Varjoista valoon.

Kun on aikaa ajatella voi mielikuvin matkustaa menneisiin ja tuleviin tapahtumiin.
Muistoihin me tallennamme hyvää ja huonoa. Puolison kuolema oli järkytys josta selviäminen kesti ja kesti, koska asiaa ei ollut helppo tunnustaa todeksi.  Tuntuu ettei koskaan saa muistoista kyllikseen. Paljon kivoja asioita palaa mieleen, mutta on siellä muistojen kätköissä sellaistakin minkä haluaa ohittaa, ei ole kiva elää uudelleen ikäviä asioita.

Puolison kuoleman jälkeen alkoi sitten uudet surut.
Olen tuntenut olevani kuin pieni siivetön lintu haukan kynsissä. Uhkailuja, vaatimuksia, väittämiä, oletuksia, mitä kaikkea tämä aika onkaan eteeni kantanut. Yritän pysyä ehjänä henkisesti, mutta ei ole helppoa jäädyttää tunteensa, kieltää rakkaus ja olla välittämättä sellaisesta mikä ennen oli kovin tärkeää. Ihmisiä on tippunut toiselle raiteelle, olen osittain yksin omassa junassani. Joskus nukkumaan mennessäni mietin millaisia ajatuksia muut ajattelevat. Onko iltarukous kirous, vai onko se arka pyyntö lähimmäisen rakkaudesta, ymmärtämisestä ja hyväksymisestä ihminen ihmisenä, ei taloudellisena tukena tai tuettavana. Olen paljon menettänyt, mutta tunnen olevani ehjä kaikesta huolimatta, elän itsenäistä elämää, en ole mistään kipeä, jaksan huolehtia itsestäni ja siitä kiitän joka päivä. Saan elää tämänkin päivän tietoisena kaikesta. Sitten kun en enää muista ja tiedä, eipä ole väliä kuka minusta huolehtii. Voi olla vieras ihminen parempi kuin tuttu. Siitä en kanna murheita ennakkoon. Aika aikaa kutakin.

Korjasin koneella joitain ratkenneita saumoja, mietin kuinka moni sauma onkaan ratkennut elämässäni. Kaikkea ei kannata korjata. Rikki revitty on aina rikki.
Mietiskelin nuoruuttani. Kovin olin lapsi maailman poluille astuessani, tuskin tissit kasvaneet, sanoisin nyt. Olin nuori, mutta kasvatettu tekemään työtä, tekemään aina sen minkä osaan ja voin, enempää ei kukaan voi vaatia. Kun parhaansa yrittää se riittää.
Kokeilujen ja pettymysten kautta löytää itsestänsä vahvuudet joilla joko pärjää tai uupuu vastoinkäymisiin. Vastamäkiä elämä kyllä tarjoaa, ne ovat sitä koettelemusta joka kypsyttää ja opettaa, ettei ensimmäinen taka isku kaada, vaikka saa horjumaan. Horjuvin askelin, pyrkien itseänsä ymmärtämään ja toista horjuvaa tukemaan on elämä kuljettanut kokemuksesta toiseen, opettanut jopa polvistumaan.

Tämä kesä taas, saa nähdä kuinka monta syytettä ja syytöstä jostain taas ilmaantuu. En ole yksin, vaikka elän yksin. Kaikista nousevista tummista pilvistä huolimatta päivä paistaa ikkunastani ja valaisee askeliani kaikilla teillä. Varjoista valoon, niin on tie kuljettava. Muistoissa on aina rakkautta.

Ilmat ja ilma

Sää on vaihtelevaa, Ilma pysyy samana.

Ilmat ne on sade ilmatkin, sanoi anoppini. Hänen nimensä oli Ilma.

Hän oli minulle toinen äiti.

Puhutaan pahoista anopeista ja huonoista miniöistä. Minulla oli hyvä anoppi, hyvyydestäni en ole kysellyt, mutta meillä oli aina lämpimät ja avoimet välit Ilma äidin kanssa.

Hän oli erittäin herkkä ihminen, paljon joutui myöntymään ja kestämään alkoholia rakastavan miehensä rinnalla, suuren, seitsenlapsisen perheen äitinä. Uskallan sen sanoa, koska juuri niin asia oli. Tahtoi vaarin tienaama tili siirtyä "UNIMOKIN" kassaan kaljapullojen vaihduttua tyhjistä täysiin.

Kyllä se oli niihin aikoihin tiukassa leipä työläisperheessä. Ei siinä paljon matkusteltu ja ulkomaita ihailtu, ei, hyvä jos Lahteen linja-autolla matkasi, ja Harmoisista kirkolle. Ilma mummo oli onnellinen kun pohjoisen otimme heidät mukaamme kesämatkalle. Hänelle se oli enemmän kuin nyky ihmisen matka maapallon ympäri! Niin ennen, paljoa ei vaadittu, vähäkin oli paljon.

Helteitä kesti hetken. Viikonloppuna oli kaunista ja lämmintä. Joupiska Soi tapahtuma keräsi lauantaina suuret joukot kansaa musiikin pariin. Soi hanurit ja huuliharput. Entisistä pikkupojista oli kasvanut isoja, komeita poikia joiden sylissä haitarit soivat ja hymyilivat ujosti kun ihmiset parveilivat ympärillä. Soitto soi ja kansa nautti.

Eipä ole väliksi noiden helteiden, en kyllä ole auringon palvoja, rannoilla en makaile, mutta ihoani paljastan sopivuuden rajoissa oleskellessani auringossa, vaikka en ottaisikaan aurinkoa varta vasten ihoani polttaen.

Floridaan ensimmäisen kerran koneesta laskeutuessani tunsin kasvoillani kostean ilmavirran nuolaisun. Se oli hiostavan kosteaa, mutta helppoa hengittää. Meren ranta ja lämmin sää, astmaisen taivas.

Kai se tästä lämminkin taas saapuu. Elämme toukokuuta, Helluntai edessä ja heilat olkoot piilossa.

Kesä tulee ja tuo omat onnen hetkensä, niitä ootellen ja hetkessä eläen olen omaan olooni ihan tyytyväinen. Itse teen elämästäni näköiseni, olkoon sää mikä tahansa, aurinko paistaa taas.

Siellä jossain...

Siitepölyä ihan mattoina rannoilla.

Lihoo ja laihtuu.

Tulipa käytyä keskustelu lihavuudesta.
Olen yhä sitä mieltä, että syömällä väärin lihoo ja syömällä oikein laihtuu.
Itse kukin valitsee mitä haluaa vartalollansa tehdä, ei minulla ole siihen mitään sanomista, mutta puhuimmekin siitä, miksi kaikkien ei ole helppo laihtua.
Nyt loihen lausumaan, että miettimällä mitä suuhunsa laittaa, voi melkoisen varmasti kontrolloida lihomisensa.

Toinen sanoi, että kun kulutamme energiaa eri tavalla. Se on totta. Syömällä sopivasti oman kulutuksensa  mukaan ei syö varastoon tulevia kiloja varten. On tarkkaan laskettu paljonko painokiloa kohti tarvitsee kaloreita syödä ja juoda. Yksi hyvä on leipä lihottajana, vaalea varsinkin.
Pieni makea mehulasillinen silloin tällöin päivän mittaan korvaakin sitten jo yhden kunnon aterian joka kannattaa jättää väliin jos makeaa kerran haluaa juomalla juoda, turhina hiilareina.

Proteiinien nauttiminen, kun jättää hiilarit liian vähälle, vie ns. ketoosiin ja pissakin haisee, samoin iho ja hiki. Sopiva määrä niitäkin on terveellistä, vaikka laihduttaja paastoaa proteiineilla ja jättää leivän syönnin vähemmälle.

Kuidut ovat tarpeellisia vatsan toiminnalle, siksi kokojyväleipää, tai leseitä, joissa on muitakin hyödyllisiä ravintoaineita.  Itse harrastan pähkinöitä. Niissä on paljon hyvää, mutta niissä on myös paljon rasvoja, joita voi himossaan syödä ihan liikaa. Kourallinen päivässä, voi kun malttaiskin siihen lopettaa, joskus menee kolmekin kourallista päivässä.

Lihavuus on yksi syy moniin sairauksiin. Se ei sitäpaitsi pue oikestaan ketään, mutta sanovathan ne lihavien olevan iloisia, tiä häntäkään. Kaikkiin sekään sanonta ei sovi kohilleen.
Itselläni on huoli mieluumminkin laihtumisesta. Nyt on talven aikana pari kiloa kertynyttä rasvaa mahanahkoja pehmittämässä, mutta kun liikkuminen lisääntyy, läskitkin häviää. Liian laihana pyllyyn sattuu kun istuu kovalle tuolille, ainakin minulla on just niin ja parempi pari lisäkiloa, kuin tyyny pyllyn alla.

Jos kysytään mihin minä miehessä ihastun, se on ilman muuta lihaksikas, urheilullinen vartalo, ilman "miseliinin" rengasmainosta housun kauluksen päällä. Naaman ei niin ole väliä, kun on norja varsi ja hyvät tansijalat.
Nainen saa olla hiukan pyöreä, se lisää naisellisuutta ja oikoo ryppyjä!

Rottiset.

Poissa hyvä, kotona paras!
Matkalta on kuitenkin aina kiva palata kotiin,vaikka kuinka hyvin kylässä pidettäisiin ja hyvin on pidetty.
Nyt luonto alkaa olla vihreimmillään. Ihan silmissä alkoivat puiden silmut kasvaa lehdiksi, tuomien kukkivia puita on peltojen reunoilla, metsiköissä, pihoilla ja pientareilla. Niiden kukkien tuoksu ihan huumaa. Kukassa olevia hedelmäpuita on todella paljon, komeita, pihapiirin kukkakruunuja.

Ajelin hiljakseen ja nautin maisemien katselusta. Keskiviikkona satoi vettä eikä tullut pysähdyttyä kiinnostavia kohteita katsomaan, mutta torstaina kuvattiin, kiviä ja puita, maita ja vesiä, ihmisiä kun en yleensä kuvaile, vain jos pyydetään, en muutoin.
Ulkomaillakaan en halua tulla kuvatuksi jonkun kivipatsaan vieressä tai sylissä, koska olen katsomassa ja kokemassa, en muistoksi kuvattavana. Veistokset on erikseen ja sellaiseksi en halua!
Kuvaan mieluummin merkittäviä kohteita paikkakunnilta ja paikoista, kuin ihmisiä kohteessa! Tahtoo vain olla niin, että seuralainen tunkee joka kuvaan, ellei muuten, niin selkä näkyy kun kävelee juuri siihen kohteeseen jota olen näkyvällä tavalla kuvaamassa. Niin on käynyt, mutta olen oppinut pitämään varani.

Nyt kyllä Joupiska soi tapahtumassa tulin kuvaan, pieni osa minusta, rasoineni, jotka sain kiinnittää paitaani merkkinä FB yhteisöön kuulumisesta.
Tuo musiikillinen tapahtuma kerää suuret kuulijajoukot Joupiskan rinteelle. Tanssia siellä oli yllättävän vähän verrattuna joskus aiemmin kokemaani. Olihan iltatansseja, mutta niistä olimme pois, päivän siellä kyllä viihdyimme, paikasta toiseen kulkien, vaikutteita imien ja kävinpä moikkaamassa ja jututtamassa muisteluiden merkeissä Pienimäen Eilaakin, koska viimeksi olin hänet tavannut 1980 luvulla ihan muissa merkeissä. Aina nuorekas, hyvä artisti jota kuulee harvoin livenä.

Kaunis luonto hurmaa aina.
Pysähdyin eilen eräälle levähdyspaikalle jaloittelemaan. Voi sitä lintujen konserttia niiden pensaiden ja lehtipuiden oksien lomassa. Liikennettä ei juuri ollut joten mikään ei häirinnyt nautintoani.
Siinä lepäsi keho ja sielu.
Maassa kukkivat luonnonkukat ovat kauneimpia omalla paikallaan, vaikka toin mukana yhden kasvin luonnosta, saa nähdä vieläkö lähtee juurakko kasvamaan kun monta päivää on autossa kuljetettu.

Taivas on pilvessä, mittarilukema liki kahtakymmentä ja varpuset äänessä. Lapsuudessani opin nimeämään ne "rottinen" nimisinä lintuina. Olin äidin kanssa Agadir; issa ja hän siellä, pienessä rantakahvilassa loihe lausumaan; " Nuo rottiset laulaa suomeksi."

Levoton sielu.

Se on kesää ja ukkosia, sadetta ja poutaa.
Voikukka kukkii ja nurmi kasvaa. Huoltomiehet huolehtikoot pihoista ja penkoista, aidoista ja aidan vieristä, minä nautin kesästä. Miksi laittaa kukkia parvekkelle, kun ei ole kotona niistä nauttimasta, sen päätin monta vuotta sitten, kun ostin monet kukat kesän aikana, kastelujärjestelmät pettävät aina helteessä! Menen metsään ja nautin luonnon kauneudesta.
Tykätkööt muut minun tavastani tai ei, mutta en aio sitoa itseäni kukkien vuoksi kotiin kesällä. Käytän kukkarahat ihan muihin tarpeisiin, ostan bensaa autoon tai maksan mökkimajoituksesta jossain erämaassa. Vierasta ei ole pelkkä makuupussimajoituskaan, senkin olen Kevolla kokeillut. Porolauma vain herätti kulkiessaan jäisillä puolukanvarvuilla ja tuijottivat minua kuin suurtakin ihmettä siinä sinisessä makuupussissani, vain naama näkyvissä. Se syyskesä oli hyvä, eipä ollut Lapissakaan liikaa hyttysiä. Ei yhtäkään hyttysen puremaa sillä reissulla, ennen Ruotsin puolelle siirtymistä ja etelää kohti ajellessa.
Sellaisen ennalta suunnittelemattoman reissun teen uudelleen. Jos eksyn tunturiin makuupusseineni, eipä moni kaipaile, eikä kaipailuista ole hyötyä kun katoaa suureen tuntemattomuuteen.
Nyt on jo käytössä kaikki navikointi välineet, mutta itsepäisenä haluan aina katsoa mitä minkin tien päässä ja varrella silmä näkee. Elämänikuinen etsijä, " korpifilosohvi " jolle mikään totuutena julistettu ei välttämättä ole kuiva ja tutkittu tieto joka pitää hyväksyä ainoana näkemyksenä, ellei se ole lakiin kirjoitettu.
Luonnon laki on oma lakinsa, ja siitä riittää aina luettavaa, silmillä, korvilla ja käsin koittamalla.

En ole vastarannan kiiski. En hyppää koskeen uskoen voivani uida vastarannalle, enkä yritä nousta puuhun pylly edellä. Niin sieltä voi tulla alas, vaikka oikeinkin kiipeäisi ylimmälle oksalle.
Mieluummin istun korpeen, kannolle, kivelle tai mättäälle ja katson mitä elämää sammalissa on juuri sillä hetkellä, kukkiiko sammal, vai kätkeekö se uumeniinsa toukkia ja ötököitä.
Sellaisesta minä nautin enemmän kuin parveke- tai amppelikukista, jotka reissulta kotiin palattuani lepäävät hengettömänä kasana mullan pinnalla. Luonnossakin jätän herkät kukat kukkimaan omalle paikallensa, apilan kukkia taitan nauttiakseni niiden tuoksista ja jopa syön niitä, kuin myös ketunleipää ja muita villivihanneksia.

Ehkä tämä levoton sielu kaipaa taas maailmalle.

Sanontoja ja ennustuksia.

Paljon on vettä virrannut Vuoksessa.... on virrannut muissakin joissa, mutta muiden jokien kohdalla en ole sanontaa kuullut.

Saloniemen mamma se sanoi,  "että paljon saa virrata vettä Vuoksessa, ennenkuin kivi talo kaatuu."
Paljon on virrannut, se ko. talo on pystyssä. Seisoo komeana Helsingissä, Hämeentien alkupäässä. Vaikka paljon virtaa, ei joitakin käsitteiden ristiriitoja voi niin selkeästi sanoa, etteikö joku ole tarjoamassa omaa tietoansa ainoana oikeana tietona.

Maailmanloppua ennustetaan aika ajoin. Se on joidenkin tietoisuuteen tuotu ja he levittävät oletusta oikeana tietona ja saavatkin, kuten on nähty ja kuultu, herkät ihmiset uskomaan asiaansa. Joitakin murhenäytelmiä on maailmalta kantautunut asian tiimoilta, kun joukkoitsemurhan jäljiltä on löytynyt suuri joukko vainajia joille uskonto on tuonut "maailmanlopun". Uskonto, tai usko uskomukseen, kovaa pitää olla luottamus annettuun tietoon, että oman henkensä uhraa asialle.

Itsemurha pommittaja. Sekin nimitys on saanut kasvot monessa tapauksessa kotimaassammekin. Etelän maissa jopa äidit kiittävät poikiansa moisen kuoleman jälkeen, poika on tehnyt kansansa vuoksi teon joka antaa hänelle pääsyn taivaaseen.

En kyllä uhraisi ajatustakaan kiittääkseni tuollaisesta teosta, koska missään olosuhteessa ei voi olla hyväksyttävää moiset teot.
Ihmisen pitää todella lujasti uskoa olevansa oikeassa, ajavansa oikeaa asiaa, muutoin ei voi noita tekoja ymmärtää.

Olemassaolevia, silmin nähtäviä ja käsin kosketeltavia kohteita me jokainen katsomme ja koemme omalla tavallamme. Jos minä en voi nähdä vihreää väriä, tai värisopkeus estää näkemästä varejä luonnollisina, voi kysyä mikä on luonnollinen ja ainoa oikea väri, mutta jos en sitä näe, voisin alkaa väittämään että toisen vihreänä näkemä on taatusti vaikka ruskea. Minähän se olen oikeassa, näen kyllä värit!
Samoin käy monien muiden asioiden kanssa joissa katsojan tai tuntevan näkökulma on vain oma näkemys tai kokemus, mutta joka muuntuukin ainoaksi oikeaksi ja muut ovat väärässä.
Tästäköhän syystä on synytynyt sanonta; "pitääkö se vääntää rautalangasta, että uskot?"
Siitäkään ei voi kaikkea vääntää.

Murresanoja vältettiin aiemmin käyttämästä, koska murteella puhuva oli juntti maalainen.
Nyt, kun niitä palautetaan mieliin ja niitä käytetään rohkeasti,  oma äidinkieli on elävöitynyt, saanut ominaispiirtetä eri paikkakunnilla. Innoissani kuuntelen aina uudelle paikkakunnalle mennessäni paikallista puhe tyyliä. Omaan puhetyyliin on tarttunut sanoja eri murteista ja vain harva tunnistaa sen perusteella ns. kotimaakuntaani.

Kielikiemurat asettavat joskus ansan. Asian käsittää väärin, koska luetunkin sanan tulkitsemisessa on hakuteillä lukiessaan vaikka verolakia. "Kansliakieli on kapulakieli", sanoi paljon siteeraamani Saloniemen mamma.
Laki on niinkuin se luetaan!, mutta kuinka se tulkitaan lukemisen perusteella, ei aina ole se oikea laki.

Kun nyt olen huomannut TV:n aamun ohjelmassa olevan Astral ohjelman, harvemmin kyllä katsonut, mutta tuo Tarot korttien tulkina on sikäli mielenkiintoista, että niitä tulkitaan katsomalla useamman kortin sanoma yhtenä kokonaisuutena.
Olen Astro sivuilla jo pitkän aikaa nostanut sivulla käydessäni Riimun  ja muutaman Tarot kortin.
Siellä niihin liittyy selsostus, mutta kuinka ne yhdistetään ennustukseksi, se on kai lukijan, kortteja itsellensä nostavan oman tulkinnan varassa.

Jos ei ole mielestään ansainnut huonoja kortteja, voihan ne aina nostaa uudet kortit pöytään.
Lopettaa, kun on itse tyytyväinen, kertokoon kortit muille ne huonommat ennusteet.

Tekstiä menneisyydestä.

Ahtaan portin kautta
19.10.2008  klo 16.40

Ei masennus kysy kuka siihen sairastuu, ei kysy haluatko, vaan vie tummaan syleilyynsä jossa ei tunnu olevan valoa eikä lämpöä.

Huomiset menettävät merkityksensä.
Ovea ei tarvitse avata, puhelimeen ei tarvitse vastata, mitään ei jaksa, mikään ei kiinnosta, eli elämällä ei ole suuntaa huomiseen, ei mekitystä eikä tarkoitusta.
Mieheni äkillisen kuoleman jälkeen huomisia ei yllättäin enää ollutkaan. Oli vain eilisiä, niissä olimme yhdessä, teimme työtä ja haaveilimme huomisista. Hänellä olivat omat unelmansa, minulla omani, mutta yhdessä niistä rakensimme huomisiamme.

Kuten itse, moni muukin on selvinnyt taistelemalla, etsimällä jostain sen kiintopisteen jossa on valo.

Olen oman tieni kulkija, läpikäynyt kovan koulun siitä mitä on olla henkisesti maassa. Viikkoja ilman yhtään kontaktia muihin ihmisiin, tai korkeintaan kiitos kaupan kassalle, kun sinne vihdoin oli nälkäkuoleman pelossa mentävä, kun paino oli jo 48 kiloa, kun kaikki oli vain häiritsevää, inhottavaa, turhaa.

Nyt yritän olla vahva, yritän, koska tiedän että olen voittajana selvinnyt omasta helvetistäni. Paljon on tapahtunut vain tahdon voimalla, paljon ihan intuition pohjalta. Ellei jotain tee, ei mikään muutu.

Täälläkin,  netin keskustelupalstoilla, mukana ollen saa tuntea arvostelua, masentajia on kaikkialla, eikä koskaan kukaan tiedä millaisen koulun tuo, tai tuo kirjoittaja on saanut käydä löytääkseen itsensä, rohkaistakseen itsensä kirjoittamaan tai keskustelemaan aiheesta kuin aiheesta.

Pyydänkin tässä, älkää olko tuomitsemassa ketään hänen mielipiteensä vuoksi, kaikilla ei ole niin vahvaa itsetuntoa, että voi murtumatta kaiken kestää.

Oma parantumiseni on luettavissa tuhansista lauseista, joista en tunnista aina edes itse itseäni, niin totaalisesti olin hukassa, hukassa itseltäni ja läheisiltäni. Nyt, kun olen löytänyt oman henkisen minäni, voin sanoa kiitokset kynälle joka jäljensi mielettömimmänkin ajatukseni paperille jossa se nyt todistaa minullekin ettei mikään ole niin pahaa kuin se näyttää, se on vielä pahempaa.

Kuin kaivosta nousseena näen nyt valon joka ohjaa huomisiin, samaa toivon kaikille täällä.
Kannustakaa toisianne kaikissa elämän vaiheissa, vaikka toinen jo vaikuttaisi hieman hullultakin, siitä voi nousta!

Luonto viheriöi.

Kaatosateita lupailivat.
Satelee, mutta silloin tällöin muutaman pisaran heittänyt.

Kyllä maalla on mukavaa kun luonto herää kesään. Puissa on muutaman päivän ollut vihertyvää, aivan selkeää lehtien kasvua havaittavissa nuorissa koivuissa varsinkin.
Metsäpolulla oli jo niin vihreää maassa ja puissa, että ihan unohtaa kuinka lopputalvi piti poluilla luistella, ei ollut polun vierelläkään lunta, tummaa kosteaa vanhaa heinää, vattupuskia ja kiviä.

Oli niin hämärää lenkillä käydessäni ettei kuvia ollut mielekästä napsia, mukana kun ei ollut kameraa, vaan puhelin.
Kyllä luonnossa kulkiessa huomaa, että monet linnut ovat pesänrakennuspuuhissa, osa kai jo hautookin, koska laulavia lintuja on vähemmän.
Pysähdyin tuolla moottoritien levähdyspaikalla  Mäntsälästä palatessani ja siinä oli puissa sen päiväinen konsertti meneillään. Kai osittain pesäkoloriitaakin, vai reviirin rajariitojako siellä ratkottiin.
Täällä järvellä soutelee joutsenpari ja kurkipari asuu suolla. Joutsenia on enemmänkin ja jokaisessa järven näköisessäkin vedessä ne näyttävät viihtyvän. Siskon kanssa ajelimme paikallista mantietä ja oli paljon kurkia ja joutsenia silloin vielä kyntämättömällä pellolla. Nyt ne oli jo kynnetty ja linnut siirtyneet paremmille ruokapaikoille, minne lie.

Matkakuumetta, mutta nyt ei ennätä, on niin monta kiirettä ja luvattua menoa. Almanakka on merkintöjen mustaama, kuka lie sopinut nuo kaikki menot. Harmittaa hiukan  kun en ilmoittautunut tuonne Annen ilmoittamalle reissulle. Katsotaan, tulee niitä uusia, halpoja lupasivat.
Kai se vain on niin, että Lappi kutsuu minua. Eräs kokouskutsukin on, matkaa vain niin monta sataa kilometriä ettei oikein kantsi, paitsi jos menis junalla Rovaniemelle. Saas näkee, ei se vie viikkoa yksi viikonloppukokous ja siihen liittyvät retket.

Alkaa olla iltapalan aika, hiukan ripottelee vettäkin, mutta on katto ja kerroksia pään päällä.

Lihasten lämmitystäkin.

Ei ole paljon aikaa huvituksissa kulutettu.
Tansseissa käyntikin jotenkin vain lopahtanut.
Se oli tuo viime kevät kuin vuorovesi. Moni asia tuntui pakkopullalta. Kun kaikki harjoituksetkin loppuivat senioritanssien merkeissä, ainoa liikunta on aamujumppa kotona ja lenkkeily satunnaisilla poluilla ja teillä.

Nyt televisiossa laihdutetaan monella kanavalla, siitä on tullut muotisana. on personaltrainerit jotka antavat ohjeita, ovat hiostamassa salilla ja lenkkipoluilla, että tuloksiin päästään.
Onhan kiinteä vartalo nätti omalla tavallaan, vellovat jenkkakahvat ja valuva vatsanahka, kuka niitä rakastaa itsessään.
Ei se helppoa näy olevan nuorillekaan. Innostus alkaa ja hiljalleen kun painokäyrä ei enää laske merkittävästi, kaikki tuntuukin turhalta ja entinen huoleton kilojen kanssa eläminen jatkuu.

Omatkin kilot saisivat pari kolme kiloa laske, mutta mitä minusta silloin on jäljellä, kasa ryppyistä nahkaa luiden peittona. Iäkkäällä naisella saa olla hiukan pyöreyttä, sanovat lääkäritkin. Pyöreä peppu suojaa lonkkaluitakin mahdollisessa kaatumisessa.
Mistä sen pyöreän pepun tekisi, kun on lautavartalo, oiennut lardoosi, sanoi lääkäri jo kymmeniä vuosia sitten, ja mistä minä siihen sen mutkan tekisin, että saisin pepun.

Rodullakin on omat ominaisuutensa vartalon rakenteessa. Jos verrataan latino naista meihin suomalaisiin, emme pärjää muodoissa.
Saahan nykyisin jopa peppuunsa implantit.
Jotain hullua hommaa koko implantit. Miksi ihminen ei tyydy siihen mitä on vartalokseen saanut ja muokkaa siitä mieleisensä voimistellen ja lihaksia harjoittaen.
Seppo Simola, kuuluisa kuulantyöntäjämme, kävi kuulantyöntöpaikallamme ja poikkesi naapurikellarin puntisalissakin Helsingissä asuessamme. Hän sanoi, että kuka tahansa voi kasvattaa rintalihaksia ja saa komeat rinnat, esitteli omiansa, mutta hän olikin vuosia tehnyt töitä voimaharjoittelun parissa, ihan kilpailumielessä huipulla.
Tulee mieleen hupaisa tapahtuma kun vein Sepon Seutulan lentokentälle joskus -80 luvulla, kun hän oli lähdössä katsomaan joitain isoja yl. urheilu kisoja.
Moikkailimme vain siinä lentoaseman ovella, hän sanoi kaiken olevan mukana ja niin ajoin takaisin Vuosaareen jonne hänen autonsa jäi talomme vieraspaikalle. Pihalla jo mieheni juoksi huutaen, aja nyt helvetin pian takaisin Seutulaan, Sepon kukkaro, lentoliput ja kaikki paperit ovat hanskalokerossa!!

Onneksi ei ollut kymmenien kilometrien matka, eikä vieras kaupunki, joten sinne lähtöaulan eteen ajelin, Simola oli vastassa hermostuneena, mutta ehti koneeseen ja reissu sujui hyvin, kävin hakemassa paluulennoltakin ja silloin jo nauroimme kaikelle. Ihmettelin miksi hän ne paperit laittoi hanskalokeroon ja selitys oli, etteivät jää kämpälle. Onneksi ei jääneet kämpälle!

Kaikkea on näillä taipaleilla sattunut ja tapahtunut. Voimanostajia, kuulantyöntäjiä, juoksijoita ja hyppijöitä on tullut tutuksi. Moni nykyisinkin esillä oleva henkilö oli kaveripiirissä jo nuorena. Osalle nuoprista juuri murrosikä oli se kausi jolloin into loppui. Me aikuiset emme vain osanneet kannustaa heitä oikeilla porkkanoilla.

Muuten, aika viileää on, mittarissa nyt, kello 06.12 mittari näyttää - 3,9 asten pakkasta. Eipä tullut neljän aikaan katsottua!
Tavallinen päivä, niinkin. Eilisen siivousinnon laattua pitää oikein miettiä mitä sitä kohentaisi kun ei ole tulta takassa, ei takkaakaan. Kohentaisiko omaa itseään, vielä on aamun jumppaohjelmasta osa rästissä.
Ei kun lämmittämään lihaksia.