Päätöksiä ja päättämättömyyksiä.

Jotain uutta tulossa, jännittää vain kuinka tässä akan käy kaikkien muutosten ja muuttuvien asioiden keskellä.
Pallo on kyllä melkoisen hukassa.
Verenpaine huitelee huippulukemissa, seuraava aika lääkärille tämän asian tiimoilta vasta 25 marraskuuta.
Sairaalassa pitää käydä piikillä viikon välein, ei hyvältä näytä, mutta kun ei ajattele koko asiaa, meneehän se näinkin.

Tänään pari tärkeää puhelua, tarjouksia, vastaehdotuksia ja keskustelua kuten hyviin tapoihin kuuluu kunnes asia on ratkaistu molempia tyydyttävällä tavalla.
Kävinpä parilla kirpputorilla.
Toisessa haisee vanha ja home, toisessa valoisaa, puhdasta, hajutonta, paitsi yksi herrasmies kulki ohitseni useaan kertaan ja hän tuoksui taivaalliselle! Oli pitelemistä etten kysybyt mikä tuoksu.
Ostin muumeja ja pari nukkea. Barbia minulla ei ole koskaan ollut, eikä tuokaan jää minulle, muuta kaikki on pestävä, haisee nuo nuket kuiv siellä kirpparilla ja minun oli siellä vaikea jonottaa kassalle kahden nuken kanssa.
Myytävä tavara on vanhaa ja jos osan kunnosta mitään uskallan sanoa, minä laittaisin ne nuotioon.

Nyt on kahvia vatsa täynnä ja Kipinäilta odottaa.

Kuka kirjoitti kirjan, kuka sai Nobelin palkinnon.

Haluatko miljonääriksi?
Kaikki haluavat, mutta harvalle se rahahana on auennut tietovisassa.
Ellei tiedetä kuka kirjoitti Rautatie:n tai Putkinotko:n, tuntuu kyllä oudolta ainakin näin 1940 luvulla kansakoulunsa aloittaneesta.
Voi olla, että nykyisin on maailma niin laaja ettei kotimaista kirjallisuutta arvosteta kuten ennen aikaan. Eihän Kalle Päätalokaan ole joidenkin tuttavienikaan mielestä mikään kirjailija. Voisin kysyä onko Särestöniemi taiteilija, koska hänen maalauksiaan sanovat töherryksiksi.

Minulle Särestöniemen taide ja koko se Särestön tienoo puhuivat kyllä ihan syviin tunteisiin asti. Kiertelin siellä tuntikausia aistit auki, vesisateisten päivien jälkeen, kun tie sinne oli kuin kynnöspeltoa.

Kuka kirjoitti kirjan, kuka sai kirjallisuuden Nobel palkinnon. Ranskalainen lyyrikko, runoilija Armand Sally-Prudhomme vastaanotti ensimmäisen kirjallisuuden Nobelin ja hänen jälkeensäkin kymmenet runoilijat ovat sen palkinnon saaneet.
Eivät kaikki kysymykset ole helppoja, eikä kaikkien kilpailijoiden kinnostus tottavie edes voi olla niin moniin aihealueisiin liittyvää, että kaikki vastaukset löytyisivät ihan tuosta vaan lonkalta naureskellen. Toivottavasti joku onnistuu miljoonan nappaamaan, en ole kade, siihen kisaan en ala.

 Lyyrikko nappasi Nobelin. Laulaja, laulujen sanoittaja, romantikko, sanotaan monilla titteleillä, mutta puhutaan Bob Dylan:ista.
'' Kriitikko tyrmää, runoilija ylistää,'' kirjoitti HS Nobel palkinnon saajasta vuonna 2016.
Lyriikka kukkii kansan suussa, vaikka kaikista ei ole julkaistavaksi, mutta lyyrinen runokieli tulee esiin loruissa ja monissa tarinoissakin joita lauletaan.

Tietovisat, kuva-arvoitukset ja laskutehtävät ovat aina viihdyttäneet kansaa.
Mimiikka, pantomiimi, näyttelemistä ilman ääntä, tapa esittää jotain liikkein ja ilmein. Sitähän on iki ajat käytetty ajanvietteenä ja hauskaa on ollut monissa tilanteissa joissa olen ollut mukana leikkimielissä hauskanpidoissa. Siinä usein arki unohtuu.

Nyt on arki vallannut elämän ja hauskuus ollut hukassa. Kun yleiskunto on rapakunto, silmät vuotaa ja kirvelee kotona aamusta iltaan, nenä tukkoinen ja kaikki päin peetä, tuntuu pyhäkin arjelta.
Omahoito on purrut vatsaan ja verenpaineeseen, mutta allergiset oireet häviävät vain kotoa poistuen. Muutosta etsin, muuttoa suunnittelen, uutta kotia haen ja valvon aamuyöt. Kelloon ei tarvitse aamulla katsoa kun uni loppuu, tiedän ettei se ole edes kolme!
Niin tänäänkin. 01.18. Nukahdin ja katsoin kelloa 02.17 ja pyörin petillä, kunnes taas mitta täyttyi ja laskeuduin alakertaan kahvin keittoon.
Silmät vuotaa, mutta kunhan tuonne ulos taas aamulenkille, nyt kun kello näyttää jo puolta kuutta.

Tuulee.

Kova tuuli lennätti puiden pudottamia lehtiä pitkin tietä. Ei muuta vastaantulevaa liikennettä ollutkaan, pari autoa keskustaa kohti ja koiran ulkoiluttajatkin nukkuivat tänään pitemmät unet.
Katselin metsäpuroja joista vesi on kovista syyssateista huolimatta virrannut isompiin jokiin, melkein kuivia ovat, tuskin lintu saa juodakseen mutapohjaisesta uomasta.
Kuuntelin aamusella varoituksia merenkulkijoille. Kaikkia pohjanlahden satamia ja koko merenkurkun aluetta varoitettiin matalasta vedenkorkeudesta.
Kun tuo Lester hurrigaani riehuu parhaillaan muokaten Floridan rantoja tehtyään jo suuria tuhoja Haitilla, tuli mieleeni, että kaikkien merien vedet laskevat kun hurrigaani iskee yhden meren ylle ja myrskytuuli kuljettaa vesiä kohden rantoja.
Naurettavan lapsellinenhan ajatukseni tuolla kuivaa puron pohjaa katsellessani oli, mutta kerro minulle minne vedet katoavat. Mikä meri ne nielee, mitä rantaa huuhtovat.

Kaikkina aamuina ei tule katseltua ja mietittyä ympäristöä samalla intensiivisyydellä kuin tänään. Osa puista on alastomine oksineen valmiina tulevaan talveen, osa kukoistaa värikkäässä lehtipuvussaan kuin uhmaten tuulia.
Kesän asuttuina olleet risupesät koivujen oksien haaroissa huokuvat tummaa tyhjyyttään lehdettömissä puissa. Ei laula linnut, ei naura harakat lenkkipolun varrella.
Olikohan tämän ajatusten aamulenkin tarkoitus sellaista mitä en oikein ymmärtänyt.
Katsoin tummaan veteen ja siniselle taivaalle.
Molemmat näkyivät pohjattomina, mahdollisuuksia täynnä, vai mahdottomuuksiako minun mielikuviini avasivat.
Maailma on avara, kun en kahlitse ajatuksiani yhteen porraskiveen.

Valintoja viisaasti.

On pää täynnä suunnitelmia, vielä jos osaisi tehdä oikeita valintoja ja päätöksiä joita ei sitten heti huomenna olisi tarpeen katua.

Kun seison teiden, tai katujen risteyksessä ja valitsen oikealle menevän voin palata takaisin mamaan risteykseen ja tehdä uuden valinnan, mutta kun puhutaan päätöksistä joilla on vaikutusta muuhunkin kuin minun kulkusuuntaani eipäs sen peruuttaminen ole yksinkertainen ja helppo. Usein on vain elettävä virheidensä seurauksia kantaen.

Unelmia on helppo kasvattaa. Eivät paina paljon, mutta kuljettavat esteidenkin ylitse, ellei itse aseta unelmille rajaa. On muuten pakko joskus ajatella ku kuinka kalliiksi tulisi toteuttaa kaikki unelmansa. Ei riitä rahat kantamaan päätä pilviin.

Olisipa olemassa se viisasten kivi josta kaikki puhuvat. Onko sitä olemassakaan kun tuntuu ettei nykyisin kukaan osaa tehdä viisaita päätöksiä. Hallituskin peruu päätöksen toisensa perään, eli viisasten kivi taitaakin olla aina ja ikuisesti etsittävien viisauksien piilossa.
Ehkä olen oikealla tiellä omissa laskemoiduissa suunnitelmissani, sillä sain tänään tukea ajatuksilleni ihan asiantuntijan suusta. Viisas ajatus, sanoi hän, kun kerroin kuinka olen harkinnut ja miksi olen moisiin ajatuksiin asiassa ajautunut.
Ehkä teen niin, ehkä otan vielä asian ikäänkuin pöydälle, käännän nurin ja oikein niin moneen kertaan että tiedän olevani oikealla tiellä menossa päätepisteeseen.

Niin, ehkä olen oikeassa, mutta vielä on vara peruutta ja käynnistää koneet uudelleen.
Varjele jos taas pitää katua.

Pimeät aamut.

Ei paista päivä risukasaan, vai paistaako päivällä, saa nähdä.
Leikkelin takapihalta kuivia oksia ja tuossa ne nyt kasassa ovat, kun pimeässä terassilla niitä katsoin kurkistaessani millainen päivä tulossa.

Lämpöasteita mittarissa liki kahdeksaa, joten mukavaa syyspäivää odottelen. Odottelen muutakin, jonkin asteen risukasassa ollen toivoisi jotain selkenemistä moniin meneillä oleviin juttuihin. Terveys ei niistä pienin. Onko rakkautta ilmassa, kysyi eilen eräs tuttava soittaessaan. Pilvistä on sillä rintamalla, vastasin, mutta en kysynyt kuinka siellä, koska hän nyt ihastuu ja rakastuu tavan takaa, kuten joskus itse sanoi.
Tavan takaa, kuten Makkosen Jorma aikoinaan sai Pikisaaren tienoilta verkoilla silakkaa. Oi niitä aikoja, asuimme samassa talossa ja lapsemme viettivät paljon aikaa samalla hiekkalaatikolla Niemenmäessä, mutta tuskin heistä kukaan niistä leikeistä mitään muistaa.  Tuokin pari erosi, syy alkoholi joka on ollut monen eron takana. Pitkää pinnaa ja venyvää kuminauhaa liitto vaatii, sanoi Saloniemen mamma jota usein siteeraan koska sain häneltä ja hänen kauttansa paljon elämän viisautta ja kokemusten kautta opittua tietoa. Ihana mamma esiliinassaan keinutuolissa, se kuva viipyy minussa. Tuleeko minusta sellaista koskaan, kuunteleeko kukaan minua ja muisteluksiani.

Monen ihmisen aamu valkenee harmaana auringon noustessakin.
Työtä ei ole ja rahat lopussa. Onko lopultakaan aina syy työn puuttuminen, vai puuttuuko vain työhalut. Kuinka loputon on se työttömien armeija joka ei ota työtä vastaan? Tunnen heitäkin, tiedän ettei mikään työ miellytä, on kiva kun saa maata aamulla pitkään, tai kiva kun saa tehdä mitä haluaa eikä tarvi mennä töihin, kun rahaa saa ''sossusta'' jos korvaukset ei riitä. Kela maksaa asunnon, kunta antaa sen ja raha liikkuu yhteiskunnan rattaissa joka sitten maksetaan työssäolevien verotuksesta kerätyillä varoilla.
Sairas ajaa Kelan taksilla ilmaiseen lääkäriin, kun, ne laskuthan menee sossuun, sekin on asia jonka parissa olis viisailla töitä. Hyvät terveyskeskukset ovat muutaman kilometrin päässä, mutta kun illalla pääsee taksilla päivystykseen sinne isoon sairaalaan. Tuosta asiasta kuuluikin eilen pieni keskustelunpätkä jostain korviini. Se on asia josta olen usein kirjoittanut ja puhunut, aivan päättömiä päätöksiä tekivät eduskunnassa vuosia sitten ja tuolla jutulla ajettiin meidän kansalta hyvinvointi alas. Laskut maksaa kansa ja juuri Kelan kassan kautta. Se tie on pohjaton kaivo yhteiskunnan rahoille.
Herätkää päättäjät. Jossain on oltava raja.
Tämä pimeä aamu on monelle pimeä ihan omasta syystä ja heille en osoita sääliäni.

Jumala loi miehen

  

Kun mies sai auttaa, tuli naisesta parempi puolisko, kuten miehet vaimonsa usein esittelevät.

Kerrankin mies sai puhua keskeytyksettä eikä luulisi olevan aihetta valittaa.

Olen vielä eilisen tunnelmissa, aamusta iltaan verenpaine huiteli 200/107 ja ylikin. Päätä särki, mitään ei saanut syötyä, vain yksi kuiva luumu, digestive keksi ja mahdoton määrä vettä.

Illalla jo soitin ohjeita ja määräsivät menemään suorinta tietä keskussairaalan päivystykseen. Kauhistelivat sielläkin tarkkaillessaan lukemia moneen kertaan. Päänsärky oli tietysti seuraus paineesta, ei aihe siihen. Kun sokerit ym. arvot kunnossa, eihän syytä voi sanoa. Nyt sitten taas kolme mittausta, keskimmäinen listaan ja listan kanssa lääkärille kolmen viikon kuluttua. Uusia lääkkeitä ja ukaasi, jos paine on yli 200 on mentävä heti päivystykseen.

Taas kokeillaan, mutta taitaa olla paras tilata yksityislääkäri tuohon vatsavaivaan. Ei kai mikään ole tärkeämpää kuin oma terveys ja hyvinvointi, vaikka tuo linja on kallis tie terveydelle. Asunto ja hyvinvointi siinä yhteydessä, pois aamuinen tukkoisuus, silmien vuotaminen ja hiukan ankea ympäristö. Haluan sitä avaruutta, vaikka keskelle kaupunkia ylimpään kerrokeen jossa näkyy taivasta laajalti.

Tänään on tuon päänsäryn jälkikipua ja taas työt seisoo. Silmäkään ei salli kumartumista vieläkään joten on kai paras uskoa. Siis pieni lenkki, apteekkiin ja raittiin ilman seuraan edes pariksi tunniksi. Kun malttais kävellä, eikä harppoa puolijuoksua kun karkuun menossa. Pitää kai ajatella hitaammin vasen,  vasen..

Aamulenkillä kuvattua, illalla muisteltua.

Viime yö oli unien yö.
Uni oli katkonaista, mutta unikuvia muistan nähneeni, muistan jopa mitä tapahtui, ketä oli unessa mukana, mutta millään en muista mitä sanoja kirjoitin siihen harmaaseen puun pintaan jonnekin asuntoon vievien rappusten ylimpään askelmaan.
Siinä oli talouspaperiin kääritty kuollut rotta.
Siirsin sitä hiukan sivuun, että viimeinenkin sana kirjoituksestani mahtuisi siihen. Oliko unessa kuollut rotan raato tärkeämpi kuin minun ikuiseksi tarkoitettu sanomani puun pintaan kirjoitettuna. Mitä se rotta merkitsi?
En jaksa kaivaa unikirjaa esiin, mutta tuskin sitä sinne on edes selitetty.

Tänään katselin asuntoja, tein hintavertailuja ja soitin nykyisestä asunnostani pari puhelua selvittääkseni kuinka ja mitä, paljonko, vai eikö mitään. Kuulin, että täällä on useita tyhjiä asuntoja. Missä ovat nuoret paikkakunnalta? Eikö ttäällä ole enää muita kuin oppilaitosten opiskelijoita, joita heitäkin tuntuu olevan lähistön asunnoissa vähemmän kuin aiemmin.

Taitaa se minun seuraava muuttono olla pohjoiseen päin, koska ja minne, jää nähtäväksi. Haaveilen lumisesta talvesta ja valoisasta kesäyöstä. Sellaisen saa muuttamalla kohti pohjoisnapaa, ainakin siihen suuntaan.

Minne on kadonnut minusta se leikkimieli jota voisi sanoa ihan lapsellisrksi innoksi nähdä ja kokea kaikkea uutta. Onko tämä kulkemista kohti seesteistä vanhuutta jossa mikään ei olniin tärkeää että ottaisi riskejä saavuttaekseen sen? En halua olla huivipäinen mummo keinutuolissa, vaikka anoppilan keinutuoli onkin huoneessani. On muuten miesvainajan ainoa perintö. Hyvä kun sekin, hän sanoi, kun sitäkin jo yksi vävy piti omanaan. Aika aikaa kutakin, perintökaluja jää ja jaetaan, mutta kiinnostaako nykyisin ketään nuo vanhat kiikkustoolit.

Minulla olis paljon sanottavaa, paljon jaettavia kokemuksi ja koettuja elämyksiä joista olisi kiva keskustella, jakaa toisenkin kokemuksia samalla. Nyt ei ole ketään, ystävätkin ovat unohtaneet yksineläjän omissa kiireisissä elämänvaiheissaan. Sellaista elämä on, totean, ennenkuin itken.

Syksyä.

Lehti puusta...

Veren punaiset lehdet putoavat polulle. 

On syyskuun 16 päivä vuonna 2016 ja illalla kuu näkyy täysikuuna.

Pitänee lähteä katselemaan iltataivaalle aamutaivaan sijaan. Eilen illalla taivas näytti mustanpuhuvalta, aamu sentään valkeni selkeän taivaan alla.

Tekisi mieli ottaa kantaa noihin lakivaliokunnan päätöksiin ja esityksiin.  Näyttää olevan päättäjillä kirjat lukematta ja asiat menevät kuin huonolta oppipojalta, joka sentään oppi iskemään vasaralla naulan kantaan. Ministerit hakkaavat pelkkää hutia, koloja lankkuun muiden korjattaviksi.

Tavallisen kansan ääni on hävinnyt kokonaan.

Raha puhuu, kuten voi odottaa liikemiestaustaisen pääministerin johtaman hallituksen toiminnasta. Annetaan sinne missä sitä jaetaan taskuihin, eli yrityksille, joiden luulisi selviävän ja pitäisi selvitä omillaan. Joka ei selviä, tehköön konkurssin.

Yritykset palkkaavat työntekijöitä joiden palkasta osan maksaa valtio, joka juuri jakoi niille yrityksille tukiaisia.

P..rkele sanon, mutta joku päivä nousen pallille ja huudan mielipiteeni niin että kuuluu. 

Murretta muistin mukkaan.

Lapsuudessa kuultu ja puhuttu murre jää muistiin, mutta kun asuu ja elää muilla murrealueilla tulee puhuttuun kieleen vivahteet ja painotukset, eikä enää edes itse pysty erittelemään mikä on muistettua, mikä muualla tarttunutta.

Meillä kotona puhuttiin oman paikkakunnan murresannoilla, liekkö se sitte sitä oikiaa keskipohojalaista sekkää mitä muistan.
Jotaki asoita on koko ikäni tullu selevitettyä muillekki sillä pohojalaisella leviällä tyylillä, sanoja säästämätä, eli suoriksi on ollu tapana sanua ja tottuuesa pysyttyä.

Ko monestikki pyörii mielesä ny vanahetesa se lapsuuven aika jollonka ei maailiman suurutta tienny eikä rajoja tuntenu, tiesi vaa omat ja naapurin rajat.
Jos sillon ois joku kysyny jotaki tietua ulukomaista olis pakko ollu tunnustaa tyhymyytensä, ku ei tuntenu ees kotimaata. Lapsen opit oli enemmänki käytöstapoja ja kohteliaisuutta kotona opittuna, siinä kotitöitten sivusa se oppi lapsen mieleen iskettiin, puhheella ja esimerkillä. Kirijoista opittiin sitte koulukkaina mitä kuki muistiinsa sai mahtumaan. Palijo on mulla muistisa sitä tietua jota kansakoulusa jajettiin. Ei oo tarvinnu ikkään laiskanläksyjä tehä, eikä laskukonneella hintoja yhteen räknätä. Kai se on isän perintyä tämä omaki meleko hyvä laskupää. Isällä se oli melekeen ilimiömäinen, koulua käymättömänä oppi kaikki taijot ku nuoremmat velijet kävi koulua ja isä kuunteli ku ne teki läksyjään. Isä sano olleensa ropsimehtäsä ku muut pojat oli koulusa. Olihan niitä kaheksan velijestä, yksi kaatu sojasa, se oli minun kummiki.

Vanahemmilta perityt taijot pitäs aina siirtää seuraaville sukupoloville, vaan tahtoo ainaki näinä aikoina olla nii, että nykypolovilta jää tuleville siirrettävvää vaan tuo puhelimmeen tuijotus ja naputtelu. Siinä ei kyllä palijo taitua tarvita, jokkainen ossaa sen opettamata. Toista on ne vanahan kansa puhetyöt. Niitä oli reen tevosta sukan kutomiseen ja kaikkia siltä väliltä. Kaisa-mumma teki palijo kutomuksia sukkatikkuilla. Monetkohan välihousut kuto villalangasta, kuto naapureillekki ja virkkasi palijo hammeitaki, alushammeina niitä pijettiin sillon villasta virkattuja, ny ne on suurinta huutua muotitietosille. Vanahat hammeet, nostalgiaa niin ku puulusikat, vaikka neki tehhään nykysin konneella, ennen isäki ne vuoli a,usta loppuun niinku puu kauhatki. Koulun keittolaanki Sirmalan Aune tilasi ja isä teki. Minä vein ne omasa kainalosa koululle ja muistan vieläki kuinka ne oli siliät ja komiat, puhasta koivua.

Miten se onki se lapsuuven aika nykkyisin usiasti iltasella mielesä.
Ku otan ihte kujelman kässiini nii sillon tullee mumma mieleen ja äiti. Oli siinä äitilläki sukkapari poikinee kujottavana ko meitäki oli viis lasta, penikoiksihan sillon lapsia sanottiin. Menkää ny pennut kartanolle huutamasta. Eikä se ollu mikkään loukkaus, se oli puhetyyli.
Muutamasa talosa oli meilläkipäin suuret lapsilaumat, viiskitoista jalakaparia vanahempien lisäksi tartti palijo sukkia. Ihtehhän ne kujottiin, eipä niitä palijo kaupoista  ostettu, ei tainnu ees saajakkaan.
Köyhimmille jajettiin kunnan puolesta kumisaappaita, ei meille taijettu niitäkään antaa.

Muistan ku talavella lähin lainastoon Pylyväsperälle. Lunta oli haaruksiin asti ja öiti kahalata Jokilehon peltoja pitki ja jojen yli ku ei ollu tietä eikä polokuja. Oli pakkastaki melekosesti, mutta ku o,i ,ujettavaa saatava, vaikka siittä ei kotona tykätty, oli pelekkää turhuutta ja syntiä jos halus lukia rommaanin.
Niin tuo lainastoreisu ois jääny tekemätä, jos en vohkinu isän kumiteräsaappaita porstuasta jalakaani. Neki oli lunta täynnä ku Pylyväsperälle päästiin ja arvatenki sanomatakki selevää että oli varpaat jääsä ja aamulla isän saappaat litimärkänä porstuasa ku se teki lähtyä Kettukalliolle kiven hakkuuseen.
Monesti nuita tullee muistelluksi ku yksin  ollesa vaikka silimiin sattuu lehestäki joku juttu joka pallauttaa mieleen vanahaa kojettua ja kuultuaki.
Kaikkia ei ihiminen muista eikä oo väliksikkään kaikkia mielesään kulettaa koko elämän aikaa. Ko unehuttaa jotaki tullee tillaa uuvelle. Joskus uusi voiki olla sitte enämpiki  ku vanahan kertaaminen.

Niin on aika kulunut, kuin on luoja antanut.

Niin on aika kulunut, kuin on Luoja antanut.
Talvi vaihtui kevään kautta kesäksi ja nyt on syksy ihan tuossa porraspäässä värjäämässä puiden lehtiä punaväreillä. Pihlajan marjaterttujen runsaus on yltäkylläistä. Enteileekö lumista talvea vanhan sanonnan mukaan?
Ei talvi tavoittaan mene. Lunta ja pakkasta vuoroin koettelemassa niin ihmisten kuin eläintenkin kestävyyttä.

Näin kauniina aurinkoisena syys sunnuntaina tulevat mieleen lapsuuden puolukka retket ajalta jolloin isäkin oli mukana reppu selässä ja ämpärit käsissä kerääässä talvimarjoja joista osa vietiin aina Sorviston koulun keittiöön oppilaiden ruokaan käytettäväksi. Niitä aikoja on suorastaan ikävä. Menimme nevan poikki Latvalaan vievän polun varrella olevalle kankaalle voileivät ja eväsmaitopullot mukana. Silloin ei pelätty saastuttavia mikrobeja ja bakteerien tarttumista ja kulkeutumista kädestä suuhun, syötiin repusta auringon lämmittämät leivät ja juotiin maitoa päälle eikä meillä ollut ripulin pelkoa. Korkeintaan liikaa marjoja syömällä sai vatsan kouraisemaan.

Nykyisin on muka vaarallista käyttää maitoa jos maitopurkki on unohtunut pöydälle!
Niinpä niin. Nyt meillä on tarjolla vain sellaista maitoa joka on lypsetty päiviä aikaisemmin ties missä navetassa ja ties missä päin maata, maito on vanhaa jos purkin avauksessa jopa purkitettaessa!
Ennen joimme maitoa joka lämpisi kotona ja eväsrepussa, mutta oli samana aamuna kotinavetassa lypsettyä oikeaa maitoa. Sitä meidän pöytäämme pitäisi saada sellaistenkin joilla ei ole lehmiä navetassa.
Meille juotetaan käsiteltyä maitoa joka on minullekin aiheuttanut maitoallergian. Kuinka monelle muulle ja löytyykö taustalta se AIV rehukin jos aletaan oikein rehellisesti tutkimaan mitä lehmille syötetään rehuna.
 Ennen lehmätkin tyytyivät syömään pelkkää heinää, ilman mausteita.
Nykyisin mikään ei ole aitoa, vai onko mikään aitoa.

Pyrkimys ja päämäärä eivät aina kohtaa toisiaan kuvitelmien kaltaisina.
Tiede ja todellisuus ovat etääntyneet toisistaan eikä päämäärää tunne kukaan, mutta väliaikatiedoilla ruokitaan ihmiset ja eläimet!

Loma ja lumi.

Talven tavat, lumi ja pakkanen.

Kotimatkalla auton mittari näytti pakkaslukemia joiden vaihteluväli oli monta astetta.

Korkeimmilla paikoilla pakkanen kiristyi, parhaimmillaan mittarissa  - 32 astetta.

Lomalla on oltu, pakkasta koettu ja lumitöitä oli kotona edessä. Kiitos ystävälle joka lakaisi rapuilta lumet, oli kuin joku olisi ollut kotona, mutta kyllä tänään lapioon oli tartuttava.

Olen kameran mukana kuljettaja, nyt meni kameratta ja siksipä kuvittakin suurin piirtein, vain joitain Ipadilla ja puhelimella, mutta niitä ei oikein kunnon kuviksi voi sanoa. Muistot mielessä, se onkin paras tapa. 

Lomahuoneiston terassi odottaa kesää ja grilliä, vaikka kyllä siellä systeri aamupäiväkahvia kävi juomassa, pakkasesta huolimatta.

Kovin vähän oli lunta tuollakin.

Omat terassikukat ovat saaneet lumikuorman, mutta kauniita ovat näinkin.

Harmituksiakin.

Ei se ilman harmituksia, vi... jne tuksia mennyt tämäkään viikko.
Mikä se tämä hiton epäonnien  seitsemän vuotta on kohdallani menossa ja päällä kuin jää kuori järvien vesillä. Valoa näkyy heikosti.

Turhaan sitä on omia vaivojansa valittaa, muilla voi olla vielä huonommin. Tulee vain mieleen, että paremminkin voisi olla.
Talvi ei tavoittaan mene, eikä se sitä nytkään tehnyt. Toi pakkaset vähälumiseen talveen. Monilla on varmasti vesijohtojen sulana pysymisestä huoli, lumieriste puuttuu. Silloin Mankkaalla asuessamme meilläkin jäätyi tien alla kulkeva kulmävesiputki. Vesimittari oli sula, mutta vesi puuttui. Talkoilla sitä sitten sulateltiin kaikilla keksimillämme keinoilla ja saimmehan me sen auki. Espoon vesilaitos ei kyllä keinostamme tykännyt. Mittarin ohi kun virtasi iömaista vettä, ei hyötyyn, vaan hukkaan.

Mitäpä murehtia muiden suruja.
Nyt kun olen yrittänyt olla irti virkkuukoukusta ja sukkapuikoista ovat sormet hiukan paremmin toimineet, mutta oireettomia eivät ole. Rannekanavan ahtaus, nivelkapselissa jotain... Kaikkea en tiedä, mutta toivottavasti joskus vielä saan kudottua keskeneräiset kutimet valmiiksi.
 Huomenna olis tarkoitus päästä tuonne pohjoiseen, ehkä se tämä pakkanen hellittää ja reissusta ei tule vain sisätiloissa vietetty viikko. Katsellaan... Pitäähän näitä mietteitä purkaa ulos... Harmituskin helpottaa.

Kahavia ja keitoksia.

Se pakkaa tuo murre vaan hakkeuvua mun päähäni, tai mihin se ny tulleekaan ainaki ihan pakottaa pallauttamaan mieleen sanoja sieltä menneisyyvestä.
Ku ei valavota kuu, eikä suuteleva suu, pittää kehitellä jotaki iliveitä aikansa kuluksi ja muijen harmiksi.
Se tuo ilimaki käänty nii että elohopia painuu koko ajan karkuun, vaikka semmonen se on olomuovosaanki ku pääsee vappaaksi. Kersana särijin kuumemittarin ja sehän levis lankkulattijalle ja meni karkuun joka lankun rakkoon ja oksan kolloon. Reväsin Kalalaaksostaki paperia ja yritin sen kansa pyyvystää sitä kontallaan ja mahallaan vaam meni koko ajan enämpi ja kiiruusti karkuun ko koskin siihen päinki. Ei se mittari, vaan se elohopia oli karusa, vaikka kyllä niitä lasin sirujaki sen ajan vehkeillä oli vaikijaa saaha roskalastalle joka seki oli isän käsityötaijon ja taitaviijen näyte. Teheny sen jostaki pyöriän kamarin takan peltikuoresta. Ei siinä ollu kuma reunasa painaa lattijaan ja saaha roskat kihvelille, pienimmät pityi sormin nokkia laattian ravvoista ettei pienemmät polije jalakoihinsa. Elohopiasta en tiiä minin ne pienimmät helemet meni, se ko muuttu semmosiksi pieniksi helemiksi laattialla. Kai se palasi maahn, sieltä se kuulema jostaki oli tullukki, sanovat.

Isä oliki semmonen taiteellinen ja ossaava mies, teki puustaki melekein mitä joku pyysi tai se ihte halusi tehä. Sorviston koulun keittolaanki se teki puukauhat ja semmosia puu lusikoitaki joita en ikkään nähäny sielä käytösä, vaikka usiasti olinki Sirmalan Aunella, joka oli sillon keittäjänä, apuna välitunnilla sevottamasa jotaki keittua. Oli se aikaa. Talavella oli aina paleltuneita pottuja. Ne vesikellokylykiset potut muistan aina, makioita oli keitettynäja kovasti se pani luontoki hanttiin, vaaikka pakkohan niitä oli syyä ko parempaa ei ollu. Olihan niitä kotuaki tuotuja evväitä, ohoraleipää voipaperisa ja maitua pullosa. Se oli se voipaperiki nätisti vietävä takasi kotia ja huomenisa taas kääriä uuvet evväät sammaan paperiin. Ei ollu muovipusseja, eikä rullakaupalla voiperiakaan.

Isä teki puusta taijetta, semmosten näkemiseksi ko ne on jonku taiteilijan tekoja, pittää maksaa pääsymaksu kalleriiaan, isän töitä ei osannu aina arvostaa ja moni onki varmasti päätyny isän ommaan nuotijoon.
Täsä ko alloin kirijottammaan kahavia ootellesa taitaa jo olla kahavivesi jähtynykki. Ny sitä keitetään kahavit oikiasta kahavista eikä sikkuurista. Eikä nykysin keitetä sumppivettä, kahavinporot käytetään vaan kertaalleen ja usialla näkkyy olevan tapana heittää ne käytetyt porot kukkamaahan tai kukkapurkkiin sisällä akkunalla. Muistampa täsä Harijukka Einarin, se oli tinuri ja kuulusan ooperalaulaja Soili Isokosken setä. Se se oli aika epeli, kuluki tinnaamasa ihimisten kahavipannuja ja muitaki tina astijoita. Ei sillä oikiastaan ollukkaan kotia ko oli aina kulun päällä. Vanahemmiten ihimiset sille laitto oman mökin lähelle Visurin tienhaaraa, taisi olla alakuna mökkiasialla velijensä Aukusti joka palaveli armeijasa ja pääsi eläkkelle hyvinki nuorena. Minä olin töisäki Aukustin kansa samasa Halamekankaan talosa sillon 1950 luvun puolivälin paikkeilla ko Aukusti tuli Rauvaskylälle eläkepäivilleen. Oli sitte Eineri velijensä talloutellisena tukena tiemmä.

Einari poikkesi ussein Pisteeseen niinko monneen muhunki talloon. Muistan kerranki ku olin keittämäsä jotaki maitopuurua ja Einari siihen pölähti kahavipakettinsa kansa pyytämään että keitän sille kahavit samalla ko hälläsä ny on kerta tulet ja renkaat kuumana. Laitoinhan minä vettä pannuun, se vaati panemaan täyen pannullisen ja ku vesi kiehu se kaato kahvinporoja suoraan pussista sinne pannuun ja sehän kuohahti hällälle. Minä kyllä sannoin ettei sinne pannuun mahu niin palijoja poroja, vaan mikäs tejit, se vaan kaato ne. Oli aikamoiset käryt tuvasa ku kahvi palo kuumalla hällällä. Sillon minä sannoin Einarille, että vaikka suolanen ja sakia on köyhän makia, ei porokahvista jää juotavaksi ku koko pannullinen on pelekkiä poroja. No Einari joi kahavinsa ja lähti tinuri hommiin.

Sillon aikoihin Korven Kusti-pappa teki kuolleen kouransa nahasta ihteelleen pitkävartiset kinttaat. Aina ko se tuli tuppaan se paukahutti niitä kinttaita vastakkain että läjähti. Siitäkään en tykänny, paremmin ko Varpulan ukon sylykemisestä, se sylyki aina laattialle ja äiti aina tälläsi sille jonku sylykykupin istumapaikan viereen ko ei olle kiva niitä räkiä laattialta siivota. Sillä oli pitkä parta. Kerran minä pirruuttani otin kerihtimet ja makasin mahallaan semmosen päästävejettävän valakosen sängyn alla, ko siihen se ruukasi aina istumaan tällätä ihtensä. No siihen se istuki ja ennenku se oli ensimmäisen räkälänttinsä laattialle lähättäny minä tartuin sen partakarvoihin ja sätkäsin osan poikki niillä kerihtimillä. Luulin kyllä että saan selekääni, vaan se vaan nauro eikä äitikään siittä sen kummemmin suuttunu. Puhutteli kyllä vähä ankarammalla äänellä kuinka ei saa vanahaa miestä kiusata. Niin on tuo muisti menny multaki etten ennää muista mikä sen Varpulan ukon etunimi oli, olokoon ny mikä tahaansa, semmonen karvanen ja pikkusen kerijäläistä muistuttava se oli, vaikka oli sillä koti ja poika jomnka pojat taas oli minun ja siskoini ikkäisiä. Voi kuinka palijo olis kerrottavaa siittä Varpulanki porukasta ja eihän siittä oo ko nelisenkymmentä vuotta ko yksi niistä pojista muutti sammaan Ossuuspankin talloon josa minä olin talonmiehenä. Vaimonsa minä oon vieskasa kaupasa tavannukki.

No nyt taitaa olla kahavivesi kylymempää ko keittämisen alusa ja parrei on alakaa alusta seki homma. Ku ttuonne uloski pittää mennä häätyy pukia kaikki rytkyt päälle mikä vähänki pakkasta pittää ihosta irti. Rynteet niskaan ja ulos, sano äitiki ko hermostu meijän ikkuiseen melluun ja riemuun. Että siittä vaan tämäki päivä näisä aatoksisa lähti liikkeelle heti aamusta, ja kahavia ootellesa, ei uskos kuinka palijo tuola pääsä on erilaisia lokeroita, ei kai ne kaikki asiat mahu sammaan lokeroon, sillonhan halakias koko pää.

Kersa aikaa ja muutaki yön mieleen tuomaa.

Ajatuskiemuroita pää täynnä, ei niitä pääse karkuun ees nukkumalla näitä pätkäunia. Miesvainajalla ei ollut uni lujassa, nukahti kesken sanan ja usein kyselin näkikö unta siitä mitä oli sanomassa. Hän ei yleensä uniansa muistanut ja silloin kun muisti, niillä oli sanoma hänen mukaansa.

Kersana elettyjä aikoja täälä oon aatellu ja palijo niisä onki aattelemista ko oikiasti mieleensä pallauttaa asiojoita jokka on jotaki merkinny. Niitä täälä yön selijäsä on pitäny kirijata, ei tukkimiehen pännällä, eikä kalakkeeripaperin kansa kosmuskynällä, vaan aivan nykkyisillä kirijotustavvoilla. Isä kyllä olis ihimeisään näistä vehkeistä joilla ny kirijotetaan. Oli isällä kirijotuskonekki ja komia käsiala. Kyllä mua nii hiivatisti harmittaa ko en oo minäkää pannu talteen niitä kaikkia kirijeitä joita isä mulle maailimalla ollesani kirijotti, on niitä jotaki säilyny ja äitinki kirijeitä.

Sillon sitä kylläiltiin naapureisaki ko iliman aikojaan lähettiin iltasella poikkiamaan naapuria kahtomasa. Aina ne kahavit meilläki kotona vieraalle keitettiin olipa se tuttu tai ouvompi joka tuppaan astu ja kinttaansa ovensuuhun lattijalle käjestään pujotti. Ny ei naapuria ees tunneta kartanolla, kahtotaan ku vierasta koiraa, mistähä se tuoki on tulosa ja mihim menosa. Toinen on meininki nykysin. Vaikka annat kuuman leetan uunista ei kahaville käsketä!

Että nämä ajatukset, mistä niitä tullee keskellä yötäki? Ajavat ylös vuoteesta, vaikka johan tuo matrassi alakoki ronkkia painamaan, vaikka se ei ookkaan vanahan ajan tyylinen, täytteetki aivan jousia jotenki vaahtomuovilla, tai millä lie ölijystä kehitetyllä vaaholla pehemustettu. Nukkuin minä aikusena monta vuotta vesipatjallaki, äitiki nukku ku oli meillä käymäsä.

Niinkö näkkyy, se tuo ajatus karkaa. Ko yhtä asiaa aattelet se naukkautuuki toiseen suuntaan ja pallaapa takasinkin sammaan asiaan uusimaan sanomisias, vaikka luulitki jo kaikki sanonees.

Tuli mulle täsä hupasiaki muistoja essiin, vaan olokoon nyt kertomata.
Jäi nuita muitaki ajatuksia, kukapa se yhtenä yönä jaksaa aivan kaikki juluki sanua ja pittäähän niitä jäähä päivällekki.