Äänetön ääneti.

  Ihan totta, äänetön.
  Äänestyksistä en tiedä, mutta ääni on mennyt.
  Kävin kaupungilla luonnontuote kaupassa, tai terveyskaupoiksihan niitä sanotaan.Serrapeptaasia, Maca-jauhetta ja c-vitamiinia tällä kertaa, ja kuiskutella piti myyjättärelle, ihan näyttää hyllystä mitä haluan.
  Poikkesin muotiliikkeeseen. Siellä oli todella kaunis pusero jonka olisin ostanut heti, mutta oli vain suuria kokoja, olen iso, mutta en suuri. Yritin myyjättärelle puhua, mutta ei sanaakaan tullut selkeästi, ääni pihisi. Kaunis pusero jäi haaveeksi, mutta säästyihän rahat.
  Seuraavaksi löysin ihanan käsityöliikkeen ja tietenki uteliaana sisään hypistelemään ja tutkimaan mitä löytyy. Ihme ja kumma, sain sanottua jopa muutaman sana, kertoaksen ettei minulla ole minkään tarvetta, kunhan ihailen valikoimia ja kun tulee tarve tiedän mistä lähteä hankkimaan. Oli ihania lankoja, mutta niitä alkaa olla kaapit täynnä. Muistin siinä liikkeessä sentään kysyä heijastelankaa ja sitä oli, juuri sitä mitä olin monesta liikkeestä aiemmin etsiskellyt. Onneksi poikkesin, nyt voin sen aiotun ja aloitun työn saada valmiiksi.  Heijastavaa kun pitää olla melkein yllä ja alla täällä pimeässä, kun ei tähtiäkään näy.
  Vielä piti poiketa huoltiksalla hakemassa silikonopuikko. Auton ovien tiivisteisiin sitä, kun se sumutepullo on jossain kaukana. Siitä sitten sivelin tiivisteisiin siinä huoltiksen pihalla ja poliisit seurasivat autostaan kuinka homman hoidan. Eivät kyllä kyselleet, mutta huvittavalta tuntui kun olin valvovien silmien alla.  Sielläkään en saanut kassalla ääntä kuin pihisemään vastauksena kuitin haluamiseen. Kiitos ei kuittia. Kiitos ei puhetta.
  Tämä on kyllä aivan sanonko mistä, siskolle puhelimessa pihisin hetken, pojan kanssa puhelu jäi lyhyeksi, kun meinasi mennä loppukin ääni.
  Ehkä tähän jotai jostain apuakin, mutta kun en ole käynyt enää valittamassa lääkärille, kun sanoivat ettei äänihuulia voi rasvata ja juomalla eivät kostu.
  Olen siis lopettanut juomisen, jota en koskaan ole aloittanutkaan. Usein kyllä oluen juonnista ovat tuttavat sanoneet etten ole mitään menettänytkään kun en olutta ole juonut. Nyt kyllä tuli mieleen mitä ääni tykkäis kuumasta rommista?
  Raastoin inkivääriä, söin sitä paistetun kalan kanssa melkoisen annoksen, imeskelin "maalaisliittolaisen" ilman mitään tuloksia äänen laadussa. Kun tuossa äsken otin sen pastillipussin käteeni, siinähän lukikin Pohjanmaan pastilli! Ilmankos ne eivät täällä auttaneetkaan.  Tuo maalaisliittolaiset on isän käyttämä nimi samoista ovaaleista pastilleista jotka eivät enää maistukkaan samalle kuin silloin kakarana ollessa. Ovat kovempia ja mauttomia. Tulihan maistettua.
  Iltapalana onkin sitten valkosipulia raakana.
  Vanha sanonta, ellei viina ja terva auta, tauti on kuolemaksi. Pitääköhän hankkia niitäkin ja kokeilla huutaa.
  Kantaisko ääni kaivolta kartanolle?

Marraskuun aamun vesisade ja kyyneleet.

  Isänpäivän varhainen aamu.
  Koko yön on satanut vettä, asteen verran on lämpimän puolella ja kunhan se miinuksille mittari menee taitaa tulla räntää tai lunta. Meri ja tuulet ovat yksi yhteen, eikä jäätä ollut eilenkään kuin lammikoissa.
  Tänään vietetään isien päivää. Julkisuudessa käydään keskustelua päivän viettoon liittyvistä kysymyksistä. Pitääkö päiväkotien viettää vain läheisten päivää, isää erikseen juhlimatta? No ei pidä! Aina on ollut lapsia joilla ei ole kotona asuvaa isää, aina on ollut ja on vieläkin, se asia ei muutu, koska perheet hajoavat, eikä alun alkaenkaan kaikki äidit halua yhteiseloa lapsen isän kanssa.
  Maahan muuttajien joukossa on ilmennyt ilman perhettä tänne tulleiden alaikäisten suuri määrä, mutta tietääkö kukaan ovatko he koskaan eläneet vanhempiensa kanssa, arvoituksia ja arvioita on monia.
  Lapsella on aina isä, riippumatta siitä tietääkö ja tunteeko lapsi isäänsä. On äitie tehtävä puhua lapselle isästä hyviä asioita!
  Eron tullen ihmisillä on tapana etsiä toisesta osapuolesta vain vikoja, mutta ei koskaan pitäisi rasittaa lapsen mieltä opettamalla vihaamaan isää, äitiä, tai edes isovanhempia. Kaikesta voi kertoa asiallisesti ja antaa lapsen itse muodostaa oma tunnesiteensä muihin perheeseen kuuluviin ihmisiin, lähellä tai kaukana.
Aikuistuttuaan ihminen ei pääse irti lapsuudestansa. Kaikki se mitä on vanhempien taholta opetettu, hyvä tai huono, on jäänyt lapsena koetuksi ainoaksi oikeaksi, voi olla, että  se on ihan pakkosyötetty tunne.
  Isät ovat tärkeitä, mutta isät voivat myöskin tuhota lapsen tulevaisuuden omalla käytöksellään. Insesti ei ole rakkautta, mutta mistäpä lapsi sen ymmärtäisi!
  Nyt puhutaan päivittäin toiseen sukupuoleen liittyvästä loukkaamisesta, nipistelyt, halaukset, pyllylle läpsäyttelyt ja kourimiset, uutisia ja syytöksiä. Aikuiset ihmiset ovat aloittaneet oikein vuosikymmneten takaisista hipaisuista esittämään syytöksiä, päitä putoilee, työt menevät, kunnia on mennyt, mutta tuleehan mainetta!
  Kuka aloittaa puolustuspuheet loukattujen lasten puolesta?
  Kuka vaatii oikeutta lapsille joita on hyväksikäytetty jopa kirkon työntekijöiden  ja opettajien taholta ja käytetään edelleenkin, koska lapsi ei uskalla puhua!
Lapsiin on iskostettu kunnioitus vanhempia ja vanhempia ihmisiä kohtaan, he ovat manipuloituja hamasta vauvaiästä alkae. Älä huuda tai lyön! Älä juorua tai saat kaksin verroin enemmän remmiä. Älä kerro kenellekkään, tämä on meidän salaisuutemme, saat rahaa... !
Lapsihan on opetettu uskomaan aikuista, eikä hänellä ole taitoa, ei tietoa eikä varsinkaan voimia vastustaa oman kehonsa hyväksikäyttöä aikuiselta!
  Mitä tekee lapsi? Vaikenee!
  Millaisia henkisiä vammoja hyväksikäytety lapset kokevat aikustuttuaan. Voivatko luostarissa kasvatetut, hyväksikäytetyt pojat olla miehinä miehiä, vai ovatko haavat syöpyneet niin syvälle ettei heistä koskaan voi tulla isiä ja vanhempia?
   Lapsia hyväksikäyttäviä ja käyttäneitä miehiä ja naisia ei missään tilanteessa pitäisi suojella!
  Isällä ja isällä on siis ero kuin yöllä ja päivällä! Isän merkityksen ajatteleminen rakkauden ja raadollisimman kautta johti näille ajatusten poluille.
Aikuisia me suojelemme pään silitykseltä, kun joka puolella huudetaan sukupuolisesta loukkaamisesta, loukattuja ja loukkaajia julistetaan kuin uutisia sodan kauheuksista, mutta kuka huutaa lasten puolesta?
  Olipa  lapsella isä tai ei, isän päivä on kunnioitus isälle, samoin kuin äitien päivä äideille. Heille joita voi kunnioittaa ja joita lapsikin voi aidosti rakastaa, edes mielikuvana rakkaasta isästä/ äidistä!
  Minulle on tullut kyyneleet monesta asiasta tänä aamuna. Sade jatkuu ja ajatusteni virta kulkee perheissä ja perheistä pois.
  Kirkkoa ja kirkon palvelijoita, uskontoa ja raamatun sanomaa pidetään pyhänä ja tärkeänä, niihin luotetaan, mutta julkisuudessa puhutaan yhä useammin kuinka raakaa elämä niissäkin yhteisöissä voi olla.
  Ihminen on ihmisen pahin vihollinen.
  Minulla on ollut rakastettava isä ja rakastettavat papat ja vaarit.
  Heidän muistollee, kunnioittaen ja ikävöiden kynttilä kukkien sijaan.

Ikävää ja irrallista.

Olisihan se kiva kuulua johonkin.
Nyt olen kuin yksinäinen joutsen joskus vuosikymmeniä sitten Aulangolla. Se uiskenteli välittämättä mitään meistä ohikulkijoista, ystäväni ja sen aikainen koulukaverini yritti kuvata kaunista lintua, mutta se loittoni pienen kameran linssin ulottumattomiin.
Onhan tämä joskus hyvin yksinäistäkin, vaikka pää osin rakastankin yksin eloa ja oloa. Kun haluaa elämää ympärille, silloin pääsee lähtemään ja valitsemaan paikan josta viihdykettä etsii. Mitään nitrodiskoja en viihtymispaikakseni kyllä valitsisi.
Nyt täällä uudessa ympäristössä on kyllä toimintaa monen sorttista tässä lähistöllä, mutta en kuulu joukkoon, olen ulkopuolinen, en kantaväestöä. Ei ole helppoa heittäytyä " kaveriksi " missään eikä koskaan, mutta kovin irrallista on vielä tähän astinen elämäni täällä ollut. Hyvän päivän toivotuksin, ei edes lenkkikaveria ole osunut montakaan kertaa samoille poluille.
Eipä siellä toisessakaan ympäristössä, yksin sielläkin lenkille on mentävä.

Ihan pelästyin tänään ajatuksiani, minulla ei ole enää pikkuveljeä. Piti itkukin tirauttaa samalla kun mielikuvissa  kiiti monia muistoja.
Tuli mieleen kuinka äiti usein tuumiskeli; " Mitähän sitä tekis puoliseksi?"
" Mitähän sitä laittas taas elukoitten etteen kun pakkanen pani vilijan, omia jauhoja ei oo."
Siinä tuli sitten mieleen pikkuveli, aina pahan teossa kun silmä vältti. Kiipesi ja putosi, juoksi ja kaatui, tai teki siskoille kiusaa. Ihana kiharapää jolle olin aina kateellinen luonnonkiharasta tukasta.
Kun kuuluu perheeseen, kun on siskoja ja veljiä, jopa isovanhemmatkin elämässä mukana, tuntee olevansa osa jotain kokonaista.
Kun ei ole perhettä ympärillä tuntuu kuin olisi lehden irtonumero joka heitetään kädestä sivuun ja unohdetaan. Sellainen tunne joskus ahdistaa, tuntee kuinka yksin on, vaikka ei tunne yksinäisyyttä pelottavana peikkona. On vain irti kaikesta tärkeästä, irti perheyhteisöstä joka oli ja on, mutta jota ei ole.

Kuulin tänään ikäviäkin uutisia. Tuttu henkilö, sairastanut jonkin aikaa, on sairaalassa eikä ilmeisesti ole enää toivoa kotiin menosta. Voimat ovat loppuneet. Toivon hänelle henkisiä voimia kun keho on pettänyt. Niin tämä elämä kulkee meillä kaikilla kohti pääteasemaa, aikaa ja tapaa jolla sinne saavumme, emme onneksi tiedä. Elämän viiva on lyhyt tai pitkä, itse emme sitä voi mitata.
Tästä tiedostako se johtui tämä minun irrallisuuden tunteeni? en tiedä, mutta siivoaminen oli niin muissa ajatuksissa tehtyä touhua etten muistanut keittiön lattiaa pestä, ajattelin ihan muita asioita ja muistelin menneitä rakkaita.
Ikävä sitä pikkuveljeäkin, oikeastaan se on kaipaus, uusia muistoja hänen kanssaan ei enää synny, mutta onhan niitä, naurattaa ja itkettää...
Kuka sitten kaivannee aikanaan minun muistojani?

Kaurapuuro ja liutusloota.

Yhdenhengen talous.
Tämän en olisi koskaan olevan oma tilanteeni, yksin aamukahvilla, yksin ruokapöydässä, yksin... ilman elävän olennon ääniä kodissani.
Kun se nyt on pysyvä olotila,  osin omasta tahdostanikin, mutta ei ole johtunut omasta tahdosta alun alkaen, tähän tilanteeseen on parempi sopeutua miettimättä sen kummemmin miksi ja miten elämä jatkuu.

Otin kattilakaapista 2 litran kattilan, kaadoin siihen kylmää vettä ja asetin liedelle. Veden kiehuessa hiutaleet ja suolaa joukkoon, kattila levyllä hautumassa ja keittiössä olikin pian houkutteleva puuron tuoksu. Pieni nokare puuroa isossa kattilassa!
Sitä katsoessani taas mielikuvat veivät kauas  1960 luvulle ja Mäntsälään, meidän pieneen kotiimme, vinttikammari ja keittiö. Sen ajan mukaan työ toi asunnon, koska silloin muutettiin työn perässä, eikä odoteltu työn tulevan naapuriin tarjolle.
Ensimmäinen lapsemme, vaaleatukkainen kiharapää kulki tuttipullo kainalossa, oli aina menossa tai tulossa. Toinen lapsemme syntyi siinä asunnossa, keskosena jonka ensimmäiset vuodet eivät olleet vain tavallisten lastentautien läpi käymistä, vaan pitkiä sairaalajaksoja, useita leikkauksia ja toivottomuutta lopullisesta parantumisesta. Kiitos korkeimmalle, niistäkin ajoista selvittiin ja hoitojen tuloksena saatiin terve, lääkäreitä ja piikkejä pelkäävä lapsi, melkein armeija aikoihinsa asti jotain oli ajoittain hoidettava niiden syntymästä asti olleiden vaivojen osalta.

Perhe on hajonnut, kuten lasten aikuistuttua tapahtuu, lapset itsenäistyvät ennemmin tai myöhemmin.
Silloin ennen. Useinkin tulee noin sanottua. Usein niihin sanoihin sisältyy jokin tärkeä ajatus, tai muistikuva, kuten  minulle tämän aamun puurokattilan kannen nostettuani. Puuron tuoksu.
Ei niihin aikoihin ollut varaa ostella herkkuja ja leikkeleitä aamupalalle. Puuro syötiin voisilmän ja maidon kanssa, eikä sitä keitetty tilkaan vettä, vaan oikein reilusti, koska mieheni lähti töihin, eikä ollut tietoa mihin aikaan on taas lautaselta ruokaa lusikoimassa. Eväät toki ja termospullossa kahvia, mutta pitkät päivät, pitkiä työmatkoja ja sorakuopalla ei ollut "lihiskiskaa, eikä apsista mitään tiedetty".
Meillä keitettiin usein kaurapuuroa! Mieheni sanoikin usein, että parasta ruokaa läskisoosin jälkeen! Läskisoosi tai liutuslaatikko olivat lauantairuokaa, perinne mieheni äidiltä. Niillä lähti nälkä ja niitä mieheni aina halusi mukaan ison vuoallisen kun lähtivät Härkösen mökille viikon kalareissulle. Liutuslootaa, perunaa ja sianlihaa mausteiden kanssa uuniin. 
Kun puuron tuoksu toi muistot, tuli liutuslootasta nälkä.

Metsään haluan mennä nyt...

Kuva on syyskuun pohjoisen matkalta, jostain Kolarin ja Kittilän välisen tien sivutien haarasta.

Rauhallinen ajomatka, tienvarsimaisemia katsellen, kiireetöntä kiirehtimistä pienelle lomalle, kun hyvää säätä oli ennusteissa muutamaksi päiväksi. Ei pitänyt ennuste ihan paikkaansa, mutta sää ei ole este luonnossa liikkumiselle.
Pueutuminen oli hieman vaikeaa, kun ei ollutkaan mukana ne kahisevat, veden pitävät tuulihousut. Naurettavat vaatteet, mutta ah, niin tarpeelliset kun sataa ja tuulee, kuten Ylläksellä nytkin. Maassa oli ruska alkamassa, puiden lehdet keltaisia, mutta ei komeaa lehtien punaa muissa kuin haapojen lehdissä ja joitain pieniä vaahteroita pihoissa ihailin ohi kulkiessani.

Eivät säät olleet suopeita, mutta nautinnnot joita etsin, myös löysin.
Hengitin tuulia Ylläksen rinteillä, haistelin havupuita metsässä ja tunsin kuinka suot hengittivät omaa maagista voimaansa.
Onko niillä pohjoisen karuilla, mutta kauniilla maisemilla jokin maaginen voima joka vetää ihmisiä puoleensa.
Eräät Lappi ryhmät internettisivustoilla ovat täynnä ihmisiä joille on selkeästi jokin ihme voima osunut kohdalle heti ensimmäisen lapin matkan kodalla.
Itse en edes tiedä milloin se minulle tapahtui, silloinko syyskesän retkellä, niinä päivinä joita vietimme Sotajoen varrella leiriytyneinä, suuressa teltassa, lapset, koira, puoliso ja isä. Se matka jo oli sellainen josta haaveilin vuosia ja lopulta sain mieheni innostumaan, isäni avustamana, kalareissulle Lappiin.
Minussa on jotain shamaaniverta, mistä lie tullut, mutta pysyvän sen haluan.

Lappi on minussa, vaikka minä en aina Lapissa.
Toinen kuva, aiemmalta reissultani, Ylläksen alarinteestä, majapaikkani lähisuolta.

On haikea mieli, siellä pohjoisessa on tänäänkin lunta, täällä lapin portilla ei ole...

Mietemielin marraskuussa.

  Marraskuun aamussa on pimeää, kun ei ole pakkasta ja kuun valaisemaa taivaankantta.
  Mittari näyttää + 2,1 astetta. Monien vuosien ajan pidin sääpäiväkirjaa, mutta muutoissa olen niitä viskannut paperinkeräykseen ja joskus harmittaa, kun ei ole vartailukohteita kunkin aamun lukemiin.
  Mielessä pyörii harmitus! Oikein luit, harmitus, koska siitä tuli pysyvä olotila kirjasen julkaisuasun vuoksi. Minun olisi vain ollut peruutettava koko julkaisu! Hävettää, en ole ikinä kirjoittanut runojani yhteen pötköön, nyt ne ovat sellaisia!
Ilmaiskirjoina menettelee, myyntiin niitä ei kehtaa edes ilmoittaa.
  Se siitä harmituksesta, se on ja pysyy, mutta toivon tämän äärettömän kiusallisen selkäkivun hellittävän edes viikoksi. Yöt menevät pelkäksi kyljen kääntämiseksi, kivuttoman asennon etsimiseksi ja kävelyä, kävelyä särkylääkkeen voimalla. Pirullinen vaiva joka on minua seurannut pian 50 vuotta oikein tosi  hankalana ajoittain ja vaiva ajoi työkyvyttömyyteen asti. Olinko olevinani niin tärkeä ihminen töissä etten ollut silloin sairaslomalla kun olisi pitänyt antaa selälle aikaa parantua vammoista ja vaivoista? Tiedä häntä.
Antaisin tämän vaivan pois, mutta ei ole ketään jota vihaisin niin paljon, että hänelle tämän luovuttaisin. Pirullista ja kiusallista, mutta ei parane lääkärille näyttämällä, eikä valittamalla.
  Toisaalta elämä on ihanaa. Saan olla ja elää vapaassa maassa, mennä ja tulla kaikista ovista, sanoa oman mielipiteeni ja kuunnella muita ihmisiä. Kovin vähäisiä ovat kontaktini edes naapureihin, mutta olenkin tällainen muut unohtava yksinäinen peikko, mieluummin takarivissä kuin kuvissa.
  Kun on kaikki mukavuudet ja lämmintä voin vajota omaan unelmieni maailmaan josta joku joskus sanoi, etten elä todellisuudessa, mutta hän kyllä tarkoitti sen loukatakseen minua, asetti minut hulluuden asteelle, ymmärtämättömäksi omasta tilastani. Se oli ja meni eikä lausunto tehnyt minusta hullumpaa kuin olin ja olen, olipahan yksi "pahanmielenpurkaus" josta on ohi eletty.
  Olenhan oman hulluuteni vanki ja se hulluus on puettu joissain yhteyksissä taiteellisuuden kaapuun. Tästä hulluudesta ei koskaan pääse eroon, enkä tottavie halua muuttaa minuuttani mihinkään normaaliuteen, eikä kai ole edes mittaria jolla normaali voidaan määritellä jonkin kaavan mukaan.
  Aikoinaan kun vatsahaavat vaivasivat ja Meilahden sairaalassa tehtiin tutkimusta jolla pyrittiin määrittelemään mikä syy johtaa vatsahaavojen syntymiseen. Kävin läpi lääkekokeiluja, sain ilmaislääkeet ja tarkkoja elämäntapa ohjeita, kävin Liisa Kelttikankaan vastaanotolla useampia kertoja ja hän kartoitti henkisiä voimavaroja, stressitilanteiden vaikutusta, kuvien katselussa arvioitiin kuinka positiivisena tai negatiivisena jonkin kuvan tai kuvion näin, siis paljon erilaisia henkiseen toimintaani liittyväätutkittiin ja hän totesi silloin, vuosi taisi olla 1970, ettei minulla ollut negatiivisia mielikuvia, ei kiireen vaikutusta, vaikka tukimukseen kutsuttiinkin usein yllättäin, jopa kesken töiden.  Se siitä, mutta sama mielikuvien maailma ympärilläni, kiireettömyys, koska pyrin valmistautumaan kaikkeen niin, ettei kiirettä tule. Ainoa vika jonka tunnustan on tuo joidenkin asioiden kohdalla tukleva ajatus, ettei kesken olevaa työtä pidä jättää käsistään. No, yksi harmitushan on ja sen kanssa nyt eletään ja odotellaan parempaa.