Onnettomuudet ja pelko.

  Millaisia ajatuksia pyörii lentomatkustajan päässä, kun lennon on määrä palata takaisin lähtökentälle koneessa olevan häiriön/vian vuoksi?
  Kun Finnairin kone pyöri eilen Porvoon yllä, mitä koneen lentoa seuranneet silminnäkijät ajattelivat, oliko mielessä, että kone voi pudota?
  Entä koneen sisällä istuneet matkustajat. Olivatko he peloissaan, vai saiko koneen henkilökunta heidät vakuuttuneeksi ettei vaaraa ole, vaikka tietenkin aina on olemassa vaaratekijät kun koneen pitää laskeutua jonkin häiriön vuoksi.

  Kyllä se varmasti tulee mieleen lentomatkalle valmistautuessa tuo tapahtunut onnettomuus.
  Toisen ihmisen pään sisään ei pääse, ajatuksia ei voi lukea ja suunnitelmiansa ei tuollaista tekoa harkitseva muille kerro, hän käyttää tilanteet hyväksensä päästäkseen päämääräänsä. Tekoa eivoi ymmärtää muutoin, kuin sairaan ihmisen tekemänä. Nimi jää historiaan. Sitä kai hän lopulta halusikin, jos terveydellinen tilanne vaikutti siltä, ettei lentäminen sittenkään voi olla hänen ammattinsa. Pelko teki rohkeaksi.
  Itsemurhapommittajat, ampumistapaukset mm. Hyvinkäällä, ja kouluilla tapahtuneet aseen käytöt, kaikessa on mukana ihminen joka ei osaa hallita vihaansa, tai on muutoin mileltänsä sairas ja tekojen motiivia ei koskaan kyetä selvittämään. Tuntemattomia ihmisiä kohtaa osoitettu viha kielii muustakin kuin hetken vihanpuuskasta, taustalla on paljon muutakin. Ihminen ei ole kokenut olevansa samanarvoinen yhteiskunnan jäsen, tuttlut syrjityksi jossain elämänsä vaiheessa, tai epäonnistunut niin monissa asioissa, ettei enää jaksa edes yrittää. Paha olo sitten purkautuu hallitsemattomana vihana ja peruuttamattomina tekoina.
  En varmasti, jos vielä lentokoneeseen astun, ole rauhallisella mielellä. Ihan varmasti mielessä kuitenkin pyörivät tapahtumat joita on vuoden aikana ollut milloin mistäkin syystä. Ainoa lohtu kaikille on se, että nyt on pakko kiinnittää enemmän huomiota koneen lentäjien mielentilaan, tarkastettava matkustajat entistä tarkemmalla seulalla terrorismin karsimiseksi, epäilyttävät matkustaja tarkkailuun, lentohenkilökunnalle paremmat aseet toimia suojelutehtävissä, jos koneessa ilmenee epäilyttävää toimintaa. Vaikka liian tarkkoja, mieluummin kuin riskillä!
  Kyllähän se jännitti omakin ensimmäinen lentomatka, Ei ollut helppo istua koneessa kun ilmoitettiin välilaskusta ja siinä tapahtui pieni rengasrikko josta syystä meidät siirrettiin koneesta Barselonassa lentoaseman tiloihin odottamaan renkaan vaihtoa.
  Yhden kerran olen ollut ilmassa kovalla ukkosella. Kone heittelehti ilmakuopissa ja alas vedettyjen verhojenkin rakosista näki kuinka salamat leiskuivat pimeässä yössä. Nuku siinä sitten, lentomatka oli melkoinen kokemus Pariisista Miamiin.
  Ei auto ole yhtään turvallisempi kuin lentokonekaan. Autoilla tapahtuu onnettomuuksia paljon useammin, mutta niistä ei uutisoida maailmanlaajuisesti kuin hyvin harvoin. Omassa maassammekin kuolee liikenteessä monta ihmistä, loukkaantuneiden lukumääräkin merkittävä. Tuntuu, että liikennekuolemista joka ainut on turha kuolema. " Paremmalla onnella olisin pysynyt tiellä ", sanoi eräs ojaan ajanut kuljettaja. Onni on usein mukana, mutta joku virhe on aina tapahtunut ennen sinne ojaan suistumista. Itsekin olen ajanut ojaan, vaikka en ohjannut autoa sinne, tiellä minun piti pysyä. Sen tapahtuman jälkeen en ole naarmuakaan autoihin saanut aikaan, oli se niin opettava tilanne, vaikka siihen johtikin toisen autyoilijan tekemä sellainen virhe jonka seurauksia välttääkseni jouduin niin lähelle ojaa, että sinne vain takapää edellä Kadettini vajosi. Onneksi ei vahinkoja minulle, pellit uusittiin.
  Tänäänkin, maaliskuun viimeinen päivä 2015 tieliikenteessä tapahtuu ojaan ajoja, perään ajoja ja tieltä suistumisia tai ajoneuvon kaatumisia, jalankulkija loukkaantuu, pyöräilijä katkoo luitansa, jne. koska tieliikenteessä on monelta unohtunut se taito, että nopeutta säädetään olosuhteiden mukaisesti.
Jarru on hyvä olemassa, mutta äkkijarrutuksen seuraukset suuressa nopeudessa pohjaan polkaistuna näkyvät sitten onnettomuustilanteissa lisäyksinä.
  Parempi olisi hidastaa nopeutta kaasupolkimen kautta, ihan kuin lisätäkin nopeutta. Ylös ja alas liike on tehokas,

Vapaaehtoistyö ja sen tärkeys.

Palokuntaan.fi  Täyttä toimintaa.

Eilisen päivän ohjelmassa oli tärkeää asiaa vapaaehtoistyössä jaksamisesta.
Se ei ole palkattua työtä, se perustuu omaan haluun olla mukana jossain toiminnassa, yhdistysten puitteissa tai ihan yksityisesti tukemassa ja auttamassa muita.

Eri hyväntekeväisyys järjestöt toimivat vapaaehtoisten työn kautta. On olemassa kerhoja ja yhdistyksiä joissa koko toiminta perustuu palkattomaan työhön ja toimintaan.
Salpausselän kisat, Savonlinnan Oopperajuhlat, Eläkkeensaajien ja Eläkeliiton tapahtumat, kirkkopyhät ja juhlat, ammattiliittojen järjestämät tapahtumat, urheiluseurat ym. toiminnassa suuren osan muodostaa se suuren vapaaehtoisten auttajien armeija joka toimii nimettönämä, vastaa kaiken toimivuudesta ja turvallisuudesta.

Meillä ei arvosteta vapaaehtoisten toimintaa! Nyt jotkut esittävät jopa vapaaehtoisille tarjotun kahvikupin kirjaamista tilastoihin, menona ja tulona.
Kysyn vaan, monen muun tavoin, kuinka monta isoa tapahtumaa jäisi vuosittain järjestämättä, mikäli vapaaehtoisia ei olisi?

Jos ja kun kaikkien suurten ja pienten tilaisuuksien kaikille mukana oleville henkilöille, toiminnan ylä päästä alimman ovivahdin tehtävävissä toimiville maksettaisiin palkkaa, ei kukaan ostaisi lippuja tilaisuuteen, koska ne liput hipoisivat tavallisen kuluttajan kukkaron äärirajoja.
Jos ja kun vapaaehtoiset poistuvat toiminnasta, Suomen valtion päättäjien asettaessa aina uusia lakeja ja vaatimuksia, on tapahtumakartta maassaame aika lyhyessä luettelossa!

Tuosta vapaaehtoisten jaksamisesta saimme eilen kuulla Aikku Eskelisen (SPEK) mainion ja selkeän esitelmän, vuorovaikutteisen ja monia hyviä ohjeitakin sisältävän.
Kiitos Aikku! Tiedät mistä puhut ja me monet voimme samaistua kokemuksiisi. Samantapaisia kokemuksia yhdistystoiminnasta on monilla, kielteisiä ja myönteisiä. Ehkä enemmistöllä myönteisiä, koska niin moni on mukana auttamassa ja olemalla tukena.
Aikku Eskelinen piti puheenvuoron eilen myös nuorisotyö foorumilla jossa hän puhui kiusaamisen tunnistamisesta.
Juuri eilen uutisoitiin työn kiusaamisjutusta jossa pojat asettuivat vastustamaan kiusaamista. Toivottavasti pojat ja tyttö ovat tulevia Palokuntanuoria, kun pääsevät kesällä leirille tutustumaan nuorten toimintaa ja mikä tärkeintä, siihen aina niin kivaan leirielämään ja tapahtumiin.

Jonkun pitäisi koota tuonne Eduskuntaan vietäväksi tilastoja kaikesta siitä mitä tässä maassa tänäkin päiviä tehdään ja hoidetaan vapaaehtoistyönä aikaa ja omaa rahaa säästämättä, oman palkkatyön tai eläkkeen ohessa, vaatimatta muuta kuin kiitolliset avun ja palvelun vastaanottajat joiden, heidänkin, jaksaminenkin on joskus katkeamispisteessä.
Ehkä sielläkin osattaisiin arvostaa sitä toimintaa ja olla vaatimatta rajoityuksia ja lakeja joka vaikeuttaa koko järjestelmän,kaataa jopa, kun aina uusilla määräyksillä ja rajoitteilla pyritään saamaan kaikkea hyvää alas.
Mitä sillä voitetaan? Tiedän mitä havitään!
Loppuu Salpausselän kisat ja moni muu suuri tapahtuma joiden toiminta perustuu vapaaehtoisten mukana olemiseen. Se on työtä jota pitää julkishallinnonkin tukea, ei kaataa.

Palokuntanaisena muutamia vuosia mukana pyörineenä olen nähnyt kuinka suuriarvoista ja tärkeää työtä koko pelastusalan toiminta on.
Kun mukaan otetaan jo lapset ja nuoret, tytöt ja pojat, opetetaan turvallisuuttaa, annetaan koulutusta eri tehtäviin palo- ja pelastustyössä, ohjataan ja valvotaan leireillä ja kursseilla, on tulevaisuudessa paljon aikuisia jotka tietävät mitä tehdään kun saavutaan onnettomuuspaikalle, kun kohdataan sairaskohtauksen saanut, tai pitää pelastaa savun keskeltä ihmisiä tai eläimiä.

Todella tärkeää toimintaa, perustuu vapaaehtoisuuteen ja tarjotaan kaikille mahdollisuutta olla mukana ketjussa joka auttaa ja palvelee ilolla.

Jaksamista kaikille vapaaehtoisille, nuorille ja vanhoille.

Mustat tanssikengät.

Tanssihetkestä voi joskus muodostua eräs koetuista elämän hyvistä hetkistä.

Ostin eräänä hetkenä kalliit, ihan oikeat tanssikengät, kalliitkin olivat, mutta minulle kauneimmat kengät mitä kaapissani tänään on.

Eivät ne kaikille tanssiparketeille sovi, joten juhlaan ja sopiviin saleihin laitan ne jalkaani.

Vuosia sitten olimme Arvon kanssa tanssimassa Mäntymotellissa. Eräs paikallinen isäntämies haki minua useaankin kertaan tanssimaan ja lopulta miehelleni teki tunnustuksen;" Kyllä on sun muijalla sopevat jalat, sattuu askeleet paikalleen, tanssitan sitä mitä lajia tahansa. Tuo nainen on tanssimaan luotu."

Kyllä me mieheni kanssa tanssimmekin aikanaan paljonkin. Hän oli sellainen parkettien partaveitsi ettei parempaa ole kohdalleni sattunut.  Voi kuinka joka tanssireissulla kaipaan häntä, sitä tunnetta ja niitä askelia jotka olivat kuin yhtä. Olihan meillä yli 40 vuotta aikaa harjoitella. 

Kateellisena katson usein pariskuntia joiden tanssi on kuin kevyttä liitelyä, kompuroimatta, taipuen ja notkeasti, vaikka ikääkin jo on.

Kellokoskella, Männiston lavalla poikkesin joskus päivätansseissa. Väkeä ei kovin runsasti ollut, mutta musiikki todella tanssittavaa.

Sen valssin tanssittajan joka minua siellä useallekin tanssille haki, en unohda. Hänen käsivarsillaan minä ihan leijuin, keveyttä, kepeyttä, oikeassa tahdissa, oikealla otteella... oi, olispa sellaista tarjolla vieläkin. Tahtoo olla ikääntyneillä miehillä jo lyhyet askeleet ja kankea varsi. No, niin se on nuoremmillakin, eipä ole taivaisiin ulottuneita tanssikokemuksia ollut moneen vuoteen kuin hyvin harvoin, sattumalta.

Tanssikengät siirsin kaapissani ja siitä mieleen tämä aamun taivasta hipova oman miehen muistelu, vaikka siihen oheen muutama muukin kokemus. Minulle tanssi on kuin kerma kahvissa, maistuu ja kaipaa.

Ei elämä ole pelkkää tanssia, vaikka se tekee elämästä nautittavaa.

Kun itse kamppailee happovatsan ja refluksin ongelmien kanssa, tuskailee tuota happosalpaajien syönnin mukana saatua suoliston ongelmaa, tuntuu, että pienikin valonpilkahdus taivaalla on kuin tähden lento taivaan laella. Toivo herää, uudet unelmat ja suunnitelmat pitäisikin aina pitää mielessä, arki kaukana jokaisesta hetkestä.

Varattu loma ja suunnitelmia toisestakin. Lisälomasta taidan luopua muiden hyväksi ja ottaa yksilöllisen loman ihan omien mieltymysten vuoksi. 

Pitihän minun muuttaakin, sen hylkään, kaikki ei loksahtanut kohdilleen tällä kertaa.

Ei se kuitenkaan ole tärkeintä missä ja kuinka asuu, mutta se on tärkeää mitä se merkitsee minulle kokonaisuutena. Riittääkö maisema mielimaisemaksi, tarjoaako se kokonaisvaltaisesti sitä mitä olen etsinyt.

Elämä tässä ja nyt, mustat tanssikengät jalkaan ja elämän kaikki ovet auki.

Tanssiessa nainen seuraa miestä, miehen askelissa, vartalon liikkeissä ja kehon kielessä jotka kaikki ovat enemmän kuin parempikaan tanssikoulu opettaa. Yritän seurata, yrittämättä viedä miestä.

Palkintokaappi.

Kotini olohuonetta hallitsee kirjakaapisto, joka on tarpeen vuoksi muuntunut palkintokaapiksi, kirjat ovat saaneet paeta pahvilaatikoihin ja roskalaatikoihin. 

On tuossa hyllystössä muutakin hilpetööriä ja minulla on kova halu saada palkinnot jonnekin, pois seuraavasta muuttokuormastani.

Tarjosin palkintoja aikoinaan perheen sisälle, ei ollut kuulemma paikkaa, ei, vaikka hyllystönkin lupasin.

Se on siten annettu ja saatu, enää ei ole tarjous voimassa sinne suuntaan, mutta eiköhän noille jostain paikka löydy, satoja kappaleita, eikä kaikki edes kaapeissa.

Jospa ne tästä...tänä kesänä.

Horsmasta sydän ja kuvien sielu.

Kuljin syksyllä pitkin metsiä, kuvasin sellaistakin mikä ei kuvana erikoisen kaunista.

Tuo tumma, kosteassa säässä kiiltelevä iso kivi oli kuin suuri peto horsmien ja pitkien heinänkorsien takana.

Selailin hetki sitten kuvakansioita ja kas kummaa. Onko nyt onnepäivä, havaitsin kuvassa valkoisen sydämen. Koska kuvaa ei ole mitenkään käsitelty, mitään otettu pois, eikä mitään lisätty, horsman kuihtuneista kukinnoista on syntynyt symbooli. 

Kyllä kuvaa olen katsonut aiemminkin, mutta vain ohimennen, kiinnittämättä huomiota muuhun kuin tummaan kiveen.

Näin niitä kuvaan ilmestyy kuvioita joita ei kuvatessaan edes huomaa.

Kun kansioissani on erittäin paljon kuvia kivistä ja kallioiden pintakuvioista, olen löytänyt niistä kokonaisia tarinoita. Onkohan se niin, että kuvien tulkinta on aina mielikuvituksesta kiinni, ei niinkään siitä mitä kuvan haluaa kertovan.

Kaikki kauneus on katsojan silmissä, silmä välittää kuvan, mielikuva muuttaa sen omaksi kuvaksi joka puhuu jokaiselle omaa kieltänsä.

Katsoin eilen itselläni olevaa Vincent Van Gogh:in  " Cordeville:n olkikatot " nimisestä maalauksesta aikoinaan saamaani isoa painokuvaa. Kuvaa hallitsee joutsenkaulainen vaalea kummitus ja kattojen yllä myrskypilvien peittämä taivas.  

Mielisairaalasta päästyään taiteilija asettui asumaan Auversin kylään ja hän ihastui sen värikkyyteen, mutta teki itsemurhan vain kaksi kuukautta myöhemmin. Mieli on iso tekijä kaikessa mitä ihminen tekee.  Taiteilija inspiroituu ja maalaa kuvia jotka ovat mielikuvina jo ennen kynän tai pensselin ensimmäistäkään piirtoa kankaalla.

Van Goghin maalauksessa, joka on maalattu 1890 ja jonka tri Gachet;in poika on antanut aikoinaan museoon, olkikattoinen talo on ikäänkuin taistelemassa tulevaa ja jo olleita myrskyjä vastaan. Tummnpuhuva taivas on kuin uhka kylän yllä, ja tummat puut piirtyvät maiseman hallitsijoina vasten pilviä.  Gachet oli hänen lääkärinsä elämänsä viimeisinä kuukausina. 

Mieli on antanut viivat ja värit taiteilijan pensseliin.

Kaikkeen taiteeseen vaikuttaa vain ja ainoastaan ihminen itse. Kuvataiteilija kuvaa oman mielentilansa johdattamana, juuri hänelle tärkeitä ja merkittäviä asioita ja aiheita, katsoja kokee ne taas oman mielentilansa mukaan.

Suunnittelemaattomastikin maalauksesta voi löytää asioita joita taiteilija ei suoraan ole halunnut tai osannut kertoa, mutta pensseli piirtää viivat ja kuvassa on juuri se henki jonka taiteilija on siinä hetkessä itse kokenut syvimmissä ajatuksissansa.

Tunteiden tulkki, kynä ja pensseli, palettiveitsi tai taltta, kaikki minkä taitelija työssään tarvitsee, on vain väline tunteiden ilmaisemiseksi.

Kauneus ja rumuus puhuu omaa kieltänsä katsojan mielessä, kuva ja sana ovat vain välineitä ihmisen käytössä. Kaiken sisällä on ajatus.

Seksuaalisuus unessa.

Unissa on elämän maku ja hajutkin. Sitä en vain tiedä mistä ne unet oikeastaan tulevat, vaikka sen kaltaisia asoita ei ole edes ajatellut jotka sitten tulevat yöllä uneen.

Ihmeellisesti heti herättyäni tuossa neljän pintaan tänä aamuna aloin haistelemaan mistä se haju oli nenääni tullut  juuri näkemässäni unessa. Ei löytynyt mistään partavettä, ei hajuakaan, ei toisaalta sitä miestäkään jonka seurassa olin kokenut juttuja joita en kaikkea voi tässä edes kertoa.
Oli hiukan kriittisiä ajatuksia ja voinpa sanoa, ettei moraalissani ollut höltymistä edes unessa.
Jotain voi sallia itsellensä, mutta, mutta...

Keräsin kuivaa pyykkiä kaappiin ja ajattelin kuinka hyvän tuoksun lakanoihinkin saa kuivattaessaan ne ulkona. No, tuolla pihalla on pyykkinarut, niin likaiset, että kuivumassa ollut pyykki pitää kyllä pestä uudelleen jos tuonne naruille vie. Olisko syytä uusia ne narut, nyt kuivatin sisällä, kun on olemassa hyviä telineitä ja lattialla tilaa telineelle.

Se puhtaan pyykin tuoksu ei ollut uneni tuoksu, eikä tuo sisäkuiva pyykki tuoksu oikeastaan tunnistettavasti sekään, hajusteeton pesuaine ja tilkka etikkaa huuhteluun.

Uni sai minut ikävöimään asioita joita elämästäni on pitkään puuttunut.
Puhtaalle tuoksuvaa miestä viereen, isoja ikkunoita avutumaan suoraan suurelle niitylle jonka takana on sininen vesi. Viljavainiot joissa tähkäpäät painavat korren taipumaan, villit ruiskaunokit kukkimassa korsien lomassa ja perhosten liitely ojan pientareen kurjenkelloissa.
Ei ole maisemassani peltoja, mutta kunhan kesä saapuu, istun autoon ja ajelen maaseudulle, istahdan ojan pientareelle ja elän näitä kuvittelemiani hetkiä ihan reaali tapahtumana. Pääsenhän minä, eikä maisemaa tarvitse omistaa saadakseen siitä nauttia.

Sitä miestä pellonpientareelle kaveriksi, sitä pitää vielä etsiä, mutta olen kyllä ronkeli, kaikki mikä on tarjolla ollut ja on, ei kelpaa. Mieluummin sitten yksin, täydelisestä tietenkin jotain puuttuu, mutta koska se kenenkään elämä olisi jatkuvasti täydellistä.
Viikon loma on tilattu ja se ei ole mikään aurinkoranta loma. Toimintaa, yön unen muistoissa!

Happosalpaajat.

Kun terveys ei ole priimaa, ei ole elämäkään priimaa.

Kovia vatsakipuja, turvotuksia, vaatteiden kiristämistä ja kipua elintoiminnoissa. Sydän on nyt kovassa syynissä, mutta kun itse uskon, että syy on sittenkin muussa kuin siinä. Keuhkoihin kertyy limaa, syy happosalpaaja lääkkeiden sivuvaikutuksia.
Äänihuulet kuivuneet, puhetta ei aina meinaa saada millään muodostettua, syy happosalpaajat ja refluksi.
Yleiskunto huono, syy siihenkin happosalpaajat, ravinto ei imeydy koska ruokaa sulattavien entsyymien pääsy suolistoon ja vatsalaukkuun estetty lääkkeillä.
Voi helvetti näitä lääkkeitä ja lääkäreitä.
Kun olen jo vuosia sitten valittanut näiden oireiden pahentumista, ei kukaan sano sanaakaan lääkkeiden sivuvaikutuksien vaikuttavan terveyteen enemmän kuin olisi vaikuttanut tuo alkuperäinen vaiva vaikka hoitamattomanakaan, ilman rohtoja, myrkkyjä terveydelle.

Saa nähdä mitä tästä tulee, kun pääsen seuraavalle lääkärille puhumaan.
Moneen vuoteen en edes viitsinyt mennä vastaanotolle, kun mitään muuta apua ole ollut tarjolla, kuin uusi resepti happosalpaajia.

Vanha kirkko.

Vanhan kirkon alttari.

Kun matkan varrelle osuu vanhoja kirkkoja, sisään astun, mikäli ovi on avoin. Vanhojen hirsiseinien veistöjälkien kuvioima pinta, ajan patina ja tietoisuus siitä, että tämäkin pieni kirkko on ollut aikansa tärkeimpiä rakennuksia jonne kansa on rientänyt askareensa lopettaen kuulemaan saarnaa jossa on aina tuomio ja siunaus. 

Ei minulle oikeastaan merkitse näissä vanhoissa kirkoissa niinkään se, kuka oli pappina kulloinkin, kuinka paljon kirkkoon mahtuu ihmisiä, tai muuta kirjatietoa rakennuksesta, minulle tärkeintä on se kuinka rakennus henkii oman aikansa kieltä, puhuu vanhojen seinien, kuluneiden penkkien ja lattialankkujen kautta käytöstä. Ihmisille nämä ovat olleet ja kirkot ovat yhä tärkeitä rakennuksia.

Matkojen takaa on kansa vaeltanut kirkkoon kuulemaan ja rukoilemaan.

Minä nautin katsoessani vanhoja figuureja ja maalauksia. Tässäkin kirkossa kauniita puuleikkauksia, aikansa taitajien veistämiä. Kirkolliset maalaukset jotka useimmiten pohjautuvat raamatun kertomuksiin, henkivät taiteilijan kuvaamaa tunnelmaa. Jokaiseen pensselin vetoon, jokaiseen värin valintaa paletilla on liittynyt taiteilijan oma mielikuva tilanteesta jota hän maalaamalla kuvaa.

Kuinka vahvasti tätä maalausta valmistaessaan taiteilija on itse illallista ajatellut. Onko hän kenties maalannut oman kuvansa jonkun opetuslapsen hahmoon? Opetuslasten kasvoista voi lukea paljon. 

Joku on läsnä, joku ajattelee muita asioita kuin tämän tapahtuman tärkeyttä, aavistamattakaan tulevaa.

Kaikissa elämän tilanteissa me joko olemme läsnä, tai olemme vain paikalla. Siinä on iso ero.

Me joko olemme olemassa, tai elämme täysin tietoisina olemassa olostamme täynnä voimaa ja huomisten odotusta.

Olin kirkossa muiden ihmisten joukossa. Kuulin kuinka joku sanoi, kannattaako näihin vielä panna rahaa, kaataisivat koko mökit. Minuun sattui.

Evira ja munat.

http://www.ruokala.net/ajankohtaista/evira-nain-kananmunia-pitaa-sailyttaa/1426742694184?pos=ok-nln

On aikoihin eletty!
Me emme näköjään osaa tehdä mitään oikein, kun joka asiassa pitää olla Eviran tekemässä ohjeita, kas kun ei oikein lakiin nyt muutoksia!
Kautta aikojen on osattu munat pitää tallessa, säilyttää niitä sitten jääkaapissa tai tiskipöydällä, eihän niitä vuosien tarpeeseen kukaan kotiinsa kanna.

Onko tuossa Eviran toiminnassa mitään sellaista jonka vuoksi sitäkin instanssia pitää ylläpitää?
Aikoihin ei ole sieltä suunnalta tullut kuin päättömiä esityksiä. Ihan kuin maalaisjärki ei enää mihinkään riittäisi, vaan pitää olla valtionhallinnossa palkattu työryhmä joka isolla rahalla tutkii ja antaa ohjeita joissa ei aina ole päätä eikä häntää. Ettäkö pitäis vielä olla laissa, no sekin kai vielä sieltä taholta esitetään, munat piiloon, muutakin kuin omat.

Elintarvikkeista koostuu päivittäinen ravintomme, syö mitä tahansa. On tietysti hyvä tietää kuinka ne on tuotettu, onko geenimuunneltua, onko kasvinsuojelumyrkkyjä käytetty kasvatuksessa, onko tuote muuten ruiskutettu suoja-aineilla ja kiillolla, mutta että jo munillekin ohjeet säilytykseen.
Ulkomaisia tuotteita käyttäessämme emme aina tiedä missä ne on kasvatettu, missä tuotteet on vaikkapa pakattu käyttöpakkauksiinsa, kuten nyt viime aikoina puheenaiheena ollut oliiviöljy.
Tuotetta myydään komeissa pulloissa, laatu tuotteena, mutta aina sisältö ei ole sitä mitä etiketissä sanotaan. En kyllä ole sen tuotteen vakikäyttäjä. Eltaantuu nopeasti ja kun on voi olemassa.
Vanhentutnut öljy maistuu ja haisee samalle kuin -50 luvulla karjalle annettu kalaöljy. Maunkin muistan, joskus sitä itsekin otin ja silloin kai oli vitamiineista puute kun sitä teki mieli, vaikka olikin pahaa.

Jauhoistakaan ei ostaessaan tiedä mistä vilja on lähtöisin ja minkä vuoden sadosta jauhettu. Vehnä sisältää niin paljon rasvaa, että jauhot usein jo pussia avatessa haisevat vanhalle, niiden varastointi ei aina ole onnistunut, koska, jos jauhot seisovat auringon paahteessa, pian ne haisevat vanhalle. En ole asiantuntija, mutta koettu on, lämpimässä kaapissa maku muuttuu nopeasti.

Maalaisjärki ei ole kielletty, sitä saa käyttää ja tavallisen ihmisen tarpeisiin se usein riittääkin, kun pitää arvioida onko tuote turvallinen. Kun epäilee, jättää käyttämättä, kun haju kertoo tuotteen vanhentuneen, kuten kananmunissa, se on pilalla ja heitetään pois.
Ei keitettykään muna kauan säily. Senkin oppii kokemuksesta, ei sen säilyttämiseen tarvita Eviraa ohjeistamisineen.
Voisko nuo Eviraan sijoitettavat ja sijoitetut varat käyttää viisaampiin asioihin kuin munan säilytykseen?

Tuppuraisen Tauno.

Tauno tarinoi tytön torjunnasta.
Kirjoittanut: k.j.  25.10.2004  klo 18.34
       

 Tuppuraisen Tauno tepsutteli tupaani, tuprutteli tupakkaansa, tumppasi tuhkakuuppin tupakan. Tulipahan  tarinoimaan tapahtumasta torilla.
Tajuamatta tapahtuman tärkeyttä Taunolle, tuputin tuoppiin  tilkan tikkuviinaa, - Tottakai, Tauno tokaisi, tämäpä tekeekin terää, tyttöni tulinen, tuuppi tyytymättömänä, tuskin tietäen touhuni tarkoitusta. -

"Tuohan täti tuoppiini teräviä."
Tämä Tauno taitaakin tehdä timpermannin tekoja tytölle.
"Tuskin tyydyn taustalta tirkistelemään tytön tekoja, taputtelen takamuksille, tahtomattaankin."
Taitaapa tänään tyttökin tajuta Taunon tarkoituksen takavuosina. Taloahan tarjosi, tupaansa tulevaksi toivoi, tullessaan takamailta tarvitsi talouteensa tomeraa tyttöä.
Tiskin tiskaajaa, talouden taitajaa tarvitsi Tauno.
Tulisuuteen taipuvainen tyttö torjui Taunon toiveet, tahtoikohan todellakin täysin tyrmätä.
Toiset tuumat tytön tunteita tuuditteli, tummaa tulista tupaansa tyttö toivoi.

Taisivat toiveet tomuttua. Tulivatko tupaansa toiset Toivot, tutustuivatko tomeraan Tiinaan, tarjoilivatko tuliaisia, tunnustivatko tehneensä tuhmuuksia -  tienneekö tuota tuulikaan.

Turhautuneena tyttö tietänsä taivaltaa, tunteet takaisin Taunossa, turhissa toiveissako tiimalasiaan tutkii. Taitaakin toivoa Taunon tulevan takaisin.  

Hapan ei ole makeaa.

" Mistähän se tänään marisee ?" otsikko pisti silmään jonkin lehden sivuilta.
Aina on joukossa joku jolle kaikki on huonosti, heikosti, väärin, pahaa...
Tuskastuttavaa varmasti kuunnella, jos vaikkapa puoliso, vuosikymmenten ajan havannoi tapahtumista ja asioista aina kielteisesti, nähden kaikessa nurjan puolen ja tuoden sen kuin varoituksena muidenkin tietoon.

Vuosia olen seurannut keskustelupalstoilla käytäviä ikääntyneiden keskusteluja. Harva keskustelu sujuu niin, etteikö sinne ilmesty mukaan marisija jonka mielestä keskustelu on tyhjänpäiväistä, keskustelijat ymmärtämättömiä ja kaikki turhaa höpinää. Asiallinenkin keskustelu saa uudet piirteet. Toiset alkavat puolustelemaan, toiset heittävät kärkevän kommentin ja niin marisija on saavuttanut tavoitteensa, äänensä on kuultu ja lopulta mielenrauha katoaa useimmilta.  Sivusta seuraten huvittaa, mutta marisija todella kykenee pilaamaan ilmapiirin kaikkialla missä liikkuu mielipiteineen. Useimmat eivät jaksa kuunnella, tai lukea kommentoimatta omalla mielipiteellään.

Minun suussani voi hapan tyrnimehu maistua hyvälle, toinen moittii sen maun mahdottomaksi, kukaan ei voi sitä juoda, kaikkea sitä markkinoidaankin... jne.
Valkosipuli jakaa mielipiteet, mutta, ja se mutta onkin siinä  miksi ei voisi sanoa vain ettei pidä sen mausta, tai tuoksusta, miksi teilata koko tuote.

Marisija mariseekin vain koska ei halua muuttaa mielipidettään, ei nähdä asioita myönteisenä tai ottaa huomioon mitään seikkoja oman mielipiteensä lisäksi.
Keskustelussa se kaikkein parhaiten ilmeneekin... mitä siitä jos joku seisoo kaupan hyllyrivistön välissä ja marmattaa ettei löydä mitään, ellei hän moiti siitä kauppaa, vaan hyväksyy ettei itse osaa suunnistaa oikealle hyllyriville. Pippuria ei kannata etsiä maitohyllyltä.

Terveyskeskuksen odotustilassa istui eri-ikäisiä ihmisiä. Lääkäri oli myöhässä koska joutui hoitamaan kiireellistä ensiapua vaativan toimenpiteen. Vastaanotossa työskentelevä hoitaja kertoi asiasta, menipä erään vanhemman miehen vierelle oikein istumaan ja kyseli hänen vointiansa; " Jaksatteko istua, vai tuonko tuohon teille sängyn jolle pääsette pitkälleen..."  Mies sanoi jaksavansa.
Hetken kuluttua miehen tuttava saapui vastaanotolle, istui miehen viereen ja silloin me muut vuoroamme odottavat kuulimme todellisen marinasaarnan. " Täällä ei koskaan pääse ajallaan.... täällä ei välitetä kuinka kuumeinen ja heikko on.... hoitajat istuu vain kahvilla.... juoksevat tuossa, tekisivät töitänsä...., loppumaton jono valittamista vain valittamisen vuoksi. Tuttava yritti sanoa jotain väliin, mutta mikään ei ollut hyvin, luulet vain...  Hoitajakin kuunteli ja työnsi seinustalle sairaalavuoteen, yritti auttaa miehen siihen pitkäkseen, mutta sehän nyt ei sopinut. " Minähän sanoin jo että jaksan istua, mene sinä hakemaan se lääkäri..."

Onneksi lääkäri aika pian tulikin ja hoitaja ohjasi marmattajan lääkärin luokse. Paksu ovi peitti äänet, mutta melkein arvaan että kaikki oli nurin ja väärin....

Mikäli näet kaikessa vain pahaa, sulje silmäsi.
Ei ole mitään mieltä lausua ääneen kaikkia ajatuksiansa mikäli ei kykene hyväksymään mitään. Asiat kun eivät todellakaan ole meidän kaikkien mielestä oikein, mutta koko asiaa teilaamalla ei mikään muutu.
Happamasta ei tule makeaa valittamalla, siihen pitää lisätä paljon sokeria ja  myönteistä ajattelua.


Samaan aihepiiriin liittyvä viestini keskustelupalstalle.

Mielipiteet ja ymmärtäminen.

Kirjoittanut: kirjar   10.3.2005  klo 16.54

       

 Elämän rikkautta on se, kun voi keskustella erilaisten ihmisten kanssa.

Mielipiteemme, ja elämänkokemuksemme ovat erilaisia, siksi emme voi koskaan ajatella kaikista asioista samoin kuin joku toinen ajattelee. Monilapsisessa perheessäkään kaikki lapset eivät ole samanlaisia. Jokaisella on oma persoonallisuutensa, oma tapansa suhtautua asioihin.

Ei meidän persoonallisuutemme muutu iän mukana, olemme yksilöitä iästä riippumatta, eikä missään vaiheessa pitäisi edes yrittää pakottaa kaikkia suhtautumaan asioihin ja elämään samalla tavalla.

Ei ole pakko opetella oikeakätiseksi hänen, joka on vasenkätinen. Samoin on omien mielipiteiden, ja siinähän meidän persoonallisuutemme on kaikkein vahvimmin esillä.

Ei Emmakaan suostunut istumaan keinutuolissa koko päivää, vaikka Hannes pyysi ja yritti pakottaakin.

Emma piti oman päänsä, kulki kylillä, keskusteli ihmisten kanssa ja toi kotiin tullessaan Hanneksellekin uusia tietoja ja taitoja.

Molempien elämä oli henkisesti rikkaampaa.

Meissä on Emmaa ja Hannesta, toimitaan omien taitojemme ja halujemme mukaan vielä vanhanakin.

Kirjoitetaan omien mielipiteidemme mukaan, asioista ja ajatuksista keskustellen, vaikka emme aina olisi "kaverin" kanssa samaa mieltäkään.

Erilaisuus on rikkautta myös täällä palstoilla.

Eikä mielipiteistä kannata riidellä, jonkun mielestä maanantai on viikon ikävin päivä, toinen sanoo että se on sunnuntai  ja molemmat ovat oikeassa. 

Leipää halvalla, huutaa mainos.

Ps. Leivät on paistettu ja maistettu. Kyllä kelpaa kun tietää kuka ja mistä on leipä tehty!


Kävelylenkilläni eilen poikkesin lähikaupassa joka kuuluu kauppaketjuun jonka mainostekstiin otsikolla viittaan.
Katselin hintoja. Pieni vehnäpatonki  "suoraan pakasteesta paistettu,  useinkin ulkomaalaista alkuperää, omasta uunista" maksaa noin euron kappale. Kilohinta melkoinen.
Leipähyllyn hintalappuja seuraten  useimmiten leivän kilohinta vähintään 4.euroa kilo. Kapplehintaa tuijottamalla, hapuutettinhan niitä hintoja kai, vai halpuutettiinko. Reissumiehen hinta kaksi kertaa erään toisen kauppaketjun hintaan verraten.

Jätin kaupan tuoreet ja edulliset leivät ostamatta. Kyllä se hintatietoisuus joksus riittää kilohintojenkin tasolle. Halvemmalla kilohinnalla olisin saanut kääretortun kuin kunnon leivän. Onko se sitten tervettä kehitystä, sokeria, sokerikyllästetyjä leivonnaisia karkkeja ja maustettuja maitotuotteita? En sano mitään, mutta ne jäävät minulta ostamatta.

Eräässä hyllyssä oli alennettuja "päiväystuotteita" jossa oli makkaraa, eineksiä, tuorejuustoa ja jotain makeaa jälkiruokaa, taisi olla jotain kerroskiisseliä. Uskomatonta mutta totta, ne kiisselipurkin siitä kelpasivat äitien ostoskoreihin, pieniä lapsia mukana ja lapselle ne kai... makeat palat kun olet kaupassa kiltisti. Eipä ostoskoriini einekset eikä makkarat yleensäkään siirry, joten jätin pelkän havainnoinnin tasolle nekin tuotteet. Jos siinä olisi ollut samalla tavalla ns. huomisen päiväyksen tuotteena esimerkiksi soppalihaa, olisin heti ostanut, mutta kovin harvoin lihaa myydään alennuksella, vaikka sian sivukin maksaa mielestäni liikaa kun hinta kipuaa yli 5 euron kilohinnan.

Pakko on miettiä mitä syö ja silloin on parempi katsoa hintoja kaupassa, ei kotona kassakuitista.

Siispä ostin savusilakoita ja kun aamulla alskin kalan kappalehintaa, se oli 20 senttiä kappaleelta. Maksaa se sekin herkku.

Nyt ovat leivät kohoamassa. Saan tuoretta leipää suoraan uunista. Kilohinnaksi tulee kyllä alle euro, enpä vielä ole laskenut, mutta tiedän voittavani hinnassa ja laadussa ne kaupan uunin tuoreleivät.

Korpin huuto.

Korpin huuto.

Ei äänellään korppi komeile, Varisten heimoon kuuluva lintu, joka ei ole varislintu.

Kuule korpin huuto, korppi huutaa kuolemaa, sanoi äitinikin, kun lähimetsikössä asusti korppi jolla oli juuri sinä kesänä kolme poikasta. Yhden poikasen näimme päätyvän haukan suuhun, kahden kohtalosta ei tietoa. Ei se tottavie ole mikään pidetty pihalintu tuo korppi. Kalkkunankin huutoa kuuntelee, vaikka sekään ei ole mikään laululintu.

Tuli korppi mieleeni kun eilen illalla näin metsikössä ison mustan linnun. Liikkuvan bussin ikkunasta näkee niin lyhyen ajan, ettei lajimääritys onnistu. Varis se ei ollut, joku tumma haukka kyllä, mutta tuo viheliäinen korppi tuli ensiksi mieleen.

Maaseudulla saa naapureiksi yllättäviäkin lajeja, ei aina pelkkien ihmisten kassa yhteiselo, vaan linnut ja muut eläimet ottavat pihan kuin omakseen.

Ne minun  ihanat pienet valkohäntäpeurat aikoinaan, ne jotka toivat lopulta koko ison lauman pihaani vaatimaan ruokaa. Olivat kuin kotonan heti kun lähdin pihasta ja omistajan elein seisoivat tiellä kun käänsin autoni pihalle. Huutelin joskus ikkunasta, että kyllä minäkin haluan pihaan ajaa.

Jäniksen poikaset viihtyivät pihalla siihen asti, kun meille tuli koira. Luontainen varovaisuus ajoi ne metsikköön ja pihalla ei aamuisin ollut ruohonsyöjiä, ja salaattipenkkinikin sai rauhan. Koira oli kyllä kiva, mutta menetin sen luontolasten piipahtelun pihapiirissä, nautinnolliset katseluhetket elävää luontofilmiä seuraamassa olivat ohi.

Minne sitä nyt matkaisi saadakseen istua vaikka kannon nokassa seuraamassa kyyhkysen pesän rakentamista, tai rantakivellä seurata kuinka kuikkaemo rakentaa pesänsä kaislikon suojaan, sukeltaa piiloon katseilta ja suojelee pesää kaikelta sellaiselta joka huomattaisiin. 

Missä kävellä metsään, haistella pihkantuoksuisia puita keväällä kun ne heräävät elämään, tunkevat kasvinesteensä viimeisenkin neulasen kärkeen, kevät on tullut.

Minä vain olen maaseudun ihminen, metsään minä kuulun, vaikka kirves kädessäkin, kun se tapahtuu luonnon parhaaksi. 

Pelkkä oletetu korpin näkemin laittoi minun vereni liikkeelle. 

Minun on vain löydettävä sellainen erämökki jonne pääsen nauttimaan siitä mikä sittenkin on tärkeintä, mielimaisema ja mielenrauha.

Kevät unelma josta puuttuu vain korpin huuto.

Mielessä tänä aamuna.

Kun tätä valokuvaa ottaessani seisoin eräällä näköalatasanteella Lapin maisemaa ihaillen, alla Inarinjärvi, ympärillä hiljainen metsä, halusin vain sulautua siihen maisemaan. 

Tuon Lapin matkani aikana ajelin yksin pitkin ja poikin kaunista maatamme, enemmän kuitenkin siellä pienillä maanteillä joiden varrella ei monta asumusta silmiin osunut. Auton mittarriin kertyi komeat lukemat kilometrejä, askelmittaria ei ollut, mutta uskon ettei sekään olisi ihan pieniin askel määriin kunakin päivänä pysähtynyt.

Yhäkin on mielessä, että vielä joskus minä sinne muutan. Unelma elää ja olla osa luonnon rikkumatonta rauhaa. Toteutuneeko haave? 

On jo tullut mieleeni iskeä joku lappalainen leski, jättää kaikki ja mennä mielihalujen mukaan, eli sinne missä mieli lepää. Ei taida olla ottajia vanhalle akalle, joten missä olen siinä pysyn, tai sekään ei ole vieläkään varmaa.

Jokaisella ihmisellä on jokin asia elämässä josta tulee ihan kuin pakottava halu saada se jokapäiväiseen elämään mukaan. Metsä on minulle koti ja kirkko, mitä ihminen enempää tarvitseekaan. Leipää saa ja vettä onneksi vielä virtaa vapaanakin, suolaa ja läskiä leivälle, siinä ne tärkeimmät. Sienet ja marjat ovat terveellisiä. Johan nyt, voisi sanoa, mutta noin on eletty tuhansia vuosia. Ei ole ollut eineksiä ruokapöytään, ei sokeroituja mehuja lasiin ja niitä ilman voi elää tänäänkin.

Aamuyöllä katsoin telkkarista uskonnon levittämisen tapoja ja vaikutuksia niihin ihmisyhteisöin ja yksilöihin joiden elämän usko Jeesukseen muutti totaalisesti. Mies joka ampui surutta reikiä taloon jossa tiesi jonkun ihmisen olevan, ampui vaikka naapurinsa, tappoi tappamisen ilosta, muuttui uskoon tulonsa ansiosta ja levittää nyt sanomaa muille.

Jotenkin tuli tunne, ettei kaikki voi olla totta, mutta mies, jonka selkäänkin oli poltettu tupakalla kymmenittäin palovammoja, sanoi tunteneensa kidutuksen aikana kuinka <Jeesus kietoi kätensä häne nympärilleen ja lupasi että hän selviää. Kuvat poltettuna ja nyt, todistivat ettei se ole ollut kivutonta kidutusta, mutta hänelläkin oli ilosanomaa jaettavaksi.

Paljon siinä ohjelmassa oli puhetta vainotuista kansoista, uskonnon vaikutuksesta sotiin ja vihaan kansojen välillä. Kehitysmaiden ja kehittyneen maailman kovin erilaiset tavat siitä kuinka kirkko kohtaa ihmisen, totta joka sana. Meillä kirkko on olemassa kirkon, ei ihmisten vuoksi. Uskonnon jätän pois, koska kovin kaavamaista ja kankeaa on se tapa jolla meillä kirkko kohtaa ihmisen ja nimeomaan ihmisen jolla on tarve saada apua.

Jotkut avaavat kotinsa oven sotaa paenneille, poliittisiksi rikollisiksi tuomituille ja kuolemansairaille, meillä heitä kartellaan ja lähetetään ovelta pois. 

Nyt kun on puhe vanhusten hoidon huonosta tasosta, luulisi kirkollakin olevan jotain sanottavaa!

Ei ole auttavaa kättä sieltä suunnalta.

Pappi käy viemässä raamatun ja juomassa kupin kahvia kun ihminen täyttää vuosia. Mitä tekee 80 vuotias raamatulla tai uudella virsikirjalla? Haloo, kirkkokin voisi olla aktiivinen muissakin asiossa kuin mitätöimässä homoja ja lesboja samanarvoisina seurakunnan jäseninä kuin muutkin jäsenensä.

Joskus olis aihetta katsoa peiliin kaikkien päättäjien ja miedän jotka, kuten minäkin, olen valmis arvotelemaan, mutta en saa enempää aikaan.

Yhden ihmisen huuto ei kauaksi kuulu, ei, vaikka kuinka korkealle mäelle nousen huutamaan.

Kelon kauneus.

   Kaksi puolta minussa, kelo puut, ja rakkaus metsän kaikkiin pieniinkin yksityiskohtiin jotka nousevat kertomaan omaa olemustansa. 

Toinen puoli minussa näkee aavan meren jonka syliin pilvet purjehtivat ennen kuin aurinkokin rientää sinne lepäämään päivän retkeltänsä maapallon halki.

En rakasta niinkään vettä ja merta, mutta se sanoin kuvaamaton tunne jonka ilta ja aamu merellä herättävät omalla ihmeellisellä kauneudellansa jonka katsomiseen en kyllästy.

Ei ole muuta kuin taivas, meri ja minä luonnon tapahtumien sisällä, ei ulkopuolisena, vaan joka solu kuin vajoamassa sinne horisonttiin. Se on niin kevytttä ja vapauttavaa katsottavaa.

Tuossa kuvassa oleva kelo herätti minut kuvaamaan itseään. Siellä se odottaa lopullista kuolemaansa pohjolan vaaralla. Siellä on kasvanut ja neulasensa kantanut, kunnes ankara luonto on karsinut kasvavien joukosta. Mikä ja miksi on kelottunut, mitä siitä, kaunis on tuollaisenaan.

Elämän ja kuoleman merkitystä, lapsesta vanhuuteen kasvamista ja ajan vaikutusta ihmisenkin elämään mietin tuon kelon vierellä. Samasta metsiköstä toin maahan vajonneen lapin majan kattopäreiden jäännöksiä. Siellä kaukana kaikesta se oli aikoinaan palvellut Lapin kulkijaa, mutta kenenkään tarvetta se ei tuossa harmaana kasana enää kykenisi täyttämään, paitsi nuotiossa, jota en sittenkään niistä tehnyt, En laita tulta kesällä luontoon, ellei se ole elin ehtoni.

Nyt on herännyt ihan palava halu ajella Lappiin, vaaroille ja vuonoille, mutta vielä on liikaa lunta.

Miksi metsä ja meri, kaksi ääripäätä, ovat kasvaneet mielessäni voimaannuttaviksi, sitä en osaa selittää.

Lapsuuden maisema tuntuu kovin köyhältä kun on kulkiessaan nähnyt muutakin kuin kitukasvuisen metsän ja rentukoita ojissa. Kitukasvinen metsä on Lapin metsää, mutta eivät ne puut kovin korkealla latvaansa liikuttele Pohjanmaallakaan. Siellä olivat mieli paikkani ja mieli maisemani varhaislapsuudessa ja osin vielä siinä rippikoulu ajan tunnekuohuissa joita metsässä oli hyvä purkaa ja selvitellä, kaksin itsensä kanssa. 

Metsä huutaa poluillensa, kuulemaan kuinka tuuli humisee oksistoissa, salaiset purot sammalikossa lirisevät, vaikka vettä ei näy. Sellaisen puron löytäminen on aina riemullista. Kämmenkupista voi juoda raikasta vettä, vaikka se joskus on maistunutkin ihan mudalle, ei ole vastenmielistä ollut ainutkaan hörppäys, tai virkistävä veden kosketus hikisille kasvoille kesän kuumuudessa.

Vanhana ihmisellä ei ole muuta tekemistä kuin muistella lapsuutta.

Tuohon en ihan näillä ikävuosilla vielä mielelläni taivu.

Toivon löytäväni paljon muuta tekemistä ja näkeväni monta ihmeellistä asiaa ja tapahtumaa.

Kun olen aina kulkenut mieluummin yksin niin Lapin vaaroilla, kuin täällä etelän "mustissa aarniometsissä" joissa aluskasveinakin on pelkkää sammalta, ovat tuttavat nyt varoitelleet etten vieläkin yksin metsiin menisi. On vain mentävä yksin jos haluaa kokea häiriöttömän vaeltamisen ja olla kuulemma valitusta kuinka jalat on puuta, minä en jaksa, miksi tänne, oltais... ja muuta valitusta.

En kyllä ole koskaan ollutkaan minkään retkeilijäjoukon mukana, mutta jo pelkästä museokierroksesta keskellä suurta kaupunkia joku seuralainen on halunnut pian pois, kun ahdistaa kaikki vanha.

Museot ja kirkot ovat kyllä minulle tärkeitä nekin, usein hautausmaat kierrän uudella paikkakunnalla, nehän ovat kuin historian kirja seurakunnasta, mutta ne puhuvat eri kieltä, kuin luonto puhuu vain olemalla paikoillaan.

Vaalit ja vastuut.

Tapasin kansanedustajaehdokkaan, ihan käsipäivää heitettiin.
Olihan siellä toki muitakin paikalla ja tottakai kysyttiin mielipidettä eläkkeisiin vanhusten hoitoon ja hoivaan, sekä kuultiin mitä mieltä hän oli päättäjien tekemistä päätöksistä eri asioiden kohdalla.
Jokainen edustaja lupaa puuttua asioihin, mutta yksi pääsky ei kesää tee, ja harva saa sittenkään esityksiänsä ihan käsittelyyn, tai vielä vaikeampaa, saada aloite vietyä hamaan päätökseen asti.

Yhteiskunta on me, ja päättäjät ovat kansan valitsemia. Turha on pillikoida kun olemme väärin valinneet, vaikka onko olemassa vääriä vääriä ihmisiä, vaikka väärissä tehtävissä on monikin.
Kaikki me teemme virheitä, virhevalintoja joiden seuraukset on vain kärsittävä.
Joku ostaa ravihevosen jonka uskoo juoksevan vain voitosta voittoon, mutta kun hevonen ei sittenkään kehity voittajaksi, ei auta katua, hevonen on ostettu ja voitoista näkee vain unta.

Kuinka moni on muuttanut työn perässä uudelle paikkakunalle, rakentanut talon, tai ostanut perheelle kodin jossa on sitten hyvä asua kun on työtäkin lähellä.
Kuinka moni nyt pettyneenä yrittää myydä taloa tai osaketta, kun työt loppuivat, lopputili kourassa on taas lähdettävä etsimään uutta onnelaa, mutta kun ei mene koti kaupaksi, et pääse muuttamaan, olet vanki siinä taloudellisessa uhrauksessa jonka pysyvän työn uskossa olit valmis tekemään.

Omakotitalot eivät mene kaupaksi.
Pelätään hometta ja muita harmeja talossa, osakehuoneistot eivät houkuttele ostajia, kun taloon on tulossa suuri putki- ja viemäriremontti joka maksaa, taloyhtiöllä on jäänt peåienetkin remontit tekemättä kun vastuunsa tuntevia hallituksia ei joka talossa vain ole. Tonnilla olisi aikanaan tehdyn remontin kustannuksista selvinnyt, mutta kun vahinko tai vaurio jää makaamaan tekemättä, siitä pian kertyykin kymppitonnin lasku. On kuin kympin pikavippi josta tulikin perinnässä tonnin lasku!

Kovin taitamatonta taloudenpitoa ei pitkään kestä kenenkään rahapussi.
Mieheni pyysi kerran katsomaan kukkaroonsa, katsoin ja sanoin ettei siellä ole mitään. Johon hän; siksi pyysinkin katsomaan, että laittaisit sinne jotain, mutta en viitsinyt repäistä palaa Hesarista kukkaron täytteeksi. Tyhjäksi jäi ja itse sen täytti.

Tyhjäksi jäi saalia tänään kaupungillakin, vain muutama sana politiikkaa ja vähän muutakin jutustelua.
Tyhjää on tämä arki, mutta eipä ole pyhänäkään mitään uutta, ellen tästä nyt sitten ihan rietastelemaan ala ja lähde vaihtamaan renkaita autoon.

Valo, värit ja vartalo.

Värien maailma on loppumatonta eri sävyjen taitoa taittaa valoa.

Pimeässä kaikista väreistä tulee mustia.

Pimeässä kasvatettu on valoon tuotuna hailakan vaale, oikeastaan väritön, koska vasta valo saa värien muodostumisen aikaan. Siksi se tämä uurtenen naamakin on syksyllä kuin huolimattomasti piirretty kartta risteilevine polkuineen, uurteisiin ei aurinko paista, vaaleiksi viivoiksi jäävät elämän muodostamaan naamakarttaan.

Jotkut ihmiset eivät siedä aurinkoa ihosairautensa vuoksi, mutta ei se liika paahtaminen tee kenenkään iholle hyvää. Iho kuivuu ja rypistyy paljossa auringossa, kukapa minullekin kakarana olisi osannut kertoa, että sivele nyt Tummelia naamarasvaksi kun heinäpellolla koko päivän auringossa joudut olemaan. Tummeli haisi silloin kyllä niin pahalle etten olisi sitä maksustakaan naamaani levitellyt. Ryppyjä on ja varsinkin vasemmassa poskessa! Autolla ajaessa nääs vasen poski on aina ikkunan puolella, ellei ratti ole ns. väärällä puolelle, kuten postin laatikkojakelussa toimivat autot usein ovat. 

Muistan ihan sieltä lapsuudesta äidillä olleen Glyseriiniä pienessä pullossa ja sitä sisältävää  voidetta jonka nimen kohdalla nyt tulikin oikosulku. Näen sen tuubin silmissäni, keltainen ja nimi, mutta mikä? 

Ruusuvesipullokin hänellä oli, mutta enhän minä kakara tajunnut silloin mihin niitä käytetään. Valkovaseliinikin koneisiin ja saranoihin, nyt huuliinkin.

Kaikki voiteet eivät ole iholle terveellisiäkään, kukin makunsa ja tyyppinsä mukaan.

Taiteilijoilla ja maalareilla on kautta aikojen ollut mitä moninaisempia vaaroja maaleissa. Fosfori loistaa pimeässä, mutta onko sen käsitteleminen vaaratonta?

Kun kävimme keväällä hiomassa kerhon veneen pohjaa se myrkkymaalien ja levän pöly ilmassa tunki kaikkiin reikkiin ja iho oli kuin maalattu urakan loputtua. Suussa rahisi ja räkäkin oli vihreää.

Voi hemmetti, ei silloin osattu itseänsä suojata.

Netissä muistin joskus lukeneeni Säteilevästä kauneudesta ja löytyihän se teksti.

Kun sivut ovat julkiset, uskallan laittaa linkin:

http://teknokekko.vuodatus.net/lue/2007/09/1918-sateilevaa-kauneutta

Ettei se kauneudenhoito ole ollut vaaratonta, mutta ei silloin entisaikaan ainakaan "tissi puhjennut", kuten nykyisin voi käydä.

Pienirintainen haluaa isot, meikäläinen luopuisi osasta, mutta kun sekään ei ole vaaratonta, leikata pitää ja se on turhaa.

Pitää vain hokea itsellensä; Kanna valittamatta se mitä olet saanut, en tiedä koskeeko tuo muutakin kuin reppuun saatuja eväitä.

Taikinaa syömällä saa suuret tissit ja kun niitä muistaa hieroa, riittäisköhän kauneudenhoito ohjeeksi pienirintaiselle, kun minulla ei ole tissinhierojaa ja siitä huolimatta painavat olkapäitä nuo liivin olkaimet ihan liikaa. Pitääkö laihduttaa, nahkat ei oikeastaan sitten enää mitään paina!

Väreistä naisen vartaloon, kauneuteen ja vaivoihin. Onneksi en ole ajatellut tänään muita oireita.

Kevään iloja ja oloja.

Kevättä pukkaa.

Oli niin hieno päivä, että jäi imurikin keskelle lattiaa päivällä, eikä ollut mihinkään siitä siirtynyt kun palasin kotiin.
En voi kyllä kehua kovin keväisellä mielellä, vaikka valo lisääntyy pimeyttä riittää.
Peiliin katsoessa tuntuu juonteet suupielissä syventyneen ja vaaka kertoo lihomisen ilosta. Hyvä se on kun ruoka maittaa, sanotan lapsille, mutta nyt puhutaan, että lapset ovat liian lihavia ja nyt ollaan huolestuneita lihavien lasten liian varhaisesta aikuistumisesta. Voi hyvä hyssäys. Toinen lapsi on iso, toinen pieni, pituuskavua joko lisätään tai hillitään lääkkeillä.
Miksi ihmisiä pitää alkaa muokkaamaan jonkin muka kasvukäyrän mukaan, antaa kasvaa vapaasti ja aina on ollut pieniäkin ihmisiä.
Ihmisestä tehdään kuin kukkaruukusta lasin puhaltaja, toistensa kopioita, joillain virheillä, mutta pyrkien samaan lopputulokseen. Se on sitä tasapäistämistä. Pitkältä pois ja lyhyeen lisää, kuin hölmöläisen peiton jatkaminen.

Ei tullut valinnasta valmista tänään. Vaikea on, kovin vaikea ja kunhan nyt maanantaihin asti mietin ja piirrän mielessäni uusia kuvia näkemien totuuksien tilalle, ehkä tämä tästä valkenee. Asia on klaari, päätös kuin tyhjä laari, ei yhtään kultajyvää tallessa.

Nyt pitäisi oikein repäistä iloa elämään, mutta mistä revit kun tuntuu olevan eväät syöty. Pitäisikö rakastua? Sanovat rakastuneena selviävän mistä tahansa, paitsi krapula on sairastettava yhdessä. Minulle ei tule edes krapulaa, eikä ole kaveria sitä hankkimaankaan, kukaan tuttavistani ei ole juoppo, vai pitääkö olla juoppo sairastaessaan krapulaa? Eikös ne sellaisetkin saa seuraavan aamun päänsärkyä jotka harvoin ottavat, niin olen kuvitellut, mutta eipä ole kokeilun asteelle tullut mentyä.
Kyllä, kyllä, katselin vierestä kun mies sitä tautia sairasti, rakastin ja yritin aina sairastaa kaverina, silittelin päätä ja joskus ihan taputtelinkin.

Että siitä vain kevättä kohti, ensi viikolla tulee kylmää.
Aurinko sulattelee noita lumia ja pian se on ruoho vihreämpää toisen pihalla, vai onko?
Sen näkee kun kulkee, eikä ole aitojakaan yli hypittäviksi.

Näkemättömät viestit, omaa tohelointiakin.

Sähköpostien ihmeelliset tiet, mistä noita mainoksia riittää?

Minulle kuten varmasti monelle muullekin sp käyttäjälle tapahtuu omituisia piiloleikkejä viestien kanssa.
Pitäisi olla vain yksi sp osoite, mutta suosituksien mukaan kaikelle ns. virattomalle postille pitää olla oma osoitteensa, koska sellaiseen laatikkoon tulvii esim, kaikkiin kilpailuihin vastaamisesta jälkiseurauksena olevat mainokset ja muut julkaisut jotka vain täyttävät laatikon.

Ohjeiden mukaan avasin sp laatikon gmailiin, kuten sen ihka ensimmäisenikin aikoinaan kun olin vielä soneran asiakas ja se oli omalla nimellä oleva virallinen sp osoite.
Kun en ole Soneran asiakas, ei ole enää sitä sp osoitetta, mutta sekaannuksia sekaantumisien jälkeen on taas ollut. En ikinä liity mihinkään ohjelmaan josta tulvii kyselyjä, kaavalleita, arviointeja, arvioitavaa jne. sekalaista vietiä joita en ole enää jaksanut edes avata. Sinne sekaan on jäänyt sellaistakin minkä olisi halunnut säilyttää, eli vastata, mutta jonnekin on viesti kadonnut, tai olen vastannut niin etten itsekään tiedä. En kyllä vielä niin huonomuistinen ole tietääkseni, sekoilen ihan muutenkin, kuin koko ikäni, kaksi asiaa meneillään, kolmas jo mielessä.
Ihmissuhteissani olen uskollinen, muuta asiat jakautuvat kuin joen virtaama virran keskellä olevan saaren kahta puolta.

Harmittaa niin peevelisti.
Nyt kun ei ole tullut niitä vaatimusviestejä, haluaisin pysyä kärryillä muun postin kanssa.
RCI tarjoaa yhden loman ostajalle yhden ilmaisen loman. Sekin viesti jäi lukematta, mutta sisko lähetti kopion omasta viestistänäs; Oletko sanut tämän jne.

Sama  juttu puhelimen kanssa. Minä kun en kirjoittele tekstiviestejä, saan kyllä tarjousviestejä DNA:lta ja muilta firmoilta joille olen abtanut luvan lähettää mainoksia ja ilmoituksia. Joskus vilkaisen jos sattuu korviin kuulumaan puhelimesta kilahdus viestin saapumisesta, mutta tuo vanha Nokialainen kun ei aina edes muista kertoa viestin saapuneen, vaikka eilen, jää senkin lukeminen sattuman varaan. Puheluihin yritän vastata, niin... vastaan jos nyt soitat, sanoo laulukin.

Kaikki eivät vastaa, soitin tuossa siskollekin, mutta kun imuri huutaa, ei kuule, soitin uudelleen, aina pitää tietää mikä on kun ei vastaa, vaikka ei muuta asiaa olisikaan.
Toiseenkin numeroon soitin, no, ei vastaa...
Mitäpä tekis, poistan käytöstä turhat sp. laatikot, riittäköön yksi, roskapostisuodatin palvelkoon.
Sekään ei toimi. Ilmoitin Tori.fi;n sivulla talon myynnistä. Eräs kyseli miksi en ole vastannut, no, se hänen lähettämänsä kysely oli roskapostien joukossa, vaikka Tori.fi oli sallittujen lähettäjien luettelossa.
 Talo meni kaupaksi, paljon muutakin, ja vielä riittää Tori.fiN sivuille tarjottavaa, vielä on huuhollissa paljon liikaa tavaraa.
Toivon mukaan löydän viestit joihin haluan vastata.

Koko elämä realitynä.

Radion kuuntelusta on tullut tapa.
Keittiössä avaan radion heti aamulla, oikeastaan jo aamuyöllä.
Tänään naistoimittaja otti esille noita telkkariohjelmia, koska koko ihmisen elämänkaaresta saadaan televisioon tositelkkari ohjelmia joissa ihmiset näyttelevät itseään, tai ohjelman sanotaan perustuvan tositapahtumiin, jos näyttelijät esittävät tapahtumien kulkua.
.
On Sinkkulaivasta alttarille ja kuolemalla on monet kasvot. Kaikkea siltä väliltä, hääpuvuista odottavien äitien opettamiseen ja synnytyksiin.
Mikä siinä, jos ohjelmat nyt katsojia kiinnostavat, en ole oikein noiden BB talon kaltaisten ohjelmien ihailijakerhossa, en katso, koska vuosia sitten yksi sattumalta katsomani muutaman minuutin jakso riitti kertomaan mistä ohjelmassa on kyse. Kaikella on omat ihailijansa. Toimittaja kommentoi asioita ja ohjelmia enemmänkin, Teki saman havainnon kanssani, ihan liikaa ohjelmia sinkkuudesta häihin ja lopulta ollaan eroamassa siitä ihanasta ihmisestä joka tuntui heti omalta!
Tämä viimeisin alttaritreffi ohjelma onnistui kahden parin kohdalla, mutta voiko ihmisiä pariuttaa jonkin säännön mukaan? Viisi viikkoa on sittenkin lyhyt aika ventovieraille ihmisille tutustumisajaksi, elleivät ihmiset ole todella kypsiä ja valmiita ottamaan riskejä.
Kun olet syönyt tynnyrillisen suolaa yhdessä toisen ihmisen kanssa, silloin tunnette toisenne, sanoivat vanhat ihmiset jotka olivat olleet avioliitossa jo puoli vuosisataa, mutta sittenkin vielä toisesta löytyi uusia piirteitä.
Kukapa meitä perin pohjin tuntee, tuskin itsekään.

Juuri eilen otin kantaa noihin erilaisiin tapoihin nettiyhteyksissä, Sokkotreffeillä olen kerran ollut, eli Ullanlinnan rannassa tapasin erään keskustelukumppanin juhannuskokolla ja leivoskahveilla.
Kyseisessä tapauksessa ei ollutkaan kyse pariutumiseen liittyvä asia, mutta sokkotreffit on siis koettu.

Sinkkuja on paljon, mutta sattuvatko oikeat sinkut kohtaamaan toisensa?
Sain muutamia vuosia sitten eräällä matkalla erään sinkun toiminnasta ihan tarpeekseni. Hän oli jollain sinkkumatkalla, minä ihan tavallisena reissaajana ihan yksin. Tuo mies oli kuin illimato. Yritti hotellissakin päästä yöksi huoneeseeni; "Mahtuuhan sinne kun olet yksin!"
Vaan ei mahtunut, ei sänkyyn eikä nojatuoliin. Liiallisen innokkuutensa vuoksi hän oli kuin metsästäjä saaliin perässä, mutta en ole mikään helppo saalis, sen hän varmasti tuli tietämään.
Että joidenkin toiminta on aktiivista, eihän siinä mitään pahaa ole, jos molemmilla on kiinnostusta,

Tänään yritän saada jotain selvyyttä erääseen asiaan joka on ihan kuin vireillä, mutta en osaa ennustaa mitä sen suhteen tekisin, en ennen kuin tutustun asiaan ja siihen liittyviin muihin seikkoihin jotka ovat sittenkin tärkeitä tulevissa päivissä. Niin, missä olisi se kristallipallo josta tulevaan voisi heijastaa kuvia. Raha on aina tärkeää, sai sen mistä ja kuinka tahansa, kunhan toiminta ei ole rikollista.
On pakko vain odottaa iltaan. Olen illalla viisaampi, tai sitten tyhmyys on vain tiivistynyt.

Me ja netti.

Mökki tyhjäksi, viranomaiset asialle.
Moni muukin kuin minä joutuvat samaan tilanteeseen, mutta lakikin on olemassa.

Facebook salakuuntelee puhelimia ja lähettää sinulle mainoksia. Eilen havaitsin noitakin uutisia.
Olenkohan minä anonut jostain pikavippiä, kun joka aamu ensimmäisenä aukeaa sähköposti jossa tarjotaam jos jonkin sortin velkaa tai vempelettä. Netissä en tee ostoksiakaan, saati vippaa rahaa, en netistä enkä toivottavasti pankistakaan.
Viagraa en tarvitse, lehtiä en tilaa, matkoihin ei ole suurta kiinnostusta, auto minulla on ja ruokaa saa kaupoista.
Tuleehan noita mainoksia mitä kummallisimmilta tahoilta. Treffiseuraa, tasokasta ja hyvää tarjotaan ja olet jopa saanut viisi viestiäkin joltain treffipalstalta, vaikka en tiennyt niiden olemassaolostakaan.
Jos joskus olet kirjannut itsesi johonkin, ei pääse irti ei millään, aina jokin tieto jossain on tallella ja putkahtaa esiin milloin missäkin yhteydessä.
Tämä Windows on tietojen jakelupaikka. Kun Hotmail on samassa nipussa, saat olla siinä nipussa jos olet joskus jo  jne.... ja helvetillistä harmia kaiken kaikkiaan.

Taitaisi olla helpompi muuttaa henkilöllisyys kuin poistaa henkilötiedot jostain rekistereistä joissa ei halua olla mukana!!

Iltasanomien kolumnista juuri luin samasta aiheesta.
Tämä tietoyhteiskunta seuraa meitä kuin salapoliisi. Mitään et tee niin, etteikö jokin taho tietosi ja toimintosi jonnekin tallenna.
Kirkonkirjat ja maakirja olivat entiajan ihmisten rekisteri, ellei ollut kunnan holhokki tai rikollinen. Syytinkiläiset, rengit ja piiat kirjattiin jos oli tunnollinen tilan omistaja.

Ei voi mitään. Yhä enemmän on nettiin turvauduttava jos haluaa seurata aikaa ja tiedonvälitystä.
Jos Ylekin siirtää radiotoimintansa nettiin, on siinä moni mummo ja vaari vielä pitkään jonkun muun ihmisen jakaman tiedon varassa, heillä ei ole tietokonetta, eikä varsinkaan tietoa ja taitoa käyttää niitä.
En varmasti ole väärässä jos sanon, että yhä enmmän meistä kerättyjä tietoja väärinkäytetään, kun kaikki tietomme ovat kuin kirjaston luetteloissa kirjat, nimen ja numeron osoittamassa järjestyksessä ja kuka menee takuuseen siitä, että meidän tietomme säilyvät vain meidän käytössämme, tai ettei niitä joku tietosulkuja joku murtaisi. Me olemme kuin muurahaiset tiskipöydällä, tarkan katseen alla ettei yksikään livahda piiloon ja siitä huolimatta joku pääsee tuhotöihin.

Voi hyvä isä ja äiti lisäksi.
Mihin tämä maailma on menossa?
Kansantalous on kuralla, yksityisillä ihmisllä on huoli tulevaisuudesta ja vanhukset tuntevat turvattomuutta, hoitajia ei ole, kenelläkään ei ole aikaa kuunnella kansan ääntä.
Se jonka pöydältä on aina riittänyt ruokaa roskiin, ei tiedä mitä on nälkä

Viha ja rakkaus.

Niin moni kohtaamani ihminen on antanut elämääni uutta valoa, usein juuri silloin kun oma huominen on tuntunut valottomalta, joku ystävällinen sana on antanut voimaa, kantanut uuteen ajatukseen, uuteen päivään. Kuin kirkas tähden pilkahdus öisellä taivaalla, loistanut ja mennyt taas palatakseen sopivana hetkenä uudelleen, tai antanut muistojen kautta säteitä menneisyydestä. Rakkaan ystävän jättämä lämpö lämmittää aikojenkin takaa. Sitä merkittävämpää, mitä vaikeampaan hetkeeni hän on lähelleni saapunut. 

Elämässäni oli vuosia jolloin tuntui kuin kukaan ei olisi minua tarvinnut, kuin koko elämäni merkitys olisi puhallettu pois. 

Silloin ohitin kaikki sellaisetkin asiat  joilla olisi siinä hetkessä ollut suuri merkitys, joista olisin saanut lämpöä  ja voimaa jota etsin, kaipasin. ja en kuitenkaan löytänyt vaikka moni ystävä oli lähellä, valmiina tarttumaan käteeni,  nostamaan ja tukemaan, olemaan valona pimeällä taivaallani.

Samalla kuitenkin olen kohdannut heitäkin joiden huomiseen vaikuttavat ikävät eilisen muistot. 

Heitä, joilla on vaikeaa paljastaa omia ajatuksiansa, he ovat kuin lukinneet itsensä, heitä ei pääse lähelle, he eivät luota keneenkään ja heidän kanssa jutellessa muistan omia tummia vuosiani.

 Muistan kuinka pakenin omia ajatuksiani joista ei voinut puhua kenenkään kanssa. Nyt tähtitaivasta katsoessani ajattelin että silloin ihminen on kuin tähti taivaalla, loistaa aikansa ja sammuu  kunnes jokin ihmeellinen voima saa loisteen palaamaan.

Kun oppii luottamaan muihin, löytää itsensä. Minussakin on rohkeutta olla oma itseni, riisua mieleni alasti, myöntää ettei kaikki tämän elämän kokemukset ja kohtaamiset ole olleet merkityksettömiä.

Joku on jättänyt lähtemättömän jäljen, joku oli kuin tuuli joka meni ohi nostaen pölyn tielle.

On ihmisiä joiden mielipiteillä on oma tarkoituksensa. He haluavat muuttaa toisen mielipidettä mukailemaan omaansa ja ellei se onnistu on piru irti. Sellaista piruntanssia olen joutunut sietämään, mutta sellaiset olen myös oppinut ohittamaan, koska sellaisella ihmisellä on oma helvettinsä koettavana ja se avautuu jossain vaiheessa tuskallisena takautumana. Isien pahat teot jne. mutta omista teoistaan kukin on itse vastuussa.

Kun tuttava aikoinaan sairastui vakavasti, hän kysyi mitä pahaa on tehnyt saadakseen tämän taudin.

Tapasin hänet jossain vaiheessa karsimassa tuulen kaatamia puita. 

Istuimme kaatuneelle rungolle ja juttelimme niitä näitä. Syntyi siinä sitten sellainen sanaton hetki. Tuntui ettei ollut kummallakaan sanoja toisillensa.

Hän kuitenkin alkoi puhumaan sairaudesta ja totesi ettei mitään ole tehtävissä, mutta kyllä hän on moneen kertaan ennättänyt miettiä mitä on tehnyt ja mitä jättänyt tekemättä omissa valinnoissaan.

Hänellä oli muutamia asioita vielä haaveena, jos jaksan, hän sanoi.

Yksi asia hänellä oli jonka kanssa hän sanoi painineensa näinä kuukausina. Hän vihasi omaa isäänsä eikä koskaan pyytänyt anteeksi sitä, että oli sanonut pahasti viimeisen kerran isän tavattuaan.

Nyt minä kiittäisin isää ja pyytäisin anteeksi, tekisin mitä tahansa saadakseni ottaa isä syliini ja pyytää anteeksi, mutta kun isää ei enää ole, hän kyynel silmissä tilitti katumustaan. Koska en

 ollut hänen isäänsä tavannut, en hänekään elämästänsä kovin tarkoin tiennyt koska olimme tutustuneet yhteisten tuttavien kautta, en voinut ottaa kantaa tapahtumiin. Hän sanoikin, ettei mikään enää korjaa asioita, mutta se asia on hänen helvettinsä loppuun asti.

Samana syksynä sitten hänen matkansa päättyi, hänen maanpäälinen helvettinsä oli kärsitty ja kuten hän oli sanonut; " Kaikki minkä teit ja jätit tekemättä, on kerran laitettava vaakaan ja katsottava syyn ja seurauksen painoero."

Kyllä se taitaa ihan jokaisella olla helvetti ja taivas omissa valinnoissa.

Niin makaat kuin petaat.

On asioita joita muistaa ja muistelee ilolla ja rakkaudella, mutta toisaalta kokemuksia joihin on liittynyt pelkkää pahaa mieltä, ei niitäkään noin vain pyyhitä pois muistoista.

Eletty elämä on piirtänyt lähtemättömät jälkensä jokaiseen ihmiseen. Viha ja kirous seuraavat toisiaan kiitoksen ja rakkauden rinnalla. Antaako elämä mitään anteeksi?

Euron takista vitonen.

Muuttaako koulutus meitä ja kuinka paljon?
Ruotsinkielen oppimispakko säilyi kouluissamme, kyllä aina on sanottu, että ruotsin oppiminen auttaa oppimaan englantia ja muita kieliä, siitä saa pohjan jolle on hyvä rakentaa.

Joskus eräs tuttava sanoi, että meidän ystävämme ovat niin eri piireistä.
Tarkoittiko hän ja mitä tarkoitti, minusta juuri sitä, että minä kun en ole kouluja käynyt, en voi liittyä hänen tuttaviensa joukkoon.
No, kukin pitäköön ystävänsä, minulla on vara jakaa omani.
En muutenkaan ymmärrä mitä tarkoitetaan kun sanotaan jonkun ihmisen olevan kouluttamaton, vaikka hän tekee ihan samaa työtä kuin se kouluja käynytkin, ellei joku tutkinto ole työn edellytys, ehdoton alin vaatimus.
Karjakoita koulutettiin aikoinaan ihan harjoittelun ja työssä oppimisenkin kautta, mutta koulun kautta.
Minä jouduin menemään navettaan heti kun sormet ylettyivät nisän ympäri ja lypsyjakkaralta jalat maahan. Hoidin sittemmin isoakin karjaa ilman mitään karjakkokoulun tutkintoa, hyvin selvisin ja työtstäni kiitettiin, mutta sehän on fyysistä työtä, ei kynän pyörittämistä paperilla. Ei sitä oppineiston parissa arvosteta!
Kun tässä sitten eräässä elämän vaiheessa olin minäkin koulutuksessa, tuli puheeksi opettajien kanssa millaisia todistuksia meillä oli kansakoulusta, koska meistä suurin osa oli sen ikäkauden ihmisiä, ettei monikaan ollut oppikoulun ovea edes avannut. Meillä kun oli sekä matematiikka, että muita kirjallisia aineita oppimäärässämme sen hetkisessä koulutusohjelmassamme. Ei minua hävettänyt kertoa päästötodistukseni keskiarvoa, se oli ja on 9,81. Siihenkin vaikutti alakoulun opettajan antana käsityönumero joka todellakaan ei kertonut taidoistani, vaan opettajan suhtautumisesta vanhempiini ja minun taitoihini. Oman tytön piti olla parempi, kun ei muutoin, niin numeroilla.
Ei se minun käsillätekemiseeni ole koskaan vaikuttanut, keskiarvoon kuitenkin.

Koskaan minulle ei ihmissuhteissa ole tullut mieleenikään verrata koulutetun ja kouluttamattoman ihmisen arvoa toisiinsa. Olen voinut ystävystyä herran ja narrin kanssa, viihtynyt kokin ja piian seurassa, vaikka syönyt penkiltäkin. Kissat ja koirat tulevat aina tutustumaan minuun. Sekin taitaa olla merkki siitä, ettei ole väliä kenen kanssa juttelen ja kenen niskaa silittelen.

Ulvilassa olin hetken hoitamassa erään perheen kahta pientä lasta, äiti oli kotitalousopettajana lähikoululla. Laitoin päivisin ruoat jopa sille salaojitusta tehneelle työporukalle joka viipyi viikon talon peltoja salaojittaen. Emäntä kyllä oli oppinut ja tiesi mistä puhui, mutta joskus oli ihan käytännön juttuja joita olin kotona oppinut ja ihmettelin kuinka tuo emäntä noin tekee, äiti ja mummo tekivät toisin.
Kyllä me, eri ikäiset, piika ja emäntä, opimme toinen toisiltammekin ja olen ikuisesti kiitollinen etten ole mitään annettaua ja kohdalleni sattunutta työtä jättänyt tekemättä, ainakin kokeillut ja sitten opetellut, vaikka taitavaksi ei aina taitoni riitä, jotain teen asian hyväksi ja osaan pyytää apua kun en itse osaa.

Nyt kouluttaudutaan sosiaalialan tehtäviin, lähihoitaja koulutukseen menee moni, koska sillä alalla on työtä tarjolla, mutta ala on kyllä vaativaa, henkisesti pitää olla vahva persoona, koska hoidettavat ovat laidasta laitaan. Työ vaatii paitsi voimia, myös asennetta. Siinä tyässä pitää olla sydän mukana, eikä palkkauskaan ole päätä huimaavaa.

Sairaanhoitajat, kodinhoitajat ja nyt lähihoitajat tekevät arvokasta työtä. Se ei aina ole helppoa, ei varsinkaan kun ainainen kiire pakkaa päälle ja asiakkaille/ potilaille ei jää tarpeeksi aikaa.
Ylimielisyys ei sovi noihin ammatteihin, vaikka sellaisella luonteella ei sovi muuhunkaan ammattiin.
Liikenteessä moni ylimielisesti muihin suhtautuva on huomannut olevansa ennen pitkää kolarialtis ja muut tietävät sellaisen ihmisen olvan peräti vaarallinen tuolla liikenteessä mukana ollen.

Ylimielisyys, muiden aliarvioiminen ja suoranainen loukkaus on joka taholla äärimmäisen rumaa toimintaa.
Ellei ole hyvää sanottavaa, tai ellei osaa huonoa sanomistaan pukea ystävälliseen muotoon, kannattaa olla hiljaa. Siitä nähdään esimerkkejä joka päivä tuolla nettimaailmassa.
Ihmisiä nimitellään, arvostellaan ja arvioidaan kun vanhaa tavaraa kirpputorilla.
Kirpputorimyyjätkin saavat huijarin nimen, vaikka kauppa on ihan vapaaehtosita ja perustuu tarjoukseen ja sen hyväksymiseen.
Kun minä maksan euron takista vitosen, syy on minun, ei myyjän, jos hinta alkaa harmittamaan.

Kansainvälinen naistenpäivä.

Naistenpäivä.
Minusta kun naisten ja miesten päiviä ovat ihan kaikki päivät.

Kansainvälinen Naistenpäivä sitten sanookin enemmän.
Sen perustamiselle oli perusteet kansainväliset, eli tavoitella samoja  oikeuksia naisille kaikkialla, niin poliittisesti kuin opetuksellisestikin.

Meillä tämä päivä on ruusujen jakelu päivä.
En tiedä ansainneeni ruusua enkä orvokkia pelkästään sillä, että olen nainen. Siksi en ole mennyt kukkienjakeluun saamaan omaani.
Naistakin pitää arvostaa työssä ja kotona jokaisena päivänä, jokaisen tehtävän ja velvollisuuden äärellä.
Äitienpäivä on eri asia, silloin lapset voivat osoittaa rakkautensa ja kiitollisuutensa äideille ja mummoille, mutta siinäkin on omat haittansa. Nykyperheissä on isiä ja isien lapsia, sitten vielä uuden äidin kanssa yhteisiä ja uuden äidin omia. Kyllä siinä joku " äidittömäksi itsensä tunteva" tuntee olevansa osaton onnesta ja onnen jakamisesta jopa äitienpäivänä. Moni isä on yksinhuoltaja.
Ehyen perheen lapsena kasvaneena en osaa edes mielikuvina kuvitella kuinka äitienpäivä vaikuttaa eronneen perheen lapseen joka on menettänyt yhteytensä omaan äitiinsä.

Vaikka, eihän lapsi aina edes tunnusta äitiänsä, niinkin kun on tässä elämässä, vaikka toisaalta adoptoitu lapsi etsii aikuistuttuaan omia biologisia vanhempiansa.
Joskus olis kyllä permpi sanoa, ei sun isäs ole isäs, vaikka luulee niin! Sekin kun tuppaa olemaan totta!

Eli ei tämä päivä eilistä kummempi.
Kaurapuuroa aamupalaksi ja kakkukahveja juovat ihan muut naiset. Kuohuvia juomiakaan ei lasissani.
Kun en vain ymmärrä miksi niitä ruusuihin tuhlattuja rahoja eivät yritykset ohjaa kehitysmaiden naisille?

Voimavarat.

On ihan uusia ovia taas raollaan, pitää vain tarkkaan harkita mitkä niistä avaa, mitkä jättää ihan auki.

Mietityttää tämän elämän arvoituksellisuus.
Äiti joka on pitänyt leskenä huolta kehitysvammaisista lapsistansa sairastuu vakavasti, monen jo koetun vakavan sairauden läpikäytyään, osittain liikuntakyvyttömänäkin.
Vaatii todella paljon  voimavaroja hyväksyä tilanne, hoitaa ei voida.
Mikä mummomahti olisi valmiina auttamaan, onko sellaista olemassakaan?

Kun puheenaiheena on viime aikoina ollut Sote, eikä siitä sitten mitään valmista tullut, olisiko siihen suunnitteluun käytetyillä varoilla ollut tärkeämpiä reikiä?
Moni asia vammaisten ja vanhojen hoidossa ja palveluissa kaipaa lisää rahaa ja ihmisiä. Rahaa ei ole, eikä vapaaehtoistenkaan apua kaikkialla edes hyväksytä. Et voi tuosta noin vain marssia palvelutaloon ja sanoa tulleesi auttamaan! Ei se niin saa edes olla, mutta apua pitää osata ottaa oikealla tavalla vastaan laitoksissakin. Ei minun omaisiani ole missään sijoitettuna, ei hoitoa vailla, mutta minulla olisi aikaa auttaa muita.
 Noita auttamisen ovia ei ole avoinna, mutta odotellaan, jos jostain ilmenisi mielenkiintoista tekemistä.
Alkulausen tarkoittamia mahdollisuuksia aion todella tarkastella ja punnita mitä teen ja minkä jätän väliin. Omia voimavaroja se kysyy, kulkee mihin suuntaan tahansa.

Kuin olisin siellä jo ollut.

Tämän talven aikan on useamminkin uutisoitu kuinka maahan ilmestyy syviä kuoppia, aukkoja; kuin tyhjästä.
Onhan niitä selitetty, viimeisin josta luin, oli Helsingistä. Reikiä ilmestyy kun vesi syö hiekkaa tien pohjista.

On minulla oman korpifilosofin miettein muitakin päätelmiä ja oletuksia, mutta niistä ei nyt tässä ole aihetta tämän enenpää.
Tuli eilen uutista lukiessani mieleen sellainen näky joka jo lapsena jäi mieleeni ja joka ei ollut uni, vaan erään kuumekauden ja sen ihmeellisen jalattoman kevään aikana, kun jouduin olemaan koulusta pois ja tekemään tehtävät kotona.
Olimme muuttaneet uuteen kotiin, joka ei ollut uusi, vaan Vähäkankaalla oli purettu vanha hirsimökki, jonka hirsistä sitten meille uusi koti kasattiin. Välikattoon eristeeksi sammalia, joka niidenkin repiminen sieltä äidin kotitilan metsästä on jäänyt lähtemättömänä muistona mieleeni. Missäs lapset jos ei työssä?

Muistan kuinka opettaja kävi kyselemässä milloin tulen kouluun. Hän toi laskutehtäviä ja muita läksyjä, olinhan vasta alakoululainen, joten mitään historiaa en vielä opetellut.
Opettaja puhui äidin kanssa jotain politikoista ja Helsingistä, uutisista oli kuullut jne. Juho Kusti Paasikivi oli presidenttinä ja hänestä opettaja siinä Helsingin kuulumisten lomassa jotain merkittävää mainitsi, puhui siinä myös presidentti Kyösti Kalliosta joka oli naapuripitäjän miehiä, kuoli joulukuussa 1940.

Äitikin siitä sitten jonnekin lähti asioille, minä istuin kammarin päätyikkunan luona, katselin mantielle ja näin näyn joka ei milloinkaan ole hävinnyt mielestäni. Tietenkin sota ja sen vaikutukset lapsen mielessä juttuja kuulemalla olivat jättäneet jonkin mielikuvan, mutta en ollut koskaan oman muistini mukaan katsellut mitään pommituskuvia Helsingistä, vaikka myöhemmin niitäkin olen usein tutkinut ja katsellut.

Näin kuinka isojen kivitalojen vierellä katu vajosi vajoamistaan, matala vaalea talo huojui, mutta jäi kuopan reunalle. Niiden korkeiden kivitalojen seiniin ilmestyi halkeamia, kiveä ja pölyä lensi ilmassa. Pian paikalla oli suuri kuoppa jonka pohjaa ei näkynyt. Oli yksi puu, paju, joka siihen jäi kuin ilkkumaan muiden katoamiselle.  ( tuo paju on myöhemmin myrskyn repimänä kaadettu, mutta kanto on suojattu aidalla.) Joku on kasvattanut jäljelle jääneestä oksasta uuden pajun, missä lienee.

Kun sitten menin ensimmäisen kerran Helsinkiin. Kävelin Rautatieasemalta Mannerheimintielle, katsoin Lasipalatsia, siirsin katsettani kohti eduskuntataloa ja samassa silmänräpäyksessä tiesin nähneeni tuon saman paikan silloin -40 luvulla. Juuri tuo vaalea rakennus, Lasipalatsi, ja nuo seuraavan kulman talot, tuo pajukin, kaikki kuin olisin ollut täällä aiemminkin.
Näkyäni en voi selittää, mutta tiesin nähneeni tämän paikan sortuvan.

Nythän paikalla on presidentti Paasikiven mukaan nimikin; Paasikiven aukio ja siinä sijaitsee vuonna 1980 paljastettu muistomerkki jonka nimi on Itä ja Länsi.

Vajoaako tuo aukio joskus pohjattomaan aukkoon? Kukapa tietää mitä siellä maan alla tapahtuu, kun ei aina tiedetä maan päälläkään taphtuvista.

Herkät hetket ja ajan tappaminen.

Heikkoja hetkiä ja hapettomuutta, sanoi mieheni joskus tultuaan pitkältä hiihtolenkiltä.
Vuosaaressa hän usein kiersi samaa lenkkiä kunnes 50 km oli täynnä. Minä luovutin lyhyempään matkamäärään, en olisi pysynyt hänen mukanansa.

Siellä oli niihin aikoihin hyvä purulenkki ja ladut talvella. Hiekkamontun vieressä oli kuulantyöntörinki, Matti valoi sinne betonista oikean alustan, Simolan Seppo kävi työntelemässä kuulaa ja Matilla kun oli pannuhuoneessa punttipenkki, siellä neljä miestä (Veikko Mellunmäestä yksi heistä) hihkui toisilleen, kun kannustivat yhä suurempien painojen nostoon, joko penkistä tai maasta. Kyllä, kyllä, siellä minäkin mukana kuulaa työnsin, mutta pyörähtämistyyliä en oppinut!
Ei ole enää jäljellä työntäsjiä, eikä kai paikkojakaan. Tuossa kuulin ettei Pienen-Villasaarentietä ole kartallakaan. Talot varmasti, ihan tekee mieli ajella katsomaan.
Tuntuu ikävälle kun ajattelee tuotakin miesryhmää. Olivat kuin paita ja peppu monia vuosia, kavereita kaverille, kannustivat toinen toisiaan, niin punttisalilla, kuulatyönnössä kuin hiilimurskaradalla juostessa, tai muissa urheilusuoritteissa. Monipuolisia miehiä kesällä ja talvella kilpailemassa... muutama kaveri tässä mainitsematta niiltä ajoilta jolloin oikeataan liikunta täytti vapaa-ajat, nyt tärkein ajan kulutus tapa on ajantappamista, silloin ei meinannut aika riittää!

Vuosaaren satama tuli silloin tutuksi, ajelin Kasarmintorilta satamaan aamuisin työntekijöitä satamaan ja iltapäivisin pois, vaikka ei se reitti minulla mikään vakireitti ollut, tutuksi tuli. Nyt on satama kokonaan uusittu, sinne ajetaan Kehätietä, pääseeeköhän enää lainkaan samaa tietä kuin aikoinaan.

Niin, heikot hetket ja hapettomuus, ne tulevat jos ovat tullakseen. Hapettomuutta tunnen lenkille lähtiessä ellen muista rauhoittaa vauhtia ja rasitusta heti alussa. Kun ottaa alun rauhallisesti keuhkot osaavat sopeutua hapensaannin tarpeeseen ja pulssikin tasaantuu. Sopivalla vauhdilla välttää hapettomuuden, totesin eilenkin.
Liikkkuminen on ihmiselle luontaisin tapa säilyttää toimintakyky lihaksissa ja nivelissä.
Illalla telkkarissa huomasin keskusteltavan siitä mikä on urheilua, liikkumisesta siinäkin puhe.
Ihmettelin vain kuinka pyykin ripustaminen oli "ehkä" kasaan sopivaa liikuntaa. Onhan se nykyisin kuivuriin laittamista monellakin, mutta on se narulle ripustamistakin ja liikuntaa siinä kuin shakkikin, vaikka ei ole hyväksytty urheiluksi!

Onkohan se nykyisin jo pyydettävä lupa joltain komitealta, jos puhuu urheilu nimikkeellä jostain jota ei ole urheiluksi nimetty?
Leipominenkin on täyttä työtä, liikuntaa parhaimmillaan. Kyllä se ihan urheilusta käy kahdeksan tuntia ylöslyöntiä leipomossa. Sekin työ tuli nuorena opeteltua, leipomo oli kiva työpaikka, sai joka päivä tuoretta leipää, suoraan uunista!

Tänään ei hapettomuutta, eikä heikkoja hetkiä.
Huomasin eräänä päivänä alehyllyn vieressä tuolla kauppakeskuksessa monella olevan heikko hetkensä.  Moni käsi siirsi aletuotteen ostokoriinsa.
Olihan minullakin eilen heikko hetki. Lenkin päätteeksi kävin kaupassa. Puolen kilon voipaketti maksoi  0,99 euroa. Sattuipas, voi oli juuri loppunut jääkaapistani. Sorruin ostamaan yhden paketin!
Heikko hetkeni salli sinihomejuuston ostamisen, herkuttelemista ei itseltänsä voi kieltää.

Avuja ja avuttomuutta.

Monta kertaa ihminen tuntee avuttomuutensa nähdessään ja kokiessaan asioita joille ei voi  mitään, tai ei voi mitenkään toista auttaa. Tietäessään  jonkun vanhan sairaan ihmisen olevan kotinsa vankina turvalukkojen takana, tulee pakosta mieleen tämän yhteiskunnan halu ja voimavarat, mutta mitään ei voi itse asialle.

Pitäisikö meidän luoda sellaisia yksityisiä turvaverkkoja ettei kukaan jäisi yksin siinä vaiheessa kun ei itse jaksa, tai kykene itsestänsä huolehtimaan?
Enemmän kommuuni asumista, liki toisiaan, mutta tuo palveluasuminenkin on nykyisin kuin korttipeli, jos maksat, ehkä voitat, mutta maksamattomat jäävät sivuun.
Varakaskaan ei tietenkään tarvitse olla, koska varattomatkin vanhukset pitää hoitaa. Maksamalla saa palvelut, sanottiin minulle kun kyselin palvelutaloon pääsemisen ehtoja ja maksuja.
Palvelutalo nimike on jotenkin ristiriidassa todellisuuden ja mielikuvan välillä.
Saahan kotiinkin palvelut, kun on vara maksaa!
Kotona et saa ilmaisia palveluja muilta kuin omalta perheeltä ja suvulta, mutta siksi kotihoito onkin yhteiskunnalle niin halpaa, että siihen pitää pyrkiä, vaikka vanhat ja sairaat sitten jäävätkin oman onnensa nojaan suurimmalta osin.

Jos minulla olisi rahaa, ostaisin suuren kerrostalon, remontoisin asunnot niin, että jokainen vois niissä asua,  vanhus tai keski-ikäinen, jos hoivaa ja seuraa tarvitsee ja jo silloin kun ei sitä välttämättä tarvitsekaan, mutta voisi auttaa läsnäolollaan muita asukkaita. Jo pelkkä tietoisuus siitä, että joku välittää ja kurkkaa vaikka ovelta huomenensa toivottaen, ilman että siitäkin veloitetaan.
Ihmisen perunluonne on sellainen, että kaikista ei ole yhteisöasumiseen. En nyt ole viime aikoina lukenut kuinka sen julkisuudessakin olleen yhteisön kävi, jossa oli monen ikäisiä perheitä, mutta en usko sellaisen olevan mahdotonta.

Talo jossa on oma rauha kaikilla, niin halutessaan, mutta olisi mahdollisuus laittaa ruokaa yhdessä, jakaa kustannukset ja auttaa toinen toisiaan, kustannukset eivät olisi ylivoimaisia ja kun ei enää yhteisön apu riitä, silloin haetaan maksullisia palveluja, mutta yhteisö voisi palkata vaikka oman siivoojan joka siivoa kaikki mitä asukkaat eivät jaksa.  Utopiaa, mutta ajatuksia herättävää toivottavasti.

Jossain pari naista (olematta lesboja) on hankkinut ison asunnon  jossa heillä on omia huoneita ja yhteinen keittiö. On omat makuuhuoneet ja vierashuone johon kummankin suku ja tuttavat voivat tulla yöpymäänkin vieraalta paikkakunnalta. Sellaisen asumisen etu on se, että et ole yksin, vaikka asutkin kotona. Siinäkin on omat riskinsä, jää omaishoitajaksi kun toinen ei enää mitään jaksa, mutta silloin onkin aika miettiä taas uutta ratkaisua.

Vanhuus on ilo, mutta ei ole aihetta iloon kun on yksin omien vaivojensa kanssa.
Tuolla taas odotushuoneessa tuli esiin kuinka huonoakin avioliittoa pidetään yllä vain siksi, kun se toinen on sentään joskus kotona ja auttaa jos kaadun lattialle.
Minusta tuo vaatii kyllä henkistä kypsyyttä sanoa, parempi juopon miehen kanssa kuin ihan yksin, tai jossain mielessä ymmärränkin.
Kun on viettänyt ne 55 vuotta saman miehen kanssa, on yhteiset lapset ja suku, on syntynyt side jota on vaikea katkaista. Olipa siinä vastamäkien voittopuolisuus tai ei, kyllä se panee miettimään asioita monelta kantilta. Onhan se tuossa roikkunut, sanoi eräs omasta parisuhteestaan.

Tekisi mieli koota naiset jonkilaiseen "Toriparlamenttiin" miesten tapaan.
Kokoontumaan torille tai kauppakeskukseen puhumaan ja parantamaan maailmaa!
Miehet kokoontuvat MunaMarttoina" tai isuvat kapakassa kaljalasin kanssa puhumassa joko itsekseen tai muille kaljan ystäville. Tuntuu kuin he olisivat löytäneet paremmin kanavia poistaa niitä yksinäisyyden hetkiä joista naiset puhuvat.
Kapakasta mies raahautuu kotiin ja nukahtaa miettimättä onko yksin vai parisuhteessa!
Jotain iloa siitäkin, vai onko sittenkään jos ajattelee terveyttä. Onko se sairas ihminen joka jaksaa tuollaista elämää vuosikaudet, alkoholisteissa on paljon vanhoja miehiä, joskin yhä enemmän myös naisia. Kuinka he jaksavat, kuinka terveys kestää tuollaisen juomisen? Onhan oluessa kaloreita, se kai on ruokaa ja juomaa, mutta se ei ole minun elämääni.

Minkä asian tiimoilla naiset kokoontuvat useimmiten. Se on käsityöt ja Marttakerhot, se on naisten jumppaa tai vesijumppaa, mutta miksi niistä on karsittu miehet pois?
Yhteisiäkin sukupuolten välisiä harrasteita ja kokoontumisia pitäisi olla muutakin kuin eläkeläisten kerhot ja päivätanssit!

Huudan heidän puoleensa jolla on tiedotuskanavia ja mahdollisuuksia järjestää enemmän yhteistä ja enemmän yksityistä. Yhteisöissä on voimaa, mutta perheyhteisökään ei aina ole se oikea vaihtoehto, sieltäkin loppuvat voimat ja taidot. Kotihoitajille lisää palkkaa ja lisää vapaata, kun yhteiskunta vain vähent'' ja v'hent'' mahdoööisuutta hyvään laitoshoitoon johon kaikilla olisi varaa.

Jos palvelutalossa vanhus on viikonkin kuolleena lattialla, mikä palvelutalo se on?
Palvelutalossa pitää käydä joka päivä jokaisen asukkaan luona, maksaa hän tai ei siitä palvelusta. Vähimmäisvaatimus käyttää nimikettä Palvelutalo!