Joka vanhoja muistelee.

Muistelen siitä huolimatta.
Kun herään aina ennen kukon laulua ja naapureiden koirien pissahätää, yritän elää hissukseen ja hiljaa, vaikka radion kyllä aukaisen yleensä heti kun laitan vedenkeittimeen veden kiehumaan.
Ei se huuda tuossa ikkunalla, kiva taustaääni ja seurustelukumppani joka ei vaadi mitään, mutta antaa sitä enemmän.

Niin, hiljaisena aikana selailin jälleen muutamia lehtiöitäni, osan olen jo laittanut tuohon paperijätteisiin  menevään mainoslehtisten kasaan. Selailin ja huomasin, kovin on yksityista tekstiä ja muistoja, vaikka ei siellä osoitteita ja nimiä, etunimen mainintaa enempää ole kirjattuina.

Mitä enemmän selailin, sitä enemmän muistoja elin.
Tuli mieleeni ottaa ne siitä takaisin jonnekin hyllyn perukoille ja miettiä mitä niiden kanssa nyt tekisin, heitänkö pois, vai pidänkö vielä siltä varalta, että joskus joku... ties mitä, mutta ne ovat sitä materiaalia jonka julkistamistaminulta jo vuosia sitten pyydettiin.
Olin silloin vastaan, mutta kuka tietää, joko ne asiat olisivatkin saaneet tarpeeksi etäisyyttä ja minä itse kypsyyttä kohdata ne asiat uudelleen. No, tuossa ovat kasassa tuolilla, mietintä meneillään.

Ulkonakin on pieni miinusmerkki lämpötilassa, - 0,2  +- 0,0 vaihtelee tuo digimittari. Ulkoilusäätä luvassa, kun ei hämärä tänään houkutellut liikkeelle.
Ei niin hyvää säätä ole odotettavissa taloudellisestikaan, vaikka hintoja halpuutettiin.
Selailin tuossa kauppaketjun mainoslehtistä. Oli sitä ja tuota tarjouksessa, mutta ei yhtään sellaista tuotetta jota kaupasta lähtisin hakemaan. En juo olutta, en limsaa, en syö valmisruokia, en salaatinkastikkeita, saan muista kaupoista halvemmalla WC paperit ja talouspyyhkeet, ilman mietelauseita kaiken lisäksi, en osta hunajamaustettua kanaa, en jugutteja ja maustettuja viilipurkkeja. Kaiken luetun perusteella, ajelen tästä sellaiseen kauppaan jossa olen itse löytänyt suosikkini joiden valinnassa ei aina ole hintakaan ratkaisevin, vaikka sekin etu siellä kaupassa on useiden tuotteiden kohdalla. Miksi syödä kuukauden säilyvää ruokaa, kun voi laittaa itse ja syödä tuoretta.
Marinoidut tuotteet, jaa, itse tässä kai jo kaipaisi jotain uutta marinointia, menee itsesä toistamiseksi koko elämä.
Eilen keitin perunoita ja niin teen tänäänkin, toisto on turvallista ja perunat taatusti kotimaisia.

Kyytiä, kyytiä ja kustannuksia.

Ihmiset marssivat tänään Helsingissä herättääkseen päättäjät ja muutkin vaikuttajat ja lähimmäiset näkemään vanhusten hoidon ja huolenpidon puutteita joita nykyiset lait ja asetukset sisällään pitävät.

Paljon olis tavallisilla ihmisillä näkemyksiä ja kokemuksia joiden pohjalta voisi uusia toimintamalleja suunnitella, mutta aina ensimmäinen vastaus on; Se maksaa.
Kaikki maksaa, mutta tekemällä uudet suuntaviivat voidaan useissa kohdin päästä jopa suuriin säästöihin kun asioita järkeistetään, ja kootaan tehtäviä samaan pakettiin.
Moni muu asia ja kustannuskertymä valtion pussissa voisi pienentyä purkamalla vanhoja järjestelmiä ja luomalla uusia kustannuksiltaan halvempia toimintamalleja.
Kelan maksamiin kuljetuskustannuksiin saisi todella suuret säästöt jos se olisi suunniteltua potilaiden siirtoa ns. yhteiskuljetuksena esim. keskussairaaloihin tutkimuksiin kunnasta A kaikki ne potilaat joille voidaan varata aika samalle päivälle, vaikka niin, että sydän, keuhko, sisätauti, kirurgia jne. varaisi kunnallisesta terveyskeskustasta tulleiden lähetteiden mukaan ajat kaikille samalle päivälle, ja kuljetus voitaisiin, potilaiden kunnon, sairauden, tai muun syyn salliessa sopia yhteiskuljetuksena.
Nykyaikisen tietotekniikan menetelmin se ei voine olla ylivoimaista järjestelmän sisällä, lähetteethän menevät koneelle ja vaatii vain ohjelman jolla kunnat eritellään omaksi ryhmäksensä aikavarauksien listoille. Mutta sekin kai on liian vaikeaa ja makssa, vaikka nyt pikkupojat osaavat murtaa autojen tietokannat, tehdä puhelimella auton kanssa mitä tahtovat. Onko siis liian vaikeaa järkeistää ja ohjelmoida potilaiden aikavarauksia.
Yksi taksi, monta potilasta!
Mutta kun ei niin ei.

Miljoonia palaa tuolla tiellä Kelan piikkiin, jokainen omalla autolla, kilometri kilometrin jälkeen ja taas huomenna uusi reissu.
Ei voi mitään, noin se on päätetty ja noin se on, maksoi mitä maksoi.
Maalaisjärjellä kustannuksia voitaisiin karsia, mutta kun maalaisjärki ei tehoa, se pitää olla suuresti koulutettu komitea joka asiat tutkii ja päättää, eikä kukaan voita.

Kuntien omien terveyskeskusten päivystyksien lopettaminen maksaa nyt matkoina sen, mitä yksi päivystävä lääkäri olisi saanut palkaa, ehkä enemmänkin.
Lisää kuljetuksia, lisää huonosti voivia vanhuksia koteihinsa, kuljetettavaksi edes takaisin, kotoa laitokseen, laitoksesta sairaalaan, sairaalasta kotiin ja ralli jatkuu tuhansina tapauksina vuosittain.

Mihin unohtui ihminen ja kuinka ne kustannukset sitten olivatkaan?
Säästyikö jossain jotain?

Muisteloita torstaissa.

Kun päivät pitenevät ja valon määrä lisääntyy, alkaa kaivata oikeaa tekemistä.
Asuessamme Hakaniemen Hallin vieressä, kotiimme paistoi aurinko, sen mitä paistoi, eteisen oven päällä olevasta ruutuikkunasta viereiseen seinään, korkealle katon rajaan, vain parin kämmenen kokoisen pläntin joka sekin viipyi siinä siirtyillen vain hetken. Ei sitä edes ennättänyt edes huomata moninakaan päivinä.

B-portaan Rannistoilla kävin siivoamassa ja joskus jäin nojaamaan ikkunalautaan, käänsin kasvoni aurinkoon ja nautin torin suuntaan avautuvasta maisemasta ja ikkunaan paistavasta auringosta. Ranniston mamma oli yksi niitä vanhuksia joita auttelin, siivosin ja kävin asioilla. Oli sekin aikaa, pienet lapset, työ ja toinenkin, mutta joka viikko oli vähintään kolmen vanhuksen asunnon siivous ja palkka nimellinen, markan kerta.  Palkattakin olisin auttanut, mutta kun halusivat maksaa, huvittaa nyt, olishan heillä ollut varaa maksaa vaikka tuntipalkka, mutta kun en tehnyt sitä rahan, vaan jonkun muun syyn vuoksi.

Saloniemen mammasta olen usein ja moneen paikkaan muistellut. Hänen 95-vuoden ikäisenä antamansa elämänohjeet ovat aarteita. Häen luonaan vieraillessa aika meni siivillä ja siivoushetki oli juhlaa kun sai kuulla talon historiaa, ihmisistä ja tapahtumista Helsingissä hänen nuoruusvuosiltaan 1890 luvulta. Hevoset ja reet Hämeentiellä, paksut hanget joita lapioivat ovien ja rappujen edestä asukkaat itse. Pihan perällä oli roskahuone jonne kaikki roskat heitettiin. Niin se oli vielä minun talossa asuessanikin. Helsingissä oli silloin vielä niin pieniä kuorma-autoja jotka mahtuivat ahtaasta Hämeentie 1 portista pihaan, jossa autoilija nosteli roskat lavalle ja ajoi pois, hän hoiti roskien uljetuksen vielä kun saimme pihaan oikein roskalaatikot. Lehtilaatikkoon kiipesi usein iltaisin parikin miestä, mutta sen ja nykyisenkin ajan mukaan, lukittujen porttien taakse ei vieraita miehiä tai naisia voinut jättää ja häätöjä oli tehtävä.

Minulle, maalla kasvaneelle oli joskus vaikea ymmärtää sitä kovuutta jolla elämä kaupungisssa asuvaa varatonta kohtelee. Se käsi on kova ja kylmä. Minua säälitti toimia järjestyssääntöjen mukaan kun ulkona paukkui pakkanen ja ohuisiin kesätakkeihin pukeutuneet sodan veteraanit ja pulituurin orjat oli vain kylmästi pyydettävä poistumaan rappukaytävästä, vaikka näin käsineettömät kädet ja sukattomat jalat. Hakaniemessä kulkikin silloin mies jolla oli ämpäri kenkänä. En nyt hänen tapauksestaan tämän enemäpää, moni tunsi ja tiesi, harva auttoi, mutta hyvällä omallatunnolla voin sanoa, olin yksi joka ojensi kätensäkin.
Heitä osattomia oli monia, kylmään yöhön, kylmälle kadulle, tuiskuun ja tuuleen oli mentävä.
Hallin ulkoseinässä on kadun rajassa ilmastointikuiluja joihin poistoilma sisällä olebvista koneista ohjautuu. Siihen aukkojen eteen sitten iltaisin asettautui miehiä kadulle nukkumaan, revittyjä pahvilaatikoita alla ja peittonaan.
Itku tulee kun muistan, näin, mutta en voinut auttaa.

Eräs Pena sielä kadulta, sain hänestä ihan ystävän joka muisti minut vielä vuosia myöhemmin kun tapasin hänet siinä torilla.
Kerran pakkasen paukkuessa hän seisoi D-portaan alatasolla, piti käsiä kuuman lämpöpatterin ja seinän välissä. Kädet olivat punaiset ja turvonneet, pienellä miehellä karhun kämmen.
En voinut ajaa häntä kadulle, vaan annoin luvan lämmitellä. Menin kotiin, kaivoin kaapista mieheni nahkarukkaset ja lapaset, ojensin ne Penan käteen ja pyysin ettei hän niitä vaihtaisi mihinkään juomiin, koska kädet on sittenkin tärkeämmät. Itkien hän lupasi.
Sen talven aikana hän tuli ajoittain näyttämään ettei käsiä palele, mutta kyllä ne rukkaset sitten lopulta jonnekin unohtuivat, minä niiden antajana olin mielessä rukkasista huolimatta.

Voi niin monta kurjaa kohtaloa niillä kulmilla tuli nähtyä ja tarinaa kuunneltua. Mukana oli herraa ja narria, kuuluisaa ja vähemmän kuuluisaa joukkoa joka vain vajosi alemmaksi, enkä ihmettele.
Niillä eväillä ja mahdollisuuksilla joita heillä oli, olisin itsekin kenties lopulta saanut kadulta siirron sinne Malmin lentokentän tienoille jossa he usein siirtyivat kyytiini, joko menossa kaupunkiin aamulla toivorikkaana, että jostain se ryyppykin löytyy ja illalla paluumatka takaisin, joillakin jopa onnistuneen huumaavan ryypyn jälkeinen vetämätön tai riehakas olo, mutta se haju. Sitä en unohda koskaan.

Se aurinko, nyt se saisi paistaa ihan isoista ikkunoista suoraan huoneeseen.
Kaukana on Hakaniemi ja kaukana se aika, mutta niin lähellä kun muistaa.

Inhimillistä kohtaamista.

Uutisvirta on katkeamaton. Perhonen sai urheilijan nimen, kuolleen nimellä saadaan lääkemääräys, kahvi onkin niin terveellistä, saunomalla välttyy sydänkuolemalta, valtion säästöt, sote-esitys, syntyneet maanvajoamat (kraaterit), katu sortuu, Siperiasta Ukrainaan sotimaan, Putin sitä, Putin tätä, punaisella matolla nähtiin paljasta pintaa, eli kyllä maailmassa tapahtuu ja uutiskanavat toimivat.
Milloin meillä on aikaa puhua suurin otsikoin pienen ihmisen hädästä.
Se on huoli toimeentulosta, terveydestä, vanhuudesta, se on huoli laitoksissa olevien ihmisten arvostuksesta. Riittääkö henkilökunnan toiminnassa se mistä vanhus, tai sairas maksaa, vai voisiko se olla ihmisen konaisvaltaista huomiomista. Pään silittämisestä ja pienestä keskustelusta ei ole hinnastossa mainintaa, mutta eikö se kuuluisi ihan luonnollisena asiana jokaiseen kohtaamiseen.

En halua olla vain nimi tai jonotusnumero, haluan olla ihminen joka huomioidaan ihmisenä, ei vain maksullisten palveluiden maksajana. Huonojakin kokemuksia on, mutta onneksi inhimillisyyttäkin saa kokea. Jos valitat kolotuksia ja huimauksia, ei riitä, että sanotaan sen kuuluvan ikään.
Jos olet jo siellä ihmiselämän viimeisellä kymmenellä, en hyväksy sanottavan, että olet liian vanha hoidettavaksi, Niin tässä eräälle henkilölle sanottiin julkisessa sairaanhoidossa, yksityinen taho hoiti, mutta kaikilla ei riitä rahat.

Kohtasitko sinä eilen sairaan tai vanhan jolle olisit voinut olla ystävällisempi, otitko sitä tuttua ihmistä kädestä ja annoit hänen tuntea sen lämmön jota meidän olisi jokaiseen kohtaamisen osattava jakaa. Maanantain kohtaaminen odotushuoneessa jäi niin painamaan mieleeni, etten voi olla kommentoimatta näin yleisellä tasolla palveluhenkilöstön asennetta asiakkaisiinsa.

Pelkkä puhe ei ketään auta, mutta puutteista puhuminen ehkä korjaa asennettamme ja suhtautumistamme heihin joita on autettava. Usein he ovat hiljaa, vaatimatta mitään! Siksi muiden on puhuttava, uutisoitavakin asioista joita pidetään piilossa, ne kun ovat vain sisäisiä asioita, tai salattavia, mikä tekosyy milloinkin estää puutteita paljastamasta.

Kaikkien meidän olis syytä katsoa peiliin ja miettiä millä tavalla me suhtaudumme avun pyytäjään, tai tarvitsijaan.

Kauppakeskuksen käytävällä istuu mies pidellen rintaansa, mutta ohikulkijoista kukaan ei pysähtynyt kysymään miksi hän siinä istuu.

Kauppakeskuksen käytävällä olevan pikaruokalan pöydässä istui halpaan takkiin pukeutunut vanha mies ja myyntihenkilöstöön kuuluva nainen tuli ja pyysi miestä poistumaan välittömästi maksavien asiakkaiden tieltä. Mies nousi, keräsi muovikassit käsiinsä ja lysähti pöydän päälle. Hikikarpalot nousivat otsalle, kasvot valahtivat kalman kalpeiksi ja keho vavahti vain kerran. Olisiko joku voinut kysyä mieheltä jo aiemmin kuinka hän voi? Olisiko tuo myyjä voinut kysyä sitä, eikä huutaa  ja katsoa inhovalla katseella?

Kuinka me suhtautumme palvelevana henkilönä asiakkaisiimme. Annammeko kahvilassa vain sen mistä maksetaan, vai voisimmeko me kantaa sen vapisevin käsin kukkarostaan lantteja kaivaneen asiakkaan kahvikupin pöytään ja kysyä tarvitseeko hän ehkä jotain, vaikka lasillisen vettä?

Sairaaloissa ja vanhainkodeissa joissa olen vieraillut, tai ollut potilaana, istuu ihmisiä jotka odottavat jotain, mutta eivät aina tiedä mitä odottavat. Niissä tilanteissa olen ajatellut kauhulla aikaa jolloin itse olen samassa tilassa, en muista mitä ja miksi, en tiedä missä ja milloin!

Jos minulle heitetään jonkin palvelun kautta ruoka-annos pöydälle ja sen avaamiseen en kankein sormin millään kykene, toivoisin, että se annoksen tuoja avaisi sen valmiiksi, mutta kun en maksa siitä, ei se kuulu tuojan tehtäviin!

Vanhus istuu penkillä, hampain hän on yrittänyt repiä kuumasaumattua kalvoa annoksen yltä, onnistumatta tekohampaillaan. Saksien käyttöön eivät reumaiset sormet löydä voimaa, peukalo ei vain taivu saksien käytössä, ei siinä hän miettii keinoa saada se ruoka suuhunsa!

Joku toi maitopurkin, sekin on jo viikkoja ollut avaamatta jääkaapissa, ei aukea ei, ei korkit eikä kurtut!

Voi meitä ihmisiä.

Milloin avautuvat silmämme huomaamaan ettei vanhusten hoidoksi riitä se lääkedosetin täyttö kerran viikossa, ei lämmin ateria joka arkipäivä, eikä lattian lakaisu vain silloin kun hernekeitto on jo kuivunut lattiaan ja sen yli on vaikea kävellä.

Milloin siliti vanhuksen päätä, milloin kysysit onko hän yksinäinen, milloin kysyit voisitko kammata hänen hiuksensa, ajaa partansa, keittää vaikka yhteiset kahvit, kun nyt olet täällä ja on kiva jutella kanssasi, hakea kaapista villasukat vanhuksen paljaisiin jalkoihin, hän ken ei taivu niitä jalkaansa vetämään ja on jo viikon kulkenut noilla Reinoilla. Niin milloin?

Toivoisi ettei kaikessa ajateltaisi sitä mitä se maksaa, vaan sitä mille se tuntuu siitä avun saajasta!

Aikaa se tuskin aina vie yhtään enempää kuin maksu kattaa, mutta asenteen muuttamista ja annettujen aikarajojen murtamista palvelun tarjoajalta ja kaikissa laitoksissa henkilökunnalta alimmalta portaalta johtoon saakka.

Mikä on tilanne kun itse apua tarvitsen? Toivottavsti en vielä pelkää, vaan luotan inhimillisyyden lisääntyvän tiedon kautta. 

Onko jokaisen ajateltava; Jos minä itse olisin tuossa autettavana, mitä toivoisin?

Kiirehdi pimeille hinnoille.

Kiirehdi pimeille hinnoille, julistaa sähköpostin otsikko.
Mielikuva pimeistä hinnoista on sellainen, ettei kiinnostavuutta synny tuolla mainoslauseella.
Työn teettäminen pimeillä hinnoilla, ilman veronpidätyksiä ja muita maksuja, on sitä pimeimpää hintaa jota ei kannata suosia.

Pimeällä hinnalla teetettyyn työhön ei saa takuuta, eihän sitä ole teetettykään, ei ainakaan mitään maksettu!
Takuulla tai ei, halvalla voi teettä jos luottaa laatuun, samoin ostaessa. On vain yleinenkin mileikuva se, ettei hyvää saa halvalla, laatu maksaa alehintaisenakin.

Olen suunnitellut uusivani huonekalut, halvalla saa lastulevyä jota useimmissa kalusteissa on käytetty ja kuitenkn puhutaan puusta. Kun nojatuolin toppauksien alta näkyy puu jalat, saa tuote nimen puukaluste! Katso ny, jalat komeaa koivua!
Ehkä sitten kun muutan, myyn täällä kaikki huutokaupalla, enkä ota mukaan mitään millä ei ole tunnearvoa enemmän kuin hinta-arvo olisi. Katsellaan, kaikki on auki ja tietä riittää muuttaa kauaksikin. Mitä vähemmän tavaraa, sen halvempi muutto. Varmaa ei ole mikään, epävarmoja asioita senkin edestä.

On hienoa istua sisällä jakuunnella hiihtokilpailuselostuksia telkkarista nyt, ei se kuva ole niin tärkeä.
Ulkona onkin pääkallokeli tuolla sivuteillä. Ei olemitään mieltä luistella kävellessä, kun liikuntaa saa sittenkin muillakin tavoin kuin kävellen. Hikijumpasta jo kokemus tänäänkin, vaikka hiukan tuo rytmihäirö asettaa rajoitteita, rinnassa on ajoittain kuin ylikierroksilla käyvä epätahtinen moottori joka jyskyttää ja pätkii. Nekin vaivat ovat jo tulleet tutuiksi, syy aina vain jossain lääkärikirjan yhteenliimautuneiden lehtien kätkössä, kun ei löydy selaamalla.

Olisi ikävää jos joku kääntäisi telkkarin aina toiselle kanavalle kun minä haluan jotain katsoa. Oli aika, että teki mieli ottaa kaukosäädin omaan taskuun,kun telkkarissa vaihtui kanava kaiken aikaa.
Minulle se ei sittenkään ole niin tärkeää katsoa telkkarista sarjoja, mutta jos jotain alan katsomaan, haluan katsoa sen ohjelmana loppuun, sitten jo saa kanavakin vaihtua tai koko vempele kiinni.

Nyt katsomaan paroviestien loppukisoja.

Kuplia.

Kun vaikeudet alkavat kasaantua ihmisen " nurkkiin" tuntuu jokainen aamu varmasti raskaalta.
Ostaessaan kodin uskoo pääsevänsä sinne asumaan, niin ei aina sittenkään käy,kuten uutisoinnista olemme saaneet lukea. Kupasta valitettiin ja niin oikeus hakee kaupan laillisuutta. Tuntuu kyllä kummalliselta, että moisen päätöksen tekeminen kestää monta vuotta.
Minun kauppaani yritettiin saada mitätöityä, kun ulootosta ostin tilan, mutta kauppa katsottiin lailliseksi ja pitäväksi. Saa näkee mitä vielä keksitään tuonkin perheen osalle, meneekö rahat ja koti.

Niin se kyllä kestää häätöpäätoksenkin hakeminen.
Tuomarir varta vasten venyttävät juttuja tekemällä eriäviä mielipideilmoituksia, asialle haetaan jatkoaikaa, keksitään mitä tahansa, että saataisiin palkkioita kasvamaan. Aina on olemassa se maksajataho Valtio. Aieltä saa palkkiot, kun yleensä ne häädettävät saavatkin ilmaisen oikeudenkäynnin.
Olen niitä joutunut minäkin maksamaan, omakotitalon niillä rahoilla nyt hankkisi mikä on mennyt tuomarien taskuihin ja vastapuolien oikuskulut on maksanut Suomen valtio. Sellaista se on, koskaan heiltä en saa minäkään niitä heille tuomittuja maksuja ja kulukorvauksia,se on päivän selvää. Jotenkin ne aina osaavat liukua kaikesta vastuusta, kuin jääpala kädestä. Onneksi on elämää jo pitempi osuus taivallettu, ei ennätä niin pitkään harmittelemaan hukkaan heitettyä rahaa ja muuta elämää.

Onneksi elämällä on muutakin tarjottavaa meille kaikille,  kuin vastamäkiä ja menetyksiä.
Joku on päässyt terveiden kirjoihin kun on suunnitelmallisesti pitänyt itse huolen terveellisistä elämäntavoista ja saanut liikakilot tippumaan.
Kun voi jättää osan pitkään käyttämistään lääkkeistä kokonaan pois, se on suuri voitto elämälle.
Monella on siteen huonomminkin.
Jokainenhan toivoo omalle ja läheisten kohdalle terveitä päiviä, mutta kaikkea ei aina saa.
Pnko se kohtalo, vai oma valinta, niin kuulinneräässä ohjelmassa tänään kysyttävän.
Kohtaloakin, sanoisin.

Varhais aamu.

Kielioppi hukassa, varhaisaamu, vai varhais aamu?
Sama se, ei kai niin suuri kielioppivirhe, jos pilkut ja pisteet tulevat suunnilleen kohilleen.

Löydä nyt itsellesi tasokasta seuraa, etsi Eliittikumppani! Mikä on tasokas seura? Vaatiiko se tittelin ja pitkän koulutuksen?
Tuntuu ettei teknikollekaan riitä seuralaiseksi kaupanmyyjä joka on työssä ammattinsa oppinut, mutta teknikko ei ole tehnyt päivääkään oman ammattinsa työtä ja muutenkin kovin vähän työtä itseään edes kohdannut. Eliitikumppani! Kyllä on noita mainoksia heti kun jonkin sopivan sivun sattuu aukaisemaan. Ihan kuin ihmisille ei riittäisi ihminen!
Iski taas tuo mainos silmään kun avasin nettisivustolta erään lehden etusivun, siitäkös taas eliitti!

Eilen mietin ottaisinko esiin paperit ja hiilet, alkaisin piirtämään kuvia, maisemia, ihmisten muotokuvia en sentään edes yritä, mutta jotain uutta kun yksi sormi jää koukkuun ja kutominen on pelkkää nimettömän oikomista puikon ympäriltä. Hiili on kahden sormen välissä ja kun olis noita välineitäkin valmiina, aloitusta puuttuu taas.
Olin kyllä innoissani Tainan + näyttelykumppanin kuvista ja valokuvauskin voisi olla se juttu jonka parissa aika kuluis paremmin kuin nyt, tavallaan toimettomana tässä ajassa. Odottaen jotain mitä ei ehkä koskaan tule, muistellen sitä mikä meni!
..............
" Oli mutkaton ties,
oli ankarat elämäs lait:
sinä kaiken perinnöks, mies,
maa-emoltas karulta sait.
Oli hellä hän, mutta
myös ruoskaa hän sästänyt ei,
kunis täynnänsä  rakkautta
sinut untensa tarhaan hän vei. "

Katkelma Ruotsalaisesta laulurunoudesta,  runosta : Valitusvirsi maamiehen kuoltua.
 E. A .Karlfeldt.

Elämä ei ruoskalta säästä, ei päästä helpolla, mutta rakkautta on elämän kaikissa vaiheissa, kuolemassakin, vaikka se tuntuu julmalta kun nuori ihminen kuolee. Hiihtokeskuksen rinteessä, pulkkamäessä kotikulmilla, luistinradalla, sairaalan vuoteella, kotona ja kaikkialla siellä missä ihminen elää, on mukana kuoleman mahdollisuus.
Minusta tuo runo konaisuudessaan kuvaa maamiehen elämän perintömaasta haudan lepoon niin tunteellisesti, että toivoisi osaavansa suhtautua elämään ja kuolemaan yhtä runollisesti, kauniisti.
Kukon laulukaan ei enää häiritse....

Kukko ei ole laulanut, mutta vettä sataa parin asteen suojasäässä, pimeää ja liukasta, ei paljon huvittanut tuo jäätikkö askelten alla. Valoisaa päivää tästä ei ehkä tule, mutta ajatuksiin valoa voi odottaa. Nykyinen aika ahdistaa kaikkinensa. Rahan riittävyys edes kaikkeen pakolliseen on monen ongelma. Heille jotka ovat aina pelänneet velkaa ja jotka eivät koskaaan ole kyenneet sijoittamaan tuottavuuteen on tässä ajassa mietittävää.
Asuminen maksaa.
Eduskunnassa on suunnitteilla asuntokorkovähennyksien poistaminen.
Mihin joutuvat ne miljonavelalliset jotka ovat toivorikkaasti hankkineet ison kalliin asunnon halpojen korkojen aikana, verovähennys on auttanut paljon, mutta jos se nyt kerralla kokonaan poistetaan, mikä silloin eteen?

Olen ihan varma, että monta henkilökohtaista konkurssia on edessä, kukaan ei voi selvitä pelkällä palkkatulolla noista ylisuurista veloista, eikä kalliille asunnolle ole silloin ostajaa kun siitä olis pakko päästä eroon.
Tilanne on tuttu ns. kahden asunnon loukussa oleville. Muutamia vuosia sitten heitä oli enemmän. Kallinkin asunnon hintaa oli myydessä alennettava ja tappiot sen mukaisia, kun se uusi asunto oli ostettu ja kallis hinta maksettu toiveissa entisen myynnistä saatava rahoitus, ehkämyyntivoittokin kuvitelmissa. Köpelösti kävi monelle. Samaa on odotettavissa. Asuntoja myydään muutamalla tuhannella, jopa 0 euron hinnalla tontti ja laho mökki myynnissä. Purkukustannuksetkin ovat ylivoimainen kustannuserä joillekin ihmisille, parempi antaa kuin maksaa.

Parempi antaa kuin maksaa, toistan, kun vanhoja huonekaluja kaupataan kaikilla markkinapalstoilla, osta, myy, vaihda, tms. Tulee sitten myynnin epäonnistuessa halvemmaksi antaa tavara ilmaiseksi kuin maksaa kuljetuksesta vaikka kaatopaikalle.

Tähän on tultu.
Vanha ei kelpaa aina ilmaiseksikaan, mutta uutta on saatava, velkavankeudenkin uhalla monissa tapauksissa.
" Ota lainaa ilman vakuuksia"
Lainaa heti, ja vippi vipin päälle vanhan maksamiseen.

Tätä se on monen elämä, eikä ole pakko noin elää jos ajattelee järjellä ja pyrkii elämään kukkaron mukaan. Totta on sekin, ettei rahat riitä, ei tiukallakaan budjetilla jos elämässä ylämäki seuraa ylämäkeä.
Tasamaata kaikille valinnoille ja kaikille tasapainoa.
Eliitti on ihan erikseen!

Kivetkin puhuvat

Tuli mieleeni sian porsas, tai ihan emakko, kun tämän kiven näin auton ikkunasta.

Oli ihan pakko sanoa pojalle, että pysäytä, haluan ottaa valokuvan kivistä. Tien toisella puolella olikin iso siirto lohkare, siihen jossain aikojen alussa jäänyt, metsikkö raivattu pelloksi ja näytti kivikkoiselta koko se tien mäenpuoleinen osa.

Minulle kivet vain puhuvat jotain kummallista kivien sanomaa, peruskallion kuminaa silloinkin, kun ovat kaukana kallioista.

Tämäkin lohkare oli kuin sen pintaan olisi maalattu vyötteet ja kauniit kuviot, mutta pelkkää kiveä, eri väreissä ja eri lämpötilojen muovaamana. Jostain olen lukenut kuinka kiven laatu ja värit ovat syntyneet kiven ollessa lämmin, Maan sisuksista noussutko? Ei, vaan jääkauden ja sitä edeltävän aikakauden tulosta. En ole niin tieteellinen että osaisin selittää, mutta tapa mikä tahansa, kivissäkin värit elävät, kun niitä katsoo ja tutkii.

Tämän kiven tarinassa tuo raitakuvio herätti kiinnostukseni.

Kuva valikoimissani on paljon kuviollansa minua kiinnostavia kiviä, niiden pintaan haluan piirtää tarinan, tällekin kivelle, mutta pitäisi hiukan muokata värejä, koska oli niin kirkas aurinkoinen päivä kun kuvasin kiveä, värit ovat ikäänkuin haalistuneet.

Tarotit ja riimut muun mukana.

Päivän tarottien kertomaa. (seitsemäs kortti: Rakkaus ja yleensä tunne-elämä.)

Sauvojen ritari

Jos et ole tarpeeksi taistellut elämäsi eteen, niin nyt on aika ottaa sauva käteen, hypätä ratsun selkään ja karauttaa puolustamaan elämääsi. Asian on kalvanut sinua jo jonkin aikaa ja huomaat nyt, että sinulla ei ole varaa olla kiltti. Jos olet kiltti, elämänvoimasi valuu hukkaan ja sinulla on suuret mahdollisuudet jäädä katkerana nuolemaan näppejäsi. Jos tunteilet ja hyväksyt muiden vaatimukset kertomatta omia tarpeitasi, ajatuksiasi ja tunteitasi rehellisesti, niin pian sinusta alkaa tuntua kuin taistelukentälle jääneestä haavoittuneesta sotilaasta. Tee nyt uljasta vastarintaa, ei omien itsekkäiden etujen tähden, vaan rakkauden puolesta ja oikeidenmukaisuuden puolesta. Sinun on nyt suojeltava omalla olemisellasi ja toiminnallasi rakkautta sisälläsi tai sinun ja jonkun ihmisen tai asian välillä. Tee se rohkeasti. Älä teeskentele välinpitämätöntä. Kiltteys ei kruunaa ketään. Nyt ei tunteilu auta, vaan suora nopea toiminta.

ja päivän riimu;

Ansuz

Tämä riimu kehottaa sinua olemaan tarkkaavainen merkkien tulkitsija. Epämiellyttävä tapahtuma on usein merkki vaarasta tai jollain tavalla väärästä suunnasta. Silloin on aina kysymys lahjasta. Jotain uutta on syntymässä elämääsi yllättävien tapaamisten muodossa. Ansuz kuvaa ehtymättömän sisäisen viisauden löytymistä syvältä sisimmästäsi. Käytä tämä viisaus oman elämäsi kehittämiseen.

Elämällä kun on tapana kuljettaa omaa tietä ilman, että aina on itse päämäärästä edes varmaa suuntaa osannut valita. Joskus osaa perille, joskus jää matka kesken tai osuu väärään kohteeseen.

Eilen olisi ollut Kipinä ilta (palokuntanaisilla), tärkeitä päätöksiäkin,mutta puhelimitse olin hetken paikalla, mielipidettäni kysyttiin ja minähän olen aina valmis kuin Helperi sotaan, jos on jonnekin lähdettävä. Leirit ja opinnot aina tervetulleita. Kesän pari viikkoa lyöty lukkoon ja se  on taas sitä laatu-aikaa nuorten parissa.

Olin vain niin laiskalla tuulella, että jätin menemättä, erinäisiä syitä kuitenkin.

Kun minua jokin asia vaivaa, en voi jättää sitä hoitamatta. Ei minun tarkoitukseni ole ketään loukata, mutta haluan selvittää sen mikä on epäselvää, koska en pidä puolitotuuksista tai sitten joskus ... tilanteista. Illalla mietin ja tulin lopputulokseen, että minun on pakko olla kaikessa rehellinen ja selvittää asioita jotka ovat vaivanneet ajatuksissa.

Haluan olla oma itseni. Joka ei tykkää ajatuksistani ja teoistani, hän ei ole samaa maata kanssani. Rehellisyys ja avoimuus asioissa on kuitenkin jokaiselle ihmiselle se perusta jonka varaaan suunnitelmia tehdään ja niiden perusteella valitaa polut ja reitit joita kuljetaan joko eteen tai taakse.

Nettikeskusteluissa, päivälehdissä ja muissakin julkaisuissa kerrotaan usein esimerkkejä ihmisten väärästä käyttäytymisestä. Moni viettää päivänsä seuraten mitä julkkikset tekevät ja puhuvat, kaikki uutiset jaetaan ja niistä kommentoidaan. Minulle turhat julkkikset ovat turhia, valokuvamallin laihtuminen tai lihominen ei kiinnosta minua niin paljon, että joka otsikon taakse kurkistaisin.

Ellei ihmisellä ole muuta annettavaa kuin oma ulkonäkönsä julkisuuteen, olkoon kaunis ilman kommenttiani.

Moni politiikan polkuja kulkeva panostaa näinä päivinä oman asiansa ja aatteensa julkituomiseen.

Siinäkin on taas asia josta olisi kärkeviäkin mielipiteitä mielessäni, mutta kun en ole politiikan ammattilainen, jätän arvostelematta, sekään kun ei vaikuta muuhun kuin omaan katsantokantaani juuri sen ihmisen toimien järkevyyteen tai järjettömyyteen. Nämä yksityiset blogit tuskin ovat oikea paikka tuomita ketään aatteensa tai periaatteensa vuoksi, siksi jätän sanomatta, vaikka minulla onkin omia ihanteita ja edestaja jolle ääneni annan, ei sekään ole asia jota täällä kuuluttaisin.

Kevään lähestymisen voi lukea tuulista. Pari päivää tuuli tuiversi ja pakksta kun on muutama aste on tuuli purevaa. " Tuuli hankea haukkaa, aurinko syö koko suulla." Omaa ajatuskuviota taas.

Mittarissa aamulla lukemat +3,3 ulkona, tietää suojasäätä ja luikasta jalan alle. Liukasta sanovat, luikasta se lapsena oli, olkoon vieläkin.

Halpuutettu eläkkeen ostovoimaakin.

Ulko- ja sisätilan lämpöero 45,3 astetta.  Plussaa 23,1 ja miinusta 22,3. Helmikuu helistää nurkissakin ja kyllä se puissa paukkuu kun lämpötilat vaihtelevat nopeaan tahtiin.

Kuinkahan kasvit sopeutuvat tällaiseen talveen. Luulisi kasvisolukoiden heräävän noissa plussaa näyttävissä lämpötiloissa, olihan jo parina päivänä yli kymmenen asteen lämpötiloja, vettä ja kuraa teillä ja poluilla.
Lehtipuiden silmut varmasti tunsivat auringon porotuksen, mutta vielä ei kannata herätä vihertymään. Viime talvena toin marraskuun lopulla pajunkissoja kotiin tuolta metsäpolun varrelta. Kuvasinkin ne todisteeksi, Pian ne nytkin ovat valkoisina tuolla ilahduttamassa kulkijan silmää täydessä loistossa.

Havaitsin tiliotetta tarkastaessani, että eläkkeeni on laskenut tuntuvasti. Tämäkö on sitä ostovoiman korottamista kun kaupatkin peräti " halpuuttivat " hintoja, eivät vain alentaneet? Mikähän sivistyksen kukkatarhan kasvatti tuonkin sanan julkisuuteen heitti?  Tuntuupa niin halvalta.
Veroprosenttini minun pitää tarkistuttaa, ei ole laitaa lainata valtiolle vaikka se maksaakin takaisin, toisin kuin muut lainaajat ja hyväksi käyttäjät. Heitäkin kun maailmaan mahtuu.
Kaikki eivät osaa hoitaa talouttansa tasapinossa, sanoisin sitä tasapainottomaksi elämäksi. Vuokrat ovat kai kiusaa asunnon omistajan taholta, kun ne jätetään maksamatta ensimmäiseksi. Kalja ja viina, auto ja velaksi ostetut vaatteet ovat tärkeämpiä kuin asumisen turvaaminen.
Häätäkööt, aina se uusi asunto löytyy, niin tuumasi tässä eräskin naisihminen ja niin tuli häätö.

En tiedä kuinka kovilla käsillä elämän pitäisi kouraista muutamia, että he ymmärtäisivät kuinka paljon tärkeämpää on säilyttää luottamus ja luottokelpoisuus, kuin näytellä varakasta ja aina puhua siitä mitä minulla on, mutta unohtaa, että kaikki ei aina ole omaa, eikä itse ansaittua.
Postilaatikkoon tulvii lainatarjouksia eri rahoittajilta. Pikavipin saat, lainan saat, tee tässä hakemus, ilman takuita, ilman takaajia. Moni on jäänytkin pikavippikoukkuun, moni konkurssissa ja moni ulosottokierteessä oman tyhmän päänsä vuoksi.
Olen oppinut vanhan sanonnan;  "Velka on veli ottaissa, veljenpoika maksaissa."
Ei niitä velkoja aina veljellekään makseta, sekin tuli tässä sukulaisuuksissa tutuksi. Mitä läheisemmälle velkaa, sen haluttomammin maksaa. Minua hävettäis. Onneksi on asunto ja leipää ainakin toistaiseksi, kun muistaa huolehtia vuokransa.

Onhan se sääli kun nuoret ihmiset ovat velkavankeudessa oman tyhmyytensäkin vuoksi.
Kukkaron herraksi ohjelmassa on saanut nähdä kuinka kevyesti sitä velkaa vain tehdään, vaikka karhukirjeitä sataa postilaatikkoon, ne kätketään vaikka patjan alle avaamatta. Mitä ei tiedä, siitä ei kanna huolta, vai kuinka se nyt menikään.
Edessä ne on syömättömätkin eväät kun nälkä tulee, ja jossain vaiheessa se velkaraha hanakin suljetaan, tiet kuljettu loppuun ja kaikki avatut ovet lukitaan.

Talvi on ankeaa veneen alla.
Sukulaispoika muutti Helsinkiin joskus kolme vuosikymmentä sitten. Hän sai työpaikan, mutta kun rahaa ei ollut repussa eväänä, hankki teltan, pystytti metsikköön ja asui siinä, kunnes rahaa kertyi ja asuntokin. Ei ole  ollut kerjäläispoika, rakentanut montakin taloa, mutta varmasti muistaa telttatalven ilot ja surut. Pakkanen oli ainoa vieras, jäätyneet eväät tuttua tarjoilua.

Lämpötilasta aloitin, siihen lopetan. Mittarissa nyt -22,6. Lieneekö ne nämä minun hiukan negatiiviset ajatukseni velkaisuudesta ja rahan vähyydestä vaikuttaneet tuohon digimittariin kun miinukselle vain painuu. Auringon nousun aikaan pakkaslukemat ovat korkeimmillaan, lämpö alimmillaan. Aurinko se taas lämmittää, mutta ellei nouse taivaan laelle, lauhkeaa ilmaa tuo etelävirtaus.

Näkemyksien ja kokemuksien yliluonnollisuus.

Maailmankatsomusta avartavaa on vierailla lukemassa eri yhteisöjen keskuudessa vellovia ajatuksia ja kirjoituksia joissa otetaan kantaa rohkealla otteella, moittien ja arvostellen ihmistä asioiden takana, vaikka arvostellahan voisi vain asioita joista ihminen kertoo. Me koemme kaiken yksilöinä, vain yksilötasolla, minuutemme on tietysti se jonka haluamme pitää itsellämme, koskemattoman persoonallisuutena jonka toimia voi kyllä arvostella, mutta henkilö itse jätettäköön rauhaan. Kun lääkäri, jonka elämässä paranormaalius näytteli suurta osaa, on poistunut keskuudestamme, älköön häntä nimiteltäkö millään alentavalla nimityksellä julkisella foorumilla.

Kaikilla on oma ajatusmaailmansa ja elämän kulkua ohjaa joku muu kuin poikkeavasti toimivilla ja ajattelevilla ihmisillä.

Minun viisauttani ei ole ihmisten viisaus tai tyhmyys, minulla ei voi olla kuin oma tietämykseni ihmisenä olemisesta ja elämän monitahoisuudesta johon en ole ainoa vaikuttaja edes omien päivieni kohdalla.

Toinen lenkkeilijä huomaa lenkkipolun varrella uuden kukan, toinen, joka päivä samaa polkua kulkenut ei mitään ole huomannut, ei rekisteröinyt muistiinsa nähneensä yhtä ainoata kukkaa. Kuin eri silmillä näemme, kuten asia onkin, vain omillamme.

Vain omat mielikuvamme ja oma uskomme kaiken olevaisen olemassaolosta ja ilmiöistä auttaa meitä kokemaan ja näkemään poikkeavasti.

Olen ihaillut puheenaolevaa Laukkasta hänen rohkeudestansa puhua näkemäänsä ja kokemaansa julkisesti, asettuen siten julkisten loukkaustenkin kohteeksi. Siitä tässä yllä esimerkiksi tuo pöpiksi nimittäminen.

Olen pöpi muidenkin kuin omasta mielestäni, mutta silti en haluaisi julkisuuden ihmisiä niin nimiteltävän.

Näen näkyjä ja kuulen ääni. Tunnen kehossani jos läheisilläni on vaikeaa, mutta ruumiista irtautumista en ole kokenut, vaikka intuitio viekin minut samojen ajatusten äärelle joita läheiseni juuri pohtivat.

Onko se noituutta, sitä en tiedä, mutta julkisena ennustajana esiintyy monta sellaista herkkää ihmistä joilla on taito kokea asioita toisin kuin yleensä koetaan.

Ovatko he seonneet, pelkkiä pöpejä joiden puheet voi leimata huuhaaksi? Siihen voi vastata jokainen vain omalla mielipiteellään, ei yleistäen ja tuomiten.

Me ihmiset olemme kaikessa yksilöitä, muussakin kuin herkkyydessä uskomiseen, joko Jumalaan, tai muihin ihmisiin ja heidän näkemäänsä kokemaansa josta he kertovat.

Minusta ei saa pakottamallakaan tunnustuksellista uskovaista, mutta moneen muuhunkaan asiaan en usko. Pilvet eivät putoa taivaalta, mutta jäätä sieltä sataa.

Paranormaaleja kokemuksia on lukemattomilla ihmisillä, niitä ei tarkinkaan aivokäyrämittaus kai voi havaita, koska aivot tekevät työtä nukkuessakin.

Kukaan ei saa minua muuttamaan käsityksiäni näkyjen ja kokemusten todellisuudesta silloin kun herkkä ihminen on ne omalla kohdallaan todeksi havainnut. Minun ei edes ole tarpeen niitä todeksi todistaa, sen jokainen tietää itse, omana kokemuksenansa joka on tai ei koettua. Epäillä saa aina ja kaikkea, mutta on väärin tuomita muiden kokemukset.

Tiedän uskovaisten joukossa olevan paljon ihmisiä joille mikään muu ei merkitse mitään, omaa uskoa on pakko ikäänkuin tyrkyttää sopivissa tilanteissa kaikille muillekin, se on heidän oikeutensa, mutta siihen ei ole pakko uskoa eikä liittyä.

Kuolemassa ei ole mitään pelättävää, elämä luo usein pelon hetkiä ja siitä selviytymiseen vaaditaan joka solun toimintaa. Tunnen ajoittain jopa pakokauhua vaarallisissa tilanteissa.

Kun minulla on rohkeutta kohdata elämä tässä ja nyt, minulla ei ole mitään pelättävää kuolemassa joka ottaa pois kaikki kivut ja vaivat, siirtää toiseen olomuotoon jossa ei kipua tunneta. Ei minun tarvitse selittää edes itselleni mitä kuolema on, sen kokeneet rakkaani eivät ole palanneet kertomaan, joten uskon siellä olevan kaikki hyvin, siellä kuoleman maassa jonne ei haeta passia, eikä makseta lentolippuja.

Aikanan se vie minutkin, toivottavasti olen onnellinen siinäkin hetkessä.

Ennusmerkkien lukeminen ja paranormaalit ajatukset.

Miekkojen kymmenen

Tämäkin vielä, etkö jo ole kohdannut tarpeeksi haasteita. Makaat rannalla henkihieverissä, kymmenen miekkaa on survottu selkääsi ja tummat pilvet täyttävät taivaan. Tarpeeksi pitkään puhkottuna lojuttuasi oivallat, että ehkä tällä henkisesti tai fyysisesti raatona lojumisella on oma tarkoituksensa. Tietty katkeruuden sävy ajatuksissasi haittaa kuitenkin intuitiosi toimintaa, etkä täysin oivalla mistä on kysymys ennen kuin olet vielä aikasi rimpuillut seivästettynä ja haavoittuneena. Tilanne ei nimittäin todellisuudessa ole niin toivoton kuin miltä se tuntuu. Toivottomuuden tunteestasi käsin voisit mielelläsi vapauttaa itsesi vastuusta. Tällöin olisit vapaa syyttämään elämää siitä vääjäämättömästä muutoksesta, jonka kourissa juuri olet. Miekkojen kymppi on rajun ja voimakkaan muutoksen kortti. Yksi sykli on lopussa, toinen odottaa vielä tulemistaan ja sinä koet muutoksen voimakkaasti kaikilla tasoilla. Miekkojen kymppi ehdottaa, että hidastat tahtia, hyväksyt muutoksen ja lopetat vastaan räpiköimisen.

Paranormaalia ajatteluako?

Tiedän olevani herkkä aistimaan monia asioita ihan todistettavia tapahtumia vuosien varrelta, joissa olen elänyt tahatumassa mukana, kuullut satojen kilometrien päästä sanomia jotka ovat osoittautuneet paikkansa pitäviksi.

Nyt tässä odotellessani päivän alkamista, otin tuolta Astron sivuilta tarokit ja jaoin kymmenen korttia, eli ensimmäisen jaon.

Oli kuin olisin lukenut elämäni tämän hetkistä suunniteltua päiväkirjaa, kunnes tuli tämän viimeisen ( Koti ja perhe) kortin vuoro, niistä kymmenestä siis kymmenes, koska en koko pakkaa, eli 78 korttia jakanut.

Kyllä, kyllä, yhä vahvemmin ja useammalta taholta saan ohjeita tehdä lopultakin ihan omia ratkaisuja ottamatta huomioon yhtäkään muuta mielipidettä. Kuka ei tyydy päätökseeni, siirtyköön sivuun tapahtumien tieltä. 

Joko uskallan olla oma herrani,tai aina ja ikuisesti tyydyn kuuntelemaan kuinka joku sanelee omia esityksiänsä ja uskottelee olevansa minun johtajani, tai ainakin opettajani.

Uusia vahvuuksia minun pitää itsestänikin löytää.

Se viimeisin paranormaali tapahtuma, kun en tiennyt nukunko, vai olenko unessa, antoi suuntaviivat ja vahvistaa yhä minun omaa uskoani siihen, että poisnukkuneet eivät jätä meitä yksin kaiken keskell, vaan palaavat tarpeen tullen näyttämään sen tien joka olisi valittava ja jolla he kulkevat rinnallamme.

Ihanaa omistaa herkkä mieli ja saada vastaanottaa viestejä muutoinkin kuin korteista.

Nähdä joidenkin mielestä olemattomia asioita jopa ihan avoimin silmin. Ei ne ole huuruisen humalan luomia pikku-ukkoja, eivätkä olemattomia valkokaapuisia haamuja huuhailemassa jossain hämärässä. Niitä ei vain osaa selittää, eikä se ole tarpeenkaan, ei niihin muiden tarvitsekaan uskoa, kaikille ne eivät avaudu.

Käsin kirjoittaminen.

Kun tämä kone on niin helppo väline kaiken muistiin merkitsemisen kohdalla, tuo kynän käyttö jää liian harvojen tilanteiden mahdollisuudeksi jättää oman käden jälki.

Kirjoitin eilen muutamaan paperiin allekirjoituksen ja huomasin tarpeelliseksi senkin harjoittamista. Oli kuin en osiai kirjoittaa omaa nimeä, tuli sekava, kuin jonkin tukkijätkän puumerkistä. Melkein pitää apteekkiin viedä, vaikka ei latinaa ole kieli.

Tässä koneellakin kirjoittaessa tulee noita lyöntivirheitä tuhka tiheään. sormet ovat hitaammat kuin ajatus ja jää lyöntejä pois välistä, tai joku kirjain tulee väärään kohtaan, syntyy sanoja, kuten krijain, tahattomia virheitä ei voi välttää, eikä niitä tule edes korjattua.

Otan taas kynän kauniisti käeen, vanhat ruutuvihkot ovat täynnä, mutta ehkä kaapin perukoilta löytyy tyhjiäkin. Ajatusten ja mielipiteiden lukeminen joita olen noihin vanhoihin vihkoihini kirjoittanut, en enemmän kuin päiväkirjaa, ne ovat sieluni syvimpiä tuntoja ja tuntemuksia, surua, iklävää pettymystä, analysointia tapahtuneista ja tulevien suunnitelua.
Uppoudun hetkeksi sinne maailmaan, kynä kdessä.
Sitten rasituskokeeseen, selviähään tuossa sekin, onko minulla sydän paikallaan ja onko se edes keskinkeratisessa iskussa.

Sydän on sittenkin se tärkein.
Ilman sydäntä ei aivotkaan tule toimeen.

Myrskytuulet.

Laina myrsky riepottelee.
Tulee aina mietittyä mistä ne myrskyt alkavat, minne ne päättyvät, mistä voimansa keräävät.
Ilmaston muutoksesta puhutaan, milloin lämpötilan kohoamisesta maapallon kaikilla sektoreilla, milloin hellekaudesta tai paukkupakkasista täällä pohjoisella pallonpuoliskolla.
Muistan sen pelon jolla ajattelin muutamia vuosia sitten Floridan rannikkoa koetelleita hirmumyrskyjä. Siskoni mieskin siellä ilman sähköä, melkein myrskyn silmässä.
Kävin yhden myrskyn jälken siellä rannikolla, näin kuinka talojen alimmat kerrokset olivat saaneet täytteekseen hiekkaa. Tuhoja oli paljon ja moninaisia. Onneksemme meillä ei ole koettu moisia.

Nuoruudestani muistan pyörremyrskyn joka nosti jokirannan pelloilla heinäseipäitä heinineen ilmaan, riepotteli ja rullasi ilmassa, kunnes heitti ladon seinustalle sekavan, sataan kasteleman heinä ja seiväskasan. Se oli vuosi 1955, kun olin ensimmäisessä kesätyössäni Marjakankaalla. Onni isännän  kanssa sitä ikkunasta seurasimme, ihmettä kerrakseen, sillä harvoin sellaista onnistuu näkemään.

Meitä ihmisiä myrsky pyörittelee useammin.
Kenellä se on taloudellinen kaaos joka vie lujempaa kuin seisaallaan pysyen sietää, kenellä henkisesti lamaannuttavaa, tai ylikierroksilla kulkeva elämän arki jossa ei ole aikaa pysähtyä arvioimaan omia voimavaroja tai huomisten tarjoamia uusia tuulia.
Useimmiten kyllä puhutaan tunnemyrskyistä. Sellaiset koetaan hyvin yksilöllisesti. Kun mieli on maassa ei naurulla ja itkulla ole iso ero.

Hysteerinen nauru ei aina osoita iloa, siitäkin sain kokemuksen aikanaan tavattuani saman työnantajan palveluksessa olevan naisen nauramassa työkohteessaan. Kyselin syytä nauruun, jolloin nauru muuttui itkuksi, sadatteluksi ja hysteeriseksi huudoksi. Hänellä oli, sen tiesin, pahoja ongelmia omissa asioissansa, oli eronnut, kaksi pientä lasta ja taloudellisesti tiukkaa. Lisäksi hän oli liittynyt Helluntalaiseen yhteisöön joka oli hänelle uusi asia.
Olin muutaman kerran hänellä ns. mörönsyöttinä pimeällä matkalla, kun hän kävi niissä seuroissa ja valaisematon tie pelotti häntä.

Uskon yhä, että olin henkisesti häntä vahvempi, vaikka paljon nuorempi.
Kuuntelin sitä paatoksellista uskontunnustusta ja itkurukouksia siellä Helluntalaisten illoissa. Minuakin taivuteltiin ottamaan usko omakseni, tunnustamaan syntini ja liittymään heihin. Olisinko elänyt onnellisemman elämän jos olisin polvistunut heidän edessään, itkenyt ja rukoillut pelastusta?
En voi tietää, eikä se minua vaivaa, tulihan vain taas mieleeni. Minulla oli silloin ja on nyt, oma lapsenuskoni. Mikä se lapsenusko on? Se on se usko johonkin minua korkeampaan voimaan joka minussa on kasvanut ja joka minua on kasvattanut uskomaan, että kaikella on tarkoituksensa ja kaikella on aikansa. Miksi se pitäisi vielä jopa selittää jotenkin eriskummallisesti vaikuttavana uskona, tai uskomuksena, sehän on kasvatuksen ja opetuksen kautta minuun piirtynyt, minun omatuntoni ääni.

Myrskytuuli humisee täälläkin, mutta uskoakseni se ei täällä kovin suuria vahinkoja aiheuta. Sähkölinjoille voi kaataa puita, se harmi on aina mahdollinen, mutta katoilla on paljon lunta, joten tuskin peltikattoja maahan kuorii.
Koskaan ei tiedä minkä myrskyn kouriin sitä osuu elämänsä aikana.
Kun merllä myrskyää, ei ole kiva olla laivassa. Rannalta sitäkin on turvallisempi katsella, kun ei itse ole myrskyn kourissa.

Mielenterveys.

  Tuntuu uskomattomalta, että talvikeli on niin vieras meille pohjoisen ihmisille, että kuolonkolareita ajetaan ihan omaa järkeä noudattamatta. Ohitetaan kaarteessa, ohitetaan ylämäessä, ajetaan risteykset piittaamatta muusta liikenteestä. Jokainen uhri liikenteessä on turhaan menetetty ihminen. Toinen asia tässä ajassa ovat mielenterveys asiat joista ei koskaan puhuta liikaa.
  Millä tavalla tämä aika, johon kuuluu ja yhteiskunnankin taholta enemmän siihen ajetaan: Tietokoneyhteiskunta.  Kaikkien pitää osata käyttää nettiä, kaikkien pitää siirtyä koska kaikki palvelut joita meille tarjotaan, tarjotaan nykyisin ja tulevaisuudessa tietokoneen kautta. Meistä ihmisistä tehdään pakolla koneiden ja tunteettoman palvelun orjia.
  Nyt jo ilmenee viitteitä siitä, että hankilökohtaisten kontakstien sijaan me tapaamme ihmiset koneen kautta. Olkoon se puhelin tai läppäri, ihmistä ei nähdä kuin kuvana ja kuullaan kaiuttimista.
Kun nyt viimeksi tämä 17 vuotiaan neitosen katoaminen ja ruumiin löytyminen, sekä asiaan liittyvä nuorimies, tuttava Facebookista tuli julkisuuteen, mietin kuinka meillä on tähän menty. Miksi meillä tapahtuu näitä häiriintynyttä mielentilaa osoittavia tapauksia yhä enemmän ja enemmän.
  Tietokonepelit joissa taistellaan ja tapetaan antavat aivan väärän kuvan pelkän nyrkillä lyönnin voimasta. Se tappaa! Kun ihmisellä on herkkä mieli varsinkin nuorella iällä, rakastuminen ja ihastuminen ovat elämää suurempia tunteita joita kaikki eivät osaa hallita, jos niihin liittyy pettymyksiä ja katkeruutta. Onko meidän aikamme tunteetonta, emmekö osaa enää osoittaa tervettä vihaa ja tervettä rakkautta?
Rakkauteen asetetaan niin suunnattomasti vaatimuksia ettei sitten lopulta olla mihinkään tyytyväisiä. Ollaan parisuhteessa löysässä hirressä, kuten erään Tv. ohjelman pariskunnan osiossa kuulimme. Itsestäkin pitää silloin vikoja etsiä jos aina epäonnistuu suhteissansa.
Se vanhaan hyvään aikaa todettu totuus, että 7 ensimmäistä vuotta opetellaan yhteiselämää, sitten voi jo nauttia ja luottaa etteä karikot on ylitetty. Vielä vanhempi viisaus totesi, ettei ihmistä opi tuntemaan ennen kuin on syönyt yhdessä tynnyrin suolaa. Tynnyri on aika iso kasa suolaa ja vertaus osoittaa kuinka vaikeaa on oppia tuntemaan toisen ihmisen sisin ja tunteeko häntä koskaan täydellisesti. Tuskin kukaan on niin avoin, että kaikki hänestä paljastuisi toiselle, koska tuntuu kaiken aikaa löytyvät itsestäkin ihan uusia puolia.
  Mielenterveys on vakava asia. Lääkärit kirjoittavat rauhoittavaa, kirjoittavat silloinkin kun ei pitäisi.
Miksi tunteita ei osata käsitellä, miksi kaikkeen pitää hakea diagnoosi ja olettaa kaikkia uusia tunteita sairaudeksi? Useimmiten riittäisi kun ihminen oppisi tuntemaan itsensä, siihen ei mitään oppitunteja ole, kokemalla ja hallitsemalla tunteensa silloin kun siihen kykenee ja kun eu kykene, silloin puhuu niistä. Olen yhä sitä mieltä, että nuorille joilla on elämä edessä, ei pitäisi ensimmäisenä hoitona lykätä pilleripurkkia käteen! Lääkkeet poistavat tunteen, mutta eivät korjaa mitään.
Sama kun syö särkylääkettä murtumaan, ei se paranna mutta vie kipua.
Henkinen ilmapiiri, se missä me elämme, on kiirettä ja silloin me ohitamme toinen toisemme näkemättä toisen hätää. Lehdet pursuavat vain huonoja uutisia, tappoja, murhia ja kuinka ne tehtiin. Annetaan julkisuuteen tietoja joilla on herkälle ihmiselle joka ehkä painiskelee vihansa keskellä, aseet käteen, valmiit ohjeet, noin on tehty, noin voi tehdä.

Paljon enemmän meillä pitäisi julkisella sektorilla miettiä ihmisten henkistä hyvinvointia.
Monen ihmisen, varsinkin nuoren, liika energia ohjautuisi oikein, mikäli olisi enemmän ilmaisia paikkoja harrastamiseen ja tekemiseen. Jos minulla olisi rahaa, perustaisin työpajoja, harjoitustiloja soittajille ja laulajille, ohjausta ja opastusta kädentyön tekijöille. Kaikilla pitäisi olla mahdollisuus tehdä jotain ilman rahaa!
Kodit eivät ole kaikille samalla tavalla virikkeellisisä ja innostavia esimerkkejä tarjoamassa. Monessa kodissa ei edes syödä saman pöydän ääressä. Mistä se perheyhteys muodostuisi paremmin kuin niistä perheen yhteisistä hetkistä. Olisi mahdollisuus puhua ja kuunneella toinen toisiaan.
Kotiin ei voi tuoda kavereita, kavereita ei tunneta, harrastuksistakaan ei aina kotona tiedetä.
Olisi kirveellä töitä!
Ei tappamiseen, vaan elämään herättämiseen,
 

Talvi ja elämä.

Vaihtelevissa tuulissa kulkee elämä.
Talvella on monet kasvot ja kesällä aurinko paistaa sateellakin. Niin se tämä elämän päivienkin kulku käy, tummasta alhosta ylös harjanteelle, näkemään suurten avointen näkymien yli, mutta huomisiin ei voi kurkistaa.

Kun luulee olevansa elämänsä kunnossa, jaksavansa vaikka mitä, tuleekin eteen tilanne jossa on vain myönnyttävä todelliseen tilanteeseen. Niin kävi eilen. Tein kaikki kotitreenit ohjeiden mukaan, punnerrukset ja painoharjoitukset kaikki ok. Päänsärky vain, monta päivää vaivannut, yltyi yltymistään ja verenpainekin joka on pitkään ollut ihan normaali, kohosi kuin höyrymoottorin voima. Lopulta piti jättää kaikki suunnitelmat, ottaa lääkkeitä ja asettua paikoilleen kuulostelemaan ja tunnustelemaan kuinka tässä käy. Kaikkihan on sittenkin tuurissa ja onnella täällä monen asian kohdalla selvitään. Mikä tapahtuu, se tapahtuu.

Tässä ollaan, osin valvottu yö ja korvasärky kaiken kruununa, mutta uusi päivä on alkanut.
Viime päivien säät vaihdelleet sateesta pakkaseen, nyt jo neljän miinus asteen verran kylmään kallellaan. Saahan nähdä helistääkö helmikuu, näyttääkö maaliskuu maan.
Omissa suunnitelmissa ja ns. harrastetöissä joita tässä on harrastettu, tuntuu olevan kuin seinä edessä. Aina ei kaikki suju, se pitäisi jo uskoa minunkin. Kieli ei käänny ja kaulakin kankea, siinä se helpoin taudinmääritys.

Tunteista tuumailtua.

Omia tunteitansa ei voi lopultakaan paeta, vaikka niitä yrittää piilotella ja jopa näytellä muuta kuin tuntee.

Kun on elämässään ollut kerran oikeasti rakastunut ja tuntenut saavansa suhteesta ehkä enemmänkin kuin itse kykenee antamaan, ja kun suhde on kasvattanut kokemaan ja näkemään asioita kahden ihmisen yhteisinä asioina, ei moista suhdetta voi unohtaa, eikä sellaista voi kokea uutta.

Rakastunut en ole vieläkään, ihastunut sielunveljeen jonka elämässä tapahtui kuitenkin sellainen käänne että en halunnut säilyä hänen mielessään pilaamassa sitä vanhaa liittoa jonka toivoin korjaantuvat heidän kohdallaan. En mitenkään ollut vaikuttanut aiottuun eroon, en ollut viemässä ketään keneltäkään, mutta tunsin toki ikävän tunteen katkaistessani yhteyden ihmiseen jonka kanssa tuntui niin helpolta puhua asioista ja tuntea olevansa samanarvoinen kaikessa.
Emme seurustelleet kuin kirjeitse ja puhelimessa. Kirjeet on hävinneet, puhelin numerokin, mutta tiedän toki missä Jammuvaari asustelee, mitä hänelle kuuluu, mitä tekee.. mutta joskus haluaisi kuulla jotain merkityksellisen ihmisen elämästä.

En tiennyt silloin, enkä tiedä nyt kuinka tunteet olisivat käyneet yksiin jos olisi vietetty yhteistä aikaa, tavattu seurustelun merkeissä. Sen tiedän, etten olisi silloin, enkä nyt, muuttanut yhteen noin vain katsoakseni kuinka se arki sujuu.
En ole tehnyt aviorikosta, eikä kukaan ole siihen syyllistynyt minun kauttani. En ole rakastunut, enkä ihastunut tuon tapahtuman jälkeen. Ystävät ja kaverit ovat erikseen, heihin ei rakastuta, vaikka rakkaudesta puhuttaisiinkin. Voihan sekin toki olla mahdollista, aina ei rakkaus kuitenkaan ole tärkein, tärkein on toisensa kunnioittaminen ja hyväksyminen sellaisenaan, ketään kun ei voi muuttaa, eikä kenenkään mnneisyyttä pois pyyhkiä. Itsensä korottaminen ei osoita muiden arvostamista.
Joitakin ystäviä muistaa vuosienkin takaa kun yhteys on katkennut syystä tai toisesta. Monen ystävän kuolinilmoituksen on saanut lukea ja surussa olla mukana, mutta moneen olen vain jättänyt ottamatta yhteyttä, syytä en itsekään tiedä.
Kun suku on pahin, sanotaan, eikä se lause ole tuulesta temmattu. Kun mikään ei tavallaan riitä, tulee laiminlyötyä sellaisiakin asioita joiden olisi hyvä säilyä ja jatkua. Ehkä minullakin on vielä aikaa korjata moni asia joka on jäänyt näinä vuosina huolien jalkoihin.

Eilenkö se oli, keskustelin vanhan tuttavan kanssa. Hän kertoi, että jo vuosia sitten hän yritti ja yritti saada minusta naisystävän, mutta en kuulemma ottanut onkeen. Kumman vahinko, en tiedä sitäkään.
Jossain vaiheessa olen ollut kaikkeen niin pettynyt ettei sanoja ole riittänyt, mutta itsehillintä on pitänyt ja sanat olen jättänyt sanomatta. Parempi laiha sopu, kuin lihava epäsopu.
Lihavuus nyt ei ole muutenkaan ihanteeni, vaikka kilot pyrkivät valtaamaan ihosoluja rasvasoluina itselläkin. Tunteistaan nyt ei kuitenkaan pääse eroon ja omat mieltymykset ajavat järkevyydenkin ohi, niin lihassa kuin leivässäkin. Kaikesta kun ei voi tykätä.

Jostain syystä vain viikonloppuna, kun pieni lamaannus iski oikeastaan kolmen päivän ylenmääräisen liikkumisen jälkeen mieleen ja jäseniin, tulin ottaneeksi nuo tunnekysymykset esiin muutamien ihmisten kanssa. Vielä on muutamia henkilöitä joita haluaisin tavata, tuttuja perheitä, yksinäisiä naisia, siellä kaukana vuosien takana on viimeksi yhdessä maailmaa parannettu monenkin kanssa.  Olen minä löytänyt vanhojakin tuttuja tämän netin armeliaalla avulla. Vuosina -65 ja 66 lapsia hoiti eräs rouva joka on jo manalle mennyt, mutta perheen isän tavoitin. Kiva kuulla mitä elämä oli heille tarjonnut ja näitä saman kaltaisia ystävyyksiä tässä metsästelen ja tunteitani tuulettelen.

Lieneekö se elämä kenenkään kohdalla tunteetonta ja rakkaudetonta, vaikka ei silmittömästi rakastuisikaan!

Havaintoja.

Alennusmyynnit eivät tuottaneet vaatekaappiini, puhumattakaan muista kaapeista, mitään lisäyksiä, tai muutoksia.
Tukholmassa kävin katsastamassa kuinka suuret vaateketjujen myymälät olivat alentaneet hintoja 30 - 70 % ja tavaraa oli. Huomioin sen, että Helsingissä, esim. Stokmanilla ja Sokoksella oli moninkertainen asiakasmäärä valkoimassa ja katsomassa vaaterekeillä, kuin naapurimaan kaupoissa. Toinen seikka minkä havaitsin, oli laatu. Parempaa tavaraa enemmän oli naapurimaan kaupoissa.
Pientenkin liikkeiden tarjontaan oli aikaa tutustua, mutta aikomuksenani olikin ostaa määrätty tuote, jos silmiin osuu, joten ostaminen tällä kierroksella jäi yhteen 99.99 kruunua maksaneeseen tuotteeseen.  Helsíngin kaupoista en ostanut mitään, harmitti kyllä, kun Laura Ashleyllä olisi ollut juuri sellainen asu jota etsin, mutta pidin kalliina, mutta kun sitten vertasin Stokmannin hintaan ja laatuun, Ashley on selvä voittaja molemmissa juuri tuollaisen asun kohdalla.
Kysyn vaan, kenelle muoti on luotu ? Harvoin näkee kenekään päällä sellaisia joita roikkuu kauppojen vaaterekeillä. Ostaako joku alennuksellakaan?

En ole muodin asiantuntija, mutta istuvan ja roikkuvan vaatteen tunnistan, toista en vaihda, toista en ylleni pue.
Kyllä se panee matkustamaan Helsinkiin ihan uuden ostosmatkan, jos haluan saada sellaista mitä etsin. Ei täällä muu auta. Sitten menenkin vain pieniin erikoisliikkeisiin, en tavarataloihin, ostoshelvettiin jossa alannetuilla hinnoilla houkutellaan ostamaan tarpeetontakin. Onneksi on vahva luonne kaikille houkutuksille. En syö makeaa!

Vietin pienen hetken kirkossa keskellä Tukholmaa. Sinne ihmisiä tuli kahvimuki kädessä, sytyttivät kynttilän poisnukkuneille ja istuivat penkkiin, joku polvistui lattialle, teki ristinmerkin ja rukoili.
Kirkkojen ovet auki.