostaa laatua, olen ostamatta ja kuljen ryysyissä.
Yhtä, rakastamaani puseroa olen käyttänyt jo kymmenen vuotta, sattumalta ostanut hyvää laatua ja en häpeä laittaa päälleni, vaikka eräs tuttavani kerran sanoikin, että "tuo on sinulla aina päällä kun näemme."
Voi halvattu, en ikinä paina mieleeni  millainen paita ja jakku hänellä on, minulle muut asiat ovat tärekämmät kuin hänen vaatteensa! Enpä sitä hänelle kertonut, olisi ehkä loukkaantunut kun niin vähän hänen vaatteisiinsa kiinnitän huomiota.

Sama tilanne on, kun menen jonkun kotiin vierailulle, tai juhliin vieraaseen paikkaan ja sitten minulta kysytään milläinen se koti oli, tai mitä siellä juhlissa oli, oliko koristeltua ja tyylikästä, mitä tarjottiin, tms.

Ei minua kiinnosta katsella kenenkään kotia sillä silmällä, että siitä pitäisi joillekin kertoa. En välttämättä muista minkä värisellä sohvalla, tai tuolilla istuin. Miksi niillä asioilla olisi niin suuri vaikutus, että jokainen pienikin yksityiskohta olisi rekisteröitävä muistilokeroon?
Olemme joskus tuttavien kanssa tarkastelleet jomman kumman kotona olevia esineitä joihin on liittynyt muistoja, tai joita on saatu lahjoina. Sellaisen muistaa, muta ei kai ole tarpeenkaan. Hyvä kun muistaisi omat kamat, niitäkin on joskus hukassa.
Eilen etsin pitkää yöpaitaani, Se olisi ollut pesuun menevä, muta ei sitä mistään siihen hätään etsimällä löytynyt. En ole kylässä riisunut, kotona sen olla pitää!
Että ihminen ei tiedä mihin laittaa... ja selvisihän se illalla.
Olin jo sunnuntaina keräämässä pestävien vaatteiden kasaan sellaista joka ei vielä pyykkikorissa ollut. Löysin muutamia vaatteita ja puhelin soi, apuani tarvittiin toisaalla, viskasin vaatemytyn eteisen naulakon vieressä olevalle hyllylle jossa oli autonpesuun tarvittavia aineita ja ikkunariepuja.
No, siitä se yöpaitakin sitten, kun pyykit olivat jo kuivumassa.

Jos pitää jotain piiloon laittaa, vaikka itseltänsä, laita se mahdollisimman näkyville ja taatusti et sitä siitä paikasta osaa edes etsiä.

Muistoja laatikossa.

Lokakuu, ruskaa, tuulet ja keltaisten lehtien peitto nurmikoilla, kunnes sateet saapuvat,

Luonto puhuu paisteella, tuulella ja pakkasella.
Oli kaunis kesä, lämmintä ja kuivaa. Joka puolella näki kuinka kasvit ja luonnossa liikkuvat eläimetkin kärsivät helteistä. Keskellä kauneinta kesää osa koivuista tuuditteli kellastunei lehdin koristettua latvustoa ja metsän eläimet hakivat pihoilta juotavaa. Näkyi kuolleita eläimiä joilla ei ollut juomapaikkaa, koska pienet purot ja lammikot kuivuivat sateettomana kautena.
Viljasadot jäivät osassa maata kovin heikoiksi, joskin laatu oli sitten parempi, kun kuivia päiviä riitti korjaamisajankohtaankin.

Komeita revontulia on lokakuun alku tarjonnut pohjoisen taivaalla.
Vihreitä, vihreitä, missä muut värit revontulista? Aurinkotuli, mikä on sen merkitys ilmakehän muutoksissa?
En ole asiantuntija, siksi jätän ajatuksen väreistä ja odotan, että kyllä ne vielä moniväreisenäkin hehkuvat yötaivaalla.

Valosaaste kaupunkien ja asutuskeskusten lähistöllä estää komeiden ilmiöiden näkemisen, mutta kuvaajat jakavat kuvia ja niiden kautta aitojen revontulien näkemisestä paitsi jääneet saavat jonkin tunnelman taivaallisesta valosta.

Korpifilosofina minä olen paljonkin miettinyt viime kuukausien tapahtumia taivaalla.
En koskaan muista nähneeni niin erikoisen värisiä, saven harmaita pilvimuodostelmia ja toisena hetkenä mitä värikkäämmät läiskät taivaalla.
Joskus iltasella pilvien kehittymistä ja auringon laskun niitä värjäämässä, on ajatuksiini tullut, että jotain on maapallolla muuttunut ja muuttumassa.
Mummoni muistutti minua, että raamatussa puhutaan jo ammoisten aikojen  "seitsemästä lihavasta vuodesta joita seuraa seitsemän laihaa vuotta". Monta muutakin raamatun ennusteeksi luettavaa asiaa muistan Vanhasta testamentista ja Johanneksen Ilmestyskirjasta.

Kun ihmisestä tulee vanha, palautuu mieleen monia asioita joita on mielessä muistoina kantanut edes tiedostamatta, että siellä ne ovat vanhat opit ja opetukset, kun haluaa muistaa. Vanhan muistaa paremmin, sanoi moni jo minua aiemmin. Itse huomaan kuinka vähemmän merkitykselliset asiat katoavat muistista. Nimimuisti on minulla ollut aina heikko, muisti valikoi ja tallettaa  sellaiset ihmiset ja nimet, joilla on ollut erityinen merkitys elämässäni. Harmittaakin joskus kesku telun tuoksinassa, kun en muista ihmisten nimiä.
Mitään missejä ja sensaatiouutisten tähtiä en edes ole seurannut ja muut voivat sanoa minkä nimen tahansa, en tunne, enkä tiedä tarinoita. Tuskin olen mitään menettänyt jos en kaikkia julkkikia tunnista?

Eilen etsin tuolta laatikoistani korttia jonka olisin lähettänyt kiitoksena eräälle henkilölle joka teki kaikkensa minun hyväkseni.
Siinä sitä korttilaatikkoa tutkiessani käteeni osui monta sellaista paperia, valokuvaa, todistusta yms. joita jäin ihan ajatuksella tutkimaan.

Oli pojan koulukuvia, rippikoulutodistus ja muita muistoja. Lapsenlapsen ja hänen lapsensa valokuvia, piirustuksia ja hiustupsuja. Siellä oli tallessa eräs joulukorttikin Rakkalle Mummille. Sen kortin minulle käteen ojentaneen henkilön haluaisin tavata vuosien jälkeen. Muistot siitä Joulusta...
Samassa laatikossa oli vanhoja passeja. En ollut tunnistaa itseäni kuvasta!
Arvo oli ihan tunnistettava, komea oma itsensä, saman vuoden passissaan.
Aarteita ja muistoja, liian paljon on kadonnut, onneksi olen hamsteri ja jotain on perinnöksikin jäämässä.
Sitä lähetettäväksi sopivaa korttia ei löytynyt.
Se pitää itse piirtää!

Kun katson ikkunasta ulos ei pimeydessä erotu muuta kuin ohi ajavien autojen valokiilat tummassa tiessä.
Niin on salaisuus tämän päivän kulku, kuin valoton maisema.

Rajojen yli.

Kun elämä vie, eikä vauhti pelota, voi löytää itsensä mistä tahansa.
Viime aikoina olen kulkenut kuvien osoittamissa paikossa mennen ja tullen, kerran viikossa, tai useamminkin.

Siitä vierivästä kivestä puhutaan, kuinka se ei sammaloidu. En halua olla mik''n vierivä kivi pyörimässä alarinteessä hallitsemattomassa liikkeessä. Haluan olla vakaasti omalla paikallani pysyvä, juuri siinä paikassa jossa kulloinkin jalkani maahan osuvat. Ei ole tarvetta seilata maan ja taivaan välillä, eikä pyöriä kuin myllyn jauhinkivi. Riittää, kun tuntuu tukevalta ja turvalliselta polku askelten alla.

Istahdin aamulla, kun pimeys vielä nuokkui maiseman yllä, tähän lampun valossa kylpevän tietokoneeni ääreen ja ajattelin vanhempiani.
Olisi taas monta asiaa kerrottavana, monta tapahtumaa toistettavana ja havahduin. Olin kuulevinani puhetta. Silloin välähti! Minähän voin kaiken aikaa kertoa heille elämästäni, eivät he ole kuin henkäyksen mitan minusta pois. Minussa he ovat aina, eikä sen tarvitse olla mitään henkitiedettä.

Hiljaisessa mielessäni ajatukseni kulkivat oudoille teille, minuuteen ja vielä syvemmälle. Näin itseni ikkunaruudussa vasten ulkoista pimeyttä. Autojen valot vilahtelivat silmissäni kun varhaiset työhön kiiruhtajat ajoivat ohitse. Ajatukseni vaelsivat ja tunsin muistojeni kautta minuun virtaavan lämpimän tunteen. Sieluni silmin näin vanhempieni katsovan minua, näkevän heikkouteni ja epäuskoni, näkevän minut etsimässä sellaista mielentilaa jossa uskon heidän kuulevan minua. Oliko tämä nyt sitä valaistumista josta siitäkin puhutaan? Mikä se tunne sitten onkin, tunsin oman vahvuuteni joka ei häpeä tunnustaa omaa minuuttansa ja sen tuomaa varmuutta sellaisistakin asioista joita sanotaan hulluudeksi!
Hullu tai ei, olen mitä olen, mutta en koskaan lakkaa etsimästä yhteyttä henkisyyteen joka on minulle olemassa.

Nuo kuvat edustavat sitäkin totuutta, että vuosikymmeniä sitten isänikin kulki noita samoja siltoja ja teitä. Silloin oli sodan runtelema maa ja työn perässä mentiin kauas kotoa. Yhä työ kuljettaa ihmisiä rajalta toiselle.
Nykyiseen ihmisten rajojen ylityksiin liittyy paljon muutakin. Kohtalo kuljettaa ihmisiä, mutta, aina on omilla valinnoilla suurin vaikutus jopa rajan ylityksiin.
Olevan ja henkisen rajan ylitys, mielikuvin sekin onnistuu.

Kukat kasvoivat kastelematta, ohi en kulje katselematta.

Pientareelta keräsin kukkia näitä
kukaan ei kauniiksi kaikkia väitä,
mutta kun katsot kuvia hetken
pian teet itsekin  niitylle retken.

Kauniita ovat villikukat
kenenkään hoitamatta iloksemme kukkivat.

Pyykkipadan vahtina.

En valita kuumuudesta, eikä tuuletin humise huoneissani.
Lapsuuden kesät olivat aina kuumia, eihän silloin satanut koskaan, en muista kuin yhden ikimuistoisen päivän jolloin ukkonen pelästytti minut niin, että uskoin kuolevani, vaikka olin juossut piiloon ladon seinän nojalle pystyyn nostetun heinälavan taakse.

Silloin olin äidin kanssa pesemässä vaatteita Yrjölän lähteellä.
Valkopyykki oli laitettu pataan lipeäveteen ja siinä se iso muuripata kuumeni kivien varaan asetettuna alle  viritetyn nuotion tulilla. Painelin lakanoita alas paksulla pyykkikepillä, kun ne nousivat veden pintaan. Muistan kuinka ihailin sitä pyykkikeppiä. Nuoren koivun runko, paksumpi kuin käsivarteni, kuorittu ja monien pyykkien käsittelyssä hioutunut.
Kääntelin sitä keppiä käsissäni, äiti lähti käymään kotona, eikä kotiin ollutkaan pitkä matka pellon pientareita kulkien. Taivaalle oli ilmestynyt tummia pilviä ja jo pyykille lähtiessämme äitikin epäili, että sadehan se sieltä kuitenkin tulee kun pyykit on narulla.

Kohentelin tulta padan alla ja kuulin kuinka ukkonen jyrähti ihan siinä Pupulan ja Yrjölän talojen päällä. Ei satanut mutta tummat pilvet vyöryivät metsän yli ja tuulikin yltyi.
En koskaan ollut muistaakseni pelännyt ukkosta, vaikka eihän sen aikana ulkona oleskeltu. Tuolloin minä pelkäsin, äitikin kotona ja minä pyykkien vahtina, etteivät kiehu yli ja pala padan reunoissa.

En vieläkään osaa selittää kuinka ja mistä se salama tuli, mutta ihan minun olkapääni vierestä salama iski sinne padan alla olevaan tuleen, nosti hiilet ja nokipilven, levitti niitä ja samalla alkoi kaatosade... juoksin minkä jaloistani pääsin, juoksin sinne metsän reunassa olevalle ladolle, ryömin heinälaudan alle ja rukoilin, rukoilin tietämättä ja tajuamatta mitä rukoilin, mutta huusin suureen ääneen, älä tapa minua, äläkä polta meidän lakanoita ja pyykkejä.

Olin todella peloissani, ukkonen jyrähteli ja vettä tuli todella virtaamalla heinälavan rakosista kastellen minut. Ajantaju oli hukassa, oliko aika pitkä vai lyhyt, tuntui ikuisuudelta ennen äidin huudon kuulumista.
"Kipa, missä sinä olet, missä olet, mitä siellä taphtuu...?"
En uskaltanut tulla pois piilostani ja kuulin kuinka äiti lähestyi pyykkipaikkaa. Sitten kuulin kun hän huusi; " Herra Jumala mitä täällä on, hiilet pyykkien päällä, tuhkat ja pyykit sekaisin, voi Herra Jumala!"
"Missä olet, mitä kävi.." ja kuulin kuinka hän lähestyi latoa ja uskalsin ryömiä takaperin ulos ahtaasta piilostani.

Se päivä ei muistoistani katoa, silloin tunsin ukkosen voiman ja myöhemmin olen tajunnut kuinka lähellä oli ettei se salama osunut minuun.
Pyykit selvisivät noki ja hiilisateesta. Sade sammutti nuotiotulen ja pyykit pysyivät lipeävedessä, eivät nousseet padan reunoille palamaan.
Tuhkahan on kuin lipeää.
Valkopyykki oli huuhdottava tavallista useammalla vedellä, mutta valkoista siitä tuli. En edes muista minkä ikäinen olin tahtuman aikana. Äiti joskus muisteli ja sanoi etteihän silloin ollut vielä Pisteen uusi puoli asuttavana, joten sellaisena viiden, kuuden vanhana sitä pyykillä kesäpäivää vietettiin yhdessä äidin kanssa, tai pyykkipataa vahtien.

Nyt ei kukaan keitä pyykkiä lipeässä, ei pese pyykkilaudan kanssa, eikä huuhtele saavissa, jääkylmä vesi talvella, eikä se lämmintä ole vesi kesälläkään, paitsi silloin kun pyykit pestiin jokirannassa ja huuhdottiin joessa.
Sellaistakin ja järvessä avannossa huuhtoen vielä -60 luvulla.
Aina on vaatteet puhtaiksi tulleet ja kivaakin on ollut pyykkirannassa.

Päivääkään en antaisi pois.

Hellekesä.

Tämä kesä jää mieleen kuivuudesta ja kuumuudesta.
Aamullakin mittari näyttää + 24 lukemaa, täysin tyyni ilma ja aurinko paistaa.

Muutakin kuumaa kesässä, autokuumetta, matkakuumetta ja muuten vain kuumetta.
Auton vaihto, tilaa ja tehoa ei puutu nykyisestäkään, mutta syö liikaa minun "ruokarahoistani".
Ei näytä olevan helppoa löytää vain kuvia ja esitteitä katselemalla mieluista kulkupeliä. On lähdettävä koeistumaan eri automerkkejä. Ajoasento on minulle tärkeä, kenties tärkein tässä valintatilanteessa hinnan lisäksi.
Kuinka ihmiset löytävät mieleisensä auton? Pitääkö kaupat lyödä lukkoon heti kun hyvä on löytynyt, uskoa myyjän vakuutteluihin ja ummistaa silmät näkemään myyntipuheen takana olevia juttuja?

Kyllä epäillä pitää ensivaikutelmaa ja epäillä myyjän rehellisyyttäkin, ellei autolla ole takuuta!
Mieluummin korkeampi hinta ja takuu, kuin epävarmuus.
Malleja ja merkkejä riittää jokaiseen makuun, mutta autohan on liikkumiseen tarkoitettu apuväline jonka tarkoitus on palvella tarvitsijaansa parhaalla mahdollisella tavalla ja mahdollisimman pitkään. Ei se saa olla egon mitta!

Eräs henkilö oli keväällä kehunut ostavansa Lexuksen. Naimalla saatua rahaa.
Käyttää hyväksensä sairastuneen vaimonsa omaisuutta. Vaimolle ei ole edes kerrottu, että hän on eronnut ja ex mies hoitaa valtakirjalla metsän- ja tonttiren myynnin. On meillä noita huijareita kotimaassakin, entinen mies huijaa ex vaimonsa omaisuuden ja elää leveillen, vaikka ei omista edes asuntoa!

Onneksi olen pysynyt, tai eikö kukaan ole huolinut, yksin eläjänä, vaikka huijattuhan minuakin on monessa asiassa, enkä ole edes sairas, vaikka hulluksikin on nimitelty. Hulluhan minä ilman muuta, mutta se taas on toinen juttu ja tunnustan luottavani liikaa moniin asioihin. Onko parempi olla vähän tyhmä, kuin liian viisas?

On se tämä elämä opettanut minuakin.
Monen avatun oven kautta monelle ovelle jotka on ollut parempi sulkea perässään tietoisena haluttomuudestaan avata samaa ovea uudelleen. Tilanteet ja totuudet eivät aina kohtaa vastapuolen kanssa kuten toivotaan. Kun tietää tekevänsä oikeita ratkaisuja, ei ole mitään mieltä palata alkupisteseen hakemaan toista totuutta.
Tyhmyys ei ole viisauden vastakohta, vai onko?

Tämä kuumuus on kyllä hävittänyt paljon muutakin kuin järjellisiä ajatuksia sekopäisten päästä. Oliko järkevyyttä eilisen kahden suuren päämiehen tapaamisen julkisissa lausunnoissa jota kuultiin tapaamisen tuloksista?
Jäi vaikutelma pienen johtavan isoa, mutta jälkipuheethan sen todistavat oikeksi tai vääräksi vaikutelmaksi molempien kotimaissa.
En ota kantaa kumpi on vahvempi, mutta Putinin mukaan Venäjä ei alistu pakotteista, he toimivat omalla tavallaan ja Trump lisää kauppasaartoja.

Hyvä me, kun emme sekaannu muiden riitoihin.
Sovittelijankin tehtävä on ehkä ylivoimainen.

Mielenmaisemaa

Ylläksen rinteeltä voi katsella monen tunturin laelle.
Lapin luonto on jättänyt muistoihin monta kuvaa joita kameralla ei voi vangita. Kuva on mieliala, tunne, ääni,tai äänettömyys ja valo jossa on se jokin jota vain Lappi voi tarjota.

Kuvissa on se jokin jota en osaa selittää. 

Kun katson maisemaa ympärilläni tunnen olevani pieni katoava piste luonnon katoavaisuudessa. Jopa hengitys on helpompaa.

Käden jälkiä.

Hiilipiirustus 1977. 

Meillä oli taidetunnilla alastonmalli ja hän viipyi samassa asennossa pienen hetken, joten tämäkin on nopeasti piirretty luonnos jota en ole mitenkään parannellut. Vuosia on mukana kulkenut alkuperäisenä muiden hiilipiirrosten joukossa. Kuljettaessa nuhraantuu, hiili leviää ja koko työ saa pienen omaleimaisuuden ihan itsekseen.

Katselin pari viikkoa sitten vanhoja leike- ja muita sirpeleisia tiedostoja joiden joukosta löysin vesiväritöitä jostain 1950 - luvulta,  kun yksinäisyydessäni   silloin " nuorena kapinallisena", jota en kyllä koskaan muista olleeni, iltojeni kuluksi piirtelin kun uni ei tullut. Olin töissä leipomossa jonne oli aamulla kiirehdittävä jo 04.00 taikinan tekoon, munkkirasvan ja  puu uunin lämmittämiseen. Olimme aikaisin aamulla kaksistaan leipomon omistajan kanssa ja sunnuntai aamuisin teimme munkkiurakan kaksistaan. Silloin tuli käytännön kokemusta lämpöisistä kesäpäivistä, munkkipadan ja uunin välissä riitti lämmintä.

Harmittavasti olen tuon piirtämisen ja maalaamisen nykyisin päässyt ohittamaan harrastuslistallani. Taitaa olla kaikkea vähemmän, käsityötkin minimissään. Suurin syy noissa silmissä, väsyvät ja kipeytyvät, kunnes lopulta saan valavan päänsäryn. Niska alkaa olla jumissa jo pienen tietokonehetken jälkeen, ja siihenkin ainoa syy on huono työasento ja heikot silmät.

Nyt on työn alla kädentaitojen kokoamin kesäkukkien koruksi kaulalle. Taitavat ne käsityöihmiset niitä käyttää muulloinkin kuin kesällä, ainakin mitä ulkolaisiin käsityölehtiin ja sivustoihin on luottaminen. Siellä suosittuja kulta- ja hopeakorujen tilalla. Tässähän se juhannus on kulunut, ilman juhlimisia toistaiseksi.

Kun on tekemistä, ei kaipaa hulinaa.

Kiannikin kädellä... ja tekopaikalla.

Ajatuksettomuutta ja huomisen hakua.

Kesä parhaimmillaan.
Mikä aika kesästä on meneillään, kun noin sanotaan?
Kauneinta vihreyttä saadaan ihailla kevätkesällä, kun puut saavat lehtensä ja ruoho viheriöi. Niittykukkien aika on juuri tässä Juhannus-viikolla yleensä kauneimmillaan, mutta on tämä kuiva kausi tehnyt tuhoja kukkienkin osalle.

On keskikesän juhla juuri tuossa tuokiossa.
Nuorena oli aina innoissaan kaikista juhlapyhistä, nyt ei tunnu rinnassa mitään paloa edes Juhannuksen juhlimisesta.
Yksin oleminen, pariton ja perheetön elämä on kyllä vienyt kaikki innostuksen aiheet. Nyt innostun joskus paistamaan hyvän pihvin, mutta kun sen syö yksin, äänettömässä asunnossa, ei sekän maistu herkulta, vaan siitäkin tulee pakkoruokaa joka vain on syötävä nälkäänsä.

Alkavaa dementiaa, sitäkin kai, muisti huonontuu, nimet katoavat ja joskus tuntuu ettei tunne edes itseään. Suurin syy tähänkin on kai tämä toimettomuus, kun ei ole mitään mielenkiintoista tekemistä jonka voisi vaivatta suorittaa.
Näön heikentyminen, silmäongelmat ovat joka päiväisiä, ei kykene kirjoittamaan, lukeminen rasittaa ja silmiä särkee. Niska ei tykkää koneella tuijottamista, eli, lopetettava kai kaikki tietokonetyöskentely.
Mitä tilalle?
Tuhannen taalan kysymys. Mennäkkö päivätöihin, vai kilometritehtaalle?
Ei sitä ihan ammatikseen jaksa edes liikkua, joten mietinnän paikka ja sitä aion harrastaa, ei elämä saa olla tätä toivotonta miettimistä mitä saa ja mitä voi, vaan jokin tarkoitus tälle huuhailulle on jo löydettävä.

Tuntuu, että en enää osaa edes nauraa!

Heikkouttani en häpeä.

Vaihtelevissa tuulissa talven aikaa, pakkasia vain harvemmin.
Eilinenkin päivä pyrynsekainen jäätävän kylmä tuuli.
Oli sentään edellisen illan paksut sohjokerrokset aurattu ajoradalta, vaikka pihassa oli melkoinen kerros kahlattavia kinoksia.
Maanataina silmälääkäri tutki silmät perin pohjin. Toteki kuten minäkin, että käyttämilläni laseilla ei ole paljonkaan apua käytön kannalta, muuttavathan ne hiukan ulkonäköä mustine sankoineen. Siinä niiden suurin "näkyvyys" joka ei vaikuta muuhun kuin ulkonäköön.

Melkoista taistelua olisi ollut kotimatkan autoilu ilman vahvoja aurinkolaseja! Vanhasta kokemuksesta osasin varustautua niillä ja yritin viivyttää kotimatkalle lähtöä mahdollisimman pitkälle iltaa kohti, mutta se mahdoton lumipyry, sitä ei voinut välttää. Lunta ja räntää, kiireellisiä ohittajia, kuraa ja lasinpyyhkijöiden viuha liike tuulilasilla, silmillä oli tarkennettavaa laajoin pupillein. Kaikki hyvin, ne aurinkolasit osoittivat taas erinomaisuutensa ja kun niiden voimakkuudet vastaavat paremmin silmieni näkökykyä kuin noiden uudempien kaksiteholasieni tehot. Ikinä en mene sieltä samasta liikkeestä, en edes siitä ketjusta silmälaseja hankkimaan josta nuo lasit hankin. Ei halvalla saa takuuta, eivät millään suostuneet uusien linssien hiontaan, vaikka laseista oli enemmän haittaa kuin hyötyä. Olen kipeyttänyt silmiäni enemmän, mutta löysin vanhat kaksiteholasit käyttööni ja nyt on jopa koneella voinut hetkiä istua kirjoittaen ja lukien.

Silmälääkärin tutkimuksen jälkeen, uusien lasien hankintaan, mutta halvinta ei kannata köyhän ostaa, sen koin jo karvaasti. Laatu maksaa, mutta siihen voi sitten luottaa ja valituksetkin kuunnellaan.

En valita vaivojani, totetan vain, että kun niitä alkaa kertymään, niitä saa korkojen kanssa. Aikoinaan eläköitymiseen johtanut selkäsairaus pysyy ajoittain hallinnassa, mutta syyskauden istuminen rasitti sitäkin liikaa. Liian vähän oli selkälihaksille harjoitteita ja rasitusta, joten lihasten heikkous rasittaa nyt rankaa.
Nivelien liikkuvuus on heikentynyt, liian vähän keppijumppaa!
Ei sitä nuorena tajua kuinka tärkeää on lihaskunnon ylläpitäminen.
Selkä koostuu monista nivelistä, on kaula- ja rintaranka joiden liikkuvuus vaikuttaa paitsi päähän, myös käsien hermotukseen. Karvaasti koettua käsien puutumista nukkuessa, juu, monen vaiva johon hoitavaa hoitoa saa muilta tahoilta kuin terveyskeskuksesta! Yleislääkäri ei tiedä syytä, eikä ohjaa hoitoon, ei kai, kun nivelten hoitoihin ovat perehtyneet ihan muut tahot kuin Kela korvattavat hoitajat. Onneksi tiedän mistä saa apua, mutta kun on niin luvattoman  kaukana. Moniin vaivoihin tässä viime päivinä on hoitoa annettu, ääni ei vain ole parantunut, pätkii ja pihiseekin.

En minä tätä elämääni mihinkään vaihtaisi. Värikästä, vaihtelevissa tuulissa kulkemista, synkissä saloissa harhailemista, valoisan ja avaran vaaran laeltä alas laaksoihin syöksymistä. Kaikkien kokemusten jälkeen on autuaallinen tunne kun huomaa olevansa ehjä ihminen ja haaveilevansa tulevaisuudesta. Sellainenhan minä olen, alhosta pilviin ihminen, vajavaisuuksia täynnä, mutta elämänhalu tallella.

Kilpajuoksut.

   On se elämä joskus pelkkää kilpajuoksua ollut, mutta olenpa juossut oikein kilpaakin. Ei ne suuret kisat, vaan pienet voitot, vai parempiko pienet kisat, niin olkoon.
   On tahti askelten harventunut, eipä paljon juostu ole viime aikoina, on niin kiire muiden puuhien kanssa että hyvä kun kävelemään ennättää.
   Pikkuista pilailua, totisuutta tämä maailma on pullollaan, mutta ihan totta, jollain tavalla se kiire vain asuu kantapäissä, eikä mitään valmista synny.
   Tuo Volvon lahjoittama palkintokello soi komeasti. Kuuluu kaivolta kotiin, tai kodista kaivolle... ihan minne lähteelle menijä kulkee.
   Nyt kuljeskelen kiireettä syrjäisiä polkuja, en paetakseni vaan löytääkseni itseni kaikkien turhien hössötyksien ja tekokiireiden takaa.
Runokirjan sain valmiiksi, paljon jäi käyttämätöntä materiaalia ja sen muokkaaminen painokuntoon on ollut pääasiallinen puuhani. Siksi ja vain siksi, pää kaipaa tuuletusta ja niska lepoa. Ei se ole helppoa tämä koneellakaam istuminen ja kirjainten tuijottaminen tunti tunnilta.
   Karsittavaa riittää ja nyt olis koossa 500 sivua käsiteltyä tekstiä jossa ei yhtään aiwemmassa kirjassa julkaistu.
    Aina ei kannattaisi olla tuottelias, ellei ole tienaamisesta kyse, rahaa on aina liian vähän, enkä ole kirjoittanut ansaitakseni, vaan purkaakseni tsestäni elämän ilot ja tuskat ulos.
   Vielä on tekemistä.

Kuvat kivissä.

Kivettynyttä elämää kivessä, elävää kiven pinnassa.

Alastomuus

     Rinteessä syksy lisää värin ja riisuu kuihtuneet.
     Kuivat oksat, niiden harmaa sametinpehmeä pinta ja luonnon muovaamat muodot. Pysähdyn katsomaan kukkeutta ja alastomuutta.

Tyttö lumessa.

   Hiljalleen satavat kevyet lumihiutaleet alas maahan ja kaikille pinnoille.
   Pieni tyttö istuu auratusta lumesta syntyneen ison lumikasan päällä ihan liikkumatta. Katseellaan hän seuraa koivussa istuvaa lintua, joka hypähtelee oksalta oksalle. Näen linnun, mutta lajia en pysty määrittelemään kun on niin pieni ja kaukana.
   Tytön villapipo on lumen peitossa, kirjavat lapaset varmasti jo hiukan märkänä, kun tyttö kaivaa lumeen kuoppaa molemmin puolin jalkojansa, on niin keskittynyt lintuun ettei lumen kaivaminen ole tärkeä kuopan syvyyden, vaan käsillä tekemisen merkityksessä. Hän on kuin yksin maailmassa, ei vilkise ohi ajavaa autoa, lintu on tärkein.
   Aikuisen ajatuksissa on tuhat sivupolkua, mietin omaa tilannettanikin, kun kuuntelin jotain haastattelua televisiossa  juuri keskittymisen tärkeydestä aivotoiminnan kannalta.  Kun asuu yksin saa kaikessa rauhassa keskittyä yhteen asiaan kerrallaan, ellei oma levottomuus aja kesken kaiken jotain muuta tekemään. Ajatuksille on tilaa kun lähtee ulos. Pitkällä lenkillä jää kaikki tärekeäkin pois mielestä ja ajatuksissa on vain se hetki, kaikki mitä näkee ja mille tuntuu.
  Eilen kävinkin pariin kertaan lumisessa metsässä, vain palokärki seurana, koputteli puun kylkeä oikealla ja vasemmalla, joten laopuussa ei ollut, varoitteli minua.
   Tuo lumella istuva tyttö oli kuin lumikuorrutukseessa, viipyi paikoillaan minusta ihmeen pitkän asjan. Lopulta lähti juosten kohti kotia ja lumipilvi seurasi jäljessä. Ellen palele tänään tuolla ulkona, istun minäkin hangelle seuraamaan luontoa ja kuuntelemaan kuinka metsä puhuu.

Ruskan kukkia

    Ruusuilla ei tanssita, aikä ruskan kukkia poljeta.
    Vanhaa ihmistä pitäisi osata katsoa kuin ruskan kukkia, ihailla juuri siinä missä he ovat, mitä tekevät, mitä puhuvat ja arvostaa heitä siitä millaisia tunteita herättävät olemalla olemassa itsestään melua pitämättä.
    Televisiossa oli juuri aamulla uusintapätkä "mummon" nettioppaasta, nuoresta miehestä  ja mummon oppimisesta. Monelle yksinäiselle vanhukselle on tietokone avannut portin maailmalle, tai ainakin oman maan asioiden pariin. Pieni tabletti voi avata oven ulos, vaikka ei muutoin ulos pääse. Televisio on yksi kanava, mutta sen ohjelmatarjonta nykyisellään ei kyllä vastaa siihen tarpeeseen mitä vanhemman väestön parissa tunnetaan. Vanhojen ohjelmien uusinnat, murhien selvitykseyt ja oikeudenkäynnit, taistelut ja tyhjänpäiväinen huumori kyllästyttävyyteen asti täyttävät ohjelmatarjonnan. Ilmankos moni tarttuu pulloon kun ei ole kerrassaan mitään kiinnostavaa missään ja yksinäisyys ahdistaa.
    Kauppojen ovensuussa olevat peliautomaatit vetävät vanhuksiakin uhkapelin maailmaan suuren voiton toivo herää ja lantit kolahtavat tyhjän toivon suuhun.
Itselleni niistä ei ikinä ole houkutinta tullut, niihin ei kolikkoni uppoa, niin ovat arkasti taskuni pohjalla, jos niitä nyt yleensä mukanani kuljetankaan. Monen ruokarahat uppoavat tunteettoman pelikoneen nieluun.
   Ole viritellyt mielessäni ajatusta saada aikaan paikkakunnan pienellä eläkkeellä eläville vanhuksille jotain ennen kokematonta. Haluaisin viedä heitä Lappiin, kokemaan ja näkemään sitä mikä ei välity televisioruudussa, eikä tabletilla katsotuissa kuvissa. Elävä luonto on monin kerroin enemmän. Tiedän, että moni vanhus on aina haaveillut pääsev'nsä kokemaan sitä taikaa jota kerrotaan Lapissa olevan. Ei ole nuorena ymmärtänyt edes ajatella, keski ikäinen matkusti etelän aurinkorannalle jos nyt jonnekin matkusti, tai teki laivamatkan Tukholmaan, nykyisin jo monet reissaavat monta kertaa vuodessaViroon, kaikilla ei ole mihinkään niistä mitään mahdollisuutta.
   En haluaisi viedä ketään Viron viinaralliin, en Ruotsin laivalle, enkä Espanjaan, vaan Lapin tuntureille, kokemaan ruskaa.  Ei taida minun rahkeeni siihen riittää, mutta en tiedä kenelle toiveeni esittäisin. Itse vielä pääsen, moni ei uskalla edes unelmoida moisesta.

Kissanhiekkaa

Ai, että ostit kissanhiekkaa, eihän sulla oo kissaakaan.

Juu, ei oo, mutta jos naapurin kissa tulis!
Pelkkää huulenheittoa tuolla pihalla kun eilen tulin kaupasta. Tänään hain sitä lisää, vaikka ei edes naapurin kissa ole poikennut, koira sentään montakin kertaa ja se oli tänään iltäpäivälenkilläkin mukana,
Kissanhiekat tarpeeseen, niillä poistetaan kosteutta kaikista paikoista joihin kosteutta ilmenee. Tänään kaupan kassakin kysyi mihin laitan sitä kun ei ole kissaa. Kerroin ja hän siitä kysymään voiko sitä laittaa ikkunalasien väliin kun tulee kosteutta ja höyryt menee ikkunan väliin, kyllä voi, laita vain astiaan ja kyllä vetää hikiä laseista. Ennen ikkunapokien väliin laitettiin avattu tikkuaski, nyt ei ole riikiä kuin nimeksi niissä tikuissakaan, köyhtyneet on tulitikutkin, vai laihtuneetko?

Tänäänkin on ollut hyvä päivä, ei suuria iloja, mutta ei suuria itkettäviä murheitakaan. Talossa on vedensaanti ollut hiukan häiriöllä, tänään on vettä, mutta tiskikonetta en muistanut laittaa päälle, vaikka vettä pitäis nyt kuluttaa asiaan, ei vain viemäriin laskemalla. Kaivot täyttyy jos pelkkää vettä lasketellaan vain putkia putsattaessa. Pienet omgelmat on pieni, mutta veden tärkeyden huomaa kun sitä ei ole  pariinkin päivään. Ulkohuusit olis tarpeen, sekin tuli mieleen.

Tuossa taas vaihteeksi vietin aikaa, sitä turhuuksiin varattua, kertaamalla englannin oppikirjasta sanoja ja havaitsin että sanat on tuttuja tarkoitus hukassa, eli aina kertaus on hyväksi, vaikka kuinka yrittää telkkaristakin kuunnella ja ymmärtää. Totta puhuen ihan kivaa lukemista kun yrittää kääntää tekstiä muistinvaraisesti. Aikakin kuluu pois pahanteosta, vaikka äänestämässä kävin, syömässäkin oikein ravintolassa ja sitten melkoinen lenkki ulkona kun keli oli hyvä.

Nyt sitten palasin tuolla tabletilla ihan ajankulupeliä samalla kun seurasin telkkarista ajankohtaisia asioita. Yhdistettyä ja hiihtoa, mutta eivät ne meidän tytöt ja pojat huipulla hiihdä, tuskin ihan alamäessäkään ovat, toivotaan, kun on isot kisat tuossa ihan ovella.

Aaamulla uudet kissanhiekat kosteutta imemään ja entiset sisälle kuivumaan.
Sukkahousuille on löytynyt käyttöä.

Sulihan se lumi.

   Olen niin uppoutunut tavallisiin puuhiini, että meinaapa syöntikin jäädä väliin.
   Kävelylenkit sujuu tuolla sivutiellä, kunhan taas tulee pakkanen ja jäätää jäät. Kun viimeksi taivalsin 10 senttisessä nuoskalumessa, olin ihan poikki.
Vihdoinkin sain tiedon kylppäriremontin edistymisestä, mietinpä kyllä pohjoiseen menoa tulevalle viikolle, mutta katsotaanhan nyt. Laatoittaja haki tänään kaupasta laatat, alkuviikolla jo pääsee latomaan seiniin laattoja. Hyvä kun nuo yhteydet toimivat ja yhteistyö pelaa.  Aika puuha se asbestin poistaminen, sopivasti telkkarissa juuri tällä viikolla siitä valaiseva ohjelma näytettiin.
   Mietin vain, jos uusin lattiamateriaalit, pitääkö jättää alkuperäiset materiaalit alle, onko niiden liimoissa asbestia, vai voiko kaikki kerrokset ottaa pois. Hyvä kun taloyhtiöllä on oma tarkastaja joka ottaa näytteet ohjeiden mukaan.
   Illalla piti oikein netistä tarkastaa muistanko oikein talvirengasmääräykset, muistin, joten ei ihan kaikki muisti ole mennyt. Siis heti maaliskuussa asuntoauto alle, hiihtokeskuksissa on silloin vielä polkuja ja latuja. Aurinkokin tarttuu ainakin naamaan vaikka ei hiihtäisikään. On sitä tullut autossa ja mastossakin nukuttua Lapin reissuilla, viimeisin majoitus oli halpa ja hyvä, yllätys kun silloin sattui olemaan ruska aikanakin tilaa  yhdelle joka ei käytä reksonaa.
   Silmät eivät tykkää koneella työskentelystä, mutta kun ei tarvitse pitää nettiä päällä voi ottaa näppiksen syliin ja kirjoittaa isolle ruudulle, isoin kirjaimin.
Siitä huolimatta on välillä huilattava silmien vuoksi, kipeytyy vain, vaikka sekin on jo kahdesti leikattu.
   Valokuva arkistoista löytyi aarteita. Viikon ajan kävin läpi kaapissa olevia negoja ja kuviakin oli  paljon järjestelemättä kansioihin. Eikä kaikki ole kansioissa, ei läheskään. Miksi niitä otetaankin niin paljon? Nyt digi aikaan satoja kuvia kuukaudessa, kamerassanio oli viime tyhjennyskerralla yli 800 kuvaa, osa ihan turhia laukaisuja, osa huonoja kuvakulmia, osa muuten vain huonoja. Ne pohjoisen talvimaisemat, lenkkipolun näkymät, niissä on sitä sineä, sinistä hämärää joka melkein menee ohi nyt kun tuo remontti ajoi mínut etelään.
   Kesä ja yöttömät yöt, vaikka pitäähän tännekin tulla kevättä katsomaan, vaikka nyt pikapuoliin taas toiseen suuntaan auton nokka.
   Keskustassa oli kyllä hiekkaa, mutta oli jäätäkin.
   Eipä tänään tarvinnut liukastella, ja en muutenkaan liukastele, laitan naskalit kenkiin.
 

Talven kasvot

 Talven monet kasvot. Näin minä olen sitä katsonut, näin kokenut ja tunnelmissa elänyt.

Pilviä tai ei.

  Eletään niitä tammikuun loppu puoliskon päiviä ja nautitaan vaihteeksi pienestä pakkaskaudesta. Lunta on saatu hetkittäin lisää, mutta sade on ollut lempeää pakkaslumen liitoa hiljalleen kohti maassa odottavaa ohutta tai paksua lumikerrosta.
  Monin paikoin lunta on niukasti, sen havaitsin Punkaharjulla viime viikonloppuna. Lunta vain ohut, metsässä tuskin marjanvarpuja peitti siinä rantamaisemassa jossa majailin.
  Kyllä ovat kävelylenkit jääneet lyhyiksi tänä alkuvuonna, maantie on kaitaa kävellä, vaikka sillä autot sujuvasti liikkuvatkin. Ihan henkensä puolesta pelkää, niin turvattomalta tuntuu jäinen tie tuolla sivummallakin. Auton renkaat ovat silittäneet ja jäätäneet raiteet, tai irtolunta on liian paksu kerros anturan alla ja raskasta on pienikin lenkki kävellä. Lohdutan itseäni ajatuksella, että tulee se taas kesäkin, ellen pääse pohjoisen talvesta nauttimaan.
  Tulevaisuuden taivaalla ei ole pilviä. Tuokin sanonta jäi Saloniemen mammalta perinnöksi, mutta aina en tuotakaan ole perinpohjaisesti ajatellut. Tietenkin haluaisin minäkin vain kirkkaita ja seesteisiä päiviä ilman synkkiä pilviä, eikä kannata suunnitella tulevaan viikkonsa mitään ylimääräisiä paineita. Kuulostelen huomenna mitä kuuluisi terveysrintamalle, onko uutisia tohtorilla, vao pitääkö tässä vain opetella olemaan tinateensa tasalla, moninkertaisesti äänetön.
Toivoisin sitä pilvetöntä taivasta, monien tekemättömien töiden ja suunnitelmien tueksi. Vie tuuli huoleni!
  Kyllä se taivas jolla ei ole pilviä, on liian kirkas silmille. Oikein kun syvälle ajatuksiini uppoan tuon pilvettömyyden kanssa, tuntuu ettei pilvetöntä taivasta pitkää aikaa jaksaisi katsella. Mikäs on komeampaa kuin pilvien purjehtiminen vasten äärettömyyttä. Sinistä äärettömyyttä...
  Pilviä tai ei, tuntuu tuo lumisadekin tulevan pilvettömältä, harmaalta taivaalta.
Joka tapauksessa poliittinen kenttä liikkuu ja loiskuupa joskus laineet ylikin. Vaalien aika, valitaanko paras, vai sopivin, vai valitaanko se joka tuntuu sopivalta, äänestäjät päättävät ja kansa pääsee valittamaan.

Syksyn kootut, jotain koossa kymmenien vuosien tekstien joukosta, pieni osa, mutta sellaista jossa on elämäni kokemusta ja makua makeimmasta viinistä kitkerimpään kalkkiin.

Minun elämäni on vain minun kokemuksiani, minun sisimpäni iloa ja tuskaa jota ei kukaan muu ole tuntenut.

En koskaan voisi sanoa kenenkään surun lohdutukseksi, että minä tiedän miltä sinusta tuntuu, koska en tiedä.
Toisen tuskan ja surun syvyyttä ei voi tietää, voi vain nähdä kuinka toinen kokee tunteitansa, kuulla jos hän puhuu niistä, mutta ei voi tietää sittenkään.

Toisen suruun voi ottaa osaa, iloja jakaa, mutta syvimmät tunteet ovat niin sisällä etteivät ne ikinä tule kokonaan esiin.
Kaikkea ei voi selittää sanoilla, joskin sanoilla voi selvittää jopa itsellensä niitä tunteita joista ei ole puhuttu.
Kaksi suuntaa.
Ylös tai alas.
Eiliset ja tulevaisuus.

Ilot vähissä

Pimeä on taivas tammikuun yönä, kun ei kuu kumota, eikä tähdetkään ole heränneet.

Ei pimeä minua pelota, mutta jokin sisäinen pelko vaivaa kaiken aikaa. On kuin jotain pahaa olisi tulossa, vääriä tähtiä taivaalle syttymässä tai vääriä tienhaaroja edessäni. Levoton olo, rauhaton mieli, voimattomuus ja haluttomuus niihin lisättynä, eli kaiken kaikkiaan ihan elämättömiä päiviä.
Terveys on mitä on, selkäsärky ei hellitä, äänihuulet jumittaa ja korvissa soi. Tuo sointi on sentään ihan siedettävää silloin kun soi, onneksi ei ole mitään äänimatoja. Musiikki on hyvää jos sekin on sallittujen desibelien rajoissa, tai hieman niiden alla. Kaikesta huolimatta, elänhän minä, vaikka mitään ei tapahtuisikaan.

On kyllä tapahtunutkin, ihan omia töitäni käsitellyt, muokannut ja oikeinkirjoituksia tarkistanut, mutta kuka tarkistaa murretta, ei kai ole ketään ja onko niin tarpeenkaan. Puhetyylini on minun tyylini, muotoseikoista ei aina niin väliksi.

Eipä tässä ole paljon kiinnostanut kodin ulkopuolinen elämä. Ei ole tarvetta edes kauppaan mennä, tuntuu että ruokaa on kotona vaikka saartoon joutuisin. Tuoreudesta ei niin takuuta, mutta nälkä ei heti tule jos vettä riittää.
En paljon tapaamisissa ja kahveilla juokse, ei ole oikeastaan ystäviäkään jäljellä joiden luokse piipahtaisi. Ne harvat joita on, ovat kaukana ja osa on muuttomatkoilla pudonnut reestä.
Muistan kuinka lapsena, silloin kun maahamme tuli paljon evakoita Karjalasta, mekin muutimme majaa useamman kerran, koska asumisolosuhteet olivat mitä olivat.
Eräällä muuttomatkalla, kun muuttokuorma oli puupyöräisillä rattailla hevosen peräss ja maantie sen ajan soratie koloineen ja kivineen, kuorma jossain kolossa liikahti ja äidin valurautainen paistinpannu putosi tielle. Tietenkin se meni rikki, eihän hyvä tuuri muuttomatkoilla ollut muutoinkaan mukana. Ajan saatossa äiti sai uuden paistinpannun joka kesti monta uutta muuttomatkaa.
Muuttoja on elämääni mahtunut, mutta ensimmäisenä yhteisenä joulunamme mieheni toi minulle paketin jossa oli valurautainen paistinpannu, sinisellä emalipinnalla ulkopuoli. Minun rakkain ja kaikkein arvokkain joululahjani.
Kultakoruja en ole koskaan saanut, enkä niistä edes haaveillut lahjoina, minulle on aina riittänyt muiden arvottomina pidetyt padat ja pannut joita olenkin saanut ja ne olivatkin tarpeellisia. Ei ollut aina varaaostaa uutta kattilaa jos mieli teki, mutta jos se tulikin sitten joulupaketissa, ilo oli yhteinen, saajan ja antajan.

Lahjoista puheenollen, en osta lahjoja, enkä halua saada niitä. Lahjomatta paras, antaa silloin jos toinen jotain tarvitsee, olipa se joulu tai juhannus. Eikä se ole mitään huumorinpuutetta, vaan tosiasian toteaminen. Kiittää voi lahjomatta.

Oikeastaan tämä talvikausi on ollut kuin tervanjuontia, ei ole kivaa. Olen täällä ja mieli on toisaalla, hyvää virettä elämään ei vain tunnu olevan, en jaksa enää edes odottaa mitään.
Onko tämä sitä dementoitumista?
Ilot ovat vähissä1