Iltaa kohti.

Parvekelasien läpi kuvattua pilvikerrostumaa jonka väripaletissa on monia sävyjä.

Salaisuuksia.

Olen istunut lehtiö polvella aamuyöstä alkaen, nyt kävin paivittämässä pesutupatilanteen ja merkkasin varauksen. Kiva etu tämä maksuton pesutuvan ja kuivaushuoneen käyttö, ei ole tarvetta kylppärin nurkkaan pyykkikonetta asentaa, eikä se pyykin kuivatus talvella onistuisi kuin sisätiloissa.
Etu se on tämäkin. Uudet koneetkin.

Salaisia muistiinpanoja, kertomuksia sieltä työvuosilta. Rautatieaseman yövuorosta Vuosaaren telakalle ja paljon siltä väliltä enne siirtymistä Airamin portille ja Puistolan asemalle. Oi niitä aikoja.
Ottaisin joiltain osin ne takaisin. Silloin ei ollut työssä turhaan eikä yksinäisyys vaivannut. Ahtautta oli ajoittain, Itäkeskuksen Metroaseman matkustajien "lähijakelua" kahteen suuntaan, joskus ei kaikki tulijat kyytiin mahtuneetkaan.

Sellaista tänään ja tuo pyykkitupa, mutta nyt pieni jaloittelu ihan harmaassa säässä. Tänään ei aurinkokaan noussut näkyviin.

Ystävät ja suku.

Sukulaiset saa syntyessään, ystävät elämän myötä.

Elämän myötä voi kadottaa molemmat.
Yhteydenpito ei minun puoleltani ole aktiivista kumpaankaan tahoon.
Sukulaisiin pidettiin enemmän yhteyttä siihen aikaan kun vanhemmat ja heidän ikäpolvensa olivat elossa. Kun he ovat jo haudan levossa suurimmaksi osaksi, on jälkipolviin yhteys katkennut. Eipä minulla ole koskaan mitään läheisiä suhteita sukulaisiin edes ollut, koska lähdin jo rippikoulu ikäisena maailmalle, sinne jäi suku suurimmaksi osaksi kotiseudulle, tai ne itseäni vanhemmat serkut olivat jo itse muuttaneet leivän perässä.

Koulutovereistani moni on saavuttanut elämänsä päätepisteen, osa jo kovin nuorina, osasta en ole kuullut kymmeniin vuosiin, koska heidänkin vanhempansa ovat jo poissa kuulumisia kertomasta.

Olen itse juureton maan matonen. En tunne olevani kotoisin mistään, enkä menossa minnekkään. Siihen tunteeseen on monta tekijää, suurin niistä lienee se, ettei lapsuuden ensi vuosissa ole syntynyt kiinteää suhdetta oikeastaan yhteenkään kotiin. Kortteereita ne siihen aikaan olivat köyhällä perheellä.
Usein olen aloittanut muistelmien kirjoittamisen niistä ajoista, kun muuttokuormamme kulki puupyöräisen hevoskärryn laitojen sisällä. Ne ajat ovat jotenkin kietoutuneet isän sairauden ympärille kudottuun verkkoon. Isän selkäsairaus oli peikko joka joskus unessakin ahdistaa, kun kuuntelen kuuluuko isän valitus kammarista, kun pitäisi päästä sängystä ylös, mutta kipu estää!

Se vaivahan kulminoitui lopulta Helsingissä tehtyyn selkäleikkaukseen, josta isä palasi omin avuin kotiin. Sitä näkyä jonka näin Pisteen kammarin ikkunasta, kun isä laskeutui Ämmälän maitolavan luona linja-autosta ja käveli kotia kohti selkä suorana. Eihän isä silloin vielä ollut terve, mutta siitä se tervehtyminen alkoi ja isällä oli työvuosia edessä vielä pitkään, liian pitkään sen kivipölykeuhkojen ahtauttaman happivajeen kanssa olisi ollut terveellistäkään.
Mistäs se leipä olisi pöytään tullut, ellei isän kivenhakkuusta.
No, ei ole tullut muistelmia kirjoitettua, muistot ovat minussa ja elän niiden kanssa sopuisaa rinnakkaiseloa, unohtamatta, ettei kaikki ole helppoa.

En ole koskaan ollut mikään seuraihminen, koska oma mitättömyys on kuin mittari. Itsensä vertaaminen muihin saa katsomaan omia lähtökohtia, niitäkin jotka on itse jättänyt käyttämättä, joko tietämättömyyttään, tai omaa tyhmyyttään. En ole tyrkyttämässä itseäni, mutta en myöskään sulje ovia jotka voin itse avata. Uusia ihmisiä on elämään ilmestynyt, mutta on niitä kadonnutkin. Syytä en ala etsimään, mutta en tunne olevani syyllinenkään muutoin, kuin omaa laiskuuttani en vain pidä yhteyksiä yllä niin tiheään kuin jotkut haluaisivat, tai toivoisivat. Ottakoot itse yhteyttä jos kaipaavat.
Onhan tuo tuttua, ei ole mitään sanottavaa.

Oman elämän vaikeuksien keskellä ei ole voimia eikä halua puhua vain niistä, ja siitä syystä aikoinaan muutin pois. En halunnut olla koko loppuikääni säälimisen ja surkuttelemisen kohde. Myönnän, että se asia oli minun henkiselle minälleni silloin niin raskas isku, että en uskonut siitä selviytyväni. Vuosia se vei, mutta kun tunsin olevani eheytynyt, sain kaiken aikaa kuulla surkutteluja ja sääliä.
Asia on jo omassa mielessä käsitelty, vaikka ikävä tulee ajoittain kuin hyökyaalto rauhalliseen poukamaan.
Nyt en oikeastaan kaipaa mitään mullistuksia elämääni, vaikka en tietenkään halua keskittyä katsomaan vain itseeni. Omaan peikuvaansakin voi kyllästyä, ellei siihen joskus ilmesty joku muukin tekijä. Edes aihetta  nauraa vatsalihakset kipeiksi.

Onko syy yhteyksien katkeamiseen vain minussa?
Taitaa olla yleisempää kuin luullaankaan, sukua tavataan vain hautajaisissa, häihinkään ei enää kutsuta, ei ristiäisiin, eikä syntymäpäiviä juhlita.
Sellaiseksi se on elämä mennyt, liian kiireistä ja yksilökeskeistä elämää.
Elämää jossa kadottaa muutakin kuin sukulaiset ja ystävät.