Huumorilla ja tosisaan.

Mie se alloinki kirjottammaan jo alle alakoulu ikäsenä.

Kaikki Kalevan ja muitten lehtien tyhyjät laijat kirijotin täyteen, aluksi aivan vaan tikkukirijaimilla, sitte piirtelin niitä vanahan raamatun sivvuilla olevien puukstaavien näkösiä korukirijaimia ja opinki ne kirijottamaan taiteellisesti. Oppi on tallella vieläki ja usko tai älä, ne on piirtelin sanomalehtien laitoihin, niitä kai sanotaan jollaki hienolla nimelläki, oliko se nyt markinaali, vai katetraali, olokoompa ny mikä hyvväänsä, semmoseen opettelin kirijottamaan ja lujin lehestä uutisia äitillekki ko se keitti riisipuurua.

Löysin muuten meijän vintiltä semmosenkin Kaleva lehen josa kerrottiin Titanikin uppuamisesta. Kamala onnettomuushan se oli kaiken kaikkiaan, vaikka tuttuja ei mukana ollukkaan. Olihan sielä pelastuneisa joku tutun tuttu ko siittäki Ameriikasta asti tulleet sukulaiset kerto juttuja.

Raamatun lukeminen se oliki tärkiää ko ne kirijaimet oli niitä vanahan aikasia ja kamarisa oli aina hämärää. Sielä minä sitä mummulle lujin ko se sairasti ja oli uskovainen.

Koulusa oppein lissää, kaikkia laatusanoja ja nimisanoja, taivutuksia ja sanaluokkija, mutta eihän ne arkisesa kielesä oo tarpeellisia. Luulevat vielä liikaa oppineeksi ku alan puhhuunki kaupunkilaista, niin ko aikonaan sanovat naapurin Ellalle joka oli ollu aivan Helesingin Yliopistosa oppilaana. Se puhu hienua kirijakieltä ekalla lomallaan, vaan siittä se tokeni omalle murteelle ko oli kesän kotona.

Muuten ku puhuvat kieliopista misä aina sanon etten oppinu mittään ko laskin mäkiä niillä tunneilla, vaikka kyyllähän minäkin kaikki tunnit luokasa olin ja pänttäsin kaikki päähäni mitä opettaja sano ja kirijasa luki.

Vieläki muistan sanasta sannaan Maantiejostaki sen kohan josa puhuttiin Suomen järvistä ja joista. Se alako; Suomea sanotaan tuhansien järvien maaksi... sitä minä pättäsin päähäni kerran ko äiti oli sairaalasa ja minä jouvuin keittämään koko porukalle ruokaa. Sevottelin mannapuurua ja lujin kirijaa samalla.

Sain minä palakinnonki kirijotuskilipailuista. Ne oli niitä koulujenvälisiä, järijestettiin lääneittäin ja voitin yhtenä vuonna. Kirijotus julukastiin lehesäki, oli se makia voitto, tuntu sillon ja tuntuu vieläki, että jotaki minäki osasin ja ossaan.

Tojistus oli kans aika hyvä, paras koko siittä luokasta ja meitä oli palijo ku kuulun siihen suureen ikäluokkaan joka sojan jäläkeen koulua kävi. En siihen josta tänä vuonna suurena puhuttiin, ne on erikseen. Sillon oli tavallista ko peheesä oli seihtemänkitoista lasta (17) niitäki oli vaikka ylleisempiä toki vähä pienemmät lapsilaumat.

Ihtestään on hyvä puhua ko tietää mistä puhhuu, muista en palijo tiiä ja siksi oonki hilijaa muijen tekemisistä. Tuola joku sano, että haukkua voi murteellaki, vaan ei ny tullu mieleen muuta haukuttavaa ko tämä nykkyinen hallitus, enkä sitäkään haukua julukisesti, joten haukkumata jää muukki pahhaa ja rahaa teheneet ja tuhonneet.

Viestit kertovat taas jonkun lähteneen...

Nyt se on taas se aika jolloin lähipiirissä nukutaan pois.
Ikäviä uutisiahan ne ovat aina, mutta kun se koskettaa näinkin läheltä kuin nyt viime päivinä on koskettanut.
Kaksi on poissa, kuka on kolmas? Vanha kansa on aina sanonut ettei kaksi ilman kolmatta. Tuttuja on jo kolme, mutta tavallaan ihan perheen piiristä nyt kaksi vainajaa odottaa maan poveen laskemista.
Hyvää matkaa, sanoin jo, sanon sen uudelleen.

Onko syksy saapunut kun jo vietimme syyspäivän tasaustakin? Eihän tämä mitään synkkää syksyä ole. Aurinko paistaa ja linnut laulaa. Muuttolintujen parvia liitelee pilvien joukossa ja osa viettää pelloilla ruokailu taukoa. Metsässä oli taas ihan hiljaista. Ulkoilu on mielekkäämpää puhtaassa luonnossa ja samalla silmäilin sieniä. Vain muutamia pieniä tatteja joita en edes tunnistanut ja komea punainen kärpässieni polun vieressä. Syksy se on, halusipa sitä tai ei. Koivuista tuuli riipii lehtiä ja paljon oli taas metsä alastomampaa kuin edellisellä lenkillä.

Kiva kun on puuhaa harrastuksista, menoja silloin tälläin, ettei koti tunnu vankilalta.

Matkasuunnitelmiakin talven varalle, pääsen toisen siivellä parin viikon lomalle tammikuussa!

Aamullakin hämärää.

Kova sade piiskasi kattoa kaiken yötä.
Kävin keskellä yötä imeskelemässä  muutaman suolan rakeen ja pari lasia vettä join päälle. Ei tullut uni, mutta tuli ihan katsottava elokuva; Kaunotar ja Hirviö, telkkarista. Siinä se osa nukkuma ajasta sitten kivasti kuluikin ja aamusella ajelin aamukahville kun kutsuttiin.

Vaikka kuinka sanotaan ettei kuolema ole muuta kuin osa elämää, kyllä tuo pikkuveljen kuolema vain tuntuu ikävälle, vaikka tiedänkin, että kivut ovat poissa, ei se vain ihan kevyttä ajateltavaa ole. Olen ihan liian herkkä ihminen.
Ei tuo kuolema, ihan oikea kuolema ole sittenkään niin paha kuin elävänä kuollut! Kun kaikki yhteydet on katkottu, sukulaisuus ja kaikki siteet kielletty, se tuntuu pahalle, mutta sekin on vain hyväksyttävä. Isovanhemmuus katoaa nuorilta sukupolvilta, mutta syy ei ole vain minun.
On ollut pakko turruttaa omat tunteet, jätettävä kertomatta kuinka paljon minulla on rakkautta ja kuinka olisin valmis jakamaan aikaani ja ehkä omia taitojanikin nuoremmille. Tunteet ovat pinnalla, mutta ne on vain painettava pinnan alle ja oltava puhaltamatta hiillokseen.

Syksy paina päälle, sateet ovat saapuneet, illat pimentyneet ja yön viileys panee miettimään lämmityksiä. Onneksi aurinko taas sateen jälkeen hellii tienoota, vaikka uhkaavan tummat pilvet vaeltavat horisontissa. Ihminen on aina tyytymätön vallitsevaan säätilaan. On liian kylmää tai liian kuumaa. Onneksi siihen ei yksityisesti voi vaikuttaa, silloinhan olisi monta tyttymätöntä jos yksi päättäisi ettei tänään aurinko paista. Aasinsiltaa käyttäen joku on halunnut ettei minulle paista aurinko koskaan! Onneksi ei kykene kaikkeen.

Varovaisesti liikenteessä.

Syksyn makuja ja värejä luonnossa.

Olin autolla liikenteessä ja en ollut uskoa oman autoni nopeusmittaria ajellessani täysperävaunun perässä. Se veteli 80km/h rajoitus alueellakin liki 100 ja seilasi kahta ajokaistaa kovin vaarallisen näköisesti. Ohitusta en edes miettinyt. Mietinkin jo soittamista poliisille, kun antamistani valomerkeistä hän ei kai edes huomioita tehnyt. Auto kun oli kaiken lisäksi ilman yhtäkään perävaloa ja myöhemmin kun se kurvasi edeltäni levike alueelle totesin sen myös edestä valottomaksi.

Kai oli kuskin väsynyt, kotimaisen yrittäjän ajokki, mutta jätän kertomatta kun pahempaa ei sattunut.
Liikennekulttuuriin kuuluu pysyä omalla kaistalla, tiekin kun on hyväkuntoinen, niin, ettei heittoja kuoppaisuuden vuoksi synny, niitä ei tiellä tarvitse toisen kaistan kautta kiertää.

Autoni katsastin, hyväksi havaittiin ja vuosi on taas luvallisesti lupa ajella, jos kortti säilyy. Kukapa sen nyt muutoin minulta veisi, mutta jos sairaus iskee ja muisti ei pelaa.

Pysähdyin kysymään tien laitaa kävelevältä. kävelysauvoja heiluttavalta naiselta mikä on hätänä. Hän ei käyttänyt sauvan kärkeä kertaakaan maassa niiden noin sadan metrin matkalla jotka hänen kulkuaan seurasin. Hän pyörähti välillä kävelemään takaisin päin ja taas kääntyi... kuin olisi hukassa.
Niin olikin. Hän ei muistanut kuka oli ja mistä on lähtenyt kukkamekossaan, mutta apu lähestyi polkupyöräilijän muodossa. Äiti oli karannut aamulenkille pois pihasta. Onneksi omaiset pitävät huolta ettei liian kaukana vaellä, eikä varsinkään metsässä, vaan pysyy tiellä josta on helpompi karkuri tavoittaa.

Näin tänään, saa nähdä mitä huominen. Mielenosoitukseen en aio, mutta töihinkään en mene!

Syyskuun ensimmäinen päivä.

Kosteaa ja viileää on aamulla.
Syksyä kohti olemme menossa, juuri kun meillä on kesä parhaimmillaan säiden osalta. Ei sada joka päivä ja aurinko porottaa iholle kuumasti kuin keski kesällä. En kyllä auringossa makaile, en paljon istuenkaan palvo aurinkoa, mutta kuljen ulkona sentään pelkäämättä säteitä ja melanoomaa.

Lapsuudessa ja nuoruudessa kun olimme heinäpellolla, ei paljon auringolta suojauduttu, olimme syksyllä kuin kahvin papuja. Äidin ihoon aurinko tarttui vielä vanhuudessakin. Kyllä hän sitä sitten nautinnolla ihollensa antoi, veti helmat polviin ja istui paahteeseen. Jos nyt joku melanooman auringosta saa, olisi se kyllä äidillekin iskenyt, mutta taitaa olla monta muuta syytä siihenkin kuka sen taudin saa. Malinin Sirkka sen sai, tehtiin isot leikkaukset ja ihonsiirrot, imusolmukkeita poistettiin ja näin kuinka hankalaa niiden arpien kanssa sitten oli, auringon palvonta loppui ainakin hetkeksi.

Niin, tästä syksyyn siirtymisestähän minun pitikin puhua, kun marja ja sieniretket  ovat juuri nyt monilla suunnitelmissa. Ruskan ihailijat matkaavat ihan näillä viikoilla Lappiin, vaikka ruskaa se on etelänkin syksy monine väreineen ja kuulaine öineen. Aamuisin usva laskeutuu järville ja pelloille tehden maisemasta sadunomaisen, haamuja ja varjoja rakennusten ja kasvien ääriviivoista. Ihanaa aikaa aamun viileys ja illan hiljalleen laskeutuva hämärä.
Syksy on tulossa.