Vääriä ihanteita ja esimerkkejä elämästä.

  Vappua he odottavat, ihmiset, jotka haluavat juhlia ja syödä perunasalaattia ja silliä puiston nurmikolla. Munkeista ja simasta on puhetta piisannut.
  Jotkin perinteet säilyvät, sima ja mämmi, kinkku ja juhannushera. Juhannuksen juustokeitto, punainen hera, herkku jota joka talossa keitettiin kun olin lapsi. Siihen käytetään vain maitoa ja sitä sai ostaa naapurista, ellei ollut lehmää talossa. Siitäpä tässä heräsi mieliteko. Juhannuksena Heraa syömään, kotona, tai kylässä.  Juhannuksen istuttiin kotona pöydän ääreen syömään punaista heraa. Ei silloin kannettu lautasta kammariin, kaikki söivät kotona keitettyä ja paistettua ruokaa yhdessä.
  Jotain on säilynyt, mutta elämän ihanteet ovat muuttuneet, kaikki on julkista, kaikesta pitää olla ihan kuvia ja ohjelmia, alastomana julkisuuteen, alastomana pari suhteeseen.
  Tämä aika on jotenkin raadollista. Liian paljon asioita puidaan julkisuudessa, liian paljon kerrotaan rikoksista ja niiden teko tavoista, liian paljon ihmisten tunteista ja kehosta. Ihanteeksi on noussut timmi, treenattu nais vartalo mahdollisimman paljaana, tai alastomuus jopa television ohjelmana.
Nainen on revitty palasiksi, naiseudesta on tehty markkinointikikka, autojakaan ei voi mainostaa ilman puoli alastonta naista!
  Millaisen kuvan nuoriso saa elämästä, sen kaavan julkisuus on luonut vääristyneeksi, seksuaalisuus ensiksi, pari suhteessa millään ei mitään väliä, vapaita suhteita ja koti on vain paikka jossa istutaan läppäri, tai ipab polvilla ja keskustellaan netin kautta.
  Äidit eivät osaa laittaa ruokaa! Isillä ei ole mitään opetettavaa pojille, ellei isä ole jonkin raa´an kamppailu lajin valmentaja ja opeta poikaansa vain tappelemaan. Ennen sitä sanottiin "mummojen potkimiseksi."  Pojat ovat poikia, mutta ei poika kasva mieheksi ilman esikuvaa, eikä perheellä ole mitään perinteitä jaettavana seuraaville suku polville, ellei koskaan istuta saman pöydän ääreen syömäänkään. Minusta kaikkein häpeällisempää on tuo televisiossa esitettävä keittiön kaappaaminen. Kuinka nainen kehtaa tunnustaa olevansa vain eines ruokien kotiin kantaja! Siihenkö tämä kaupallisuus on kasvattanut kaikki miehet ja naiset. Ostetaan valmiit lihapullat ja perunamuusijauhetta, siinä se perheen ruoka joka nautitaan lautaselta kukin omassa sopessaan tai olohuoneessa telkkarin äärellä. Hei Haloo! Minä vaadin kaikki syömään samaan aikaan ja samaan pöytään keittiöön, tai missä se ruokapöytä sitten sijaitseekin, mutta yhdessä, ei silloin tällöin päivän aikana, mikrossa lämmitettyä. Perheen kuuluu tehdä edes jotain yhdessä.
  Mallit ja missit ovat ihanteita joista ennen vain katsottiin kuvia. En koskaan muista itse ajatelleeni, että minun pitäisi näyttää Armi Kuuselalta, koska hän oli kaunis ja minä tavallinen pallinaama josta ei koskaan tule missiä, en edes kuvitellut, enkä ihannoinut laihuutta, vaikka olin tavallinen pyöreä juuri naiseuteen kasvamassa oleva nuori tyttö. En tiennyt yhdenkään tuntemani tytön laihduttavan. Laihuus ei ollut kaunista, se oli keuhkotautisen ihmisen kohtalo, laihtua ja laihtua. Ei tyttöjen ihanne painosta puhuttu, ei vaadittu sopeutumaan johonkin kasvu käyrään josta nyt jo alle vuoden ikäiset vauvat saavat hyviä tai huonoja "kasvupisteitä", tai esitetään lääkittäväksi kun on " sitä tai tätä, ei kasvukäyrän mukaista" kehitystä. Kuka on antanut terveysviranomaisille ohjeet vaatia ihmistä kasvamaa jonkin kaavan mukaan. Missä on oikeus olla omien mittojensa mukainen vauvasta vaariin?
  Nyt tuntuu olevan jo alakoulussa tapana, että jos eivät oppilaat hauku toisiaan lihaviksi, sen ainakin opettaja ilmaisee ruoka jonossa. " Älä syö niin paljon, olet jo liian lihava."
  Ymmärrän hyvin sitä tuttua tyttöä joka sai traumat opettajan käytöksestä! Miksi tytön pitää 10 vuotiaana näyttää anorektikolta? Miksi hän ei saa rauhassa kasvaa aikuisuuteen, naiseuteen joka ei ole vain laihoja käsivarsia ja pyöreää pyllyä? Voi tätä aikaa vääristyneine ihanteineen siitä mitä naiseus on arjessa ja mitä elämä naisena lopultakin on kaikissa muodoissaan, neitona ja äitinä joille vartalon muoto ei ole ainoa ihanne, ellei lihavuus ole sairaloista johon sitten vain itse pitää herätä, ei muiden huomautella kaiken aikaa.
  Kun nuori tyttö raiskataan, joskus jopa tuttu mies asialla ja toistuvasti, houkutellaan autoon ison miesjoukon leluksi, tai käytetään kuin esinettä alastomuuden ja mainonnan markkinointiin, tuntuu kuin naiseksi kasvaminen olisi rikos, koskemattomuudessaan ja  luonnollisuudessaan. Tyttö ei saa kasvaa aikuiseksi viattomana ja puhtaana kun hänellä itsellään ei ole voimia vastustaa kaikkia ihania houkutuksia, eikä voimia vastustaa väkivaltaisuutta oma kehoaan kohtaan.
  Kuinka näitä vääristyneen elämänkuvan ihanteita voitaisiin muuttaa niin, että naiseutta kunnioitetan muilla keinoilla kuin laihuudella ja kuntosalien, tai muotivaatteiden vakikäyttämisellä.
  Valistusta ei voi jakaa, ellei esikuvat muutu. Hyvään suuntaan mennään kieltämä mallien laihuus, luurankomainen malli ei ole sitä paitsi edes kaunis!
  Julkisuuteen pitää saada toinen kuva naiseudesta!
  Julkisuuteen pitää jakaa enemmän tunteita ja toimivaa perhettä kuvaavia esimerkkejä nykyisen yksinäisten äitien perhekuvausten tilalle.
  Vai onko enää edes olemassa perhettä jossa on isä ja äiti?

Kotimatkalla.

 Olemalla matkalla kotiin....
 Mummoni sanoi aina olevansa matkalla kotiin, vaikka oli vain kymmenen askelen päässää kotoa, matkalla kohti maantietä tai peltoaukeaa.
 Olin matkalla kotiin,  satoja kilometrejä mustaa tietä, keväisen harmaassa maisemassa taivaan itkiessä kylmiä kyyneliä. Poikkesin täyttämässä vajaata tankkia, sade piiskasi ja valutinkin vain täyttöä, en täyteen ja kallistakin oli mokoma menovesi juuri sillä ketjulla joka sattui matkan varrelle.
 Kun lähtee matkalle, menemisessä on aina oma jännityksensä, kotiin on hyvä palata, vaikka kukaan ei odota. Tulihan siinä, kaikkine mutkinneen liki tuhat kilometriä tien päällä, tuulessa ja sateessa.

 Ajattelin ajaessani mummon kotimatkaa jolle hän oli lähdössä, teki aina lähtöä ja usein karkasikin kotipihasta jonnekin piiloon.
 Kun muisti ei pelaa on ihminen vaaraksi itsellensä.
 Joskus istuin ja juttelin mummon kanssa pitkiä keskusteluja, ajoittain hän muisti ja tunsi minutkin, vaikka olin asunut jo pitkään poissa lapsuuskodistani jossa äitini sitten  hoiti vanhempiansa muiden töiden ohessa. Raskasta aikaa äidilleni, mutta vanhempiansa rakastava lapsi uhraa itsensä ja aikansa, että vanhemmilla on kaikki hyvin, turvaa ja huolenpitoa kun he itse eivät jaksa.
 Mummo oli uskovainen, hän oli matkalla kotiin, mutta matkalla myös lapsuuskotiinsa jonka hän muisti hyvin, mutta ei sitä kotia tuntenut omaksensa, jossa juuri nyt asui tyttärensä perheen kanssa.
Juuri tähän kotiin hän oli naimisiin mennessään muuttanut, tässä kasvattanut lapsensa ja elänyt vanhuuteensa asti. Muistoista koko se elämä oli kadonnut, oli vain lapsuus ja oma äiti, ei omia lapsia, eikä aviopuolisoa joka kuitenkin eli siinä hänen rinnallansa kuihtuneena ja kumarana pappana jonka muisti säilyi viimeiseen hengenvetoon asti terävänä.
 Mummoni pääsi siihen kaipaamaansa kotiin kesäkuun alussa ja pappa seurasi häntä kuukauden kuluttua. Siellä he nukkuvat rinnakkain, matkalla tai perillä, kotona kuitenkin.

 Ei minusta tunnu pahalta muistaa poisnukkuneita.
 He ovat olleet suuri osa elämääni, kuten omatkin vanhempani jotka ovat jo vuosia nukkuneet ikiunta siinä mummon ja papan vierellä, saman kiven alla.
 Jos ei muista menneisyyttänsä, ei ole muistoja!
 Tuo totuus minulle valkeni mummon eläessä. Ei hänellä enää viimeisinä aikoina ollut edes sanoja, mutta muistot hänellä olivat. Muistot menneisyydestä, lapsuuden kuvat ja paikat olivat kaipuun kohde viimeiseen asti. Ketä ja mitä minä muistoissani kannan?
 Toivottavasti muistan kaikki ne ihmiset joita rakastan, jotka ovat elämääni koskettaneet.
 En odota rakkautta sieltä missä sitä ei ole, odotan kunnioitusta elämälle.

Lunta maassa ja keinussa.

Naapurin lasten leikkipaikalla lunta tänään.

Kesärenkailla ajelevat autoilijatkin vaikeuksissa, liian monella se on pakko aamulla lähteä liikkeelle, vaikka kesäkumit alla. Toisaalla poliisita kuulemma sakottaa nastoista!

Hupsista. Kun itselläkin on lähtö tunne tien päälle ja luvassa yhä lunta räntää, tuntuu tuo kesärenkailla ajelu kyllä hiukan kyseenalaiselta. Minkäs teet, kesän tuloon luotan.

Tulee se kesä, krookukset kukkivat lumen keskellä.

Kaikki mutkat.

  ..ja se tie oli mutkallinen, lauloi isänikin muinoin.

  Mutkia ja mäkiä on maanteillä jotka halkovat maaseudun kyliä.

  Monet tiet ovat kyllä todella huonossa kunnossa, kun rahat teiden kunnostamiseen ovat hävinneet. Olisi ollut kai parempi jättäytyä pois noista yhdistymisistä, tuntuu ettei EU ole antanut muuta kuin lisää määräyksiä kansan noudatettavaksi. Monet niistä täysin hölmöläisten ohjeita. Rahaa meiltä on sinne laariin uponnut, mutta sadosta ei tietoakaan.

 Juuri nyt ovat monilla tiellä painorajoitukset voimassa. Moneen kylään on pian kuljettava helikopterilla, kun tiet ovat kuravelliä. Maidonkeräily toimii, hyvä sekin, ettei jää maitotilallisille tulot saamatta, metsistä puun kuljetukset kuitenkin ovat seis. Sitä tämä pohjoisen talvi routineen saa aikaan.

  Mutkia voi olla niin monia. Mutkalle mennyt imurin letku ei ime! Kun yrittää monelle mutkalle kiertynyttä vesiletkua saada kerältä oiottua käyttövalmiiksi, saa siinä kiertää ja kääntää moneen kertaan letkua käsissään, levittää pitkin pihaa ja sittenkin jossain on aina se mutka joka katkaisee sen

kasteluveden virtauksen. 

  Tämä elämän polkukin on täynnä mutkia ja mäkiä jos ajattelemme kuvannollisia vaiheita vuosien varrelta. Vastoinkäymisiä kohdatessa  ja oman elämän suuntaa ja tarkoitusta etsiessä tulee miettineeksi miksi kaikki on juuri minua vastaan. Niin se on jokaisella. Tuskin kukaan selviää elämästä tuntematta joskus kaiken olevan kuin vuoren harjalle kiipeämisen tuskaa, mikään ei onnistu, mikään ei toimi. Suoraa tietä kulkien kaikki tavoiteltava näkyy edessä, mutta kun tielle tulee mutkia ei mitenkään voi tietää millainen näkymä on mutkan takana. Elämän suunta muuttuu kuin matkalaisen matka mutkaisella tiellä.

  Tuttua tietä kulkien kaikki mutkat tulevat tutuiksi. Jokaisen mäen ja mutkan takana olevan talon, tai viljavainion oppii muistamaan. Tälle pellolle joutsenet keväällä laskeutuvat muuttomatkallansa ruokailemaan, tänne saapuvat ensimmäiset kurjet, tai tuolla ojan pientareella kettu usein kuuntelee myyrien liikkeitä. Eläimillä on omat kriteerinsä valita ruokailu ja pesintäpaikkansa. Kaikille pelloille niitä ei ilmaannu, kaikilla vesillä ne eivät pesi.

  Ihmisen matka on arvaamatonta, silmänräpäys voi muuttaa suunnan tai katkaista koko matkan.

  Matkaan lähtiessä ei aina tiedä tavoittaako määränpäänsä, mutta mitään matkaa ei ole syytä jättää tekemättä. Oli tie suora tai "väärä" kannattaa pysyä liikkeellä. 

  Seisovassa vedessäkään ei ole elämää. 

Pelastusrengas.

  Pelastusrengas Puulan rannalla.

  Kovin on tummaa jo vesi torin rannassa, ei tuonne jäälle ole kyllä mitään asiaa kuin siivelkkäillä, mutta ei ollut torilla edes lokkeja.

  Ihmisen elämä on usein pelasturenkaan varassa. Ei siitäkään aina ole apua, kun heitetään rengas kaikkine naruineen veteen, mistäs sitten vedät uhria kuiville.

Me olemme niin monen asian ja tapahtuman  uhreja, ettei mikään palastava keino auta kuiville, ellei ihmisellä itsellä ole tahtoa pelastua. Muutoksen kautta, oman halun siivittämänä, mutta muidenkin apuun ja tukeen luottaen.

Television erään ohjelman kuuntelijana tavallaan pääsee kuulemaan ihmisten salaisia toiveita ja ajatuksia, moni etsii apua ahdinkoon, moni uusien tulevaisuuteen tähtäävien ajatustensa tueksi jonkun "asiantuntijan" vahvistusta, eli lisää toivoa toivottomille.

  Lieneekö noista näkijöistä paljonkaan apua, mutta jokaisen toivon kipinän toivoton ihminen imee itseensä kun mehiläinen meden kukasta.

  Ei elämä saisi olla niin vaikeaa etteikö jotain uutta pelastavaa keinoa olisi tarjolla.

  On kuitenkin asioita joita ei halua muuttaa, vanhoihin tapoihinsa juuttunut vuolee puukolla syttynsä, vaikka tuohiakin olisi tarjolla. Ei ketään saa pakottaa johonkin kaavaan, ei voi auttaa ihmistä ellei ihminen sitä halua. Tänään eräs sisko oli veljensä juopottelusta kovin huolissaan, "Juo itsensä hengiltä", sanonta on kyllä liiankin tuttu, koska jokaisen lähellä on joskus tuokin asia huolestuttanut joko oman perheen, tai tuttavien kohdalla.

 Jokainen ihminen joka tietää edes yhden ihmisen olevan hänestä huolissaan, pitäisi tuntea suurta kiitollisuutta. On olemassa joku joka hänesä välittää.

 Aina se ei ole itsestään selvyys, mutta osoittaa ettet ole elänyt jättämättä jotain jälkiä muihin ihmisiin.

  Pyritään olemaan pelastusrenkaita läheisillemme. Kaikki ahdistus ei näy ulos, eivätkä kaikki osaa huutaa apua.

Sheivaa vai ei.

Suihkuttele 15 minuuttia ja sheivaa sitten!
Minä en koskaan suihkuttele 15 minuuttia, koska veden säästämiseksi voi käyttää suihkuakin järkevämmin.  Taas lista virheistämme, nyt suihkussa!
Sheivaa!, mitä pitäis sheivata? Minä heivaan tälläiset mielipiteet "käy oikein suihkussa" mitättöminä roskamielipiteisiin, turhaa palstatilan käyttämistä. Joku on niin viisas, että käyttää kaiken aikansa aikuisten ihmisten uusille tavoille opettamisen halussaan kirjoittamalla ohjeita kaikesta mitä ihminen voi tehdä. Laitetaan oikein lehden sivuille kuva siitäkin, kuinka ihmisen tulee "paskantaa oikein".  On aikoihin eletty, kun pitää olla polvet suussa siinäkin touhussa.  Ikinä en ole karvojani ajellut, ellei minua eroteta apinasta karvojeni vuoksi, pidettäköön sitten apinana.
Ottaa pattiin, sanoi vaari kun  kompastui saunassa ja pesuvati kaatui. Meni vesi hukkaan! Suihkuohjeilla joita tänäänkin jaetaan, menee vettä hukkaan monta pesuvadillista ja karvatkin pitää sheivata!

Ylenmääräinen ohjeistus ärsyttää.
Jos työntekijää kaiken aikaa pomo neuvoo, lakkaa koko työ kiinnostamasta, mutta perusteet on hyvä tietää. Mikä kumma nykyisin jaaa ohjeistamaan kaikkea mitä elämässämme teemme. Meillä maalaislapsilla ei koskaan ollut saunassa suihkua, vettä vatiin ja siinä pestiin, ei vettä tuhlattu, meillä sitä vettä olikin rajoitetusti, koska ruokavesi oli "kannettava" kaukaa, saunaan kelpasi kyllä pihakaivonkin vesi.  Siinä oppi veden käyttöä ja oppi ei ole mennyt hukkaan. Aina perivät ennakkomaksuina  liikaa minun vedenkulutuksestani, palautuksena rahaa takaisin kun mittari näyttikin näin vähän kulutuksenani.

Kyllä meillä vielä toistaiseksi on puhdasta vettä, mutta me tuhlaamme sitä suruttomasti. Koko WC järjestelmä pitäisi uusia niin, että puhtaan veden kulutus jäisi vähemmäksi. Nyt pelkkien ulosteiden huuhtomiseksi (mereen) käytetään päivittäin kymmeniä litroja arvokasta pohjavettä. Kyllä se tulee pää vetävän käteen tässäkin asiassa.

Luontolenkki.

                                                                             

  Voittiko oikea tyttö missin tittelin?
  Vastaan omalla mielipteelläni, minkä nyt sen viimeisen iltapukukierroksen perusteella muodostin, ei voittanut. Tämä tyttö ei mitä ilmeisemmin selviydy loppukilpailuun maailman kauneinta valitessa.
  Sama minulle, muutoin en noista ulkonäköpaineista ymmärrä.
  Alastomina treffeille, oikein telkkarissa näytettäväksi, nätti nakuna, kuka tahansa on nätti nakuna kun oikea katsoja sen näyn kohtaa. Kaikilla ei ole missin mitat vartalossa, sen on nähty noissa nätti nakuna ohjelmissa, mutta kaikki he ovat olleet omalla tavallaan kauniita, eikä se ihmisen vartalo nyt niin erikoinen veistosmuoto ole, etteikö ihmisen vartaloksi tunnistaisi. On vain se kauneuden ihannointi jo mennyt isojen tissien tasolle ja ihan pielessä.
  Eilinen oli niin kaunis ja lämmin keväinen päivä, että intouduin oikein pitkälle lenkille, hikiselle ja hienolle.  Itapäivällä  mittari näytti varjossa + 14,9  lämpötila ja aurinko paistoi sinisellä taivaalla. Nyt oli muitakin ulkoilijoita, vanhempia pariskuntia, nuoria koiran kanssa, äiti lapsensa kanssa ja isä työnsi kaksosia rattaissa. Olipa eräs hoikka nuori neiti juoksulenkilläkin, hänellä oli sellainen pitkäaikaiseen rasitukseen tarkoitettu vauhti, intervalleja hän ei ottanut. Pyöräilijöitäkin ihmeen paljon, mutta olihan sunnuntai ja aikaa etsiä voimaa keväisestä luonnosta. Hetken aikaa oli komeaa lintukonserttiakin kuultavissa. Etsin silmilläni syytä konsertin yht'äkkisen loppumisen, mutta ei katseeni tavoittanut edes pientä haukkaa. Olisiko vain ollut se hiljaisuuden hetki joka linnuillakin näyttää olevan. Aikoinaan seurasin tarkoin lintulaudan tapahtumia ja puolen päivän jälkeen tuli hetki jollin laudalla ei käynyt yhtä ainoaa lintua. Tikkakin nukkui männyn rungolla. Luonnolla on omat aikansa ja tapansa.
  Kyllä jaloissa tuntui ylämäet, mutta kotiin tultuani ennen saunaa, menin tuonne pihalle haravan kanssa. Talon varastossa haravia vara valita, mutta ei muita käyttäjiä ilmaantunutkaan.
  Liikunta on ainoa harrastus josta voi valita ilmaistuotteet oman mieltymyksen mukaan.
  Myös liikuntaan soveltuvan ympäristön ja mikä olisi parempi kuin luonto, metsät ja rannat. Alkavat olla järvien rannat niin rakennettuja, että pitää oikein harkiten etsiä vapaaseen liikkumiseen soveltuvia rantoja seuduilla joilla on paljon kesämökkejä ja ranta rakentamista. Onneksi löytyy vielä lintujen laulupuita ja pehmeitä polkuja.
  Löytyy, mutta sittenkin, kaipaan rauhaa, korpikuusien huminaa ja kirkkaita puroja.
  Kunhan säät sallii makuupussissa yöpymisen ilman teltan kantamista, katoan yksinäni jonnekin.         Seurasta ei aina ole muuta kuin haittaa, ellei seuralaisella ole samat ihanteet.

  Perämeren kuohuja eräällä laivaristeilyllä.

  Kun pienen moottoriveneen potkuri jättää kuohuvan kulkuväylän jälkeensä, sitä jää katsomaan lumoutuneena, valkoisen vaahdon ja vesipisaroiden tanssina.

  Ihmisen elämässä on hetkiä jotka ovat kuin vaahtoava meri joka hetken kuluttua laantuu ja kuohut katoavat, pienet aallot hetken heijastavat mennyttä myrskyä kunnes aurinko tekee sillan tyyneen veteen.

  En ole koskaan elänyt meren rannalla, vaikka usein olen aikaani merellä ja sen rannoilla viettänytkin. Vesi ei ole elementti jota ensiksi ympäristössäni kaipaan, mutta nautin suunnattomasti merestäkin, vaikka viihdyn kuivalla maalla, metsän keskellä ja viljavainioiden äärellä.  Järven rannat, silloin kun ne ovat kaukana asutuksesta, ovat niitä keitaita joissa mieli rauhoittuu. Ei tarvitse kuin katsoa sinistä vettä, hiljalleen rantaa kohti lipuja laineita ja valon tanssimista niiden harteilla, se on hetki joka poistaa mielestä kaikki muut ajatukset. Mieli lepää aivan kuin pienen puron solinaa kunnellessa.

  Haaveissa on tänä kesänä ajaa tuonne Jäämeren rantaan, kallioluodoille kuuntelemaan merta ja lintujen liitelyä kaiken yllä, tuulen kantaessa niiden kaarteluja korkealla veden yllä ja kallioiden kielekkeillä. Jospa se tässä kesän mittaan toteutuisikin, mikä tietää  mitä päähäni saan.

  Nyt muistikuvina ja kuvina albumeissa monen monet vaahtopäät, tyyni meri ja auringon sillat. Hienoja hetkiä ja täynnä onnea siitä, että kaiken saa nähdä ja kokea aidosti omin silmin.

  

Ettäkö Kekkosen haamu?

  Voi hyvä isä ja äidin navettasaappaat!
  Tänään, vuonna 2015 TV:n vaalikeskustelussa joku äkkiviisas ottaa keskustelussa esiin uhkan Kekkosen haamusta. Voi hyvä Sylvi. Tuo mies kaipaa kyllä jotain muuta kuin vastuuta politikkona.
  Aika aikaa kutakin, mutta kuukisi tänä päivänä osaavan puhua ajankohtaisten vertausten kautta, tai sanoa suoraan mitä tarkoittaa. Ihan hetken katsoin vaalikeskustelua ja sain tarpeekseni. Mokomaa hiostamista, pyrkimystä saada toinen hämilleen ja sekoamaan, sekoittaa puurot ja vellit sekaisin. Ei vain ole kovin miellyttävää pureskeltavaa kuulijalle jolla on oma periaate ja siihen ei mokomat lausunnot vaikuta. Lupauksilla ei asioita muuteta, eikä haamuista ole ollut aiemminkaan mitään apua.
  Muutoinkin tuo kuvatarjonta on supistunut ruokaa ja rakkautta sektoreille, alastonta ja paljastettua pintaa, ruokaa sieltä ja täältä, mausteilla ja ilman. Kiinnostus lopahtaa heti kun sama ohjelmanumero ilmaantuu ruutuun kolmannen kerran samana päivänä eri kanavalla, tai samalla,
  Keitin karstapottuja, paistoin pannulla kokonaisen sipulin ja hyvää oli!
  Ei tarvinnut sitä oliiviöljyä jota joka ruokaan nykyisin ängetään, niin että salaattikin kelluu öljyjärvessä.
  Ruoka taitaa nykyisin olla jo muuta kuin ravintoa sitä pitää olla monta lajia ja paljon. Läskisoosikin on muuttanut muotoansa, kastike ei enää ole sellaista syötävän halunherättävää ruskeaa, vaan jotain vaaleaa tai juoksevaa tummaa valmislientä lihojen joukossa. Kotiruokaa sen olla pitää ja se on minun ruokaohjelmani, eilen kaurapuuroa, tänään karstapottuja. Kaikille ei tuokaan perunanimike, karstapottu, sano mitään, mutta se on vahvassa suolassa keitetyt perunat, minulla lapinpuikulaa.
  Mielessä on monta ihmeellistä asiaa, tutkimusmatkalle tässä on suunnistettava, polkupyörän saan huoltoon tulevalla viikolla, mutta kulkeehan tuo auto, ja jalatkin kantavat melkoisia matkoja, joten matkaan...
  Toivottavasti ei haamuja ilmaannu pilaamaan hyvää mieltä, ja toivottavasti ilta tuo jotain myönteisiä tietoja ja tuloja.

Kuolema ja masennus, niillä on yhteisiä tekijöitä.

  

Istuin tuolla metsälenkkini varrella kivelle katselemaan ja kuuntelemaan kuinka metsä puhui tuulen kielellä.
  Kova tuuli riepoi puita, taivutti puolelta toiselle, soitti naulasten läpi omaa säveltänsä joka ajoittain oli ihan uhkaavaa. Myrsky tulossa, ei täydellä voimalla vielä puhalla, mutta odotettavissa on puiden kaatumisia, sähkökatkojakin ehkä.
  Maa on alkanut sulamaan ja puiden juuret nousevat helposti kovan tuulen taivuttaessa suuria havupuita, jolloin juuret nousevat irti maasta ja puu kaatuu juurinensa. Niin ihmisekin elämä kaatuu, juurinensa. Kun taas on ollut noita suru uutisia, jopa tuttavia on kuolema korjannut omaan tarhaansa, tulee ihmisen kuolevaisuus mieleen luonnon voimia kuunnellessa.
  Metsä on kirkkoni. Oikein painavien ajatusten kanssa olen matkannut metsään, paennut jatuksia sinne, missä voi olla yhtä sen suuren luonnon kanssa josta me kaikki olemme alkumme saaneet. Tomua ja tuhkaa. Niin ihmisen syntyhistoriaa kuvataan, olkoonkin nyt vain kuvannollinen alkuihmisen syntymätarina, mutta kelpaa minulle. Pyhä aamun rauha. Rauha ja koskemattomuus on metsässä  koettavissa jokaisen ahetkenä, mikäli ei kulje suoraan jonkin hakkuun keskelle, moottorisahan ja monitoimikoneen meluun. Keskustaajamien ja kaupunkien liepeillä pääsee usein pienen matkan kulkemalla ihan oikeaan luontoon, metsiin ja rannoille seuraamaan kevään tapahtumia. Kuuntelemalla oppii tuntemaan linnutkin, mutta siellä lintujenkin joukossa on niitä vekkuleita jotka matkivat muita lintuja. Satakieli, mustarastas, tai mikä lintu siellä nyt laulaakaan, kun liikkeellä on matkiva lintu. Onneksi ulkonäkö paljastaa, jos onnistuu linnun näkemään.
  Kun painiskelin oman masennukseni keskellä, toivo huomisista oli eilisen muistoissa ja ketään ei ollut jolle olisi voinut suoraan puhua, purkaa mielen ahdistusta keskustellen. Silloin pakenin lähimetsiin, tai yritin purkaa tekemällä kaikkea työtä, mitä vain, kunhan sai ajatukset suunnaatua pois siitä minästä joka ei päästänyt irti, ei halunnut päästää totuutta totuudeksi.  Masennus ei ole vain sitä, että viillellään ranteita, tai istutaan puhumattomana, kätketään kasvot ja kadotaan näkyvistä.
  Masennus on paljon muutakin kuin ihmis pelkoa.
  Kirjoitin tässä aamusella pitkän artikkelin masennuksesta, mutta jätin luonnoksiin, julkaisematta, koska käsittelin siinä lapseni lausuntoja joita kyllä oli julkisesti esilläkin, mutta pyysin palvelimen ylläpitoa poistamaan ne julkisilta sivuilta.
  Asiat eivät ole muuttuneet, masennukseni oli olemassa, mutta järkeäni en menettänyt ja itsemääräämisoikeus kaikkeen mitä teen, haluan ja omistan, on vain minulla ja jos se jollekulle joskus siirtyykin, se on sitten joku muu. Elämä vain on tässä ja nyt, jälkikäteen ei mitään voi elää uudelleen.
  Kun kuolema kouraisee läheltä se koskettaa joskus niin kovalla kouralla, että jättää uhrinsa henkihieveriin, eli apua ja auttamista tarvitsevaksi, heikkoutensa kätkeväksi, tai apua huutavaksi ihmisraunioksi joka ei aina jaksa olla se sama iloinen ja elämänmyönteinen ihminen joksi hänet on mielletty. Monella tavalla suruja ja pettymksiä käsitellään, mutta yhtä monella tavalla ne jäävät kokonaan käsittelemättä. Niistä kasvaa vuori joka erottaa masentuneen muusta yhteisöstä. Muurin harjalle ei jaksa kiivetä, tai ei halua nähdä mitään muuta kuin oman surkeutensa, elämään pettyneen ihmisraunion joka mieluummin pakenee varjoon, kuin tulee aurinkoon.

Aamupalat.

  Aamiainen on päivän tärkein ateria, sanovat ravitsemusalan asiantuntijat.

 Sellainen aamupala mitä kaapista löytyy ja tietenkin oman nälkäisyydenkin mukaan, mitä tekee mieli, mikä ei maistu. Useimmiten se on minulla ensiksi lasi vettä, sitten kuppi kahvia ja vasta hetken kuluttua maistuu puuro, useimmiten kyllä voileipä siihen oheen, juustoa paksu viipale päälle.

Nyt kaurapuuro voisilmällä ja lasi maitoa, jälkäriksi mangoa. Noilla eväillä jaksaa lenkin tehdä.

  Aamupalani ei ole pelkkää syömistä.

  Usein istun koneelle ennen kukon laulua, kirjoitan runonpätkän tai päivitän blogia, fb;nkin etusivu pitää kiinnostavien päivitysten osalta usein kahlata eilisten viestien osalta, koska kukaan ei yleensä ole vielä aamuansa avannut kun minulla jo on "päivä pitkällä", eli muutaman tunnin jo valvonut.

Aamupalaan kuuluvat yleensä lintujen äänetkin. Nyt on ihmeen hiljaista. Linnut ovat aloittaneet pesinnän ja turhat huutelut ovat hiljentyneet, sopivat parit löytäneet toisensa ja moni muuttolintu ei ole vielä ennättänyt näihin maisemiin. Kyllä ne äänet taas palaavat, tintitkin huutelemaan aidan päälle ja pensaisiin.

  Radio on yksinäisen seuralainen numero 1. koira ja kissa kun puuttuvat, mukavuussyistä sanoisin, koska niistä on huoli ja kun se eron aika tulee, on vaikea hyväksyä lemmikin kuolemaa. En enää halua kokea sellaisia suruja, silitän vierasta koiraa ja kissaa. Eläinhoitola on hyvä paikka silitellä kun hellyys iskee. Niitä eläimiä tietenkin oppii rakastamaan joita eniten hoitaa ja hoivaa, kuten ihmistenkin kohdalla on.

  Vuosia sitten kirjoitin joka aamu ajatelmia, silloin oli sivusto joka vain loppui ja muuttui niin, että minun teksteistäni iso katosi muuttomatkalla, sivustolta toiselle asetukset pettivät ohjelmassa ja sinne hävisivät, joskin osa on löytynyt jostain arkistojen kätköistä.

  Hulluutta on monta lajia, tämä minun hulluuteni sopii minulle, sanokoot muut mitä tahansa. Kun ei ole kenelle puhuu, puhu paperille! Tuon ohjeen haluan antaa kaiklle joilla on surua, murheita, pettymyksiä, iloja ja onnea jota ei kaikkea voi puhuen purkaa. Kun omat ajatuksensa lukee uudelleen ja uudelleen, palaa menneisiin ajatuksiinsa ja valintoihinsa, tutustuu ihan kuin huomaamattaan siihen salatuimpaan itseensä jonka kehona elää, voi jopa sanoa jonka kehossa elää.

  Itkemättömät itkuni itkin sanoina ruutuvihkoihin ja oman surun muutokset voin selkeästi todeta niiltä riveiltä. Kun suru muuttuu hyväksymiseksi, alkaa näkymään aurinkokin synkältä taivaalta, vaikka ajoittain sen olemassaolonkin kielsi. Paistaa se päivä risukasaankin, sanotaan ja kyllä, synkimmänkin pilven takana se aurinko luuraa. Kun jaksaa odottaa sen ilmaantumisen pilvisellekin taivaalle elämä hymyilee koko auringon naamalla.

 Aamupalat, sellaisia on paljon, mutta osuipa aamulla eräästä arkistostani muistiinmerkittyä 2009 vuoden keväältä. Sopivat tähän aamupalaksi, kevät on unelmille ja uudelle huomiselle mahlaa valuva, virtaavien vesien toivorikas aika, haaveet ja muistot.... niissä on elämän maku.

  .............

Vahvista vaikka raudoin rakennus

paaluta maaperä vahvaksi

kaikilta järistyksiltä varjele tämä maja.

Suojele minua, majassani,

olen rakennuspalikkasi.

..............

Kuule

kuinka vesi kuohuu

 kevätpurossa,

syöksyy kohti putousta

solisee pienenä norona,

kuin veri suonissani.

..............

Nojaan vasten rintaa

tunnen tuoksusi ja ihosi lämmön,

mutta en voi sanoa mitään

etten rikkoisi hiljaisuutta.

Halusin huutaa,

pidä minua lujemmin

elämän ote ympärilläni

ettei yksikään hetki jää elämättä.

  

Muistisairauksia.

  Muistin menetys, muistisairaudet, miten ja millä nimellä niitä nimitetäänkin, ovat ihmiselle itsellensä, mutta myös omaisille ankara kokemus. Nuorikin ihmminen voi menettää muistinsa, ei se ole vain ja ainoastaan iäkkäiden ihmisten sairaus.
  Äiti äiti menetti muistinsa; "sokeritauti vei" sanottiin silloin ja niinhän se oli.
  Diabetestä ei silloin hoidettu lääkkeillä, varoitettiin vain syömästä sokeria. Se oli sairaus joka vei äitini siskon, vaikka hänellä oli lääkitys, mutta se sokerin himo, siitä hän ei päässyt, ei kyennyt muuttamaan tottumuksiansa, söi "itseltänsä salaa" sokeria ja muutoinkaan ei kai niin tarkka ruokavalio ollut hänelläkään. Äidillänikin se puhkesi vanhemmalla iällä, sairaus oli kontrollissa ja hoidossa, mutta kyllä se vaati paljon opettamista hänellekin. " Ei meillä ennenkään syöty tunnin välein ja silti tehtiin työtä", han sanoi minulle kun vaadin syömään välipalaa vähintään kahden tunnin välein. Luonani se onnistui, yksin asuessa ei varmasti joka päivä. Pistoshoidolla se tauti pysyi aisoissa, mutta ilmeisesti minullakin on geeneissäni alttius sairastua siihen.
  En koskaan ole ollut makean ystävä. Karkkikaupat saavat olla rauhassa, suklaa ja lakritsi eivät ole herkkujani, mutta kermaa ja voita, punaista maitoakin, käytän kyllä joka päivä, riskit niissäkin, sanovat, mutta toistaiseksi sokeriarvoni ovat pysyneet kohdallaan. Ei kuitenkaan ole syytä luottaa siihen, että olen poikkeus ja kestän mitä vain tuonkin taudin suhteen. Toistaiseksi olen turvallisella mielellä, merkkejä siitä ei ole ilmassa, mutta en tiedä riippuuko s mitenkään siitä, etten pidä makeista, en puurooni laita koskaan sokeria, en lapsenakaan, syytä en tiedä, ei vain maistu.
  Mielihaluja on kaikilla. Kun minä useinkin syön parsa- ja kukkakaalia, joku sanoo inhoavansa jo niiden hajuakin. Jotkut syövät mielellään mausteisia makkaroita, minä mustaa makkaraa joka on herkkua sekin. En muutoin osta koskaan makkaraa, paitsi, siskonmakkarasta saa hyvää keittoa.
  Nautintoja on monia.
Muistisairauksiinkin on hyvä suhtautua ennakoiden, yrittää pysytellä elämässä kiinni, harrastaa toimintaa jossa käytetään muistia, vaikka, senkään suojaan ei voi asettua kuvitteelliseen turvaan, korkeasti kouluteetuja, kaikessa mukana olevia ihmisiä vaivaa sama muistamattomuus kuin mökin mummoa joka ei koskaan ole paljon oppinutkaan, mutta unohtaa paljon.
  Liikunta on hyvä tapa ajaa muistilohkokin liikkeelle.
  Onko luontoon ilmestynyt jotain uutta, kun aurinko jo päivisin ajaa routakerrosta sulamaan. Purot solisevat, linnut pitävät kosiokonsertteja niin, että metsä raikaa. Tunnistanko tänään noita lintuja äänen perusteella. Lähdenkin muistelemaan.

Kaikki vain nettiin, pakollako?

  Iäkkään ihmisen elämään ilmenee aina sellaisia sivujuonteita joita ei  tule tarpeeksi huomioitua, eikä asioista juurikaan ole aiemmin puhuttu, koska tämä tietoliikenne ja netti on ollut harvemman vanhuksen tavoitettavissa ja käytettävissä. Kaikkia tämä ei edes kiinnosta, vaan halutaan toimia kuin aina ennekin. Tekstiviestienkin käyttö on vaikeaa, puhelin on vain puhumiseen, ei asioiden hoitamiseen ja kuvien välittämiseen.
  Hiljattain tuli taas julkisuuteen Mikkelin seudulla tapahtunut pankkikorttien anastus ja salasanan urkkiminen vanhukselta, jolloin oli helppo tyhjentää tilit.
  Liian vähän moni vanhus (mikä ja kuka sitten määrittääkin rajat vanha - vanhus) sittenkin tietää riskeistä. Mikäli niistä on pankissakin kerrottu, varoitettu salasanoista ja opastettu korttien käytössä, ne opit eivät tule mieleen juuri silloin kun tietojen oikeallisuus olisi tärkeintä. Muistaako jokainen oman salasanansa tuosta vain ja muistaako, ettei sitä koskaan saa paljastaa puhelimessa, tai muutoinkaan vieraalle ihmiselle missään tilanteessa. Pankissakaan sitä ei koskaan kysytä, koska he pääsevät henkiltiedoillasi tilisi tarkastamaan, jos siihen on tarvetta. Pankkitiskillä asioidessa kysytään tilinumero ja syntymäaika, ei salasanaa.
  Sen kun jokainen oppisi muistamaan ei tulisi turhia vahinkoja salasanan kanssa. Kyllä niitä korttien väärinkäytöksiä tapahtuu vaikka olisi kuinka varovainen. Omakin pankkikorttini oli kopioitu Tallinnan risteilyllä ja ihan varmasti laivan jossain myyntipisteessä, koska maissa en korttiani silloin edes käyttänyt. Tililtäni ei veloitettu kortin väärinkäytöllä menettyä summaa, koska olin menetellyt korttini kanssa määräysten mukaan.
  Tietokone on tietojensa puolesta kaikin keinoin pyritty varmistamaan, palomuurein ja virusohjelmin, mutta hakkerit murtavat suojaukset ja tunkeutuvat suurten yritystenkin tiedostoihin, Mielestäni meidän yksityisten ihmisten tiedostoissa ei niin suuria ja tärkeitä tietoja muutoin olisi, mutta kun rahamme ja varallisuutemme tiedot liikkuvat tämän ihmeellisen näkymättömän kirjaamisen kautta, joka perustuu henkilöllisyytemme varmistamiseenkin.

  Jo tässä aiemminkin jotain kirjoitin tästä henkilötunnuksella tunnistamisesta.
  Kun Veikkaus Oy ehdottaa nettipelaamiseen tunnistautumisen henkilötunnuksilla, luovun nettipelaamisesta heti kun se tulee pakolliseksi.
Posti haluaa toimittaa kirjeeni sähköpostiin, en kirjaudu postin asiakkaaksi netissä, haluan saada kirjeeni luettavassa muodossa ilman tietokoneen käyttöä välikappaleena. On liian monimutkaista vanhoille ihmisille päästä lukemaan postiansa. Kirjaudut ensiksi omalle koneellesi, sähköpostiisi salasanan kautta, sitten Postin palvelimelle, taas salasana ja saat postin joka olisi ollut monta kertaa helpompaa noukkia laatikosta, avata kuori ja lukea kirje tai tiedonanto.
  Kuka helvetti keksi sen, että ihan jokaisella on oltava tietokone voidakseen hoitaa omia asioitaan.
  Kun kaikki on jo nyt näin monimutkaista, vaikka olen toiminut tietokoneen kanssa jo parikymmentä vuotta, kuinka vaikeaa se on vanhukselle joka on juuri pakotettu opettelemaan käyttämään konetta, muistamaan salasanoja ja etsimään tietoja joita hän tarvitsee. Moni ei halua, moni ei opettele, moni ei muista, monella ei ole varaa!
  En vastusta nettiä, mutta vastustan sitä, että jopa valtiollinen YLE sulkee monet ihmiset uutisten ja ajankohtaisten ohjelmien ulkopuolelle viemällä ne " Nettipalvelimelle."
  Sekin vähäinen television ohjelmapalvelu jota vielä noiden uusintojen välissä joskus voisi nähdä asiallisena ja katsottavana, viedään monelta vanhukselta kokonaan.  Nyt kun lupamaksut kytkettiin veroon, he saavat omansa, vaikka vanhus ei näe edes uutisia.

Ihana hiljaisuus.

  Mi on tämä rauha ja hiljaisuus, tuttu lause kirjallisuutta harrastajille, mutta tuttu ajatus meille jokaiselle.
  Valo- ja melusaastetta on kaikkialla missä ihmiset kokoontuvat, tai missä kaupallisuus kohtaa markkinointikohteensa, eli asiakkaan.
  Ympäristön saastuttamiseen puututaan eri lakien avulla, mutta ihmisen silmille ja korville suunnattua melua ei millään valvonnalla voida ihan joka paikassa rajoittaa, ei, vaikka laki asettaa rajat. Joulun lähestyminen tuo musiikin joka kaikuu kaupoissa, valot välkkyvät ja vaikeaa on taajamissa ja kaupungeissa nähdä kaiken valon keskeltä edes yhtä tähteä taivaalla. Onneksi nyt onkin Pääsiäinen. Musiikkia ei tällä viikolla asioidessani vakiokaupassani kaupan  kaiuttimista kuulunut, mutta eipä paljon muitakaan ääniä. Asiakkaat liikkuivat hyllyjen ja tarjouspöytien välissä kuin mykät muukalaiset toisiaan väistellen. Tuppisuu kansa joka ei puhu eikä pussaa.
  Tuli vain mieleeni kun siskoni kanssa menimme tavarataloon Lake Worth;issa. Siellä katselimme hintalapuista hintoja ja vertailimme kotimaan hintoihin, siihen aikaan kun USD oli noin 7 suomen markkaa. Monta kertaa viereltämme kuului; " Ai, tekin olette suomalaisia!" Niin, ulkomailla kansalainen kansalaisen tuntee ja uskaltaa jopa puhua. Siinäkin taitaa olla syynä se, että ollaan uteliaita tietämään mistä ja miksi olet tänne asti matkustanut, kun tavataan maapallon toisella laidalla.
   Mi on tämä, ei kuulu mistään mitään. Metsässä linnut lauloivat, vaikka pian sielläkin alkaa rajoitettu äänen käyttö kun pesintä alkaa. Silloin metsästä tulee silloin tällöin kuuluvien varoitus tai kutsuhuutojen pyhättö, kaikki turha laulaminen on pannassa, hautova lintu on pesällä hiljaa.
   Eilen olin lähdössä ajelemaan vierailulle, mutta tulikin este. Oikeastaan onni että en lähtenyt.
   Radiosta tuli hyvä ohjelma koskien Ruotsin Kiirunaa ja siellä olevan rautakaivoksen elämää. Vuosia siellä asuneet ja työtä tehneet ihmiset ovat jo juurtuneen Svea mamman maahan ja syliin. Ei sieltä halua muuttaa takaisin synnyinmaahan, eikä matkakaan ole pitkä jos haluaa synnyinseuduille ja kotomaisemiin piipahtaa. Ihania muistoja, asiallista ja ilmeikästä kerrontaa kaivoksen ja mainareiden ajasta ja tapahtumista. Lisää tuollaista ohjelmaa YLE. Toinen ohjelmanumero joka vangitsi minutkin ruudun äärelle oli eilinen eläintarhasta kertovan ohjelmasarjan Norsun synnytyksestä kuvattu dogumentti. Hoitajat olivat tapahtumaa valmistelleet norsun yleiskunnosta huolehtimisesta ihan siihen asti, että, jos jotain tapahtuu ja emolle tai poikaselle tarvitaan lääkinnällistä apua. Jännitin hoitajien rinnalla ja jopa oli onnellinen , historiallinen tapahtuma joka huipentui norsulapsen kasteeseen, eli siunaamiseen uskonnollisin rituaalein. Onneksi hyviä uutisia on enemmän kuin huonoja.  Villien eläinten myrkyttäminen ja syyllisten vastuuseen saaminen on sekin mahdoton tehtävä. Milloin eläimiä pitää tappaa, milloin lajia karsia, milloin sääsätää koko populaatio, kas siinä kysysmyksiä joita voi kysyä kotimaankin luonnonsuojelijilta joilta tuntuu joskus olevan koko järki kateissa heidän puuttuessaan jokaiseen asiaan, vaikka mitään oikeita perusteita ei olisikaan. Lavastetut kuvat eläinten hoidosta ja tiloista ovat kyllä enemmän kuin mitä minä eläinsuojelusta ymmärrän. He sekoittavat tuottajien elämää esim, turkistarhoilla, mutta heidän silmiensä ohi tapahtuu kokonaisen lypsykarjan heitteillejättö, tai lihakarja kuolee janon ja ravinnon puutteeseen. Missä silmät sieltä missä niitä tarvitaan? Onneksi meillä enää koiralaumoja vaella pitkin kyliä. Se oli enemmän kuin tavallista silloin 1940 ja vielä osin -50 luvullakin.
  Monessa asiassa suomalainen sulkee suunsa, monessa avaa sen liiankin isosti huutamaan.
  Nyt eduskuntavaalien alla ääniä kalastetaan monilla keinoilla, luvataan sitä ja tätä kuten aina vaalilupauksissa. Milloin tulee aika, että edes puolet lupauksista joita kansalle annetaan, saadaan edes käsittelyyn.

Pääsiäiskokko ja painajainen.

Koko uniaikani yritin saada autoni parkkeerattua, ei kulkeneet autot jonossa, ei ollut tilaa tiellä eikä siltojen alla.

Ajoin parikymmenkerroksisien talojen välissä, ruuhkaisilla kaduilla, autojen, mopojen ja moottoripyörien seassa, väistelin jalankulkijoita joita oli kaikilla suunnilla. Kurotin katseeni talojen katoillekin, liian korkeita, huimasi maasta katsoenkin. Kuinka täällä voi asua, kuinka liikkua, minne autoni jätän.

Olin Bangkokissa.

Kiersin kultaiset moskeijat, kirkot ja patsaat, silmiä häikäisevässä kullan loisteessa, siirryin kapeille kujille joilla kerjäläiset istuivat katuvierillä, kaupustelijat tarjosivat tuotteitansa ja jalkani hakivat askeltilaa tuhansien jalkojen joukosta. Miljoonakaupunki oli kietonut minut painajaiseen, hukkasin autoni ja itseni Thai kulttuuriin ja ruuhkaiseen kaupunkiin.

Ihan oikea aamu herätä painajaiseen. Huhtikuun 1 päivä. Kaikki yrittävät huijata toisiaan, uni huijasi minua. Hyvää Aprillipäivää!

Ihan todelta tuntui. En  unissani ole aiemmin ollut liikkeellä henkilöautolla, aina olen ollut bussin ratissa kun unissani olen ajellut, tai unessani oikeamminkin.

Kun oli pakko selkävaivan vuoksi lopettaa ansiotyö, jäi siitä selkärankaan sellainen ahdistava tunne, kuin olisin pettänyt itseni ja muut, ollut myöhässä ja hukannut reittini.  Työstäkin saa painajaisia vielä kymmenen vuotta jälkikäteen, mutta uniahan ei voi valita. Parempi nähdä painajaisia työstä, kuin suuresta Lottovoitosta. Pettymys on helpompi niellä!

Tuo suurkaupungin ahtaudessa, suorastaan liikennekaaoksessa mukana oleminen, se oli kyllä kaikkea muuta kuin hyvä uni, koska siinä tuntui ihan ahdistuvan omaan taitamattomuuteensa ja tietämättömyyteensä, karttaa ei ollut, eikä tilaa.

Ulkona on taas maa paljaan, ei lunta, eikä pahemmin loskaakaan tuolla tiellä. Huhtikuu alkoi, ei vielä ole kesä, vaikka monia muuttolintuja on tienoilla tavattu. Siemensyöjillä taitaa olla herkut vähissä. Ei näy asutuilla seuduilla paljon talventörröttäjiä joissa olisi sitten mahdollisesti siemeniä vielä jäljellä. Rantaruoko, ruoko rannoilla, enpä itse ole koskaan tutkinut onko siinä kevätjäiden aikaan vielä siemeniä kukinnoissa. Jostainhan lintujen pitää ruokaa saada, ei luonto niin ankarasti ole lintujen elämää ajatellut, etteikö takatalvenkin aikana olisi jossain jotain tarjolla. Tuotapa lähden tutkailemaan.

Pääsiäisen viettoon kuului lapsuudessa trullit ja kokko.

Pääsiäislauantaina riennettiin kokolta kokolle, mikäli niitä lähitienoilla oli useita.

Muistan erään sairaan neitokaisen joka ajeli pyörällä pitkin kyliä, miesten pyörällä, josta veljet olivat ottaneet koko satulan pois, mutta neito oli kekseliäs. Hän otti äitinsä ison höyhentyynyn, polsteriksi sitä sanottiin, asetti sen satulaksi ja nautti monen pääsiäiskokon loisteesta ja savun hajusta.

Oma eräs muisto on juuri sitä mitä Trullien tapana pidettiin, juostiin osin hiiltyneen nuotion halki edes takaisin. Vaurioitta ei saappaatkaan aina selvinneet ja oli siinä äidille selittämistä kun takissa oli hiilen tekemä reikä, väitettiin, että kipinät lensi.

Eihän äiti sitä uskonut, mutta valvontaa lisättiin ja kuri kiristyi.

Pääsispä vielä kokoille kirmaaamaan, vaikka, kehtaisko sitä saappaansa ja takkinsa polttaa!

Epäaitoa.

  Vesipisarat ikkunassa. Harmaata, valotonta, vaikka pisarat taittavat valon ja varjon. Pisarat ovat yksilöitä, kukin kätkee sisäänsä oman maailmansa, kuvan joka ei koskaan toistu.

  Kuin lasin pinnalla olevat vesipisarat jotka katoavat kuivuessaan, kulkevat monet asiat meidän ohitsemme jälkiä jättämättä. Usein joku ihminen jättää lähtemättömän jäljen. Iholla tunnettu kosketus on kuin poltinmerkki ilman arpea, iho muistaa ja muistuttaa. Rakkaasta ihmisestä joka on merkinnyt ja ollut elämässä tärkeä osa arkea, on piirtänyt lähtemättömän jälkensä kaikkeen siihen missä on ollut mukana.

  Nuoruudessani tutustuin moniin ihmisiin. Silloin se oli helppoa, koska nuoren mieli on avoin kaikelle ja kaiken kokemiseen riittää rohkeutta joka iän mukan muuttuu arkailuksi. Itsetunto rapisee, kriittisyys omiin tekemisiin ja sanomisiin kasvaa, eikä enää uskalla avoimesti olla rohkea, ettei vaikuttaisi omahyväiseltä, eikä tarvitsis katua tekemisiään. Ikä asettaa omat vaatimuksensa muiden ihmisten silmissä, vaikka kaiken ikäiselle pitäisi suoda mahdollisuus harrastaa ja harjoittaa omien voimien mukaan mitä mieli tekee tehdä.  Ei se vain niin mene. Usein kysytään, että vieläkö sinä sitäkin teet, vieläkö jaksat, ihan kuin ikä veisi voimat ja halut olla monessa mukana.

   Enää ei solmita ystävyyssiteitä kuin ennen.

  Miksi se ei ole enää niin helppoa tutustua uusiin ihmisiin muutoin kuin yhteisten harrastusten ja työn kautta? Siksi, että me kohtaamme uusia ihmisiä niin harvoin ja silloinkin me ikäänkuin suojaudumme oman kuoremme sisään kuin peläten minuutemme menettämistä. Olemme kuin vesipisarat lasilla, ohimennen nähtävinä, muistoja jättämättä pois lähtevinä.

  On kohteliasta ainakin esittäytyä ja olla rehellinen mikäli haluaa olla kaveri, tai saada ystäviä jotka arvostavat sinua ja minua aitoina ihmisinä, ei mielikuvina ja kuvitteellisina persoonallisuuksina.

Kun kaikkea elämässään näkee ja kokee, olen kokenut kaksoispersoonana esiintymisen itselleni vastenmieliseksi. Ellei ihminen uskalla olla nimensä takana, esiintyä itsenään, ei naapurin isäntänä, ts. esittää väärää nimeä, olkoon sitten omassa olossaan, koska sellainen toiminta ei ole rehellistä, vaikka kuinka rehellinen "sekin ihminen" olisi. Naamion takana, kuin naamiaisten pukeutumis rituaali, " sainpas narrattua" ilo  juhlien jälkeen kun kukaan ei tuntenut.

  Kadulla tuli vastaan nainen joka pyysi matkarahaa. Hän puhui paljon, sanoi nimensä ja vannoi maksavansa takaisin kun pääsee kotiin. Minulle ei se kympin antaminen olisi ollut suurikaan menetys, mutta kun tarjouduin ostamaan lipun bussiin, nainen sanoi asioilla vielä menevän aikaa, eikä hän tiedä millä bussilla jne. Hän oli sanonut paikkakunnan jossa asuu, mutta kun nyt kysyin uudelleen minne hänen olisi tarkoitus matkustaa, hän ei enää muistanut mitä oli aiemmin sanonut, ei nimeänsäkään.

 Minulle tuli paha mieli. Kuinka noinkin iäkäs nainen on vajonnut noin alhaiselle tasolle, valehtelemaan tarpeensa ja tarkoituksensa. Kaikesta näkyi, että hänen elämänsä ei ollut sujunut kaikkien kirkkaiden  tähtien alla. Hänellä oli selkeästi ongelma ja se oli alkoholi, muodossa tai toisessa. Mikäli hän olisi pyytänyt rahaa kaljapullon ostoon, olisin voinut sen hänelle ostaa, kauppa kun oli lähellä ja auki, mutta hän pyysi rahaa matkalippuun jota hän ei tarvinnut. Säälitti, mutta rahaa en antanut. Olen sen verran periaatteeni vanki, etten katso hyvällä mitään epärehellistä toimintaa. Se leimaa ihmisen, saa epäilemään kaikkea hänessä. Harmillista, mutta monessa muussakin tilanteessa olen törmännyt ihmiseen joka ei halua olla "minä" vaan joku nimi.

  Rehellisyys ja aitous. Kaksi perus ominaisuutta joihin ei sovi ylimielisyys ja petollisuus.

  Ellei ole voita leivälle, laitetaan sinappia.

  Isäni kanssa me usein laitoimme ohraleivän viipaleelle sinappia suoraan tuubista ja maistui hyvälle. Aito maku, aitoa kotimaista viljaa leivässä. Niitä ei voi muunnella. Vilja oli ennen aidosti luomua, ilman keinolannoitteita ja lehmätkin söivät puhdasta heinää, ilman AIV rehujen myrkkyjä.

Maito oli aitoa maitoa, ei ilmavaivoja aiheuttavaa rasvatonta litkua, kuten tämän ajan maito.

 Kaikki on muutunut, ihmiset ja luonnollisuus, aitoutta tapaa yhä harvemmin ja harvemmassa kohteessa. Onneksi tuo maassa oleva lumi on lunta ja katoaa pois kuin vesipisarat lasilta. Epäaidot persoonallisuudet eivät jätä jälkiä iholle, eikä lumi nurmikolle.