Pimeät aamut.

Ei paista päivä risukasaan, vai paistaako päivällä, saa nähdä.
Leikkelin takapihalta kuivia oksia ja tuossa ne nyt kasassa ovat, kun pimeässä terassilla niitä katsoin kurkistaessani millainen päivä tulossa.

Lämpöasteita mittarissa liki kahdeksaa, joten mukavaa syyspäivää odottelen. Odottelen muutakin, jonkin asteen risukasassa ollen toivoisi jotain selkenemistä moniin meneillä oleviin juttuihin. Terveys ei niistä pienin. Onko rakkautta ilmassa, kysyi eilen eräs tuttava soittaessaan. Pilvistä on sillä rintamalla, vastasin, mutta en kysynyt kuinka siellä, koska hän nyt ihastuu ja rakastuu tavan takaa, kuten joskus itse sanoi.
Tavan takaa, kuten Makkosen Jorma aikoinaan sai Pikisaaren tienoilta verkoilla silakkaa. Oi niitä aikoja, asuimme samassa talossa ja lapsemme viettivät paljon aikaa samalla hiekkalaatikolla Niemenmäessä, mutta tuskin heistä kukaan niistä leikeistä mitään muistaa.  Tuokin pari erosi, syy alkoholi joka on ollut monen eron takana. Pitkää pinnaa ja venyvää kuminauhaa liitto vaatii, sanoi Saloniemen mamma jota usein siteeraan koska sain häneltä ja hänen kauttansa paljon elämän viisautta ja kokemusten kautta opittua tietoa. Ihana mamma esiliinassaan keinutuolissa, se kuva viipyy minussa. Tuleeko minusta sellaista koskaan, kuunteleeko kukaan minua ja muisteluksiani.

Monen ihmisen aamu valkenee harmaana auringon noustessakin.
Työtä ei ole ja rahat lopussa. Onko lopultakaan aina syy työn puuttuminen, vai puuttuuko vain työhalut. Kuinka loputon on se työttömien armeija joka ei ota työtä vastaan? Tunnen heitäkin, tiedän ettei mikään työ miellytä, on kiva kun saa maata aamulla pitkään, tai kiva kun saa tehdä mitä haluaa eikä tarvi mennä töihin, kun rahaa saa ''sossusta'' jos korvaukset ei riitä. Kela maksaa asunnon, kunta antaa sen ja raha liikkuu yhteiskunnan rattaissa joka sitten maksetaan työssäolevien verotuksesta kerätyillä varoilla.
Sairas ajaa Kelan taksilla ilmaiseen lääkäriin, kun, ne laskuthan menee sossuun, sekin on asia jonka parissa olis viisailla töitä. Hyvät terveyskeskukset ovat muutaman kilometrin päässä, mutta kun illalla pääsee taksilla päivystykseen sinne isoon sairaalaan. Tuosta asiasta kuuluikin eilen pieni keskustelunpätkä jostain korviini. Se on asia josta olen usein kirjoittanut ja puhunut, aivan päättömiä päätöksiä tekivät eduskunnassa vuosia sitten ja tuolla jutulla ajettiin meidän kansalta hyvinvointi alas. Laskut maksaa kansa ja juuri Kelan kassan kautta. Se tie on pohjaton kaivo yhteiskunnan rahoille.
Herätkää päättäjät. Jossain on oltava raja.
Tämä pimeä aamu on monelle pimeä ihan omasta syystä ja heille en osoita sääliäni.

Jumala loi miehen

  

Kun mies sai auttaa, tuli naisesta parempi puolisko, kuten miehet vaimonsa usein esittelevät.

Kerrankin mies sai puhua keskeytyksettä eikä luulisi olevan aihetta valittaa.

Olen vielä eilisen tunnelmissa, aamusta iltaan verenpaine huiteli 200/107 ja ylikin. Päätä särki, mitään ei saanut syötyä, vain yksi kuiva luumu, digestive keksi ja mahdoton määrä vettä.

Illalla jo soitin ohjeita ja määräsivät menemään suorinta tietä keskussairaalan päivystykseen. Kauhistelivat sielläkin tarkkaillessaan lukemia moneen kertaan. Päänsärky oli tietysti seuraus paineesta, ei aihe siihen. Kun sokerit ym. arvot kunnossa, eihän syytä voi sanoa. Nyt sitten taas kolme mittausta, keskimmäinen listaan ja listan kanssa lääkärille kolmen viikon kuluttua. Uusia lääkkeitä ja ukaasi, jos paine on yli 200 on mentävä heti päivystykseen.

Taas kokeillaan, mutta taitaa olla paras tilata yksityislääkäri tuohon vatsavaivaan. Ei kai mikään ole tärkeämpää kuin oma terveys ja hyvinvointi, vaikka tuo linja on kallis tie terveydelle. Asunto ja hyvinvointi siinä yhteydessä, pois aamuinen tukkoisuus, silmien vuotaminen ja hiukan ankea ympäristö. Haluan sitä avaruutta, vaikka keskelle kaupunkia ylimpään kerrokeen jossa näkyy taivasta laajalti.

Tänään on tuon päänsäryn jälkikipua ja taas työt seisoo. Silmäkään ei salli kumartumista vieläkään joten on kai paras uskoa. Siis pieni lenkki, apteekkiin ja raittiin ilman seuraan edes pariksi tunniksi. Kun malttais kävellä, eikä harppoa puolijuoksua kun karkuun menossa. Pitää kai ajatella hitaammin vasen,  vasen..

Aamulenkillä kuvattua, illalla muisteltua.

Viime yö oli unien yö.
Uni oli katkonaista, mutta unikuvia muistan nähneeni, muistan jopa mitä tapahtui, ketä oli unessa mukana, mutta millään en muista mitä sanoja kirjoitin siihen harmaaseen puun pintaan jonnekin asuntoon vievien rappusten ylimpään askelmaan.
Siinä oli talouspaperiin kääritty kuollut rotta.
Siirsin sitä hiukan sivuun, että viimeinenkin sana kirjoituksestani mahtuisi siihen. Oliko unessa kuollut rotan raato tärkeämpi kuin minun ikuiseksi tarkoitettu sanomani puun pintaan kirjoitettuna. Mitä se rotta merkitsi?
En jaksa kaivaa unikirjaa esiin, mutta tuskin sitä sinne on edes selitetty.

Tänään katselin asuntoja, tein hintavertailuja ja soitin nykyisestä asunnostani pari puhelua selvittääkseni kuinka ja mitä, paljonko, vai eikö mitään. Kuulin, että täällä on useita tyhjiä asuntoja. Missä ovat nuoret paikkakunnalta? Eikö ttäällä ole enää muita kuin oppilaitosten opiskelijoita, joita heitäkin tuntuu olevan lähistön asunnoissa vähemmän kuin aiemmin.

Taitaa se minun seuraava muuttono olla pohjoiseen päin, koska ja minne, jää nähtäväksi. Haaveilen lumisesta talvesta ja valoisasta kesäyöstä. Sellaisen saa muuttamalla kohti pohjoisnapaa, ainakin siihen suuntaan.

Minne on kadonnut minusta se leikkimieli jota voisi sanoa ihan lapsellisrksi innoksi nähdä ja kokea kaikkea uutta. Onko tämä kulkemista kohti seesteistä vanhuutta jossa mikään ei olniin tärkeää että ottaisi riskejä saavuttaekseen sen? En halua olla huivipäinen mummo keinutuolissa, vaikka anoppilan keinutuoli onkin huoneessani. On muuten miesvainajan ainoa perintö. Hyvä kun sekin, hän sanoi, kun sitäkin jo yksi vävy piti omanaan. Aika aikaa kutakin, perintökaluja jää ja jaetaan, mutta kiinnostaako nykyisin ketään nuo vanhat kiikkustoolit.

Minulla olis paljon sanottavaa, paljon jaettavia kokemuksi ja koettuja elämyksiä joista olisi kiva keskustella, jakaa toisenkin kokemuksia samalla. Nyt ei ole ketään, ystävätkin ovat unohtaneet yksineläjän omissa kiireisissä elämänvaiheissaan. Sellaista elämä on, totean, ennenkuin itken.

Syksyä.

Lehti puusta...

Veren punaiset lehdet putoavat polulle. 

On syyskuun 16 päivä vuonna 2016 ja illalla kuu näkyy täysikuuna.

Pitänee lähteä katselemaan iltataivaalle aamutaivaan sijaan. Eilen illalla taivas näytti mustanpuhuvalta, aamu sentään valkeni selkeän taivaan alla.

Tekisi mieli ottaa kantaa noihin lakivaliokunnan päätöksiin ja esityksiin.  Näyttää olevan päättäjillä kirjat lukematta ja asiat menevät kuin huonolta oppipojalta, joka sentään oppi iskemään vasaralla naulan kantaan. Ministerit hakkaavat pelkkää hutia, koloja lankkuun muiden korjattaviksi.

Tavallisen kansan ääni on hävinnyt kokonaan.

Raha puhuu, kuten voi odottaa liikemiestaustaisen pääministerin johtaman hallituksen toiminnasta. Annetaan sinne missä sitä jaetaan taskuihin, eli yrityksille, joiden luulisi selviävän ja pitäisi selvitä omillaan. Joka ei selviä, tehköön konkurssin.

Yritykset palkkaavat työntekijöitä joiden palkasta osan maksaa valtio, joka juuri jakoi niille yrityksille tukiaisia.

P..rkele sanon, mutta joku päivä nousen pallille ja huudan mielipiteeni niin että kuuluu. 

Murretta muistin mukkaan.

Lapsuudessa kuultu ja puhuttu murre jää muistiin, mutta kun asuu ja elää muilla murrealueilla tulee puhuttuun kieleen vivahteet ja painotukset, eikä enää edes itse pysty erittelemään mikä on muistettua, mikä muualla tarttunutta.

Meillä kotona puhuttiin oman paikkakunnan murresannoilla, liekkö se sitte sitä oikiaa keskipohojalaista sekkää mitä muistan.
Jotaki asoita on koko ikäni tullu selevitettyä muillekki sillä pohojalaisella leviällä tyylillä, sanoja säästämätä, eli suoriksi on ollu tapana sanua ja tottuuesa pysyttyä.

Ko monestikki pyörii mielesä ny vanahetesa se lapsuuven aika jollonka ei maailiman suurutta tienny eikä rajoja tuntenu, tiesi vaa omat ja naapurin rajat.
Jos sillon ois joku kysyny jotaki tietua ulukomaista olis pakko ollu tunnustaa tyhymyytensä, ku ei tuntenu ees kotimaata. Lapsen opit oli enemmänki käytöstapoja ja kohteliaisuutta kotona opittuna, siinä kotitöitten sivusa se oppi lapsen mieleen iskettiin, puhheella ja esimerkillä. Kirijoista opittiin sitte koulukkaina mitä kuki muistiinsa sai mahtumaan. Palijo on mulla muistisa sitä tietua jota kansakoulusa jajettiin. Ei oo tarvinnu ikkään laiskanläksyjä tehä, eikä laskukonneella hintoja yhteen räknätä. Kai se on isän perintyä tämä omaki meleko hyvä laskupää. Isällä se oli melekeen ilimiömäinen, koulua käymättömänä oppi kaikki taijot ku nuoremmat velijet kävi koulua ja isä kuunteli ku ne teki läksyjään. Isä sano olleensa ropsimehtäsä ku muut pojat oli koulusa. Olihan niitä kaheksan velijestä, yksi kaatu sojasa, se oli minun kummiki.

Vanahemmilta perityt taijot pitäs aina siirtää seuraaville sukupoloville, vaan tahtoo ainaki näinä aikoina olla nii, että nykypolovilta jää tuleville siirrettävvää vaan tuo puhelimmeen tuijotus ja naputtelu. Siinä ei kyllä palijo taitua tarvita, jokkainen ossaa sen opettamata. Toista on ne vanahan kansa puhetyöt. Niitä oli reen tevosta sukan kutomiseen ja kaikkia siltä väliltä. Kaisa-mumma teki palijo kutomuksia sukkatikkuilla. Monetkohan välihousut kuto villalangasta, kuto naapureillekki ja virkkasi palijo hammeitaki, alushammeina niitä pijettiin sillon villasta virkattuja, ny ne on suurinta huutua muotitietosille. Vanahat hammeet, nostalgiaa niin ku puulusikat, vaikka neki tehhään nykysin konneella, ennen isäki ne vuoli a,usta loppuun niinku puu kauhatki. Koulun keittolaanki Sirmalan Aune tilasi ja isä teki. Minä vein ne omasa kainalosa koululle ja muistan vieläki kuinka ne oli siliät ja komiat, puhasta koivua.

Miten se onki se lapsuuven aika nykkyisin usiasti iltasella mielesä.
Ku otan ihte kujelman kässiini nii sillon tullee mumma mieleen ja äiti. Oli siinä äitilläki sukkapari poikinee kujottavana ko meitäki oli viis lasta, penikoiksihan sillon lapsia sanottiin. Menkää ny pennut kartanolle huutamasta. Eikä se ollu mikkään loukkaus, se oli puhetyyli.
Muutamasa talosa oli meilläkipäin suuret lapsilaumat, viiskitoista jalakaparia vanahempien lisäksi tartti palijo sukkia. Ihtehhän ne kujottiin, eipä niitä palijo kaupoista  ostettu, ei tainnu ees saajakkaan.
Köyhimmille jajettiin kunnan puolesta kumisaappaita, ei meille taijettu niitäkään antaa.

Muistan ku talavella lähin lainastoon Pylyväsperälle. Lunta oli haaruksiin asti ja öiti kahalata Jokilehon peltoja pitki ja jojen yli ku ei ollu tietä eikä polokuja. Oli pakkastaki melekosesti, mutta ku o,i ,ujettavaa saatava, vaikka siittä ei kotona tykätty, oli pelekkää turhuutta ja syntiä jos halus lukia rommaanin.
Niin tuo lainastoreisu ois jääny tekemätä, jos en vohkinu isän kumiteräsaappaita porstuasta jalakaani. Neki oli lunta täynnä ku Pylyväsperälle päästiin ja arvatenki sanomatakki selevää että oli varpaat jääsä ja aamulla isän saappaat litimärkänä porstuasa ku se teki lähtyä Kettukalliolle kiven hakkuuseen.
Monesti nuita tullee muistelluksi ku yksin  ollesa vaikka silimiin sattuu lehestäki joku juttu joka pallauttaa mieleen vanahaa kojettua ja kuultuaki.
Kaikkia ei ihiminen muista eikä oo väliksikkään kaikkia mielesään kulettaa koko elämän aikaa. Ko unehuttaa jotaki tullee tillaa uuvelle. Joskus uusi voiki olla sitte enämpiki  ku vanahan kertaaminen.

Niin on aika kulunut, kuin on luoja antanut.

Niin on aika kulunut, kuin on Luoja antanut.
Talvi vaihtui kevään kautta kesäksi ja nyt on syksy ihan tuossa porraspäässä värjäämässä puiden lehtiä punaväreillä. Pihlajan marjaterttujen runsaus on yltäkylläistä. Enteileekö lumista talvea vanhan sanonnan mukaan?
Ei talvi tavoittaan mene. Lunta ja pakkasta vuoroin koettelemassa niin ihmisten kuin eläintenkin kestävyyttä.

Näin kauniina aurinkoisena syys sunnuntaina tulevat mieleen lapsuuden puolukka retket ajalta jolloin isäkin oli mukana reppu selässä ja ämpärit käsissä kerääässä talvimarjoja joista osa vietiin aina Sorviston koulun keittiöön oppilaiden ruokaan käytettäväksi. Niitä aikoja on suorastaan ikävä. Menimme nevan poikki Latvalaan vievän polun varrella olevalle kankaalle voileivät ja eväsmaitopullot mukana. Silloin ei pelätty saastuttavia mikrobeja ja bakteerien tarttumista ja kulkeutumista kädestä suuhun, syötiin repusta auringon lämmittämät leivät ja juotiin maitoa päälle eikä meillä ollut ripulin pelkoa. Korkeintaan liikaa marjoja syömällä sai vatsan kouraisemaan.

Nykyisin on muka vaarallista käyttää maitoa jos maitopurkki on unohtunut pöydälle!
Niinpä niin. Nyt meillä on tarjolla vain sellaista maitoa joka on lypsetty päiviä aikaisemmin ties missä navetassa ja ties missä päin maata, maito on vanhaa jos purkin avauksessa jopa purkitettaessa!
Ennen joimme maitoa joka lämpisi kotona ja eväsrepussa, mutta oli samana aamuna kotinavetassa lypsettyä oikeaa maitoa. Sitä meidän pöytäämme pitäisi saada sellaistenkin joilla ei ole lehmiä navetassa.
Meille juotetaan käsiteltyä maitoa joka on minullekin aiheuttanut maitoallergian. Kuinka monelle muulle ja löytyykö taustalta se AIV rehukin jos aletaan oikein rehellisesti tutkimaan mitä lehmille syötetään rehuna.
 Ennen lehmätkin tyytyivät syömään pelkkää heinää, ilman mausteita.
Nykyisin mikään ei ole aitoa, vai onko mikään aitoa.

Pyrkimys ja päämäärä eivät aina kohtaa toisiaan kuvitelmien kaltaisina.
Tiede ja todellisuus ovat etääntyneet toisistaan eikä päämäärää tunne kukaan, mutta väliaikatiedoilla ruokitaan ihmiset ja eläimet!