Uneton yö ajatuksia täynnä.

  

  Jotain ajatuksia taas paperille. Kun  kaikki asiat pyörivät mielessä, yöt valvoen ja päivät jossain horroksessa on parempi analysoida ajatuksia ja purkaa sanoina ulos.

  Selkää on särkenyt taas pari viikkoa. Ei oikein istuminenkaan luonnistu, kuin hetken kerrallaan, mutta eipä tuo makaaminen sovi selälle lainkaan. Nytkin valvottu yö takana. Yritin opiskella taas tuota englannin kieltäkin, mutta kun ei voi istua pitkiä aikoja, on oppikirja aina heitettävä sivuun.

  Yön tunnit ovat aktiivista aikaa mielikuvituksille ja ajatuksille, monet kirjailijat sanovat kirjoittavansa useimmiten yöllä. Vuosia sitten valvoin ehkä enemmän kuin nykyisin ja silloin oli aina lehtiö käsillä. Kirjoitin ja kirjoitin, ikävä sai sanat, haaveet leijailivat kirjaimina paperille ja ne unelmat, jotka olivat kuolleet, huomiset, joita ei tuntunut olevan, ne katosivat ajatuksistanikin. Kun luen sen ajan tekstejä, näen kuinka ahdistavana tunsin leskeyteni. En osannut itkeä surua ulos. Kirjoitin viestejä ajattomuuteen, terveisiä rajan taakse, mutta, vaikka en odottanut vastauksia, sain niitä. Usein huomasin toimivani kuin kone, kuin näkymättömän käden ohjaamana ja silloin tiesin olevani sanattomassa yhteydessä pois nukkuneen kanssa ja hän teki asioita kauttani.

  Pari, kolme vuotta olen kirjoittanut vähemmän talletettavaa tekstiä.

  Monta tarinaa olisi kirjoitettavaksi, mutta ne koskettavat niin henkilökohtaisia asioita etten niitä halua puida enää enempää. Ne ovat satuttaneet, jättäneet pysyvät haavat ja kalvavat ajatuksissa pettymyksinä joidenkin ihmisten tapaan hoitaa asioita.

  On helpompaa unohtaa, pyyhkiä heidät pois ajatuksista, koska asioita ei enää voi muuttaa, ne on lopullisesti sinetöity ja päätökset tehty.

  Eivät kaikki asiat suju kuin sarjakuvassa. Ihmissuhteet ovat vaikeita asioita, kun mielipiteet muokkaavat ajatuksiamme ja johtavat eri suuntiin, vaikka kuinka haluaisi pysähtyä vain nautiskelemaan toisen ihmisen seurasta. Liian paljon yhdessä, liian paljon erillään, mutta ne eivät ole ainoa syy yhteisten tavoitteiden katoamisesta. Suku on pahin, sellainen sanontakin pitää paikkansa. Jätän kuitenkin tämänkin asian vähemmälle huomiolle omissa ajatuksissani, sillä pitkään on ollut muutakin  nieleskelemistä näissä ihmissuhdekiemuroissa.

  Tunteellisena ihmisenä olen kaivannut elämääni tunnetta, tilanteita joissa olisin tuntenut olevani tärkeä ja että se olisi minulle sanottu, että olisin sen tunteena kokenut, kun sanoja ei ole ollut.

  Toiset ihmiset ovat olleet minulle korvaamaton tuki viime aikojen myrskyissä ja en tiedä olenko osannut kiittää tarpeeksi selkeästi. Molemminpuolista luottamusta, vahvaa ystävyyttä ja sanoittakin osoitettua yhteenkuuluvuutta ei mikään voi korvata, mutta sanojakin tarvitaan. Vaikka olenkin ollut se heikko osapuoli, tarvinnut apua ja tukea, en ole halunnut olla kenenkään talutusnuorassa, kuinka se asia nyt käsitetäänkään. Omat valinnat, omat päätökset ja oma tie, vaikka kivinenkin, ovat perusta jota kaikkien pitäisi toisissaan kunnioittaa.

  Tässä hetkessä on itselläni avaimet joilla huomisiin on hyvä kulkea. Tunnen olevani vapaa olemaan ja tekemään asioita omien halujeni mukaan, omassa aikataulussa, omiin voimiini luottaen.

  Onnellisuushan riippuu mielentilasta. Sitä ei osteta purkissa pikajuomana, sen joko löytää, tai sitä etsii väärin perustein vääristä asioista. Kun tapaa ystäviä jotka ovat ystäviä ilman, että minun pitää olla jotain muuta kuin olen, ne hetket ovat, kuin lääkettä jota ei tiennyt tarvitsevansa. Ystävyyttäkin on monenlaista. Tuttavuus ja ystävyys ovat, kuin pyhä ja arki toisilleen, vierekkäin, mutta erilaiset.

Molempia tarvitaan elämän moninaisuuteen, yhteiseloon ja mielenkiintoisiin hetkiin joista päiviemme sisältö koostuu.

  Hyvän päivän tutut ovat suola arjessa. Heilläkin on oma osansa siihen, kuinka näemme ja koemme tapahtumia joihin emme aina itse ole vaikuttamassa. Kuulumisia jaetaan ja tapahtumista puhutaan yleisemmällä tasolla, kuin ihan läheisten ystävien kesken. Itsekin toivoisin etteivät ystävät jättäisi yhtäkään ihmistä, vaikka joskus tulee eteen tilanteita, joissa ystävyyttä  punnitaan todella tarkalla vaa’alla.

  Vaikka perhe on tärkein, sekään ei aina tuo onnea. Perhe voi olla yhteisö josta haluaa hypätä ulos, uskoa omiin voimiinsa ja tehdä omat valintansa. Joskus se on paras valinta, senkin tässä on saanut kokea.

  Onko rakkaus ainoa voimaannuttava tunne?

  Onko rakkautta ja rakastumista pakko etsiä?

  Eikö hyvä ystävyys korvaa rakkautta?

  Syviä tunteita ja yhteen kuuluvuutta voi tuntea, vaikka ei tulisesti olisi rakastunutkaan. Toisen ihmisen arvostaminen ja kunnioittaminen ovat tärkeä seikka ihmissuhteessa, ilman rakkauttakin.

Olen kirjoittanut rakkaudesta, sen kokemisesta ja sen kaipuusta erinäisiä kertoja. Ihmisen ikävä toisen luo on nuorena ihan erilainen tunne, kuin nyt ikääntyneenä, kun asia on tuttu ja koettu.

Eihän rakkautta ilman voi elää, jotain rakastettavaa on kaikilla ja kaikessa. Rakkaita ihmisiä, ystäviä joita voi sanoa rakkaiksi ja tärkeiksi, niitä meillä kaikilla on, mikäli emme ihan tynnyrissä elämäämme elä.

Kosketuspintaa pitää olla, halata ja antaa suukko poskelle, lähestyä ilman pyyteitä, sellaistahan hyvään ystävyyteen kuulluu ilman ehtoja.

  Onneksi minulla ovat ystävät tukena ja apuna, kuuntelemassa kun sisäisesti ahdistaa ja samalla heillä on mahdollisuus purkaa omia paineitansa kertomalla niistä minulle. Toivon kykeneväni olemaan olkapää jota vasten voi vaikka itkeä, mutta haluaisin pitää itsellänikin sellaisia ystäviä.

Meillä on ollut vuosia tapana kerääntyä erään palstan käyttäjinä viettämään joko viikonlopun yhdessä, tai menemään risteilylle jonka aikana kokoonnumme viettämään yhteistä aikaa suljettuun tilaan ja siihen kaikilla laivoilla on aina saatu tilaa. Noilla reissuilla olemme ystävystyneet, meille on monien kanssa syntynyt lujat ystävyyssuhteet, sukupuolista riippumatta, monille juuri siitä syystä. Pariskuntiakin on ollut mukana, seurusteleva parejakin, mutta pää asia noilla tapaamisilla on ystävyys ja muistot yhteisistä hetkistä. Emmepä kovin usein muuten tapaisikaan, asumme niin laajalla alalla pitkin armasta kotimaatamme, naapurimaastakin osa.

  Olen monella tavalla onnekas.

  Kun vuosia mietin leskeyttäni neljän seinän sisällä, osaamatta itkeä surua ulos, silloin olin todella hukassa. Edessä, vain pimeitä, yksinäisiä päiviä ja toivottomuutta. Ainoa elämänhalu ilmeni kirjeissä tuntemattomaan, haaveissa ja unelmissa, vaikka ne olivat, kuten nyt sen asian ymmärrän, sitä terapiaa jonka tarvitsin. Vuosien yksinäisyys vei alhoon, jossa olivat jo itse tuhoisat ajatuksetkin vallalla. Onnekseni, ja vain hyvällä tuurilla, löysin uutta toimintaa, uuden työn ja sitä myötä kyllä koin lopullisen herätyksen muutokseen koko elämässäni.  Sitä päätöstä saan kiittää, mutta se toi paljon sellaista kielteistäkin, jota en missään tilanteessa olisi halunnut kokea. Nyt ne asia on koettu, kasvattavia ja itsetuntoakin vahvistavia. Päätin, ettei missään tilanteessa kukaan kävele ylitseni, pidän omasta päätösvallastani kiinni ja elän vain itselleni mieleisellä tavalla.

  Tänään, tässä koneeni äärellä voin sanoa olevani tyytyväinen omaan elämääni. Kun ei odota kuuta taivaalta, riittää tähtien tuike.

Arka paikka.

Poltin kuumalla vedellä jalkani.
Kuumaa vettä kaatui viime talvena suoraan jalalleni, paksu sukka ei tahtonut lähteä pois jalasta siinä kiireessä ja palovammasta tuli laajempi, kuin olisi ehkä ilman sukkaa tullutkaan.
Nyt jalassa on ainainen arka paikka.

Meillä ihmisillä on arkoja paikkoja joihin ei voi koskea. Meitä sattuu. Meitä satutetaan ja vaikka vamma näyttää parantuneen, siitä jää kipeä kohta joka ei koskaan parannu ennalleen.

Meitä loukataan sanoilla ja teoilla, meitä lyödään ja me itse syyllistymme lyönteihin. Ihmisluonne on arvaamaton ja ellei kykene hallitsemaan tekojansa tulee loukanneeksi kanssaihmisiä, vaikka aina ei edes tarkoittaisi sanoja loukkaaviksi.
Me luemme muiden ihmisten tekoja väärin, me ymmärrämme sanoja juuri sen hetkisen mielentilamme mukaan ja usein hetki oli väärä, sanat eivät niinkään. Väsynyt ihminen ottaa kaiken totisemmin kuin pirteänä ollessaan. Kiukustuminen on lähempänä kuin itsekään osaisi arvata. Se arka paikka on arempi, arpi joka joskus on syntynyt, avautuu uudelleen. Itsehillintä on paras puolustuskeino kun tuntuu ettei jaksa kuulla enempää.
Riitaan on aina kaksi osapuolta, turhaan syyttää aloittajaa. Turhaan syyttää saamistaan iskuista, jos itse on iskenyt takaisin.

Arka paikka voi olla muistoissa säilynyt tunne tai tilanne johon ei halua palata.
Minun arka paikkani on hetki jolloin menetin puolisoni. Sellaista hetkeä en koskaan halua kokea uudelleen.  En halua kiintyä niin lujin sitein mihinkään olevaan, että kaikki huomiset katoavat siihen yhteen hetkeen.
En tiedä millaisin tuntein voisin kohdata uutisen vakavasta sairaudesta omalla kohdallani.
Katselin aamulla valokuvia ja lueskelin joitain päiväkirjoja joita olin kirjoittanut äidin sairaalajakson aikana.Siltä löytyi yksi arka paikka ja itkin, itkin ikävää, ja itkin äidin ikävää, joka oli itselleni kova paikka.
Äiti ei pelännyt kuolemaa, hän pelkäsi eroa meistä lapsista. Hän sanoi usein; " Minun tulee teitä lapsia niin ikävä". Äidin rakkautta viimeiseen asti.

Haavoja olen saanut, arpia on syntynyt ja on jäljellä avohaavojakin joihin ei ole lääkettä tarjolla.
Ne ovat niitä sisimpään sattuneita iskuja, loukkaavia sanoja ja tekoja joita ei ole sovitettu, ei anteeksi pyydetty, eikä selitetty. Kannan niitä, koska ne ovat osa elämääni ja tiedän etten ole ainoa joka itkee sisimmässään, mutta ei valita. Turhaan sellaisia asioita kantaa repussa mukana, jotka voi jättää kuin vinttikomeroon, jonnekin muistin lokeroon josta niitä ei aina tule kaivelleeksi esiin.
Mitä harvemmin niitä arkoja paikkoja koskettelee, sen helpompi ne on ikäänkuin unohtaa.
Kun laitan lenkkitossun palaneeseen jalkaani, sidon sen nauhat löysemmin kuin toisen tossun ja joskus en edes huomaa arkaa paikkaa ja kulku on ihan helppoa.
Löysemmin ottein kaikkeen arkaan, hellin käsin ja hellin sanoin, ikäänkuin hunajalla voidellen arkojen asioiden ja kirvelevien haavojen käsittelyä ja meillä kaikilla on kiristämättömiä arpia ja kirvelemättömiä muistoja. Ovathan ne olemassa, mutta jätetään ne rauhaan, hellyys on hoidon aa ja oo. Antamalla anteeksi moni haava parantuu jättämättä edes arpea.

Risteilykö vai hotelli.

Bangkokiin olisi kiva asettua koko talveksi, mutta taitaisi minulla tulla ikävä kotiin.
Katselin sieltä RCI pisteillä saatavia hotelleja, eikä taida olla kolkkaa jossa ei sellaista olisi tarjolla.  Pitäisi vain tilata hyvissä ajoin, koska ne ovat melkoisen suosittuja etujen käyttäjien parissa.

Sain käteeni esitteen uudesta Costan risteilystä, hintaa kyllä enemmän kuin viimeksi tehdyllä matkalla, mutta onko halpa hinta ainoa kriteeri, sitäkin pitää miettiä. Muuten kiva, mutta suomalaisen oppaan mukanaolosta olisi etua, kaikki olisi helpompaa ja matkasta saisi enemmän irti. Ei minua kyllä päätä palele, vaikka lähtisin yksinkin, aina on selvitty ja ei minua kukaan myy ja ostajiakin harvassa. Ellei mitään tee, ei mitään saa, ei edes tikkuja käsiin.

Tässä on tätä tuumailua, moni asia pitäisi saada loksahtamaan kohdalleen ennen matkojen tilaamista ja matkaa. Onhan tässä kyllä tuo Turkin matka ihan ovella. Enpä ole noissa Turkin ja Espanjan kohteissa edes ajatellut lomailevani, mutta näinkin voi käydä kun kohtalo tarttuu ohjaimiin. Sattuman kauppaa sanoisin.
Seuraava syksy voi jo avata maailmaa enemmän, kun tarkasti elää ja säästää saadessaan.

Kovin ei lämpö hivele poskipäitä tuolla ulkona, mutta lenkillä parempi kuin päivätansseissa. Ajomatkat hirvittää, mutta kunhan pääsee alkuun tämä talvikausi kaikilla rintamilla on tanssipaikkoja ehkä enemmänkin täällä lähistöllä. Ainakin siellä pohjoisessa, taitaa olla kilometrin säteellä montakin, ja siellä ei välimatka minnekkään ole pitkä, kuten täällä. Voi miten toisella tavalla siellä meneteltiin tanssipaikalla, täällä on se kyräily ja kuppikuntamentaliteetti vallalla, jos et ole piireissä, olet niiden ulkopuolella. En kuulu piireihin, eikä kai ole mitään parempaa tarjolla niissäkään.

Monta ovea olisi avoinna uusien harrastusten ja toiminnan pariin, mutta toistaiseksi pysyn tutuissa ja turvallisissa. Ainoa mitä harkitsen, on palokuntanaisten toimintaa toisenkin palokunnan alajaostossa. Muita tuumitaan ja harkitaan. Lomamatkastakaan kun en yksin voi mitään sanoa, täytyy odottaa mitä toisella osapuolella on mahdollisuus toteuttaa, sitten yhteistuumin ja voimin aikeesta tekoihin.

Vuokralaiset pitäisi saada, parille pariskunnalle näyttö tuohon alkuviikkoon, katsotaan poikiiko sopimuksen vai laitanko myyntiin koko kämpän. Sitäkin asiaa on pakko tarkastella ihan tosissaan, tyhjä kämppä merkitsee vain menoja.
Tuo Bangkok kiehtoo, rikkaus ja köyhyys käsi kädessä, mutta jotain siinä on mitä haluaisin kokea enemmän.

Syyskuun päiviä

Kyllä se syksy hiipii ikkunan takana ja tulee jopa tupaankin viileänä ilmavirtana oven täydeltä.
Mittarissa vain kolmen asteen verran lämmintä. Taitaa olla puolukka putoamassa, karpalo kypsymässä, kun yöt ovat viileitä, melkein pakkasella.
  Eilen aloittivat hirven kaadot. Eipä näillä seuduilla usein hirviä metsässäkään tapaa, mutta sienireissulla kyllä merkkejä josta tiesi niiden maisemassa liikkuneen. Liikenteessä alkavat vaaralliset ajat pimeään aikaan, kun saalistajien liikkeelle ajamat hirvet kulkevat vähemmän käyttämiään reittejä teiden ylityksessä. Vauhkoontunut hirvi ei varo autoja, normaalistihan ne eivät paljon tiellä liiku.
  Kun minulla oli koira, yritin muistaa metsästysajat ja pitää koirani kiinni, koska vaistohan se vei koiran ajamaan saalista kun kuuli toisen koiran olevan hirven jäljillä. Usein koira jäi haukkumaan tuntikausiksi jopa näätää joka kiipesi puuhun, eikä Viljo-koira hellittänyt, saalis piti saada puusta alas. Villiminkit se ajoi liikkeelle, jahtasi supit pois pihasta karviaisia rohmuamasta.
Parasta koiran olemassaolossa on sen uskollisuus ja seurallisuus, lenkkikaverista ei koskaan ollut puutetta.
  Sain tehtäväkseni sanoittaa eräs laulu jolla ei ole suomenkielisiä sanoja. Riimittelyä musiikkia kuunnellen, tahdit, montako tahtia on introa, montako tahtia laulua, sanojen sovittaminen rytmiin... katsotaan, jotain on jo alulla, mielenkiintoista kaiken kaikkiaan, valmiiseen musiikkiin.
  Mitäpä sitä ei harrastaakseen tekisi. Uusia tuulia kaikilla rintamilla, niin se on vaihtelu taattu ja pimeys saa uutta sisältöä. Innostuksen lomassa unohtuu ruoka ja untakin pitää rukoilla tulemaan, kun ei malta mennä petille kun se juuri olisi tulollaan, sitten se kulkeekin ohi.

Kun on tunteet.

Tunteista on hyvä puhua usein ja avoimesti.
Mieheni oli tunteellinen ihminen. Hänellä oli itku ja nauru herkässä, mutta hän osasi puhua tunteista.
 Me halasimme usein, meille oli itsestään selvää ottaa huomioon toisen tunteet, vaikka sanojen säilääkin toisillemme heilutimme. Jos riidellään asioista se on selkeästi mielipiteiden erilaisuutta, ei ihmisten moittimista tai alistamista oman mielipiteen taakse.
 Kuinka helppoa oli sanoa toiselle; Minä rakastan Sinua. Kuulla se toisen sanomana useita kertoja päivässäkin. Ohimennen pieni halaus, tai suukko poskelle, pieni kosketus olkapäälle, suukot ja halaukset kun toinen jonnekin lähti, vaikkapa eri vuoroon töihin. Sitä avointa tunteiden näyttämistä ja kokemista olen kaivannut, koska en ole tuntenut rakkautta mieheni kuoleman jälkeen, rakkautta eri sukupuolten välillä tarkoitan.
 Tunnen rakkautta perheen sisällä ja sisaruksiani kohtaan, mutta mieheen en ole rakastunut. On kavereita, ystäviä ja tuttavia, mutta ei yhtään rakkaussuhdetta joka olisi jotenkin syvimpiä tunteitani liikauttanut. Minulla on hyviä miesystäviä. Miehiä taitaa ystävissäni olla melkoisesti, teinhän miehisessä yhteisössä työnikin eläkkeelle jäämiseen asti. Naistuttavat, monia voin sanoa tosi ystäviksi vuosien takaa, ovat joko yksinäisiä tai perheellisisä, mutta monen kanssa on yhteiset harrastukset.
 Tunteet, ilo, suru, viha ja rakkaus, kukaan ei niistä koskaan voi liikaa kertoa, niiden pohjalla tai huipulla on käytävä itse tietääkseen millaista on tuntea koko keholla, koko sielu mukana.
Suurin tunne kytkeytyy rakkauteen. Äidinrakkaudesta ei tarvitse edes puhua, se on jokaisen äidin rinnassa.
Parisuhteen rakkaus, suuri tunne josta pitäisi puhua keskenään, muillehan se näkyy, jos sitä on.
 Nuori ihminen rakastuu ja ihastuu tulisesti, kuin mikään muu ei mitään merkitsisi. Muistan rakastumiseni, niin suuria tunteita ei voi kuvailla, mutta vieläkin sattuu kun rakkain on poissa. Surun tunne ei ole kadottanut muistoista rakkautta, se elää yhä minussa.

En etsi elämäni järisyttävää rakkautta, etsin olotilaa jossa tunnen olevani tukevalla alustalla, haaveissa huomiset, muistoissa eiliset. Ellei ihmisellä ole unelmia hän ei elä tulevaisuuden uskossa. Eihän huomiselta toivo eilisen epäonnea, jos sellaista on kokenut.
En kadu elettyä elämääni, vaikka monta asiaa olisin voihut toisin valita. Olen oppinut kaikista ylämäen kipuamisesta, oppinut niistä alamäistä joissa ei tahtonut rattailla pysyä ja olen oppinut tekemään päätökset omien tunteideni mukaan. Mistä en tykkää, sen sanon. Eräs tuttavani sanoi olevansa kynnysmatto johon kaikki kantavat omat surunsa, mutta eivät kuuntele mitä hänellä olisi sanottavaa. Hän on hiljaa, ei sano, ei puhu ja se on mielestäni väärin. Pitää uskaltaa sanoa mikä tuntuu pahalta, missä on raja hänen mielestänsä.
Ota härkää sarvista ennenkuin härkä vie sinua!
Olenko itse ollut liian suorasanainen, sitä en usko.
Jos vuosia nieleksii sellaista minkä haluaisi sanoa, mutta ei vain tule sanoneeksi, alkaa olla niin täysi niitä puhumattomia asioita ja sanomattomia sanoja, että alkaa purkin kansi pullistella liiasta kaasusta. On pakko puhua. Tai, on pakko olla puhumatta jos haluaa välttää loukkaamasta tai loukkaantumasta. Kun pakahduttaa tunteensa, tai pitää sisällänsä kaiken mistä pitäisi puhua, ne vaikuttavat jopa terveyteen. Tulee haluttomaksi, innostus kaikesta lopahtaa ja jää sinne sivuraiteelle jossa turhaan odottaa uutta junaa pysähtyväksi. Minulle kyllä jo kävi niin, istuin kuin suolla, jalkojen alla pelkkää tyhjää. Tarvittiin vain pieni vihje ja paineen purku. Jopa tuntuu kevyelle, mielessä ei ole puhumattomia asioita, eikä sanomattomia sanoja ja jos onkin, en tunne mitään tarvetta palata niihin paineisiin.

 Nyt on monta päivää puhelimeeni soitellut henkilö jonka kanssa en halua keskustella.
Ei auta puhe, ei uhkailut, joten pitänee ilmoittaa viranomaisille häirinnästä jota hän aiheuttaa. Ei voi pitää puhelinta auki yöllä, tekee mieli laittaa päivälläkin koko aparaatti kiinni kun soi ja soi...
Miksi hän soittelee, haluaa tavata, vaikka en missään tapauksessa sitä halua, en edes vastaan kävellä, tuollaista häirikköä. Toivottavsti hän itsekin tajuaa ettei meillä ole mitään yhteistä. Lieneenkö hänellä mitään tunteita, ei ainakaan ota niitä huomioon!

Harrastukset vievät toiselle paikkakunnalle, mutta mitäpä ei uhraisi hyvään harrastukseen. Tulevaisuudesta kun ei voi mitään ennustaa ja moni asia on "valmistumista vaille", kuten kurssilla työryhmämme Savottarien eräässä ryhmätyössä sanoimme. Elämässä tahtoo olle usein se arvaamattomuuden laki, itse ei voi kaikkea määrätä eikä omien valintojen oikea suuntakaan aina ole varmaa, siksi pitää olla valmis muutoksiin.
Kaikkeen valmiina, odottamatta kuuta taivaalta tai rakkaustunnustuksia, jokainen aamu on tyhjä sivu jonka käsikirjoitukseen haluan itsekin vaikuttaa.
Olkoon tunteet millaiset tahansa, kunhan puhutaan niistä.

Opittua ja elettyä.

Kaikkea minkä oppii ei ole tarpeen kuuluttaa.

Kun lapsi kuulee kirosanan hän käyttää sitä kuin sana olisi hänelle opetettu kuvaamaan vaikkapa kiukkua.

Eihän kukaan halua rumaa sanaa opettaa, mutta lapsi sieppaa sen aikuisen suusta, kuin oppikirjasta. Vanhempana meidän pitäisikin aina miettiä millaista opetusta lapset ja nuoret meiltä, kaikilta aikuisilta saavat esimerkin kautta.

Eipä ole ollut tarvetta luetella osaamiaani rumia  sanoja, kiroiluja ja manauksia osoituksena oppimastani, mutta joskus sellainen sana livahtaa puheen joukkoon. 

En myöskään harrasta kaksimielisiä vitsejä, vaikka olen niitäkin kuullut ja joskus lukenutkin. Eivät ne jää mieleeni, en muista niitä, enkä osaa kertoa. Istuimme iltaa pöytien äärellä ja monella oli mielessä ja kielellä ne Pikku-Kallen jutut joista ihan vitsikirjoja on julkaistu. Meneväthän ne aikuisten illanvietossa, ei siinä mitään, mutta hyvä etteivät olleet ainoa puheenaihe. Naurettiinhan me kaikki hyville jutuille, ihan uusiakin mukana..

Nähty ja kuultu esimerkki tarttuvat. Tietokoneen käyttöäkin on helpompi oppia kun näet kuinka sellainen toiminta tapahtuu mitä haluat oppia, vielä paremmin jos itse sen teet toisen ohjaamana. Opetteleminen vaatii harjoittelua ja harjoittelua, kaiken tiedon oppiminen ja välittäminen on kertausta kertauksen perään.

Kävimme läpi uutta lakia, sen soveltamista ja määräyksiä joita kuntien pitäisi noudattaa, ottaa ohjeena vanhusväestön hoivassa ja hoidossa. On siinä paljon hyvää, mutta kuinka kunnissa kyetään lakia noudattamaan, kuinka moni vanhus sittenkin jää yksin vaille hoitoa, vaikka laki miten tarkaan määräisi asioiden oltavan. Toivotaan ettei asioita hoideta aina rahaa ajatellen, vaan katsottaisiin inhimillistä puolta jokaisessa päätöksessä mitä kunnissa tehdään. 

Kun uni antaa aikaa.

Iltaisin ei aina tule uni odottaenkaan.
Turhaan sitä pyörii sängyssä ja miettii miksi ei nukuta, kun voi nousta ja tehdä mitä tahansa hiljaisessa kodissa kunnes uni antaa merkkejä tulostaan.
On pimeää ja hiljaista. Vain kellon tikitys ja jääkaapin hurina seurana, kunnes laitoin musiikkia soimaan.
Laulun sanat nostivat esiin muistoja, mutta samalla ne antoivat sanomattoman hyvän tunteen. Olen pitkän aikaa elänyt jotain sivuroolia omassa elämässäni ja tunnen nyt saavuttaneeni sen mitä kaipasin. Ei ole kiire mihinkään. Illat ovatkin parasta aikaa, kun ulkona sää viilenee ja pimeys laskeutuu kaiken ylle. Rakastan näitä syys päiviä, vaikka värit katoavat luonnosta ja puut itkevät lehdettömin oksin sadepisaroita.

Kaiken pitää aina mennä kuin on määrätty. Asiat vain tapahtuvat omalla ajallaan, vaikka kuinka laatisi aikatauluja ja sovittelisi päiväkirjaansa aina ei mene oman tahdon mukaan. Hyvähän se onkin, kohtalolla on päivissä sormensa pelissä, onnettarella omat lahjansa. Kohtalo on usein julma, me emme hyväksy tapahtumia, vaan haluaisimme kaiken pysyvän oman tahtomme mukaisina, eikä se niin mene, kaikella on aikansa.

Luonto muuttuu ja niin me ihmisetkin, kun ikää karttuu ja kokemukset opettavat katsomaan asioita laajemmin. On muutakin, kuin näkymä omasta ikkunasta. Kävin taidenäyttelyssä, gallerian omaa taidetta, kotimaisia tunnettuja taiteilijoita, monia vanhoja maalauksia joiden tyyli puhuttelee minua enemmän kuin nykytaiteilijoiden suorat linjat. Onhan nuorissakin todella puhuttelevien teosten tekijöitä, piirtäjiä ja maalareita.
Joitain töitä siellä gallerian seinällä ihailin mennen tullen, ne kertoivat aikansa tyylistä ja monet maisemista joita ei enää ole. Merellisyys ei minulle ole mitenkään kiehtova aihe, mutta sellaistenkin näkeminen antaa ajateltavaa. Kuinka joillakin on niin herkkä käsi ja näkevät silmät. Valon ja varjon leikki maalauksissa on kuin arki ja pyhä, täydentävät toisiaan.

Taidekaupassa on laajat valikoimat uutta ja vanhaa, kallista ja halpaa, mutta enimmäkseen kovinkin kallista nimekkäiltä taiteen tekijöiltä. Hieno mies tuo kauppias ja hän tiesi mistä puhuu, haki taiteilijaluettelot esiin ja näytti millaisesta miehestä/naisesta on kyse. Jäi kaivelemaan kun en voinut ostaa, halusin ja haluan joitain töitä, mutta jätin miettimiseen. Kunhan seuraavan kerran, enhän edelliselläkään käyntikerralla mitään ostanut, mutta jos seuraavalla jotain himoitsemaani.
Oma taiteellisuus on vakan alla, eipä ole taidoissa kehumista, mutta harjoitellen oppii, siitä on monta todistetta. Nyt keskityn olevaan ja tulevaan, nautin tästä ajasta ja tiedän ettei elämän ole pakkopysähtyä tähän olotilaan, vaan uusia hetkiä ja tapahtumia on tarjolla, kun oma innostus riittää. Ihmeesti se uusi puhti löytyi, vaikka kaikki tuntui olevan liikaa voimia vaativaa ja jollain tavalla vastahankaista menoa.
Auttoiko se helteiden loppuminen, ehkä niinkin. Tunnen vain nuortuneeni ja menossahan pitää olla mukana, vaikka pääosaa ei missään näytöksessä tarjottaisikaan.

Viilenevää.

Sää muuttui melkoisella vauhdilla.
Pohjoisesta puhaltaa, mittarissa tänään vain hiukan yli aste plussan puolella, mutta aurinko sentään pilkisteli tuosta sälekaihtimien raoista, vaikka veti sitten säteet piiloon ja taivas tummuu.

Istuin eilen junassa muutaman aseman välin.
Viereiset paikat enimmäkseen tyhjiä, mutta pieni poika oli mummonsa kanssa matkaamassa kotiin, käytyään Lapissa. Hänelle oli varattu viihdykkeeksi vain suupaloja. Mummo ojensi rusina- pähkinä sekoitus pussin, rusinat kelpasivat, mummi kaivoi suklaata, se kelpasi, mummi juoksi pitkin vaunua kun tuo ja tuo paikka oli tyhjä ja kiinnosti, tuossa olis hyvä istua.
Mietin miksi ei mummi ottanut pojalle kuvakirjaa, tai piirustusvälineitä. Jokaiselle istumapaikalle kun on pieni pöytätila jonka päällä olisi voinut vaikka pelata jotain pelejä vilkkaan pikkumiehen viihdykkeeksi. Nyt eräät vaunussa matkaavat loivat vihaisia katseita kun pieninkin rauha vaunusta oli pikkumiehen käsissä, eli paremminkin juoksevissa jaloissa. Mitäpä se minulle oikeastaan kuuluu, ihmettelen vaan mummin toimintaa ja asennetta lapsi kontara muut matkustajat.

Eteeni penkille istahti mies, joka puhui minulle siihen selkänsä taakse, kertoi lapsuudesta saakka elämäänsä Lapissa, turisteille rakennetusta perheensä lomakylästä, omista reissuistansa ja työstänsä, siitä, kuinka turistit nykyisin yöpyvät asunto autoissa, vaikka vain levähdyspaikalla ja rakennetut, tarjotut palvelut jäävät jopaLapissa käyttämättä. Lama vaikuttaa kaikkeen ja kaikkiin.

Taakseni istahti lääkärillä tutkittavana käynyt mies. Hän sanoi joutuvansa leikkaukseen polvensa vuoksi, kertoi kuvauksista ja tutkimuksista, mutta kehui nuoren lääkärin ammattitaitoista otetta vaivaansa.

Muutama penkkirivi eteenpäin istahti seuraavalta asemalta junaan noussut nainen. Hän olis halunnut sulkea silmänsä ja levätä matkan aikana, mutta pikkumies kyseli ja kyseli, mummikin yhtyi puhelemaan ja kysymään... Siinä se matka meni sujuvasti. Ei tarvinnut itse monta sanaa sanoa, eikä minulla nyt mitään kerrottavaa olisi ollutkaan. Kysyjälle vastasin, menen Savoon ja olin siellä pohjoisessa vierailulla tuttavieni luona.

Olihan siinä matkassa vielä autollakin matkattavaa. Mittariin kertyi kilometrejä toinen toisensa jälkeen ja piti poiketa pieni illallinenkin nauttimassa, koska  aamupalan söin  joskus seitsemän jälkeen aamulla. Kyllä sitä kellon ympäri selviää syömättä kun vähän on kulutustakin istuessa junassa ja ajaessa autolla.
Ajaessa ei saa olla väsynyt. Kaikkien aistien pitää toimia hämärässä ja pimeässä, keskittyminen ei saa herpaantua siitä mitä on tekemässä,

Olen aikeissa matkata enemmänkin junalla, se on paljon halvempaa kuin oman auton käyttö. Eihän kaikkiin paikkoihin pääse junalla, mutta kyllä meillä vielä on kattava rataverkosto käytössä ja sitä pitäisi enemmän ja useamman matkaajan käyttää.
 Pohjoisen junissa on tilaa. Lähde sinäkin raiteille! Siellä näkee, kuulee ja kokee.

Tuulee ja sataa.

Syksyn tuntua kun sataa ja tuulee. Puista lähtevät värikkäät lehdet, sekoittuvat  keltaisten ja osin vihreidenkin lehtien suureen massaan.
Maassa ne maatuvat uuden kasvun voimaksi. Kun me jaamme omistamaamme tietoa ja opetamme taitojamme lapsille, tai yleensä nuoremmille me samalla voimaa uuteen kasvuun kuin maatuvat lehdet maassa.
Olemme pudottaneet sellaista mitä meillä on, siihen maaperään joka sattuu olemaan lähellä, tavoitettavissa, kuuloetäisydellä.

Syksy ottaa ja antaa.
Sato on korjattu aittoihin ja kellareihin. Nyt on meidän aikamme, meidän, jotka viihdymme lämpimissä pirteissä, mukavassa seurassa tai yksinäisyydessä. Me voimme heittäytä syksyn syliin, kesän muistoissa ja talvea odottaen..

Tässä ja nyt

Yöllä satoi. ja taivas on jäänyt harmaaksi.
Syksyä se on, vaikka taitaa ulkona olla yli kymmenen plus astetta tälläkin hetkellä.

Ilmat viilenevät luonnon aikataulun mukaan, mutta kyllä tätä syksyä on jo jatkunut ihan nautinnoksi asti. On ollut kuivaa ja lämmintä tavallisten syyssateiden viipyessä , mutta sataa se, tykkää siitä tai ei, koska maa tarvitsee vesivarat talveksi ja kevään silmut eivät avaudu kuivuuteen kuolleissa puissa.

Kun on poissa kotoa, näkee kaikki mittasuhteet toisin, kuin siitä pienestä näkökentästä josta on itsellensä suonut oikeuden maailmaa katsella. Eikä vain maailmaa, vaan kaikkea, omista haaveista, toiveista ja tunteista alkaen. Minä olen sama, mutta asiat ja olosuhteet ympärilläni muuttuvat.  Kun on aikaa tarkastella niitä muuttuvia tekijöitä ja kuulostella omia ajatuksia, voi löytää ihan uuden minän.
Jossain paikoissa olen viihtynyt aina, kuin kotonani, jossain en viihdy viiihdyttämälläkään. Pitisi kai oppia olemaan kuin kala vedessä, uida vaikka vastavirtaan, jos sitä sitten oppisi elämään ja viihtymään paikassa kuin paikassa.

Väliaikaistahan kaikki on.. ja vaan, mutta ei elämää pidä rakentaa pelkälle väliaikaiselle pohjalle, kyllä aina on parempi katsoa pysyvyyttä samalla, kun jotain alkaa kehittelemään, vaikka kivijalka olisi heikompikin.
Mitä siitä tulee jos heikko rakennelma kaatuu ja ensimmäinen myrsky vie katon? Tiedän, se on joillekin ihan katastrofi jos ei saa odottamaansa vastausta. Kokemustakin on, kärpäsen kakan kokoinen asia saa jotkut ihmiset unohtamaan kaiken muun, elämä on sekaisin ellei kaikki mene kuin on suunnitellut. Silloin on paras kääntyä toiseen ilmansuuntaan ja odottaa tuulen puhdistavan pahat ilmat. Sanotaanhan, että suvannossa on helpomi uida kuin kosken niskalla.

Niitä koskia ja kuohuja en halua enää kokemuksieni kartuttajaksi. On tässä elämässä oltava muutakin iloa kuin nauru naapurin kaatumiselle.

Tässä on mielessä pyörinyt jo pitkiä aikoja niin monta vaihtoehtoista tietä tulevaisuuteen etten enää tiennyt mitä olisi pitänyt piirtää kartalle ja mitä pyyhkiä pois.
Olen lisännyt ja poistanut, solminut ja purkanut, eikä ole enempää tarpeenkaan.
Mikä on minulle hyvää, se riittäköön ulkopuolisillekin. Omat kokemukset kasvattavat eniten. Minkä näet silmillä ja kuulet korvilla, onko sekään aina totta. Voisi paremminkin sanoa, että näyttelijän lahjat ovat hyvät kun niitä tarvitaan, mutta näyttelemään ei kannattaisi koskaan alkaa, ellei sitten näyttele tosissaan, vaikka vain sivuosaa.

Aamulenkillä avautui eteen kauniita näkymiä syksyn väriloistosta.
Tuolla taustalla erään vankilan korkea aita jota koristaa tavan mukainen piikkilankaaita uloke aidan yläpulella.
Komea aamu, ulkona + 16 astetta kun aamulenkki alkoi, kulki rantapolkuja ja kaupunkikatuja, poikkesi hautausmaalla ja ohitti kauppakeskuksen.
Kauneutta ei tarvitse hakea, kun avaa silmänsä näkemään.

Tänään kyläilyä vanhojen tuttavien luona, olihan jo ennättäneet kysellä milloin ilmaannun ja kiva oli taas pitkästä aikaa porista porukalla.

Eilen pari tuntia hidasta valssia. on se vaan kuma kun pitää tulla Lappiin tanssia opettelemaan... vaikka eihän se pakko ole, menin ihan mielelläni katsomaan oppiiko vanha koira istumaan.
Tämä on kyllä ihanne tilanne, minulla on ystäviä täällä kilometrien päässä ja olen aina tervetullut. Nyt jo suunnittelemme uutta tuloa, tällä kertaa on pakko olla kotona märäpäivänä, uusi hella saapuu vihdoin. Ei ole yhtään kaveria jolle olisin avaimen voinut antaa, siksi on itse oltava kotona sovittuun aikaan. Näin ne on marjat ja kaikki eri astiassa, eli omat huolet kullakin.
Hella jonka sain uutena, ei paistanut pullista kun toisen posken, korjaajaa olen odottanut juhannuksesta asti, mutta nyt on päädytty uuteen lieteen. Hyvä niin, haluan leipoa ja paistaa pullat kääntelemättä peltiä uunissa.

Kuinka nautinkaan tästä tilanteesta, elämä avaa uusia ovia ja kuljettaa kohti kokemuksia joilla on aina jokin merkitys, tai ne antavat kipinän uusiin haasteisiin.
Paikoilleen pysähtyminen on merkki kyllästymisestä. Koko kesän oli tunne, kuin olisin kulkenut väärissä kengissä. Ei ollut halua, ei intoa mennä huvittelemaan tai lenkille, mutta yritin elää yli sen vaiheen ja katsoa mitä tulee ja mikä menee. Jotain on muuttunut, muutuinko minä itse?.

Katsoin junan ikkunasta tiistaina näitä pohjanlahteen ja perämereen laskevia jokia. Kovin on vähän vettä, pohjamudat ja kivet paljaina. Iijoen isompi haara virtasi kyllä vuolaasti ja rantamaisemassa ruskan värit. Pohjoisempana alkaa ko olla puista lehtiä maassa, komeita siinä vihreällä nurmikollakin, kunnes sade ne harmaannutta massaksi joka korjataan kompostiin maatumaan maaksi.

Tmä päivä meni näin, huomenna uudet lenkit leikit ja huvit.

Uusi aamu, minä vanha.

Pysähdyinkö elämään eilistä.
Kulkeeko elämäni samalla raiteella jyskyttävän veturin tavoin ees taas, vähän eteen, sama taakse.

Nuo ovat tuttuja tilanteita. Kun ei ole voimia tarttua huomiseen, on helppo elää eilisen muistoissa.
Ne ovat tuttuja kenelle tahansa, ellei ota vastaan haasteita huomisista.
Yli kaksikymmentä vuotta sitten istuimme mieheni kanssa muistellen lapsuutta ja nuoruutta joka jo silloin tuntui olevan kaukana. Yhteisen keskustelun päätös oli, että lähdemme heti seuraavana aamuna ajelemaan hänen synnyin kotiinsa, siihen pihapiiriin joka oli jäänyt muutamien tapahtumien kautta lähtemättömästi mieleen.
Talo oli jo hänen lapsuus aikanansa myyty, sitä asuttivat ihmiset jotka olivat tuttuja, mutta mieheni ei ollut koskaan aiemmin edes ajatellut mennä käymään siellä.

Päivä oli merkityksellinen meille molemmille.
Hän eli uudelleen lapsuutensa leikit, kiipesi joka kivelle ja katolle, meni onkimaan tummakylkisisä ahvenia pienestä järvestä jonka rannat olivat upottavaa suota, nousi läheisestä ojasta pudottuaan sinne lankulta joka oli ojan ylitystä varten asetettu.
Opin tuntemaan hänet ihan toisesta näkökulmasta, vaikka olimme silloin olleet aviossa jo kolmekymmentä vuotta.

Hänen lapsuuttansa varjosti isän ankaruus ja alkoholi jolla isä kai yritti häivyttää mielestänsä sodan muistot.
Isä oli toiminut rintamalla taistelu lähettinä. Pari hevosta oli hänen altansa kaatunut ja hän ei päässyt koskaan niistä muistoista kokonaan irti. Hän eli vain hetkeä, sodan kokemukset olivat vieneet häneltä huomiset.
Sen päivän aikana puhuimme mieheni lapsuudesta enemmän kuin vuosiin. Mieheni oli herkkä, äitinsä kaltainen, itku ja nauru olivat herkässä. Minulla olikin maailman ihanin anoppi, toinen äiti minulle, samoin mieheni aina oli lähellä minun äitini sydäntä. Äiti sanoikin usein omistavansa kolme poikaa, vaikka omia oli kaksi. Se päivä siellä pienen mökin pihamaisemissa ja metsikössä, sekä illalla onkien, sen järven pieniä mustia ahvenia, palaa nyt usein mieleeni, kun mieheni poismenostakin on jo kuusitoista vuotta.
Onko muistoihin palaaminen elämistä eilisissä?
Minusta on ihana tunne kun on hyviä muistoja, niissä on lämpöä, niissä on elämää ja niissä on se menneen elämän tuntu jota ei enää päivistään löydä, ei koe samalla latauksella ja tunteella kuin nuorena.

Tunnen eläväni tässä ja nyt, mutta olen onnellinen niistä eilisistä jotka sain jakaa rakkaiden ja tärkeiden ihmisten kanssa. Palaan omiin lapsuusmaisemiini muistoissani, kuljen metsissä ja pelloilla, kuin lapsena ennen, eikä minulla ole estettä myöskään poiketa siihen maisemaan, kun taas jonain päivänä lähden ajelemaan niihin maisemiin.
Liian nuorena lähdin maailmalle, mutta koskaan en ole liian vanha palaamaan muistoissa niihin eilisiin joita lapsuudessa elin. Muistoissa kaikissa tärkeissä hetkissä on elämä.

Vapautta ja sen kaipuuta.

Vapaus voidaan ymmärtää monella tavalla.
Kansojen vapaus, itsemääräämisoikeus ja yksilön vapaus kaikille elämän aloilla. Kaikkea tätä voi myöskin puuttua.
Vanki ei varmasti tunne vapautta sellinsä kalterioven takana, tai vankilan pihalla valvovien silmien alla.
Jossain mielessä olen tuntenut olevani vanki. Elämän myrskyisten vesien keskellä, kuohuissa ja suvannoissa, aina ihminen tuntee jotain, tuntee rajoittuneen vapauden, tai irtautumisen kaikesta kahlitsevasta.
Olen tuntenut hetkittäin suurta iloa, ollut onnellinen ja nauttinut kaikesta mikä on ollut minulle mahdollista nähdä ja kokea. Kuitenkin, siellä taustalla on ollut kaipuuta, elämän ikävää, sellaista jota en ole osannut eritellä tai hakea muutosta tilanteeseen.

Olen kuukausia vain siirtänyt kaikkea, päätöksiä jotka olisi pitänyt tehdä heti kun ne olivat kypsyneet selkeiksi muutospäätöksiksi, mutta ajattelin vain, jos tämä tästä, jos vielä....
 Tuntuu kuin näkymätön kahle olisi ollut jaloissani, painanut ja odottanut lukkojen avaamista, kahleiden iroittamista, vapautta juosta kuin karannut koira, etsien ja tutkien mitä on oman piha-aidan takana.
En osaa selittää, en kykene kuvailemaan, mutta tiedän, että moni näki kuinka jätin monia asioita tekemättä, moneen paikkaan menemättä ja vetosin siihen etten jaksa.
Se on totta. En jaksanut, en halunnut, en tuntenut kerrassaan mitään muuta kuin pettymystä elämän tilanteeseen, pettymystä kaikkeen mitä olin odottanut, mistä rakentanut tulevia huomisia.
Elin tunteessa jossa olin  kuin haihtuvaa ilmaa jota kukaan ei hengittänyt, kukaan ei pitänyt tärkeänä, kukaan ei tarvinnut. Olihan ja onhan minulla kaikki se mitä olin ympärilleni rakentanut harrastusten ja ystävien täyttäessä tyhjää tilaa. Jotain puuttui, jatain kaipasin ja sitä kohti en uskaltanut kuitenkaan ottaa ratkaisevaa askelta heti silloin kun se tuntui olevan tärkeintä elämässäni.

Olen ottanut sen askeleen, hypännyt pois siitä mikä tuntui pahalta, ja pahalta tuntui siitä puhuakin, mutta kun jokainen elää vain itsellensä ja rakentaa omaa tunnemaailmaansa omien tavoitteiden kautta ja vuoksi.

Kun, ainakin toistaiseksi oikeustaistelut ovat eräiden henkilöiden osalta päättyneet, tuntuu kuin olisin silläkin saralla jo päässyt irti asiattomista jutuista. Kuulen yhä kuinka minua leimataan asioissa syylliseksi, mutta oikeuden päätökset puhukoot puolestaan, en ala oikomaan kenenkään puheita. Kuka minut tuntee, tietää asioiden oikean laidan, joka ei tunne, ei ole väliä mitä hän luulee, uskokoon kuulopuheita.
Nuo asiat ovat henkisestikin raskaita, niiden ajatteleminenkin itkettää, mutta niiden kohdalla olen lakannut jo aikaa sitten suremisen. Nyt tämä toinenkin, jollain tavalla ahdistavaksi muodostunut elämän tunne, uupuminen ja haluttomuus on takana. Tänään elän kuin varsa pellossa, mutta en juokse päin aitaa.
Tuntuu etten voi sanoa kaikkea, enkä haluakaan. Näin on hyvä, kukaan ei ole kärsinyt, kukaan ei ole saanut haavoja, eikä anteeksipyydettävää ole, ellei minun suorista sanoistani. Minkäs mahdan, haluan puhua asioista niiden oikeilla nimillä ja siitä pidän kiinni. Jotkut voivat loukkaantua, mutta ehkä huomaavat  kuinka tärkeää on olla rehellinen jopa itsellensä.

Leivon, leivon leipäsiä.

Hyllyssäni on monen monta keittokirjaa.
Nettisivuilta voi hakusanalla löytää lukemattomia leivonta ja ruoka ohjeita kautta kirjoittavan maailman.
Paljon sellaisiakin ohjeita joiden raaka aineista ei ole aiemmin edes nimeä kuullut. Televisiossa on päivittäin kyllästymiseen asti ohjelmia kokki sodista ja muista ruokaan liittyvistä asioista, mainoksien myötä ja ilman niitä. Ei huvita avata määrättyjä kanavia kun nälkä ei välttämättä vaadi mitään hienoja herkkuja, eikä noista kisailukokkien resepteistä kukaan saa selvää, ei kai ole tarkoituskaan tarkemmin niitä analysoida, kunhan tuomarit tuntevat maut ja arvostelevat tuloksen.

Olen rakastanut leipomista ja kokkaamista, mutta harvoinpa niitä kalliita herkkuja on ollut vara pöytään kattaa, joskus sentään. Lihakauppias Salminen tuli joskus ovelleni kokonainen naudan sisäfile kainalossa, vain voipaperiin käärittynä, suoraan kylmiöstä, 20 metrin päässä asuntoni ovelta.
 Hän sanoi heti ovella; " Haluan syödä tänään hyvin, se on taas köydenfile. Tulen siinä kolmen aikoihin."
Niin sitä kokattiin ja eihän hän koko filettä syönyt. Niihin aikoihin oli aina hyvää lihaa tarjolla ja jopa halvemmalla kuin tavalliselle kaupassa poikkeajalle, koska olin ns.  takaovelta ostaja. Sanoin vain ohimennessäni pojille mitä tarvitsen ja lihat leikattiin valmiiksi, sen kun otin käärön mukaan ja jätin rahat kouraan, kassa kun oli myymälän puolella. Helsingissä oli silloin -70 luvulla lihatukkuliike Liha-Pala, taisi olla jo  -60 luvullakin jolloin jo  tukusta lihaa ostin. Kahvia ostin Kallen kahvilta.
Että on sitä ruokaakin laitettu, jos on syötykin.

Nyt eilen iltapäivällä innostuin leipomaan hiivaleipää. Tein juuren jonka annoin käydä viisi tuntia ja tein juureen taikinan jonka jätin erittäin löysäksi ja alustin suoraan leivinpaperille ja pellille hetkeksi kohoamaan.
Ei tahtonut millään kulua aika kun se oli uunissa. Luukun raosta tunki taivaallinen leivän tuoksu. Leivän pinta muuttui hiljalleen kauniin ruskeaksi, se kohosi komeasti ja lopulta sen voi vetää ulos uunista.
Herkkua, rapeakuorinen, sisällä isoja ilmakuplia, mehevä sisus ja mikä maku kun sivelin kuumalle leivälle voita. Vatsa oli jo täysi, mutta lisää oli pakko ottaa ja päälle paljon voita.
Jäihän sitä leipää. Aamukahvi ei olisi ollut mitään ilman sitä omin käsin leivottua herkkua.
Kuinka se nyt olikaan, kukaan ei kehu jos ei pääse maistamaan, minä saan kehua kun olen jo monta palaa syönyt.

Makeiden leipomista en yksin eläen harrasta. Enpä paljon ostele kahvileipää, ellei ole vieraita tulossa, tai ellen kutsu ketään kahville. Kun leipoo, on pakkolaittaa osa pakkaseen ja sieltähän sitä tulee pullanhimoon haettua harva se ilta. Ei pullanhimoa ole, ellei pullaa ole pakkasessa. Muuta makeaa en edes himoitse.
Nyt aion leipoa ruokaleivät itse, siinä säästää ja saa aina tuoretta ja oman maun mukaan tehtyä. Taikinaan kun voi käyttää kaikkea mitä muuten jää, puurot ja vellit, perunat ja vihannekset, mausteista puhumattakaan.
Valmiita ohjeita en kyllä käytä. Leipä syntyy taikinasta ja taikinan tekee kuka vaan jolla on jauhoja ja pieni perustieto leipomisesta.
No, onhan tuota leipomistietoa. Nuorena olin töissä Ekmanin Kotileipomossa ja siellä sai olla taikinantekijä, ylöslyöjä, paistaja ja seisoa jopa munkkipatojen hoitajana, eli munkinpaistajana ja juosta joskus pohkeet kipeinä uunin ja padan väliä. Jos ei nuorena opi, ei vanhana taida, vai kuinka sen paremmin sanois.

Minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa. Olin nuori ja nyt vanha, mutta yhä opin uutta.

Syyskauteen.

Sateella alkoi syyskuu, marja- ja sienimetsille sade on joskus ihan tarpeeseen, niin nytkin. Sienirihmastot kaipaavat vettä, koska ei siellä metsässä vielä monta rouskua ollut pinnassa, pieniä alkuja jossain kosteikossa.

Syyskauden toiminta alkaa tavanomaisilla kokouksilla ja kesän päättäjäisillä.
Eihän kesä tähän päivään lopu. Vielä tulee lämpimiä päiviä ja kuulaat yöt ovat tulossa kun taivas hiljalleen tummuu yötä kohti ja antaa kuun valaista taivaan kantta, tähtien tuikkeelle syvä avaruus  taustana. Jäin joskus tuijottelemaan taivaalle tähtikuvioita silmilläni etsien. Seisoin kävelytien reunassa ja eräs ohikukija huomautti ettei siellä mitään lentokoneita näy. Pelästyin puhetta, niin keskittynyt olin siihen niska kenossa taivaan katseluuni, mutta sehän osittaa kuinka voi antautua harrastukseensa, muuta ei näe, ei kuule.

Tänään kokoonnumme päättämään syyskauden toiminnan aloittamisesta. Puheenjohtaja on saanut meiltä vinkkejä ja vihjeitä syksyn tapahtumiin. Suuria suunnitelmia, pieniä tapahtumia, ei, vaan paljon ihmisiä mukaan toimintaan ja tapahtumiin. Alkaisiko tanssikausi naamiaisilla, sellaisia tässä olemme suunnitelleet.

Käsityöt olen kotona kaivanut esiin, lankaa ja puikkoja, haarukka ja virkkauskoukku, työvälineitä joilla saa monenlaista aikaan kun pitää sormet liikkeellä ja ranteet taipuvina. Jossain kerhossa kuulemma opettelevat tuota haarukkapitsin tekoa. Olen muutamille sen opettanut, mutta pitävät liian monimutkaisena ja sekavana ja minusta se on vain hauskaa ajankulua kuten kaikki käsityöt. Vanhat kädet puutuvat ajoittain, mutta silloin on hyvä syy jättää puikot ja koukut sivuun. Onhan niitä ajan tappo tapoja.

Monta viikkoa olen suunnitellut valokuvien käsittelyä ja kansioittamista. Picasan ohjelma kun kopioi kuvia kopioimisenkin jälkeen ja kansioissa on sama kuva jo kolmeen kertaan. Jokin muu kuvankäsittelyohjelma nyt käyttöön ja iltojen iloksi kuvien selaamista, muistitikuille siirtoa ja ehkä vielä niiden tulostamistakin ihan paperikuviksi. Välineitä olis, ja osaisinkin kyllä, mutta kun tuo aloittaminen on jäänyt ja jäänyt.
Mitään tekosyitä en enää itselleni hyväksy. Pimeinä iltoina on hyvää aikaa istua koneen ääreen ja kuvien mukana palata menneisiin hetkiin.

Me en minä, minä ja me, siinä se ero.

Kun kohtaa ihmisiä eri tilanteissa oppii löytämään erilaisia ominaisuuksia ja tapoja kuinka ihmiset suhtautuvat asioihin ja muihin ihmisiin, minuunkin.

Joutuessaan liikkumaan erilaisissa tehtävissä, työn tai harrastusten kautta, pääsee tutustumaan moniin ihmisiin. Sosiaalisesta tilanteesta, varakkuudesta tai asemasta riippumatta me voimme kohdata tasavertaisina, jos osaamme suhtautua ihmisiin ennakkoluulottomasti ja rehellisesti.

Joku voi olla aina tip top pukeutunut, kaikin puolin huoliteltu ja esiintyä silti kuin sivuosaa näytellen kaikissa kohtaamisissa. Hän on arka. Hänellä ei ole rohkeutta nousta huomion keskipisteeseen ja silloin on usein kyse juuri siitä itsetunnosta jonka perään aina huudellaan ja yritetään rohkaista arintakin persoonallisuutta uskaltautumaan esiin, vaikka ei eturiviin pyrkisikään.

Seura jossa itse liikku, myös sillä on vaikutusta siihen, kuinka ihmiset juuri minuun suhtautuvat. Mitä he minusta ajattelevat seuralaiseni huomioiden, koska juuri sillä on melkoinen vaikutus katsojan silmässä.

Harrastukset, joiden kannatus ja näkyväisyys on laajempaa kuin esim. kotileipurilla joka harrastaa jotain, mutta toimii yksin, tuovat mukanaan laajan tuttavapiirin, koska harrastetaan ryhmissä, isoissa joukoissa ja julkisuuttakin hakien.
Tanssiharrastus on yksi sellainen. Kansantanssit, tanhut ja senioritanssit ovat laajoja joukkoja kiinnostavia, usein isoina ryhminä paikkakunnilla toimivia esiitymisryhmiäkin. Riippuu ohjaajien innostuksesta ja taidoista kuinka paljon ryhmä osaa, koska niin se on aikuistenkin kohdalla, oppia saa itseään kouluttamalla, opettelemalla askel askeleelta.
Itse olen saanut paljon tältä harrastukselta. Liikumme ryhmänä, meistä puhutaan senioritanssijoina, ryhmänä jossa on erilaisia yksilöitä, mutta jota  katsotaan joukkona iloisia ihmisiä joille harrastus antaa liikunnan ilon ja sitähän me pyrimme jakamaan. Yksilönä emme ole niin tärkeitä, mutta joukossa olemme yksi joka on tarpeen. Minä en ole mitään, mutta ryhmästä puuttuu osa, jos olen poissa. Pariltani puuttuu pari, koska senioritanssit usein perustuvat paritanssiin ryhmässä.
Kuin salaa saan siis kunniaa ja huomiota kun me tanssimme joukkona. Komeaa katseltavaa oli satojen tanssijoiden yhteisesiintyminen Tampereella. Se kokemus kannustaa jatkamaan harrastusta, vaikka selkää joskus kolottaa ja polveen sattuu. Tanssi antaa ystäviä ja elämänvoimaa. Se kohottaa itsetuntoa, koska tiedän, tämän minä opin, tämän me opimme ja tässä me olemme sitten hyviä. Se on juuri sitä mitä jokaisen ihmisen pitäisi päästä kokemaan, olla ylpeä siitä mihin kykenee ja siitä mitä oppii.

Ehkä tulee aikoja jolloin ei jaksa, eikä riitä innostumisen kipinää enää mihinkään uuteen, silloin on kiva istua keinutuoliin ja kiikutella itsensä kivoihin muistoihin. Niissä sitä oli elämää!