Muistikirja.

Tänään aarrearkun kätköistä paljastui muistikirja vuodelta 1964.
Oli hieno hetki.
Istuin mukavasti nojatuolissa, avasin mustakantisen kirjasen, luin laulujen sanoja, mielessä liikkui muistoja miesvainajasta, hänen komea vartalonsa painautui tanssin tahdissa vasten minua, ihan tunsin sen tiukan otteen jolla hän minuun tarttui tansiessamme. Tiukka, mutta hellä ohjaava ote, lämmön tunne joka tuntuu vuosien jälkeen.

Muutamia vanhoja ruokaohjeita, hienoja kakkuja, leipää ja särvintä ohjeina sieltä nuoruudesta, silloin, kun lapset olivat pieniä ja herkkuja harvoin pöytään katettuina.

Osoitekirja!
Sellaiset rivit siellä loppusivuilla.
Niiden kautta matkustin kauas nuoruuteen, ensi rakkauteen ja ensimmäiseen työpaikkaani.
Ihana löytö. Kuinka tuo vihko onkin säilynyt piilossa katseiltani kaikki nämä viimeiset vuosikymmenet, sitä tässä ihmettelin.
Jokin tarkoitus tällä varmasti on, kunhan sen tässä nyt ratkaidsta osaisin, yksinäisyydessäni siintää valoa muistikirjan lehdiltä.

Tein pitkän, vuosia kestävän matkan. Ummistin silmäni ja muistin; Olinko minä jo tämänkin unohtanut ja tuon Martin, kuinkahan on, missä mahtaa olla tämäkin Onerva?
Kysymyksiä risteilee yhä mielessä, mutta hienoja hetkiä on varmasti tulossa, kun istahdan autoon, ajelen noihin kyliin, kyselen ja katselen, ehkä joku pala loksahtaa reissatessa kohdalleen.
Ehkä arvoituksiin löytyy vastaukset.
Miksi tuo muistikirja on ollut piilossa tähän päivään asti? Miksi? Senpä haluan itsellerni selvittä, sen maaginen voima vie minua ties minne.

Muistojen kultaamaa matkaa.

Kotimaan matkailua juu.
Muistoja kertyy, hyviä ja huonoja kun ajelee pari kertaa viikossa muutaman sataa kilometriä peltipoliisien vartioimia valtateitä aamullä, pöivällä, illalla ja yöllä.

Eivät minua ajokilometrit väsytä, pimeällä käy kyllä silmiin vastaantulevien valot, mutta tuo muista piittaamaton ajotapa joka teillä vallitsee.
Eilenkin aamulla, vahvassa sumussa, teiden ritarit roikkuivat 80km/h rajoituslueella, vaikka ajoin sallittua nopeutta ja vastaantulevan voi sumussa havaita vasta hyvin lähellä, monilla oli niin kova kiire omaa kohtaloansa vastaan, että ohittivat jopa keltaisella, kahden keltaisen viivan yli, sumusta välittämättä.
Pelkäsin henkeäni jo aamu viideltä suurella valtaväylällä 4-tiellä.

Olen ajanut viimeisen huollon jälkeen (toukokuussa-14) 21.000 kilometriä, joten valotolpat, talot ja kylät on tulleet tutuiksi monen tien varrella. On Uusimaata, on Etelä-Karjalaa, Pohjois-Karjalaa, Hämettä, Savoa suuntaan jos toiseen, Keskisuomea, Varsinais-Suomea, Turusta Seinäjoelle taipaleet, Pohjanmaa ja nyt siintää silmissä taas Lappi.

Ikää on reilusti yli 70v, mutta elämälle nämä päivät maistuvat, vaikka kaikkien matkojen muistot eivät ole elämän piristystä tarjonneet, päin vastoin. Kova kulkijan elämän taival.
Vanhassa kotimökissäni en ole vuosiin poikennut.
Mökki on kaatumassa, liesi hajonnut, portin pielessä kasvanut koivukin lahonut paikoilleen. Ei se mökki mieltä ylennä. Jos joku asia ja paikka jää sellaisen ihmisen hoitoon joka ei vain välitä, kaatuuhan paraskin unelma ja muistoille on vain ikävä paikka. Parempi kun muistan siitä pihalta punaposkiset pikkusiskot, touhukkaan äidin ja uutteran isän. Muuta en enää kaipaa, muistoissa on kultareunus ja kukkimatonkin omenapuu kantaa hedelmää.

En ole liian vanha mihinkään. Ottaisin mielelläni apukuskin vierelleni, olisi naiselle turvaa tiellä jos auto pettää tai eksyy kartalta korpeen, mutta eipä ole innokkaita osunut samoille nuotiopaikoille.
Siksi matka jatkuu, luonto tarjoaa enemmän kuin yhden ihmeen ja ilon päivässä.
Joutsenen lipuminen järvellä, kuikan huuto ruovikossa, pääskysten liito veden yllä ja auringon silta illan viimeisessä valossa järven yli.
Sille sillalle astun unelmissani kaupungin kivimuurienkin keskellä ja veden kohina kosken partaalla tuudittaa uneen vaaran laellakin, kun kaikki kauneus on piirtynyt minuun.