Kun kuljen maastossa silmäni ikään kuin tarttuvat kiinni pieniin yksityiskohteisiin, vaikka vatukan kukan epätavallisessa paikassa. Vatukka/ mesimarjana paremmin tunnettu, lapsuuteni ojan pientareiden yleinen herkku. Meillä ei kasvanutkaan aho/metsämansikkaa, vaan vatukoita. Vattuja ovat kansan suussa myös vadelmat.
Katseeni osuu kyllä kiviin, ne huutavat silmiäni katsomaan itseensä.
Ylläksen rinteellä jossa on kyllä siirrettyäkin kiveä ja soraa, pysähdyin monen lohkareen ääreen, paikalla olleita tai sinne tuotuja, yhtä kaikki, jossain niistä jokainen on pintaansa kuviot saanut ja sammaleenkin kasvattanut. Voisi kai sanoa mieluummin jäkälän, tai en tuostakaan nimityksestä niin varma ole, kummin tahansa, kiven pinta elää.
Kivi on ikuinen. Pienikin hiekan murunen on kivi, niitä tarkastellessa huomaa kuinka paljon muotoja on olemassa ja kuinka ne hiekanmurusessakin auringon osuessa sopivaan kulmaan kimaltavat kuin timantti. Kiviä olen tuonut jokaiselta kaukomatkaltanikin, vaikka moneen maahan en ole matkustanutkaan, niin monesta maasta niitä on kertynyt.
Hiottavia kiviä olen kerännyt ja osaa jopa hionut. Kun sormissä pysyisivät, tekisin niistä kiiltäviä ja kauniita, mutta sormien ote on jo sellainen kuin on, kutominenkin vaikeaa, joten taitaa hionta jäädä, mutta kivet ilahduttavat minua sellaisinaan. Luonnon keskellä, omassa elementissään ovat sittenkin kaikkein kauneimpia. Luojan luomaa, ajan muovaamaa kauneutta jota näyttelyä saa ihailla ilman pääsymaksuja.
