Mielikuvia ja muistoja

Kuvitteellinen maailma ei lämmitä, vaikka taivaalla paistaisi kuinka kirkas aurinko, eikä kuu valaise polkua kun astut mielikuvamaailmasta ulos.

Mielikuvilla on kuitenkin hauska rakentaa itsellensä sellainen olotila jossa tuntee olevansa kuin osa satua, tai tarinaa jonka pää roolia ei ole pakko näytellä. Tuleekin usein ajateltua omien ajatusten kaarta. Mistä se tulee ja minne menee? Aina ei ennätä sanoina ajatusten mukana. Varhain lapsuudessa kirjoitin ja voitinkin ns, koulujenvälisessä kilpailussa ensipalkinnon silloin kun olin mukana. Opettaja E. Sorvisto kielsi muita opettajia lähettämästä minua uudelleen mukaan, että muitakin oppilaita saataisiin mukaan kilpailuun. En muista koulullemme muita palkinotosijoituksia saadun. Kannatti olla ylpeä silloin, oli se niin iso asia, saada hopeinen lusikka, joka, valitettavasti on päätynyt lapsuuskodista jonnekin missä se ei minua ilostuta. Muistoissa se on ja tekstikin kai jostain sen paikkakunnan lehden arkistosta löytyy. Pikkuveli teki omasta lehtileikkeestäni sätkän ja poltti sen!! Tämä ei ole mielikuvitusmaailmaa, eikä ollut se kirjoituskaan. Otsikkona oli valintani " Kevään ääniä".

Kaikkea sitä näin aamutuimaan tuleekin mieleen, kun ihan kansakoulusta taas.
Mielikuvien avulla moni ihminen pääsee tavoitteisiinsa. Lentopelkoakin olen kuullut poistettavan mielikuvalennoilla. Lapselle mielikuvien rakentaminen tuo leikkikaverin, mutta joskus puhuttiin kuinka lapsi ei millään voinut uskoa niiden mielikuvien olevan vain mielikuvia ja vuosia hän leikki kaverin kanssa, vaikka oli yksin. Hän jopa puhui ihan eri äänellä kun kaverina kommentoi. Tuo tuntuu jo liian pitkälle menneeltä kuvitelmalta, enkä muista lukeneeni kuinka tuo lopulta päätyi.
Minä elin mielikuvissani monta vuotta, pelkkiä eilisiä, parisuhdetta, rakkautta, arkea ja juhlaa, mutta niiden avulla käsittelin kyllä kokemaani menetystä. Kun nyt luen niitä ajatuksia joita silloin kirjoitin, huomaan kuinka itse olin oma terapeuttini.

Käsittelin kaiken sen kirjoittaen, en voinut puhua surua ulos. Olin lukossa ja aviamena toimi kirjoittaminen kirjeitä ja viestejä joihin ei edes odottanut vastauskirjettä, mutta niitä tuli. Kuten joku tunettu näyttelijä sai merkkejä poisnukkuneelta vaimoltansa, minä löysin niitä mieheni lähettäminä, merkkejä joista tiedä ettei yhteytemme loppunut.
Mielikuvin, tai uskomuksena, haluan olla juuri tällainen hullu, mielikuvitusten vanki aika ajoin.

Suuri painonpudotus.

Katselinpa tässä ihan intensiivisesti tuota ohjelman uusintajaksoa, kotimainen versio, kotimaan tyttöjä nämä joiden paino oli ongelma ja he sinnikkäästi pääsivät kiloistansa.

Kun tässä tahtoo tuo vatsan seutu vain makkaroituvan olisi syytä itsekin taas aloittaa ihan tosi jumppa. Ei se enää tämän ikäisellä saa olla mitään suurten kilojen punnertamista, mutta kuitenkin, hikistä ja hengästyttävää, toistojen lukumäärään perustuvaa, vaikka kevyestikin.

Monella on painon kanssa ongelmia, tai, ei ole ongelmaa, jos ei sitä itse sellaiseksi koe. Minä koen, vaikka kiloja ei ole muiden mielestä liikaa, mutta minä tykkään siitä ihannepainostani jossa tunnen olevani oma itseni ja sopivani vaatteisiini. Hormoonitoiminta saa naiset lihomaan. Mitä sen lihomisen, jos ei ruoalla itse itseään paisuta, kuten minä, yösyöppö, voin, juuston ja leivän rakastaja.
Joka tykkää olla lihava, olkoon, mutta liiat kilot kyllä rasittavat terveyttä.
Mieheni lihoi jalkavaivansa aikana, sai muutaman kilon liikaa ja tarttui heti asiaan kun jalka kesti lenkit ja treenit. Ei se punttien nostokaan ole ainoa autuaaksi tekevä muoto kilojen karistamisessa, mutta se kasvattaa lihasta ja karistaa läskiä. Sanoinkin joskus miehelleni, että lihakset hyväksyn, vaikka käsivarsissa oli niin kovat lihakset, että korvaan sattui kun kainalooon meni, mutta ihraa en. Sitä ei hänessä ollut, sellainen adonis.... no, ne ajat on menneet ja eipä tiedä kuinka olisi jos eläisi. En kuitenkaan usko, että hän koskaan olisi omasta ihannevartalostansa luopunut, ei helpolla. Siksi minua harmittaa kun itse olen jättäytynyt laiskottelemaan. Tässä se taas heräsi taistelumieli, pois makkarat ja jenkkakahvat!

Kun olis kaveri joka jaksaisi reippaan kävelylenkin, ei mitään löntystelyä, vaan marssia jossa koko kroppa saa liikettä, ei vain jalat, ajankuluksi. Sellainen kävely ei vie rasvaa, ei paljon kaloreitakaan, koska kalorien poltto perustuu paljolti sykkeeseen, ihanne syken on yksilöllinen eikä alhaisella sykkeellä ole syytäkään pyrkiä liikunnalla laihtumaan.

Olenhan minä noita käsipainojakin pyrkinyt käyttämään, harva se aamu, ja keppijumppaakin, mutta tehokkuus vaatii säännöllisyyttä. Kyse ei ole mistään kauneusihanteesta, vaan oman kehon hyvinvoinnista ja itsetunnosta kun jotain on asettanut tavoitteekseen. Ensi kesänä tuumaa pienemmät  farkut.

Halaamisen hyödyt.

HALAAMINEN

tuntuu hyvältä

vähentää yksinäisyyttä

auttaa voittamaan pelkoja

vapauttaa tunteista

kohottaa itsetuntoa (Vau!) Hän todella haluaa halata minua!)

ruokkii epäitsekkyyttä (Ei voi olla totta, että oikeastaan haluankin halata tuota mörökölliä)

hidastaa vanhenemista, halailijat säilyvät pitempään nuorena

vähentää ruokahalua: syömme vähemmän kun tunnemme

   olevamme kosketuksen ravitsemia. Sitä paitsi käsillä on

silloin muutakin tekemistä kuin ruuan haaliminen!

HALAAMINEN MYÖS

helpottaa jännitystä ja lihaskireyttä

vähentää unettomuutta

pitää käsivarret - ja hartialihakset kunnossa

on hyvää venytysharjoittelua lyhytkasvuisille

kuin myös kumarrusharjoitus pitkille

tarjoaa hyvää tekevän vaihtoehdon syrjähypyille

antaa terveellisen, turvallisen vaihtoehdon

alkoholille

ja muille päihteille

(parempi halata kuin humaltua!)

vahvistaa fyysistä olemusta

on demokraattista: jokainen voi halata

HALAAMINEN NIIN IKÄÄN

on ekologisesti riskitöntä, ei rasita ympäristöä

säästää energiaa ja lämpöä

ei vaadi mitään erityisvälineitä

ei edellytä erityistä ympäristöä: halata voi missä vain.

kotiovella tai kokoushuoneessa, kirkon eteisessä tai

  jalkapallokentällä

Pajunkissoja

Heiniä, oksia ja pajunkissoja 29.11.-13

Raikasta säätä ja metsän tuoksua, lenkkareiden alla oli liukasta.

Opi tuntemaan itsesi.

Get to know yourself. Know your own failings, passions, and prejudices so you can separate them from what you see. Know also when you actually have thought through to the nature of the thing with which you are dealing and when you are not thinking at all... Knowing yourself and knowing the facts, you can judge whether you can change the situation so it is more to your liking. If you cannot--or if you do not know how to improve on things--then discipline yourself to the adjustments that will be necessary. - Bernard M. Baruch 


  Olen yrittänyt oppia tuntemaan itseni ja hyväksymään puutteeni. 
  Koskaan ei voi sanoa olevansa tyytyväinen näkemäänsä, koska aina voi muuttaa käsityksiänsä, hyväksyä uusia asioita ja oppia siitä mitä muut minusta sanovat. Korjattavaa on kaikessa. Tiedän, mutta en kykene, ei ole työkaluja joilla perisynnit poistaisi, ei kauhaa jolla ajatuksensa sekoittaisi. 
  Intohimot ja tavoitteet ovat ehkä liiankin perusteellisia, mutta en koskaan ole kuvitellutkaan saavuttavani sitä pilveä jonka reunalla haluaisin istua katsellen alas ja nauttien näkemästäni. Haluaisin maalata taulun jossa olisi kaikki elämän värit, haluaisin kasvaa isoksi, kypsyä tästä raakileesta täysin kypsäksi hedelmäksi nautiakseni siitä mitä sain. 
  Ei ole mitään mieltä alkaa vertailemaan itseään muiden rinnalla, meillä ei kaikilla saa olla vain samoja ajatuksia, samoja odotuksia huomisiin, koska kovin yksitoikkoista oli vuorovaikutus ihmisten välillä.
  Minulla on kyllä paha tapa miettiä monia asioita liian pitkään. Kypsytellä niitä, miettiä tapaa jolla asian esittäisin, tai kuinka sen tekisin, mutta toisaalta, voin sanoa hetken mielijohteesta sellaistakin jota myöhemmin on syytä pyytää anteeksi, tai oikaista tarkoitustansa kun muut käsittävät liian ajattelemattomasti laukaistut sanat väärin.
  Kun itse hyväksyy puutteensa jotka tietää, on helppo opetella korjaamaan ne, täydentämään tätä ainoata tietolaariansa oikeilla tiedoilla ja taidoilla. Toinen asia oppiiko sittenkään mitään uutta ja arvokasta.
  Eräs tuttavani sanoi aviopuolisonsa suvusta, ettei hän ole koskaan oppinut siinä seurassa mitään uutta, vaikka kuulua herrassukua puoliso onkin. Illallispöydässä hän ei koskaan oppinut käyttämään oikeaa haarukkaa ja veistä, kun ei tiennyt otetaanko ne ensiksi siitä parin ulko- , vai sisäpuolelta. Konjakkilasia hän ei oppinut pitelemään jalasta ja viinilasinkin hän kahmaisi isoon kouraansa. Suurin hankaluus, pientä mokkakuppia pidellessä hänen pikkusormensa ei taipunut sojottamaan sivuun ja niin tuo pari on entinen pari. Johtuiko tapakulttuurista vai kylmästä vuoteesta, mene tiedä kenenkään intiimejä juttuja.
  Suurissa juhlissa tapakulttuuri punnitaan. Jos istun posket punaisina ja katson mitä muut vieraat tekevät, toivon, että joku tulee ja ohjaa, opettaa tapoja metsäläiselle.
  Hienot suvut ja hienostelu, itsensä kohottaminen muiden yläpuolelle, pahimpia kompastuskiviä taitavat olla suuruudenhullulle elostelijalle, kuin tavallisen elämään tyytyvälle, suvun hienoudesta, tai aateliasta huolimatta. Tunnettu kirjailija kirjoitti minulle kiitoskirjeen 70 vuotisjuhlansa jälkeen. Siinä hän kirjoitti arvokkaita sanoja ystävistä joille on tärkeintä korostaa kuinka hienoja ystäviä omistavat ja kuinka moneen Lions Clubiin kuuluvat, kun sen sijaan voisivat kertoa mitä hyvää ovat elämänsä aikana tehneet. Eihän ihmisen arvostusta nosteta hienoilla ystävillä, itse se arvostus hankitaan kaikessa toiminnassa. En minäkään voi kehua hyvillä teoilla, en hienoilla suvuilla enkä mennä linnoihin kuin kotiini, mutta luulen silti olevani ihan kelvollinen ihminen.

The greatest way to live with honor in this world is to be who we pretend to be. - Socrates

Kiertely, vaan ei ostelu.

Keskusteluja, suunnitelmia, jäsenasioita ja muuta kivaa.
On kiva kierrellä kaupoisa ostamatta mitään. Ei, ostinhan minä sälekaihtimen yhteen ikkunaan ja oveen.
Olihan ne jo, mutta vein ne systerille, nyt on minullakin.
Katselin uutta sohvaa, löysinkin, mutta parempi harkita kuin katua.
Venäjänkielinen CD saa uudet sanat, jos saan vielä muutaman päivän aikaa.  Ei  mikään suora käännös, vaan säveliin sovitettu romanssi. Tahtijakoa vielä sanoituksen kanssa tasattava, sitten lisää asiasta.
Melkoisesti on nyt kirjallista materiaalin samoissa kansioissa, ja kuvia siivottu roskiin oikein urakalla.
Koneen siivousta ja oman pään selvittelyä, materiaalin uudelleen muokkaamista, kuvien tulostamista ja lähettääkin niitä voisi, mutta kun kaikilla kuvia tilanneilla ei ole edes tietokonetta. Ne on vaan tulostettava paperikuviksi.
Yksi Lapin matka on jo musiikin kanssa CD:lle tallennetuna "pienoiselokuvana" kuten Erkki sanoi. Sekin pitäisi kopioida vielä muutamalle DVD:lle ja jakaa tilanneille. Ennättääkö tässä enää ruoka laittamaan? Ei haittaa. Ruisleipää ja voita päälle, ei kaipaa muuta kuin ylähuulen ja puraisun.

Nyt pitää ravintolassa jo tippikin maksaa pankkikortilla.
Taidan maksaa tasarahalla, kun minunkin pitää tulla toimeen sillä minkä saan, mistään lisätöistä ei minulle ainakaan kukaan mitään maksa, mutta en ole pyytänytkään. Kaikkea sitä näkee kun liikkuu muuallakin kuin omassa köökissä.
Ruoka ei maksa paljon, jos harkitsee mitä ostaa, ja käyttää tarjouksia. Niistäkään ei ole mitään hyötyä, jos niiden perässä ajelee pitkin kyliä. Kulut vie hyödyn.

Pamukkalessa kukkii.

Aforismeja kirjoittelin.

Onko intiaani teltassaan onnellinen keräämiensä päänahkojen seurassa? Eikö elävistä olisi enemmän seuraa?

Kun on monta murtajaa ei yksi jää kauan kestä.

Muurin yli on vain kiivettävä tai kierrettävä se,  jos toiselle puolelle haluaa.

Aidanrakentaja jää usein yksin sinne aitaamaansa kehään.

Kun sanoillansa saa toisen iloiseksi, tulee itsellekin hyvä mieli.

Nyrkkiin puristetulla kädellä ei voita rakkautta. 

Vuosina 1998 - 2006 olin melkoisen paljon vain kissani ja koirani seurassa. Naapurissa poikkesin kutsusta, hoidin velvollisuuteni kerhon taloudenhoitajana, kävin kokouksissa, mutta sisimpäni oli tyhjä. Olin tyhjä kuori luiden ympärillä.
Kun osasin astua ulos siitä omasta umpiostani, se oli elämäni tärkein askel, enkä tippaakaan kadu mitään sen jälkeen sanomaani tai tekemääni..
Tänään voin elää, mikään ei ole kuin ennen, eikä minulla ole kaipuuta niihin aikoihin. 
Jossain on vielä tutkimaton loukko, jossain se mielemaisema jonne kaipuuni on kasvattanut linnan joka ei ahdista seinillä eikä katolla, eikä sen linnan portilla ole vartijaa.

Väsyttää.

Elämän arkea.  

Hän istui yksin huoneensa ainoan ikkunan äärellä katsellen ulos tummuvaan iltaan.  Vaaran laella yksittäiset puut piirsivät silhuettinsa tummuvaan taivaan kanteen jolla purjehti harmaita pilviä, koko päivän sataneita, nyt jo kuihtumassa olevia kasteen painavia möykkyjä.

Yksittäisen linnun lento maisemassa sai hänet terästämään katseensa ja tunnistamaan haukan joka sekin etsi iltapalaa hämärtyvästä maisemasta. Paljon ei luonnossa tapahtunut, se ei antanut hänelle virikkeitä, ei herätellyt aisteja tuoksuilla tai kukkien kauneudella, vain sateen kastelema piharuohikko jossa ei erottunut edes polkuja, Kukaan ei pihalla käyskennellyt aikaansa kuluttaen.

Vain pieni jalkojen nurmeen jättämä painautumien ketjumainen vana johti puuvajalle jonka senkin seinät aika oli kallistanut ja kasvattanut sammalta kattohuopaan.

Tätä samaa maisemaa hän katseli jo lapsena.

Silloin pienessä pirtissä oli ääniä ja lämpöä koko perheen kerääntyessä tämän saman ikkunan edessä olevan ruokapöydän ääreen johon hän nytkin kyynärpäitänsä nojasi, ollen polvillaan penkillä, nähdäkseen pienestä ruudusta laajemmalle maisemassa.

 Hän muisti kuinka äiti hääri ruudullinen esiliina hameensa suojana tuossa lieden äärellä, välillä istahtaen penkin päähän katsomaan lasten touhuja ja auttamaan koulutehtävissä. Avonaisia kirjoja olikin silloin koko pöydän mitalta ja vuorollaan äiti kumartui jokaisen puoleen katsomaan kuinka kukin tehtävistänsä selvisi. Kuinka äiti jaksoi, hän mietti nyt kun katse pyyhki hiljaisen huoneen yli, liedeltä astiakaapille ja oven suulta lattialankkuja pitkin tähän pöydän ääreen.

 Hänen aamullinen kahvikuppinsa oli pöydällä, seuranaan kolhiintunut emalikippo jossa hän tänäänkin oli ruokansa lämmittänyt,  liedellä joka veti huonosti työntäen savua huoneeseen joka tikun raapaisulla, mutta sytyttyään lämmittikin pirttiä mukavasti.

 Ovelta tultaessa lähellä sivustavedettävää sänkyä oli vanha kippurajalkainen keinutuoli joka oli ammoisina aikoina kokenut kovia ja kaatunutkin vauhdissa. Sen ruskea maalipinta oli kädensijoista kulunut, vain kiiltävä, sileä puu pinta hiveli kättä kun siitä puristi.  Siinä isällä oli tapana istua tupakkamassi käsissään, piippua poltellen aina kun kotona jouti iltoja viettämään.

Usein hän lasten äänekkääseen touhuun kyllästyneenä rykäisi ja sanoi; "Nooh… korvani eivät kestä, muuten kuulisinkin", ja silloin lapset katsoivat paremmaksi kuiskailla toisillensa, joka sekään ei isää aina miellyttänyt. " Parempi puhua totta puolella suulla, sipisten syntyy valeet helposti " ja sillä hän tarkoitti että haluaa kuulla mitä puhutaan, muuta ei siitä  pitänyt että huudetaan.

--------------------------------------------------------

 Taivas alkoi olla tumma ja tuvan hämärässä tunnelmassa oli äänetön hiljaisuus. Vain hänen syvät henkäyksensä aika ajoin olivat korvin kuultavia ääniä.

Vanha kello seinällä oli jäänyt vetämättä, liekö kunnossakaan enää, hän ei edes huomannut milloin kellon tasainen raksutus oli loppunut. Ei hän nytkään sille asialle paljon ajatuksia tuhlannut, huomioi vain että jotenkin outo hiljaisuus huonetta hallitsi.

Hiljaisuus ja hämärä  kietoivat hänet kuin pehmeään vaippaan ja se tuntui turvalliselta. Ympäristö oli hiljainen, maisemassa ei liikkunut mitään mikä olisi ollut korvin kuultavissa tai silmin nähtävissä.

Pienet hiiret tietysti nakertelivat jossain ruokaansa, mutta nyt nekin kuulomatkan ulkopuolella.

Hänellä oli kuitenkin jokin kummallinen tunne. Se oli vaivannut häntä jo vuosia, se pakotti hänet, etelän herran elämään tottuneen, palaamaan lapsuuden maisemiin, tänne pirttiin jossa kaikki muistutti menneistä ajoista. 

Vaan ei se tunne täälläkään hellittänyt. Yhä rintaa puristi ja henkeä ahdisti. Kädet hikosivat ja poskille nousi punan hehku kun oli mentävä maalikylään välttämättömien asioiden vuoksi. Se oli vaikeaa. Tuntui kuin olisi pakko kulkea kuohuvan, ärjyvän kosken yli vain ohuessa köydessä riippuen, kuin kaikki maailman pedot olisivat juosseet perässä ja pakottaneet pakenemaan, piiloutumaan tai heittäytymään niiden armoille.

Samat ajatukset velloivat mielessä aamusta iltaan, palasivat mieleen yöllä herätessä, eivätkä jättäneet rauhaan missään tilanteessa.  Niiden kanssa hän painiskeli polttopuita kerätessään, ne pakottivat jättämään kaiken kesken, istumaan kesken kaiken penkin päähän ajattelemaan ja kuitenkaan niistä ei saanut selvää. Ne olivat mielessä kuin kiire joka ajoi paikasta toiseen, pysähtymättä, tai kuin suvannossa seisova lautta jolla ei ollut tarpeeksi vettä allansa jotta se pääsisi liikkeelle, avovedelle, aavalle järven selälle.

 Mistä ne ajatukset tulivat, mistä ne saivat alkunsa ja mikä oli tämä mieltä koko ajan polttava kiireen tuntu? Eikä hän kuitenkaan kyennyt mitään tekemään. Kaikki minkä hän aloitti vaati joko liikaa aikaa, tai tuntui että voimat eivät riitä. Niinpä kaikki hänen työnsä olivat joko aloittamatta, tai kesken. Kirves oli unohtunut oven pieleen, rukkaset siinä vieressä kuin kiireellä käsistä viskattuina.

Tuossa keskellä lattiaa oli siniraidallinen villasukka ja toinen roikkui saappaanvarressa osittain ulos jääneenä, kuin niiden jättäjä olisi ollut pakenemassa tulta, tai petoa, ehtimättä katsomaan minne jalkineensa ja sukkansa riisuu.

Nuo viikkoja pesemättöminä  tiskaaja odottaneet astiat keräsivät lämpiminä päivinä ympärilleen surisevan kärpäslauman, nyt sekin ääni oli poissa, liekö mökin viileys saanut kärpäset pakenemaan ja piiloutumaan jonnekin mökin hirsiseinien rakosiin. Siinä ne astiat odottivat pesua. Kuivunut, lautaselle jäänyt purkkihernekeitto oli halkeillessaan muodostanut taiteellisia kuvioita lautaseen. Hän oli miettinyt pitäisikö se jättää pesemättä, jos hän nyt joskus saa aikaan veden lämmittämisen ja astioiden pesun, siihen ei voimat tunnu riittävän.

Juomalasin pohjalle jäänyt maitotilkka oli kuivuessaan muuttunut läpinäkyvän kuulaaksi, siitä tuli mieleen kuivunut maitoliima tahra joka oli penkin pinnassa häntä aikanaan vaivannut ja se piti puukon kanssa raapia siitä pois. Siitä taas syntyi sanomista isän tullessa kotiin…."Kuka se nyt nälissään penkkiinkin on kolon kaivertanut?", ja toisten sisarusten naurun remakka kun hän asian tunnusti.

--------------------------------------------------------

Ulkona oli jo niin pimeää että vaivoin puiden silhuetit erottuivat kaukana vaaran laella yötaivasta vasten. Siinä hän oli edelleenkin kyynärpäidensä varassa, polvet jo puutuneina, mutta ei hänellä ollut voimaa siitä minnekään siirtyä.  Tuntui kuin kaikki voimat olisivat taas kadonneet ja hän halusi vain olla siinä hämäryyden keskellä kuin piilossa ajatuksilta jotka  velloivat entisen elämän aalloissa. Mikä ne taas toi mieleen? Miksi ne eivät hellittäneet, miksi ne pitivät hänet vallassaan ja pakottivat pakenemaan elämää ja muita ihmisiä?

Hän oli luonut ympärillensä kuin muurin jossa ei ollut kuin yksi aukko. Se aukko johti hänen ajatuksiinsa ja sinne ei kukaan päässyt kurkistamaan, Ei ollut ketään jonka kanssa olisi voinut keskustella mieltä painavista asioista silloin kun ne alkoivat pakkautua mieleen, vallata koko elämän, viedä halun elää huomista päivää.  Silloin kukaan ei kuunnellut, silloin hänellä olisi ollut voimia kertoa niistä, nyt hän oli kuin suljettu pullo.  Vain itse hän tiesi kuinka täynnä se oli. Se oli halkeamaisillaan paineesta joka pakotti päätä, hakkasi rinnassa ja vei kaikki ajatukset samaan ympyrään jossa vauhti vain kiihtyi.

Puhuivat lääkäristä, puhuivat lääkkeistä, ei hänellä ollut mitään erikoista kipua, mitäpä tässä lääkäri, hän toivoi vain että ne ajatukset jättäisivät hänet rauhaan.

Itse hän ei huomannut kuinka hän oli hiljalleen muuttunut kuin eri ihmiseksi.

Aiemmin työtovereiden seurassa iloisena rupatteleva mies muuttui vähitellen hiljaiseksi, seuraili muiden juttuja kuin sivullisena, mutta harvoin osallistui keskusteluun. Toiset huomasivat kuinka hän valitsi tauoillakin istumapaikkansa muista erilleen, he huomasivat kuinka hän kavahti jos jonkun käsi lähestyi, kuin aikoen koskettaa häntä.  Hän siirtyi hiljalleen omaan maailmaansa ajatustensa kanssa ja kukaan ei uskaltanut häiritä häntä.  Ei kenenkään mieleen tullut jutella ja kysellä, auttaa häntä purkamaan se ajatusten pato heti kun se alkoi keräämään kiviä itseään vahvistamaan. Liekö kaikilla niin kiire, liekö kukaan edes ajatellut että tilanteelle vois tehdä jotain.

------------------------------------------------------------------------------

Nyt hän ei enää erottanut kummassa oli pimeys syvempää, ulkonako, vai huoneessa joka kätki hänet ulkopuolisesta maailmasta oman rauhansa vangiksi. Hän oikoi hiljalleen jalkansa ja istahti penkille. Ajatuksissa laittaa tuli takkaan, lämmittää vaikka vettä teetä varten, mutta mikään lihas ei totellut  käskyä. Hän oli kuin puusta veistetty miehen kuva joka hengitti, jonka iho oli lämmin ja rinnassa sykki sydän, mutta pää täynnä ajatuksia joille ei löytynyt tietä ulos. Hän mietti miksi elämä antaa mahdollisuuden elää, ja sitten ottaa sen pois, antamalla tilalle toivottomuuden ja turhuuden tunteen. Mikään ei anna toivoa huomiseen. mikään ei avaa tietä ulos siitä tilanteesta jossa on kuin tehdyt ja tekemättömät työt  leikkisivät piirileikkiä  juosten milloin edellä, milloin perässä. - Kuin lähtemätön jälki puhtaassa paidassa, ja sitä pitää hangata hankaamasta päästyäkin saadakseen sen näkymättömäksi.  Hänen elämänsä on muuttunut paoksi, paoksi jota ei voi tehdä juosten, ei  piiloutuen pimeään tai siirtyen sivuun toisten tieltä.. ei.. se on pakoa omista ajatuksista, pois ahdistavasta paineesta joka kietoo kuin köysiin, kuin haarniska joka painaa ja puristaa. 

Takkaan jäi tuli sytyttämättä. Hän nuokkuu vasten pöytää unisena, mutta saamatta unta, väsyneenä ja voimattomana siirtyäkseen edes vuoteelle pitkäkseen.  Vain päässä vellovat ajatukset eivät nuku. Ne palaavat aina samaan alkupisteeseen, kysymykseen; " Miksi . miksi en jaksa mitään, miksi minä olen tällainen, miksi muut elää normaalia elämää, olenko minä näin heikko...?" 

Ilta vaihtuu yöksi, yön tähdet tuikkivat taivaalla pilvien lomassa, mutta hän ei niitä huomaa, hän miettii yhä elämänsä tarkoitusta, yksin, lapsuuskotinsa pöydän äärellä. muistaen kuinka äiti huusi; "Nyt ylös petiltä, ihan jokainen, on aamu",

mutta hän ei jaksa nousta sillä häntä yhä väsyttää.

16.11.2013

Manavgatin jokiristeilyllä riitti katsottavaa.

Joelle oli ankkuroitu kymmeniä purjelaivoja joiden keulaa koristivat

mitä pelottavammat merirosvolaivan  tunnukset.

Laivalta pääsimme Välimeren rantaan ja ennen paluumatkaamme  söimme laivalla

maukkaan lounaan, asiaankuuluvine viineineen ja muine juomineen.

Vesi oli kyllä siinä paahteessa jokaiselle tarpeen.

Pakkoko se on.

   Eihän ole aina pakko kiirehtiä. Pysähtyminen antaa aikaa ajatuksille ja tekemättömille töille.
   Aikoinaan istuin usein illalla lehtiö ja kynä käsissäni ja kirjoitin ajatuksia paperille. Ei ole kaikki kirjoitettu säilynyt. Eräänä päivänä, eräänä vuonna lapset saivat avaimem kellarivarastoon ja tuhosivat paljon lehtiöitäni. Siinä piirtelyssä tuhosivat isänsä kurssitodistuksetkin, piirsivät viivoja ja kuvia juuri siihen etusivuun, takasivu oli tyhjä ja jäikin heiltä tyhjäksi. Mikä se pani piirtämään tärkeän asian päälle?
   En sieltä säilyneistäkään lehtiöistä ole koneelle mitään tallentanut. Kaikki pitäisi kirjoittaa ihan uudelleen, ei koneella ole kiva käsin kirjoitettua tekstiä lukea, joten olkoot lehtiöissä. Ennättäähän tässä, jos ikää riittää, kertoa syntymän ja kuoleman väliltä monta ajatusta. Kuolemattomiako, ehkä niitäkin.
   Olen pysähtynyt muutaman päivän aikana tekemään järjestelyjä, korjauksia ja tallennuksia.
   Omien ajatusten kontrolloimista ja osin esiin tuomistakin. Ei ole väliä mitä muut ajattelevat, minullahan on ihan omat ajatukset, vaikka muiden sanomisista ja teoista saakin inspiraation kuten aina kirjoittaessa on jostain se halu ja aihe aina löytynyt.
   Nyt on ollut pakkokin karsia joitan menoja, polvi pakana pakottaa yöt kun päivällä liikkuu. Autolla ajessa kai veto saa polven kipupisteet heräämään. Kai tämä tästä, kun tuon vatsan kanssa vielä pääsisi saman mielisyyteen. Se kun tahtoo määrätä syömiseni, asentoni ja tekemiseni.
  Toivossa on hyvä elää, eikä se ole koskaan kokonan pettänyt.

Tänään ikävä jota en osaa selittää

Päivällä kuuntelin radiota ja eräs laulu satutti ihan sielun pohjukoihin. En ollut kuullut laulua aiemmin tai sitten se vain ei ollut tehnyt kuuntelutilanteessa minuun vaikutusta kuten tänään.
Jotenkin näin... anna minun rakastaa hetki vielä, pieni hetki vain, älä koskaan lähde pois..
Jäin niin haltioituna kuuntelemaan että en muista kuka lauloi, minun tuli niin haikea olo. Olin kuin toisessa maailmassa, jokin kummallinen ikävä jäi mieleeni... en vain osaa selittää.
Parempi etten edes yritä sanoa mikä se tunne oli, ikävää, haikeutta, rakkauden nälkää... Halusin tarrata kiinni menneisyyteen, hetkeen jolloin ikävä oli vielä kaukana, hetkeen jossa oli huomisia ja rakkautta. 
En voi palata eilisiin, mutta ikävää ei voi hallita, se tulee joskus voimakkaana tunteena, vaikkapa muistojen, tai kuten nyt, laulun satuttavien sanojen myötä.  Ikävän tunne osoittaa etteivät tunteet ole kuolleet. Rakastan rakkautta ja kaipaan sitä. 

Missäs olet, kussas kuljet?

Missäs olet, kussas kuljet,
metsässäkö mäkien takana.
Joenko ylitit yksiksesi
järvenkö jätit taaksesi
pakenitko pahuuttasi
villitsikö vietti mielesi
kaipuusi korven syliin
asetti asuinsijaksesi
kosken partaan kodiksesi.

Siellä sylissä salon
korven hiljaisen kainalossa
tunnetko kotisi olevan
rauhan rintaasi tulevan,
vai kaipaatko kerallesi 
vierellesi immen ihanan
suden pennuksi syntyneen
korven rintoja imeneen
salojen sylissä varttuneen
ottajaansa odottaneen.

Sellaisen siellä kohtasitko
kainaloseksi kaappasitko
korven sylissä lempiäkses
toisten silmiltä piilottaakses
omiaksesi kokonaan
rinnalles korpia kulkemaan
polkuja kerallas tallaamaan.
Yksin taiatko elääkin
kuunnella kuiskeita korpein
laskea harteilla vetten
kuohuja koskein uhmaten
kokeillen voimia hartein.

Sinne saloihin sukellat 
öitten varjoja tutkimaan
päivien valoja vangitsemaan
tunturi puroista juodaksesi
osaksi luontoa tullaksesi.

Missä oletkin, kussa kuljetkin
missä pääsi kallistatkin
sinne havut vuoteeksesi
lämmin talja peitoksesi
eikä ilmoisna ikinä
kovaa tyynyä korvallesi
pahoja sanoja kuullaksesi.

Luonnon keskellä kuuluuhan 
paremmin lyönnit sydämen
tuuli tuudittaa unehen.

Velho viereltäs pakenee
silittää vain poskipäätäs 
päivällä ei esiin astu
unessa hiipii havuillesi
lämmmittämään kehoasi
pakenee tullessa päivän. 

K.Järvinen

Aamu tänään.

  Uutisia, keskusteluja ja päiväkirjamerkintöjen järjestäminen tilaisuuksien ja tapahtumien mukaan.
Kun herää jo kolmelta, on aikaa polttaa valoja ja tihrustaa koneella valokuvakansioiden kanssa, on niin monta turhaa kopion kopiota, että ihan kyllästyttää tämä joidenkin ohjelmien tapa tallentaa korjattu kuvakopiona, eikä tallentaa korjattua kuvaa alkuperäisenä, korjauksen kohteena jo olleena, korjattuna.
Kansioissa voi olla kopion kopion kopioita!   Poistin tänään roskakorin kautta melkein 2000 tiedostoa. Pää asiassa kuvia joista jo osa olikin roskikseen siirretty.

  Tässä se aika kuluu, uunissa ruokaa tulossa ja jääkaappi pitäisi syödä tyhjäksi ennen reissua. Sieltä einettä eteen karjalanpaistin lisäkkeeksi. Loppu paistihan voikin sitten toimia perunakeiton pohjana!
Tämä syyskausi on minulle kuin heräämisen aikaa. Monet sanovat haluavansa vain nukkua ja nukkua tämän talven odopttelun ja talven yli, minulle tämä on vitamiiniruiske, uusien innostuksien ja unelmien aikaa. Ei oikein jouda nukkumaankaan!

  Pahasuinen minä, en hyväksy mitään kieroiluja ja tulipa sanottua liiankin suoraan eräässä asiassa. Jos hän loukkaantui, siitä vaan. On turha kuvitella voittavansa valehtelemalla, kun totuuden sanomalla asia olisi heti käsitelty.
  Minustahan on vain harmia!
  Tänäänkään en lähde polvea rasittamaan, aamujumppa musiikin tahdissa riittäköön. Kilojen kertymisenkin vuoksi se jumppa on tärkeää, venytyksiä ja vanutuksia, punteilla ja ilman. Kyllä sitä liikuntaa kertyy kun lähden oikein kuntolomalle, liikkumaan ja tanssimaan! Tiedän, että lenkkeiltyäkin tulee, pitäneekö ottaa monot mukaan, sukset kuitenkin pitää sauvoineen ostaa uudet. Katsotaan, millaiseksi se tämä talvi tokenee.

  Yhä on tuossa puhelimessa pari viestiä, puhelinnumerot joihin pitäis soittaa. Ja olishan tuo äänilevykin  jotenkin purettava, käännettävä. Monta versiota on, mutta mitä se alkuperäinen kertoo?
Ehkä ensiksi ne puhelut, sitten hakemaan venäjän kääntäjää, kuulemansa ymmärtävää. Tai, eihän se ole venäjää...

Vapauden kaipuu.

Uskomalla ei saa toivomaansa.

Toivoin.

etsin ja odotin

kyllä se rakkauskin siitä

kun aikaa kuluu.

Sinuun 

en rakastua voi

et ole sellainen mies

minun makuiseni.

Odottaen kului aika

toiveet haihtuivat

oli vain tyhjyys

kuitenkin istuit lähellä

olit ollut siinä jo pitkään

eikä minulla ollut mitään.

Sinulle

kai riitti

että olin

olemassa

joku.

Jäin siihen

ajatellen

tämä

 kuluttaa 

rikkoo

 minut

tappaa 

haluan rakkautta

en Sinua

tiesin

elämä ei ole tässä.

Jätin välimatkaa

jättäydyin seurastasi.

Etkö ymmärrä 

mene jo!

Tapat minun

tunnemaailmani

olen jo

ihan rikki.

rakkaudettomuudesta.

Saanhan rakastaa

ilman Sinua

Reviiri.

                                                                   

Varohan joutumasta kynsiini!

Kynteni ovat terävät ja hampaani pureutuvat kuin tikarit herkkään mieleen.

Vältän päästämästä ketään liian lähelle, koska seurauksia en voi taata.

Reviirini ei ole laaja, mutta se on tarkkarajainen ja vaatimukset ehdottomat;

”Vain minun luvallani, ja se lupa ei irtoa helposti,

koska peto haluaa juosta vapaana omassa korvessaan.”

♫♫♫

Monta lintua lensi ohitseni.

Katselin kaihoten taivaalle ajatellen etten ole niitä huonompi.

Minulla on siivet sielussani

minä voin lentää,

voin hypätä unelmapilvelle ja antaa tuulen kuljettaa.

Lähetän ajatuksia elämän taivaalle,

tietäen;

”Kukaan ei leikkaa siipiäni.”

♫♫♫

Joten; Haaveita ja unelmia myös Sinulle.

Terveisin;

                                   Tyttö joka ei leiki tunteilla, mutta elää tunteella.

Mielenmaisemani.

4.8.2005  klo 11.46

       

 "Mielenmaisemani."

Istun pihakeinussa rakkaani vierellä, käsi kädessä, ihan hiljaa.

Ympärillämme oma pihapiiri istutuksineen joiden paikat yhdessä suunnittelimme.

Tertturuusujen hento tuoksu ja vasta leikatun nurmikon vahva ruohon haju leijuvat ympärillämme.

Pieni tuulenvire liikuttelee riippakoivujen oksia joiden lomitse ilta- auringon säteet siivilöityvät kuin tähtien tuike.

Piha - alueen reunustaa tumma kuusi ja mänty metsä, jossa kasvaa isoja koivuja, sekä vanha haapa joka täyttää lehvistöllään ison osan näkymästä kun tässä istun. Mäeltä kuuluu mustarastaan laulu, viheltelyä soinnukkaasti, kuin huilu… sävelet jotka palaavat mieleen muistona myöhemminkin.

Tummien puiden varjoissa katse viipyy. Mustikan varvut hennon vihreine lehtineen, puolukka matalana, tummin, vahvoin lehdin, peittää hennot ketunleivän nelilehtiset kasvustot, mutta tuolla mäen alla, leppää kasvavassa kosteammassa maastossa maiseman kattaa valkovuokkojen matto. Tervakot nostavat vartensa vuokkojen takana, punaiset kukat nukkuvat vielä nupuissaan, mutta sieltä ne tulevat, näen ne silmissäni kukkivina, tahmeavartisina, vaikka nyt hämärtyvä ilta peittää ne nuppuisina varjoihinsa.

Kaukaa kuuluu metsäkyyhkyn kujerrus.

Vaaleat pilvenhattarat purjehtivat hiljalleen taivaan laella ja siellä täällä pääskynen liitää korkeuksissa kuin osoittaen että täällä on hyvä liitää, puhtaassa luonnossa, pohjolan kesässä.

Mielenmaisemani jossa viivyn ja viihdyn. Jokainen vuodenaika muuttaa näkymää, mutta jokaisessa on jokin joka minua viehättää ja saa sanomaan, tämä on kaunista, tämän haluan aina muistaa kauniina kuvana elämäni muistikirjassa, jonka sivuille voi vielä piirtyä uusia mielenmaisemia, mutta jotka eivät korvaa koskaan tätä nykyistä. Tämä on yhtä paljon kuva kuin ajatus, tämä on todellisuutta ja muistojen luomaa, tämä on uni ja herääminen joka elää minussa ja minä tässä.

                   Tämä on enemmän kuin kuva silmissä, tämä on ajatus mielessäni, alaston ja tyhjä                          olisin ilman tätä.  

Arkistojen kätköistä kaivoin nämä ajatukseni, näissä tunteissa on kaikki, näissä elin elämäni ehkä onnellisempaa jaksoa, viimeiset vuodet yhdessä puolisoni kanssa. Muistoissa on elämä.

Salaiset kansiot.

                                                       

  Ajatusten ja unien maailma on kuin salaisen kansion avaamista tarkasteltavaksi. 
  Hetken kuluttu kansio on sulkeutunut ja sisältö jää salaisuudeksi.
  Ajatuksiani ei kukaan voi lukea, ellen avaa niitä puhuttuina tai kirjoitettuina sanoina muiden kuultavaksi. Kun kovin tarkkaan tekee suunnitelmia, aikatauluttaa elämäänsä, tulevat ne velvollisuudet uniin. Elleivät samoina, niin eräällä tavalla ahdistavaksi uni kuitenkin muodostuu.
  Kevyellä mielellä ja iloisiin ajatuksiin nukahtanut näkee kauniita unia. Tuskin oletus pitää paikkaansa, ei kaikkina öinä muista nähneensä mitään unta, vaikka nukkuminen on ollut levollista.

  Painajaisten kanssa kamppaileva ei kyllä lepää nukkuessaan.
  Muistan vuosia sitten nähneeni usein unta jossa putoilin milloin mistäkin, tai minun oli unessa paettava, juostava karkuun, lukittava ovia, mentävä mitä ihmellisimpiin paikkoihin piiloon jotain uhkaavaa. Niitä salaisia unen kansioita mietin herätessäni keskellä yötä, sydän hakaten, mutta ihme kyllä, vaikka olin talossa yksin, ei minulla ollut valveilla mitään pelkoja.
  Tapanani ei ole salata asioita, elleivät tiedot ole todella salaisiksi tarkoitettuja, niiden kanssa menetellään aivan toisin.
  Liika rehellisyys kostautuu, vastustaja saa lyöntiaseen. Eipä ole sentään mustelmia kukaan saanut aikaan rehellisyydestäni huolimatta, mutta salaisia kansioita on sentään minullakin. Niitä ei avata liian usein, eikä turhaan. Ne ovat niitä ajatuksia joiden lausuminen voisi satuttaa tai synnyttää vääriä luuloja. Paras pitää kansioita kiinni, ajtukset ja puhumattomat sanat sydänlukon takana.
  Voiko tunteellinen ihminen lukita tunteet salaiseen kansioon?
  Miksi kaikkea ei vain saa sanotuksi, vaikka niin haluaisi?
  Kasvatuksen tulosta, itsehillintää, arkuutta ja pelkoa ettei kuulija ymmärrä.
  Sellaisia, kauniita sanoja minulla on vielä varastoituna noihin salaisiin kansioihini, mutta aion purkaa niitä sopivassa tilanteessa. Minä niin tykkään siitä, että sanotaan, puhutaan ja halataankin.

Menneet muistoissa.

Kun ikää karttuu alkaa muisteloiden aika.

Kuinka usein meillä on tarve sanoa että ennen oli tai tehtiin näin. Se on ihmisen luonnollinen tapa verrata entistä ja nykyistä, sukupolvesta toiseen, eletyn elämän muistelemista.
Sama tapa kaikessa, teemmepä mitä tahansa. Vaikka meillä on käytössämme uusia työkaluja, kaipaamme usein sitä hyvää leikkuuveistä jonka terä katkesi vuosia sitten ja veitsestä on laatikossa jäljellä kahvan lisäksi tynkä jota, "ehkä sitä vielä jossain voi käyttää" ajatuksen myötä ei heittänyt pois vaan säästi kuin aarretta.
Meillä on muistoissamme aarre jonka merkitystä emme kai edes ymmärrä. Se on liiankin hyvä jos olemme kohdanneet tai kokeneet vääryyttä. Se on hyvä kun muistamme omien kokemustemme kautta mikä aiheuttaa hyvää mieltä, mikä ei sovi vaikkapa vatsallemme, vaikka maistuisi hyvällekin.

Keskustelupalstojen historiaa selatessa huomaa ettei maailma ole miksikään muuttunut. Samat sielun maisemat kirjoittajien ihanteena, samat harmit mielessä ja muistoissa.

Tässäpä se ihmettely, miksi meille menneisyys on lähempänä kuin huominen. Olemmeko tässä iässä menettäneet uudet ihanteemme, emme osaa huomata kuinka paljon hyvää ja kaunista on jokaisessa päivässä, jokainen tapaamamme ihminen menneisyydessä on jättänyt meihin jonkin jäljen, koskettanut lämpimällä kädellä, tai viiltävällä ruoskalla.
Uudet vastaantulijat ovat meille kuin painotuore aamulehti, emme voi ennakolta tietää mitä paljastuu kun selaamme ja tutustumme tarkemmin. Jätämmekö menneiden muistelemisen varjossa käyttämättä mahdollisuuden tutustua uusiin ihmisiin, kuunnella mitä heillä on meille kerrottavaa, uutta, heidän kokemuksiaan ja tuntemuksiaan elämän matkalta, tässä päivässä, heidän tavoistaan, ajatuksistaan ja kokemuksistaan elämästä.
Uudet tuttavuudet ovat rikkaus, vanhojen aikojen muistelu ajankulua josta ei toivottavasti synny ainoa hyvä mitä meillä on, mutta ei ainoa pahakaan.

Toivon tänäänkin löytäväni uusia ajatuksia jonkun toisen ihmisen kokemusten kautta, löytäväni sen helmen joka jokaisessa uudessa ystävässä on, joka on jokaisessa päivässä odottamassa, kun vain ymmärrän ottaa vastaan avoimin mielin kaiken uuden ja heittää sen katkenneen ja tylsyneen veitseni roskien joukkoon ja lopettaa vanhojen lehtien lukemisen. Joka päivä ilmestyy uusi, uusin uutisin, tuorein sanoin ja ajatuksin.
Ehkä seuraavassa avaamassasi sivussa on sinullekin jotain uutta, ehkä eilinen alkaa tuntumaan menneeltä päivältä tämän päivän rinnalla, vaikka ne muistot, ennen oli.
Toivossa tulevan päivän, tämä päiväkin on kaikkien huomisten muisto.

Aukea aamu ja avaa mieleni vastaanottamaan uusia ajatuksia kuin lapsena jolloin mikään eilinen ei ollut vanhaa hyvä, vaan opittua ja mieleen painunutta josta ammennan koko ikäni, opittu aakaan ei unohdu.

Tulethan taas

Jäit siihen pihamaalle

palelevana varjona viimassa

katseessasi lämpöä

sanoissasi kaipaus ja toivo...

"Tulethan taas."

Ihmeellistä on tämä elämä.

Vuosien takaa palaa mieleen tapahtumia, pieniä hetkiä joiden merkitystä ei siinä tilanteessa voinut arvata niin tärkeiksi joiden arvon huomaa vasta myöhemmin.

Kävin tapaamassa ystävääni jonka kanssa olimme jutelleet vuosia täällä nettimaailmassa, mutta tapaamista ei tahtonut aluksi kumpikaan. Lopulta poikkesin hänen luonaan ohikulkumatkallani. Se vierailu oli kyllä muodostua suuremmaksi kuin tarkoitimme.

Löysimme toisistamme juuri sen, minkä olimme jo keskusteluissamme toisistamme hiuksen hienosti aistineet. Istuimme ja juttelimme. Kävimme läpi menetyksiä joita me molemmat olimme hiljattain kohdanneet. Puolison menettäminen ei ole pieni juttu. Sen asian läpikäyminen vaatii aikaa ja monien tunnemyrskyjen kautta asiaa läpivalaisten, kunnes itse myöntää asian olevan lopullista. Kuolema korjaa sattumanvaraisesti, ainakin meidän kannaltamme.

Puhuimme ja löysimme toisistamme lohduttajan, mutta löysimme ehkä paljon enemmänkin, mutta omat estomme, tunteidemme keskeneräinen käsittely ja muut seikat antoivat mahdollisuuden vain pintakosketukseen. Syvimpiä tunteita puhuimme ulos, mutta keskinäistä suhdettamme emme ruotineet. Tunsimme vain yhteenkuuluvuutta, samankaltaisuutta ja lämpöä toisiamme kohtaan. Kului vuosi ja tapasimme uudelleen. 

Hän halusi meidän tapaavan enemmän. Minä tunsin häntä kohtaan ystävän lämpöä, mutta en uskaltanut sittenkään aloittaa mitään suhdetta, oli asioita joita en tavallaan hyväksynyt. Hän, taiteilijasielu, minä haaveilija, ei siitä olisi mitään tullut.

Kun erosimme viimeksi, jo vuosia sitten, tunsin kuinka tunne puhui, se puhui meissä molemmissa.

Olimme viettäneet päivän yhdessä. Kävelimme rannalla ja puhuimme. Viilenevässä illassa käynnistin autoni, hän jäi pihalle kuin palellen, katseessa pelkkiä kysymyksiä. Niihin kysymyksiin en ole osannut vastata, emmekä ole myöhemmin tavanneet puhuaksemme.

Yhä minun rinnassani on lämpöä joka hänestä säteili minuun. Hänessä oli jotain hyvää joka kiehtoi, mutta samalla jokin salaperäinen verho jota en halunnut avata.

Mittarissa plussaa.

  Marraskuu lopuillaan, maa mustaa ja märkää, mittarissa aamulla kellokuuden aikaan plussa asteen verran.
  Lapsena ja varhaisnuorena, kun koti oli maalla ja navetassa karjaa jolle piti kuljettaa heinät melkoisen matkan takaa hevospelillä, se kuormien kuljettaminen oli oma tarinansa ja vaivansa. Me vanhimmat lapset valjastimme hevosen kärryjen eteen ja kyllä se oli niillä kovilla puu rattailla joskus huojuvaa kulkua pehmessä suo pellossa, ladolle ja takaisin. Oppihan siinä tietämään kuinka tasapainoillaan liikkuvissa kulkuneuvoissa.
  Tasapaino on tärkeä kaikissa tilateissa, eikä sitä harjoittele koskaan liikaa. Itsekin huomaan ettei yhdellä jalalla seisominen enää olekaan helppoa. Rappujen kulkemisessa pitää kyetä luottamaan molempiin koipiinsa, muutoin voi tulla haavereita.
  Retroviikko. Kaikki vanha on retroa ja kysyttyä, koska vanhoja vaatteita oikein etsitään kirpputoreilta. Halpaa pukeutumista jos hyvää laatua onnistuu löytämään. Onhan se muoti aina oman aikansa kuva, mutta vanhaan palataan aina, sieltä haetaan inspiraatiota uuden luomiseen. Kolmekymmentä luku on nykymuodissakin läsnä. Huippumuotia syntyy aina ja jokainen vuosikymmen tuottaa retroa seuraaville.
  Pukeudun retroon, tuulipukuun, aamulenkki on edessä.

Viimevuotinen, melkein ovelta kotiin palaaminen ei toistu!

Tragikoomisia tilanteita palaa mieleen kun valmistaudun lähtemään pikkujouluun.
Naureskellen totean, että olen ollut kuin lauhkea lammas, suostunut siihen mitä muut ovat päättäneet. Nyt teen oman pään mukaan ja en palaa pihalta kotiin kun kerran juhlapaikalle menen.
Niin tapahtui viime vuonna. Ajoin paikalle yli 50 km matkan ja erään muun tekemään päätökseen tyytyen, ajoin saman tien takaisin kotiin! Voi helvetti sanon nyt. Olisin silloin voinut sanoa, että teen itse päätökseni ja muut jääkööt kotiin, mutta kun silloinkin, en voinut loukata, en sanonut mitään, vaikka kiehuihan se mielessä. Olisin lipullani voinut mennä sisään, mutta...

Tämä päivä alkoi leipomisella. Kangasniemen Paloasemalla, kuten koko maan Paloasemilla vietettiin avoimien ovien päivää. Jokin moka oli käynyt ja lehdessä ei ollut mitään ilmoitusta tapahtumasta, mutta onneksi ilmoituksia oli jaettu eri pisteisiin ja tulihan sitä väkeä hiljalleen kahville ja mehulle. Lapset suorittivat rasteja ja saivat palkkioksi palokuntatietoutta kotiinkin vietäväksi.

Hiukan toiveita jäi itämään, ehkä meidän naisten joukkoon sadaan lisäystä. Vähäinen on meidän joukkomme, ehkä se kasvaa kun kiinnostuksen saa tarttumaan. Kivaa touhua tämä Palokuntanaisten  toiminta kaiken kaikkiaan.
On mielenkiintoista ja paljon antavaa toimintaa tuo nuorten parissa työn tekeminen.

Tästä siis pyhäpuku ylle ja matkaan. Komediaa saa iltaan sisältyä, tragediat muihin paikkoihin. Kuka minua siellä kaipaa, ei kukaan, mutta menen kuitenkin, jos huomenna kaipais!

Lauantai.

Tuo sana, lauantai, on jäänyt lapsuudesta mieleen "lauvantaina" ja illaksi  lämmitettiin sauna.
Muistuipa tässä mieleeni kuinka olin joskus peltotöissä päivän oltuani illalla niin väsynyt, että isän piti moneen kertaan herätellä muiden lasten mukana saunaan.

Niihin aikoihin oli vielä sisäänlämpiävä, savusauna.
Usein niin kitkuinen löyly, että silmiä kirveli, vaikka saunaa oli tuuletettu oven ja seinä räppänän kautta.
Lauteista jäi joskus nokinen läiskä pyllyyn, vaikka lämmityksen aikana pidettiin sitä seinäräppänää auki ja savu pääsi esteettä liki kattoa hiipimään ulos. Saunaan lämmitettiin vesi isossa muuripadassa nuotiokivien päällä, tai kattiloissa hellalla. Ei silloin vettä haaskattu, se oli tarkkaan käytettävää ja kannettava kaukaa. Alkeelista elämää se oli, mutta aah, niin kivaa. Sitä on tässä ikääntyessään oppinut kaipaamaankin, savusaunaa, kaikkine kitkuineen.

Pakkasillakin juoksimme paljain jaloin saunaan, eikä varpaita milloinkaan palellut.
Kyllä omat lapsenlapsetkin riemuitsivat päästessään Hirvihaarassa talon ympäri pitkin hankia kesken saunomisen. Riemuahan se on, jospa vielä itsekin innostuis.

Tämä lauantai menee jotenkin savun ja tulen merkeissä. Maan aploasemilla on avointen ovien päivä. Niitä varten olen jo lauantaini aloittnut. Viimeiset kaksi pellillistä pikkupullia ovat uunissa. Kunhan ne hiukan jäähtyvät pakkaamista varten, liikkeelle ja töihin.
Se tämä " aateluus " velvoittaa.

Luettuja opetuksia.

Kirjaviisautta,
saako sitä lukemalla 
- juorulehtiä,
vai historian lehdillekö 
se on piilotettu
löydettäväksemme.

Luin Raamattua,
vanhaa,
kultareunaisten lehtien koristamaa
mummon lahjaa
jumalattomalle lapsenlapselle.

Luin vanhaa rukouskirjaa
- Jumalan aijnoan
olcohon kijtos. –
Rukouksia Agricolan Rukouskirjasta.

Vanhoilla
koukerokirjaimilla kirjoitettu,
niitä mummoni minulla luetti
niillä kirjaimilla
opin lukemaan,
kovin nuorena
Raamatun äärellä.

Rukouskirja
täynnä vanhaa viisautta.
” Sinua mine neuresti rucolen/
ettes temenialon tauran/
ionga mine cannan tesse sawisesa astijasa/
sinun armostas/.

”Varjele laupiaasti minussa se kallis aarre,
jota sinun armostasi kannan
tässä saviastiassa.”
Viisaita sanoja
nöyryydestä,

viisaudekseni.

K.J. 23.11.2013