Äänetön ääneti.

  Ihan totta, äänetön.
  Äänestyksistä en tiedä, mutta ääni on mennyt.
  Kävin kaupungilla luonnontuote kaupassa, tai terveyskaupoiksihan niitä sanotaan.Serrapeptaasia, Maca-jauhetta ja c-vitamiinia tällä kertaa, ja kuiskutella piti myyjättärelle, ihan näyttää hyllystä mitä haluan.
  Poikkesin muotiliikkeeseen. Siellä oli todella kaunis pusero jonka olisin ostanut heti, mutta oli vain suuria kokoja, olen iso, mutta en suuri. Yritin myyjättärelle puhua, mutta ei sanaakaan tullut selkeästi, ääni pihisi. Kaunis pusero jäi haaveeksi, mutta säästyihän rahat.
  Seuraavaksi löysin ihanan käsityöliikkeen ja tietenki uteliaana sisään hypistelemään ja tutkimaan mitä löytyy. Ihme ja kumma, sain sanottua jopa muutaman sana, kertoaksen ettei minulla ole minkään tarvetta, kunhan ihailen valikoimia ja kun tulee tarve tiedän mistä lähteä hankkimaan. Oli ihania lankoja, mutta niitä alkaa olla kaapit täynnä. Muistin siinä liikkeessä sentään kysyä heijastelankaa ja sitä oli, juuri sitä mitä olin monesta liikkeestä aiemmin etsiskellyt. Onneksi poikkesin, nyt voin sen aiotun ja aloitun työn saada valmiiksi.  Heijastavaa kun pitää olla melkein yllä ja alla täällä pimeässä, kun ei tähtiäkään näy.
  Vielä piti poiketa huoltiksalla hakemassa silikonopuikko. Auton ovien tiivisteisiin sitä, kun se sumutepullo on jossain kaukana. Siitä sitten sivelin tiivisteisiin siinä huoltiksen pihalla ja poliisit seurasivat autostaan kuinka homman hoidan. Eivät kyllä kyselleet, mutta huvittavalta tuntui kun olin valvovien silmien alla.  Sielläkään en saanut kassalla ääntä kuin pihisemään vastauksena kuitin haluamiseen. Kiitos ei kuittia. Kiitos ei puhetta.
  Tämä on kyllä aivan sanonko mistä, siskolle puhelimessa pihisin hetken, pojan kanssa puhelu jäi lyhyeksi, kun meinasi mennä loppukin ääni.
  Ehkä tähän jotai jostain apuakin, mutta kun en ole käynyt enää valittamassa lääkärille, kun sanoivat ettei äänihuulia voi rasvata ja juomalla eivät kostu.
  Olen siis lopettanut juomisen, jota en koskaan ole aloittanutkaan. Usein kyllä oluen juonnista ovat tuttavat sanoneet etten ole mitään menettänytkään kun en olutta ole juonut. Nyt kyllä tuli mieleen mitä ääni tykkäis kuumasta rommista?
  Raastoin inkivääriä, söin sitä paistetun kalan kanssa melkoisen annoksen, imeskelin "maalaisliittolaisen" ilman mitään tuloksia äänen laadussa. Kun tuossa äsken otin sen pastillipussin käteeni, siinähän lukikin Pohjanmaan pastilli! Ilmankos ne eivät täällä auttaneetkaan.  Tuo maalaisliittolaiset on isän käyttämä nimi samoista ovaaleista pastilleista jotka eivät enää maistukkaan samalle kuin silloin kakarana ollessa. Ovat kovempia ja mauttomia. Tulihan maistettua.
  Iltapalana onkin sitten valkosipulia raakana.
  Vanha sanonta, ellei viina ja terva auta, tauti on kuolemaksi. Pitääköhän hankkia niitäkin ja kokeilla huutaa.
  Kantaisko ääni kaivolta kartanolle?

Marraskuun aamun vesisade ja kyyneleet.

  Isänpäivän varhainen aamu.
  Koko yön on satanut vettä, asteen verran on lämpimän puolella ja kunhan se miinuksille mittari menee taitaa tulla räntää tai lunta. Meri ja tuulet ovat yksi yhteen, eikä jäätä ollut eilenkään kuin lammikoissa.
  Tänään vietetään isien päivää. Julkisuudessa käydään keskustelua päivän viettoon liittyvistä kysymyksistä. Pitääkö päiväkotien viettää vain läheisten päivää, isää erikseen juhlimatta? No ei pidä! Aina on ollut lapsia joilla ei ole kotona asuvaa isää, aina on ollut ja on vieläkin, se asia ei muutu, koska perheet hajoavat, eikä alun alkaenkaan kaikki äidit halua yhteiseloa lapsen isän kanssa.
  Maahan muuttajien joukossa on ilmennyt ilman perhettä tänne tulleiden alaikäisten suuri määrä, mutta tietääkö kukaan ovatko he koskaan eläneet vanhempiensa kanssa, arvoituksia ja arvioita on monia.
  Lapsella on aina isä, riippumatta siitä tietääkö ja tunteeko lapsi isäänsä. On äitie tehtävä puhua lapselle isästä hyviä asioita!
  Eron tullen ihmisillä on tapana etsiä toisesta osapuolesta vain vikoja, mutta ei koskaan pitäisi rasittaa lapsen mieltä opettamalla vihaamaan isää, äitiä, tai edes isovanhempia. Kaikesta voi kertoa asiallisesti ja antaa lapsen itse muodostaa oma tunnesiteensä muihin perheeseen kuuluviin ihmisiin, lähellä tai kaukana.
Aikuistuttuaan ihminen ei pääse irti lapsuudestansa. Kaikki se mitä on vanhempien taholta opetettu, hyvä tai huono, on jäänyt lapsena koetuksi ainoaksi oikeaksi, voi olla, että  se on ihan pakkosyötetty tunne.
  Isät ovat tärkeitä, mutta isät voivat myöskin tuhota lapsen tulevaisuuden omalla käytöksellään. Insesti ei ole rakkautta, mutta mistäpä lapsi sen ymmärtäisi!
  Nyt puhutaan päivittäin toiseen sukupuoleen liittyvästä loukkaamisesta, nipistelyt, halaukset, pyllylle läpsäyttelyt ja kourimiset, uutisia ja syytöksiä. Aikuiset ihmiset ovat aloittaneet oikein vuosikymmneten takaisista hipaisuista esittämään syytöksiä, päitä putoilee, työt menevät, kunnia on mennyt, mutta tuleehan mainetta!
  Kuka aloittaa puolustuspuheet loukattujen lasten puolesta?
  Kuka vaatii oikeutta lapsille joita on hyväksikäytetty jopa kirkon työntekijöiden  ja opettajien taholta ja käytetään edelleenkin, koska lapsi ei uskalla puhua!
Lapsiin on iskostettu kunnioitus vanhempia ja vanhempia ihmisiä kohtaan, he ovat manipuloituja hamasta vauvaiästä alkae. Älä huuda tai lyön! Älä juorua tai saat kaksin verroin enemmän remmiä. Älä kerro kenellekkään, tämä on meidän salaisuutemme, saat rahaa... !
Lapsihan on opetettu uskomaan aikuista, eikä hänellä ole taitoa, ei tietoa eikä varsinkaan voimia vastustaa oman kehonsa hyväksikäyttöä aikuiselta!
  Mitä tekee lapsi? Vaikenee!
  Millaisia henkisiä vammoja hyväksikäytety lapset kokevat aikustuttuaan. Voivatko luostarissa kasvatetut, hyväksikäytetyt pojat olla miehinä miehiä, vai ovatko haavat syöpyneet niin syvälle ettei heistä koskaan voi tulla isiä ja vanhempia?
   Lapsia hyväksikäyttäviä ja käyttäneitä miehiä ja naisia ei missään tilanteessa pitäisi suojella!
  Isällä ja isällä on siis ero kuin yöllä ja päivällä! Isän merkityksen ajatteleminen rakkauden ja raadollisimman kautta johti näille ajatusten poluille.
Aikuisia me suojelemme pään silitykseltä, kun joka puolella huudetaan sukupuolisesta loukkaamisesta, loukattuja ja loukkaajia julistetaan kuin uutisia sodan kauheuksista, mutta kuka huutaa lasten puolesta?
  Olipa  lapsella isä tai ei, isän päivä on kunnioitus isälle, samoin kuin äitien päivä äideille. Heille joita voi kunnioittaa ja joita lapsikin voi aidosti rakastaa, edes mielikuvana rakkaasta isästä/ äidistä!
  Minulle on tullut kyyneleet monesta asiasta tänä aamuna. Sade jatkuu ja ajatusteni virta kulkee perheissä ja perheistä pois.
  Kirkkoa ja kirkon palvelijoita, uskontoa ja raamatun sanomaa pidetään pyhänä ja tärkeänä, niihin luotetaan, mutta julkisuudessa puhutaan yhä useammin kuinka raakaa elämä niissäkin yhteisöissä voi olla.
  Ihminen on ihmisen pahin vihollinen.
  Minulla on ollut rakastettava isä ja rakastettavat papat ja vaarit.
  Heidän muistollee, kunnioittaen ja ikävöiden kynttilä kukkien sijaan.

Ikävää ja irrallista.

Olisihan se kiva kuulua johonkin.
Nyt olen kuin yksinäinen joutsen joskus vuosikymmeniä sitten Aulangolla. Se uiskenteli välittämättä mitään meistä ohikulkijoista, ystäväni ja sen aikainen koulukaverini yritti kuvata kaunista lintua, mutta se loittoni pienen kameran linssin ulottumattomiin.
Onhan tämä joskus hyvin yksinäistäkin, vaikka pää osin rakastankin yksin eloa ja oloa. Kun haluaa elämää ympärille, silloin pääsee lähtemään ja valitsemaan paikan josta viihdykettä etsii. Mitään nitrodiskoja en viihtymispaikakseni kyllä valitsisi.
Nyt täällä uudessa ympäristössä on kyllä toimintaa monen sorttista tässä lähistöllä, mutta en kuulu joukkoon, olen ulkopuolinen, en kantaväestöä. Ei ole helppoa heittäytyä " kaveriksi " missään eikä koskaan, mutta kovin irrallista on vielä tähän astinen elämäni täällä ollut. Hyvän päivän toivotuksin, ei edes lenkkikaveria ole osunut montakaan kertaa samoille poluille.
Eipä siellä toisessakaan ympäristössä, yksin sielläkin lenkille on mentävä.

Ihan pelästyin tänään ajatuksiani, minulla ei ole enää pikkuveljeä. Piti itkukin tirauttaa samalla kun mielikuvissa  kiiti monia muistoja.
Tuli mieleen kuinka äiti usein tuumiskeli; " Mitähän sitä tekis puoliseksi?"
" Mitähän sitä laittas taas elukoitten etteen kun pakkanen pani vilijan, omia jauhoja ei oo."
Siinä tuli sitten mieleen pikkuveli, aina pahan teossa kun silmä vältti. Kiipesi ja putosi, juoksi ja kaatui, tai teki siskoille kiusaa. Ihana kiharapää jolle olin aina kateellinen luonnonkiharasta tukasta.
Kun kuuluu perheeseen, kun on siskoja ja veljiä, jopa isovanhemmatkin elämässä mukana, tuntee olevansa osa jotain kokonaista.
Kun ei ole perhettä ympärillä tuntuu kuin olisi lehden irtonumero joka heitetään kädestä sivuun ja unohdetaan. Sellainen tunne joskus ahdistaa, tuntee kuinka yksin on, vaikka ei tunne yksinäisyyttä pelottavana peikkona. On vain irti kaikesta tärkeästä, irti perheyhteisöstä joka oli ja on, mutta jota ei ole.

Kuulin tänään ikäviäkin uutisia. Tuttu henkilö, sairastanut jonkin aikaa, on sairaalassa eikä ilmeisesti ole enää toivoa kotiin menosta. Voimat ovat loppuneet. Toivon hänelle henkisiä voimia kun keho on pettänyt. Niin tämä elämä kulkee meillä kaikilla kohti pääteasemaa, aikaa ja tapaa jolla sinne saavumme, emme onneksi tiedä. Elämän viiva on lyhyt tai pitkä, itse emme sitä voi mitata.
Tästä tiedostako se johtui tämä minun irrallisuuden tunteeni? en tiedä, mutta siivoaminen oli niin muissa ajatuksissa tehtyä touhua etten muistanut keittiön lattiaa pestä, ajattelin ihan muita asioita ja muistelin menneitä rakkaita.
Ikävä sitä pikkuveljeäkin, oikeastaan se on kaipaus, uusia muistoja hänen kanssaan ei enää synny, mutta onhan niitä, naurattaa ja itkettää...
Kuka sitten kaivannee aikanaan minun muistojani?

Kaurapuuro ja liutusloota.

Yhdenhengen talous.
Tämän en olisi koskaan olevan oma tilanteeni, yksin aamukahvilla, yksin ruokapöydässä, yksin... ilman elävän olennon ääniä kodissani.
Kun se nyt on pysyvä olotila,  osin omasta tahdostanikin, mutta ei ole johtunut omasta tahdosta alun alkaen, tähän tilanteeseen on parempi sopeutua miettimättä sen kummemmin miksi ja miten elämä jatkuu.

Otin kattilakaapista 2 litran kattilan, kaadoin siihen kylmää vettä ja asetin liedelle. Veden kiehuessa hiutaleet ja suolaa joukkoon, kattila levyllä hautumassa ja keittiössä olikin pian houkutteleva puuron tuoksu. Pieni nokare puuroa isossa kattilassa!
Sitä katsoessani taas mielikuvat veivät kauas  1960 luvulle ja Mäntsälään, meidän pieneen kotiimme, vinttikammari ja keittiö. Sen ajan mukaan työ toi asunnon, koska silloin muutettiin työn perässä, eikä odoteltu työn tulevan naapuriin tarjolle.
Ensimmäinen lapsemme, vaaleatukkainen kiharapää kulki tuttipullo kainalossa, oli aina menossa tai tulossa. Toinen lapsemme syntyi siinä asunnossa, keskosena jonka ensimmäiset vuodet eivät olleet vain tavallisten lastentautien läpi käymistä, vaan pitkiä sairaalajaksoja, useita leikkauksia ja toivottomuutta lopullisesta parantumisesta. Kiitos korkeimmalle, niistäkin ajoista selvittiin ja hoitojen tuloksena saatiin terve, lääkäreitä ja piikkejä pelkäävä lapsi, melkein armeija aikoihinsa asti jotain oli ajoittain hoidettava niiden syntymästä asti olleiden vaivojen osalta.

Perhe on hajonnut, kuten lasten aikuistuttua tapahtuu, lapset itsenäistyvät ennemmin tai myöhemmin.
Silloin ennen. Useinkin tulee noin sanottua. Usein niihin sanoihin sisältyy jokin tärkeä ajatus, tai muistikuva, kuten  minulle tämän aamun puurokattilan kannen nostettuani. Puuron tuoksu.
Ei niihin aikoihin ollut varaa ostella herkkuja ja leikkeleitä aamupalalle. Puuro syötiin voisilmän ja maidon kanssa, eikä sitä keitetty tilkaan vettä, vaan oikein reilusti, koska mieheni lähti töihin, eikä ollut tietoa mihin aikaan on taas lautaselta ruokaa lusikoimassa. Eväät toki ja termospullossa kahvia, mutta pitkät päivät, pitkiä työmatkoja ja sorakuopalla ei ollut "lihiskiskaa, eikä apsista mitään tiedetty".
Meillä keitettiin usein kaurapuuroa! Mieheni sanoikin usein, että parasta ruokaa läskisoosin jälkeen! Läskisoosi tai liutuslaatikko olivat lauantairuokaa, perinne mieheni äidiltä. Niillä lähti nälkä ja niitä mieheni aina halusi mukaan ison vuoallisen kun lähtivät Härkösen mökille viikon kalareissulle. Liutuslootaa, perunaa ja sianlihaa mausteiden kanssa uuniin. 
Kun puuron tuoksu toi muistot, tuli liutuslootasta nälkä.

Metsään haluan mennä nyt...

Kuva on syyskuun pohjoisen matkalta, jostain Kolarin ja Kittilän välisen tien sivutien haarasta.

Rauhallinen ajomatka, tienvarsimaisemia katsellen, kiireetöntä kiirehtimistä pienelle lomalle, kun hyvää säätä oli ennusteissa muutamaksi päiväksi. Ei pitänyt ennuste ihan paikkaansa, mutta sää ei ole este luonnossa liikkumiselle.
Pueutuminen oli hieman vaikeaa, kun ei ollutkaan mukana ne kahisevat, veden pitävät tuulihousut. Naurettavat vaatteet, mutta ah, niin tarpeelliset kun sataa ja tuulee, kuten Ylläksellä nytkin. Maassa oli ruska alkamassa, puiden lehdet keltaisia, mutta ei komeaa lehtien punaa muissa kuin haapojen lehdissä ja joitain pieniä vaahteroita pihoissa ihailin ohi kulkiessani.

Eivät säät olleet suopeita, mutta nautinnnot joita etsin, myös löysin.
Hengitin tuulia Ylläksen rinteillä, haistelin havupuita metsässä ja tunsin kuinka suot hengittivät omaa maagista voimaansa.
Onko niillä pohjoisen karuilla, mutta kauniilla maisemilla jokin maaginen voima joka vetää ihmisiä puoleensa.
Eräät Lappi ryhmät internettisivustoilla ovat täynnä ihmisiä joille on selkeästi jokin ihme voima osunut kohdalle heti ensimmäisen lapin matkan kodalla.
Itse en edes tiedä milloin se minulle tapahtui, silloinko syyskesän retkellä, niinä päivinä joita vietimme Sotajoen varrella leiriytyneinä, suuressa teltassa, lapset, koira, puoliso ja isä. Se matka jo oli sellainen josta haaveilin vuosia ja lopulta sain mieheni innostumaan, isäni avustamana, kalareissulle Lappiin.
Minussa on jotain shamaaniverta, mistä lie tullut, mutta pysyvän sen haluan.

Lappi on minussa, vaikka minä en aina Lapissa.
Toinen kuva, aiemmalta reissultani, Ylläksen alarinteestä, majapaikkani lähisuolta.

On haikea mieli, siellä pohjoisessa on tänäänkin lunta, täällä lapin portilla ei ole...

Mietemielin marraskuussa.

  Marraskuun aamussa on pimeää, kun ei ole pakkasta ja kuun valaisemaa taivaankantta.
  Mittari näyttää + 2,1 astetta. Monien vuosien ajan pidin sääpäiväkirjaa, mutta muutoissa olen niitä viskannut paperinkeräykseen ja joskus harmittaa, kun ei ole vartailukohteita kunkin aamun lukemiin.
  Mielessä pyörii harmitus! Oikein luit, harmitus, koska siitä tuli pysyvä olotila kirjasen julkaisuasun vuoksi. Minun olisi vain ollut peruutettava koko julkaisu! Hävettää, en ole ikinä kirjoittanut runojani yhteen pötköön, nyt ne ovat sellaisia!
Ilmaiskirjoina menettelee, myyntiin niitä ei kehtaa edes ilmoittaa.
  Se siitä harmituksesta, se on ja pysyy, mutta toivon tämän äärettömän kiusallisen selkäkivun hellittävän edes viikoksi. Yöt menevät pelkäksi kyljen kääntämiseksi, kivuttoman asennon etsimiseksi ja kävelyä, kävelyä särkylääkkeen voimalla. Pirullinen vaiva joka on minua seurannut pian 50 vuotta oikein tosi  hankalana ajoittain ja vaiva ajoi työkyvyttömyyteen asti. Olinko olevinani niin tärkeä ihminen töissä etten ollut silloin sairaslomalla kun olisi pitänyt antaa selälle aikaa parantua vammoista ja vaivoista? Tiedä häntä.
Antaisin tämän vaivan pois, mutta ei ole ketään jota vihaisin niin paljon, että hänelle tämän luovuttaisin. Pirullista ja kiusallista, mutta ei parane lääkärille näyttämällä, eikä valittamalla.
  Toisaalta elämä on ihanaa. Saan olla ja elää vapaassa maassa, mennä ja tulla kaikista ovista, sanoa oman mielipiteeni ja kuunnella muita ihmisiä. Kovin vähäisiä ovat kontaktini edes naapureihin, mutta olenkin tällainen muut unohtava yksinäinen peikko, mieluummin takarivissä kuin kuvissa.
  Kun on kaikki mukavuudet ja lämmintä voin vajota omaan unelmieni maailmaan josta joku joskus sanoi, etten elä todellisuudessa, mutta hän kyllä tarkoitti sen loukatakseen minua, asetti minut hulluuden asteelle, ymmärtämättömäksi omasta tilastani. Se oli ja meni eikä lausunto tehnyt minusta hullumpaa kuin olin ja olen, olipahan yksi "pahanmielenpurkaus" josta on ohi eletty.
  Olenhan oman hulluuteni vanki ja se hulluus on puettu joissain yhteyksissä taiteellisuuden kaapuun. Tästä hulluudesta ei koskaan pääse eroon, enkä tottavie halua muuttaa minuuttani mihinkään normaaliuteen, eikä kai ole edes mittaria jolla normaali voidaan määritellä jonkin kaavan mukaan.
  Aikoinaan kun vatsahaavat vaivasivat ja Meilahden sairaalassa tehtiin tutkimusta jolla pyrittiin määrittelemään mikä syy johtaa vatsahaavojen syntymiseen. Kävin läpi lääkekokeiluja, sain ilmaislääkeet ja tarkkoja elämäntapa ohjeita, kävin Liisa Kelttikankaan vastaanotolla useampia kertoja ja hän kartoitti henkisiä voimavaroja, stressitilanteiden vaikutusta, kuvien katselussa arvioitiin kuinka positiivisena tai negatiivisena jonkin kuvan tai kuvion näin, siis paljon erilaisia henkiseen toimintaani liittyväätutkittiin ja hän totesi silloin, vuosi taisi olla 1970, ettei minulla ollut negatiivisia mielikuvia, ei kiireen vaikutusta, vaikka tukimukseen kutsuttiinkin usein yllättäin, jopa kesken töiden.  Se siitä, mutta sama mielikuvien maailma ympärilläni, kiireettömyys, koska pyrin valmistautumaan kaikkeen niin, ettei kiirettä tule. Ainoa vika jonka tunnustan on tuo joidenkin asioiden kohdalla tukleva ajatus, ettei kesken olevaa työtä pidä jättää käsistään. No, yksi harmitushan on ja sen kanssa nyt eletään ja odotellaan parempaa.

Teksteissä ja juurissa.

Vieläkin mietityttää.
Aikanaan tein tietokoneella saamani ohjeen mukaan kirjan tekstin taiton ja sivutukset, mutta kun silmissä oli ainainen särky ja sahalaitakuviot, homma jäi asteelle josta olisi pitänyt teksti saada painoon. Silloin kynnys oli sittenkin liian korkea!
Poistin koko ladonnan, jätinpä onneksi tekstit joita olin koonnut ruutulehtiöistäkin melkoisen sivumäärän.

Nyt rohkeus on kasvanut ja tuntuu ettei ole mitään väliä millaisena muut tekstin näkevät, minulle asiat ovat juuri sillä hetkellä kun olen ne kirjoittanut, näyttäneet sellaisilta kuin teksti sanoo. Aloitan uudelleen ja vien asian loppuun.

Nyt täällä "kakkoskodissa" on lämmintä ja rauhallista. Ulkona tuuli ujeltaa ja sade piiskaa ikkunoita. Melkoinen rummutus käy ikkunapeltien pinnalla ja ilmanvaihtokanavissakin ujeltaa ajoittain. Täällä olisin ja tekisin tuon homman yhtä päätä, niskat ja hartiat kyllä kangistuvat koneella, mutta eilen aloitin hierontasession joka jatkuu, mutta, kun asuntoautossa on vedet ja se on kaukana täältä. Pakko on mennä tyhjentämään säiliöt kun nyt ainakaan ei ole käytölle tarvetta ja ulkona kaikki jäätyy, kunhan pakkaset taas aloittavat jäätävän työnsä.
Parempi ajoissa kuin myöhässä sekin on tehtävä, vedet pois, luukut kiinni ja jos mahdollista jokin talvisuojakin, jos läheltä löytyy.

Kun noita juuriani olen aina miettinyt, missä mahtaa olla alkusiemen josta olen lähtenyt ammoisina aikoina, niin yhä enmmän olen sitä mieltä, ettei se ole, kuten eräs isäntä kerran omista juuristaan kertoi, siellä Saharan hiekassa josta hän sanoi siemensä kulkeutuneen linnun vatsassa. Senkin tarinan kirjoitin kymmeniä vuosia sitten, mutta se tarina on kadonnut.

Heräisköhän se henkiin, se tarina ja se siemen, jos nostaisin sen tähän näppäimistölle ja kaivaisin esiin?

Utua maisemassa

Utua maisemassa.
Aikaiseen aamuun heräsin, vaikka illalla kävin tanssimassa ja valvoin kotiin tultuani aamun tunneille. Aurinko paistoi vielä tunti sitten. Kultasi vimeisiä lehdessä olevia keltaisia koivuja, teki niistä komeitapatsaita tyyneen aamuun.

Lähi lahdella joutsenet huusivat koko aamuna, sumuko tukki niiden suut, vai joko lähtivät kohti uusia uimapaikkoja matkan varrella. Tuolla ne eilenkin vain kelluivat ja nukkuivat aalloilla. Keräsivät voimia pitkää muuttomatkaa varten.
Ovat ne kauniita lintuja, mutta laulu ei niitä viihdyttävimpiä ääniä.

On tässä ollut muutama viikko sellaista mielenmuutosten ja arvioiden tekemisten aikaa ettei pahemmasta väliä.
Nyt on kuitenkin päätös tehty, sopimukset allekirjoitettu, teokset tilattu ja nyt sitten odotellaan , ei myyntiä, vaan sitä, kuinka ystävät suhtautuvat surutilityksiin ja mielen myllerryksiin joita tekstit käsittelevät. Olen saanut kyllä kannustusta siitä, että joku surunsa kanssa kamppaileva voisi löytää runoistani jotain samaa omista ajatuksistansa.  Vielä ovat ne suruaforismit odottamassa, niiden kohtalo on seuraavan päätöksen ja valinnan takana.
Eipä fb sivujen ulopuolella olevat ystävät ja tuttavat edes tiedä koko hankkeesta.
Eikä noita ystäviä niin suurta määrää ole matkan varrella mukaan jäänyt, että edes kannattaisi ajatella markkinointia. Rahaa en ole ajatellut tässä hankkeessa alkuunkaan.

Se siitä, teetti vain yhden viikonlopun matkan sinne toiseen kotiin, vaikka en tiedä mikä ja missä on kotini, kun en ole juuria saanut minkään paikkakunnan multaan juurtumaan. Istuttanut olen elämäni aikana monta pensasta, toiset on joku repinyt pois juurineen, jotkut eivät tykänneet uudesta paikasta, ja jotkut kasvavat täydessä kukoistuksessaan kuin juuri siihen paikkaan olisivat halunneetkin.

Tänään on rauhoittumisen aika, kahvia ja radio auki. Ilta tuo omat kuvionsa.

Syksyn tunnelmia.

  Tunnelmallista hämärää, sumua kattojen ja maiseman yllä, meri katoaa harmauden joukkoon ja sinne olisi hyvä murheissaan sukeltaa.
   Kyllä ne murheen mustat muistot tahtovat syksyisinä päivinä mieleen nousta, vaikka kuinka yrittäisi muokata ajatuksia näkemään se hyvä mikä aina kuitenkin on ihan lähellä, jos sen kaikessa kiireessään huomaisi ja kiinnittäisi ajatuksensa näkemään ja kokemaan sitä mikä tapahtuu tässä ja nyt. Menneissä vesissä vellominen ei ainakaan mieltä puhdista.
   Kävin eilen läpi kuva-arkistoja ja yllätyinpä useaan kertaan. Löysin kuvia joista en mitään muistanut, mutta vierähti hetki jos toinenkin kun useimpaan kuvaan liittyvät muistot tulvivat mieleen. Meillä ei ollut omaa kameraa vuosikymmeniin ja niin ovat kuvat ottamatta, ei ole lapsistakaan monta kuvaa, ellei joku niitä ottanut, koulukuvia lukuunottamatta. Eivät ole koskaan kysyneet miksi ei ole kuvia, ja vastaus olisi, kameraan ei ollut varaa, mutta eipä ollut velkojakaan! Asumistukia emme ikinä ole edes anoneet, tuskin olisin kehdannut niitä edes ottaa, omillaan piti tulla toimeen ja auttaa vielä muitakin. Anoppilaan menessämme mieheni kiirehti usein maksamaan mummon kauppalaskun tuttuun kauppaan ja tietenkin ruoka oli se mitä ostettiin, muita tuliaisia ei koskaan tullut mieleenkään hankkia. Paitsi, kerran ostin mummolle verhokankaat kammarin ikkunaan, kapeat, lyhyet verhot ja niillä oli ikkunat puettu.
   Että sellaista aikaa elettiin ja tulevaisuudelta odotettiin parempaa.
   Tuliko sitä parempaa, tuli ja ei, loppujen lopuksi kaiken tarpeellisen kun on saanut, ei voi valittaa. Nälkäisenä ei sentään tarvinnut mennä nukkumaan, mutta ei silloin menty kaupasta ostamaan eineksiä ja pizzoja, ei niitä ollut, eikä niitä nykyisinkään tarvittaisi. Kuolisivat pizzan tekijät nälkään jos elantonsa minun ostoista riippuisi. Eikä Saarioisten äidit tee minulle ruokaa, ei, ei edes maksalaatikkoa, se on liian makeaa, siirappista ja löllöä, uskallan arvostella, sehän on sentään luvallista. Atrian, rusinallisen maksalaatikon ostan kun kaupassa näen ja sen syön mielihalulla.
    Kaikkea tässä tulee mieleen, syksyn satoa mielen pohjukoilla, kun ne valokuvatkin osuivat silmiin tietokoneen sisuksista ja nettikuvina joita olen siirtänyt parempaan talteen, talteen josta ne pulpahtavat esiin odottamatta ja niistä mitään muistamatta. Hyvä kun niinkin. Ei olisi muisteltavaa, ellei olisi elänyt kaikkien muutosten ja uudistusten mukana ja saanut edes nettiin niitä talteen, vaikka, uskon että paperiversioina ovat albumeissa joita ei kukaan koskaan katso.
   Elämä on armollinen ja ankara. Kullekin ansionsa mukaan, sanotaan, mutta olemmeko me ansainneet kaikkia niitä huonoja asioita joita elämä eteemme tuo, tai ansainneet kaikkea sitä hyvää joka meille annetaan. Hyvää on se, että meillä on vapaus mennä luontoon, kävellä poluilla ja pitkospuilla, on järviä vesillä liikkumiseen ja paljon sellaista josta ei mitään tarvitse maksaa. Ilmaisia illallisia ei ole, mutta ilmaisia harrastusmahdollisuuksia on kaikkien ulottuvilla. Olisipa ikä kaksikymmentä, tai hiukan yli, en näin laiskan kankea olisi, paitsi, jos se lapsuuden ja nuoruuden unelma, joka jäi täyttymättä, täyttyisi siinä uudessa nuoruudessa. Silloin istuisin kirjoittamassa yötkin läpeensä, nyt eivät enää silmät kestä ja tuntuu ettei ketään kiinnosta mitä minä ajattelen, ei kannata kirjata ajatuksia paperille... ei kannata, mutta kirjoitan, enkä sillä mitään hanki, moni ystäväkin on kaikonnut, kun en muista pitää yhteyttä, vaikka, enhän minä elä mielikuvamaailmassa, minä elän mielenmaailmassa, jonka uskon vastaavan minua ja maailmankuvaani. Mielen maailma, mielikuva maailma... on niillä selkeä ero.
   Tänään kävin vain roskalaatikolla ja ajoin muutaman kilometrin autolla, kun sain vieraan juuri kun olin valmistautumassa lenkille lähtöön. Jääköön väliin luontoretki, kun tässä koneellakin nyt meni melkoinen hetki!
Havaitsin televisiosta kuinka nuori kirjailija kirjoitti läppärillä tekstiä ja oli muokannut näytöllä tekstin isommaksi kuin minä konsanaan. Nyt on minullakin teksti suurta, oikein suuri fontti joka näkyy ja se silmien tarkennus, tiiraus mikä fontti se oli, on helppoa kuin heinän luonti.
   Nyt kun tämä näkyy, ei malttaisi lopettaa, mutta niiden kuvien äärelle jälleen, uusia muistoja etsimään.

Ääripäät.

  Yhden projektin päättyminen ei tarkoita uuden alkamista, vaan putoamista tyhjään huomiseen josta puuttuu tavoite.
  Minulla on sata rautaa tulessa, mutta alasimelta ei löydy valmista.
  Olen tyhjä eteinen elämäni huoneisiin. Tuo ajatukseni on pyörinyt kaikesta tekemisestä ja suunnitelmista huolimatta pyörinyt päässä kuin tuuletin katossa. Ei pysähdy, ellei katkaisijaa käännetä nolla asentoon, mutta mistä se katkaisin taas löytyisi. Mielessä on joku kummallinen kiire päästä perille, mutta ei ennätä edes aloittaa matkaa. Ristiriita jonka en toivoisi olevan jatkuvaa painiskelua nykyisestä minuudestani, vaikka olenkin yhä hukassa eilisessä metsässä, eilisten taisteluiden jälkimainingeissa. Vertauskuvallisessa eilisessä, juoksemassa huomiseen.
  Jokaiseen aamuun ei nouse aurinko, jokaisen illan taivaalla ei ole tähtiä, mutta ne ovat minun päiviäni, minun elämääni jossa varjoillakin on oma tärkeä merkityksensä.
  Liikuin eilen ihan oudossa metsässä. Osuin siellä merkilliseen, sammaloituneeseen, kivistä tehtyyn ympyrään jonka keskellä oli muutama kivi.
Vieressä kaukaisena aikana tehtyä kiviaitaa joka sekin sammaloitunut.
Olen kuullut ja lukenut muinaisista uhripaikoista, metsäkirkoista, käräjäkivistä jne. ja luulenpa tuon muodostelman olevan joku niistä. Ei ollut kunnon kameraa mukana ja puhelinkuvaa niin laajasta muodostelmasta ei saanut. Aion ottaa selvää mitä paikasta tiedetään, joku tuntee tarinan kunhan löydän sen. Lähden tutkimaan seudun historiaa kirjallisuudesta, siellähän ovat kansan tarinatkin ja
niiden pohjalle on monen seudun historia kirjoitettu.
  Nykyisin puhutaan " hiilijalanjäljestä " jonka jätämme.
  Jääkö meistä, tästä sukupolvesta mitään muuta jälkeä kuin saasteet ja ihmisten maailman laajuinen hätä. Ne komeat kivikirkot rakennettiin ennen meitä.
  Viime viikon erakkomaiset päivät, yksin laajan luonnon keskellä tuijottamassa sumun peittämiä vaarojen lakia, kiipeämässä rinteessä, laskeutumassa alas ja ihailemassa kaukana sinisenä siintävää vaaraa auringon loisteessa. Niissä elin sisäistä riemua joka heräsi kuin hyvin nukutun jälkeinen aamu, kirkkaana ja elämän riemua kokien. En kaipaa olutpubeja, en rauhattomia baareja, enkä tunne oloani kotoisaksi hälisevissä joukoissa. Metsälammen ranta ja vaaran laki, kaksi ääripäätä minussa.
   Yhä tässä pohdiskelen, kuka minä olen?













 

Maaseutumatkailua.

Miksi en ole muuttanut tänne jo vuosia sitten?
Päivä meni kulkiessa maaseutumatkailijana, eikä hukkaan kulunut päivä.
Näin taas sellaista mitä en ole ennen käynyt katsomassa, keskustelin ihanien ihmisten kanssa ja söin kesän parasta marjapiirakkaa Museokahvilassa.

Pari viikkoa olen oikeastaan tuijottanut tietokoneen näyttöä, sen mitä silmillä on nähnyt, pakko on tauottaa hommia joissa pitää nähdä. Kuvien arkistointi ja tarkastelu onnistuu paremmin, ne kun voi ottaa koko näytölle ja siinä ne näkee, virheineen,  naamassakin kaikki juonteet kuin ojia, mutta ei kaikkien naamassa, onneksi vain omassa.

Nyt pitäisi siirtää tärkeimmät CD;lle ja tyhjentää koneelta turhat kopiot joita tuo Picasa työntää tahtomatta, joistakin kuvista oli koneella jopa viisi kopiota, vaikka alkuperäinenkin oli poistettu. Säilyy, säilyy, vaikka pois heittää.
Yksi tärkeä juttukin, auto pitää katsastaa. Aikaa olis 21 päivään asti, mutta kun en tiedä minne tästä lomailemaan lähtisi, jonnekin korpeen, niin on paras hoitaa juttu pois heti huomenissa ettei jää velvollisuus hoitamatta.
Nyt alkaa jo tuntumaan tämä historian käsittely ihan puun veistämiseltä. Ei synny kirvesvartta, mutta lastuja on pirtti täynnä.

On tuo yksi harrastus vielä takataskussa, kun löysin tänään kangastusseja erikoisliikkeestä. Se oli todella rentouttavaa hommaa aikoinaan, kun piirsin kankaalle kukkia ja tein Vierskirjoja. Jos taas... kun nyt käyn kangaskaupassakin, aloittaisin "taiteentekemisen" jota voi tehdä vaikka polven päällä. Aikoinaan tein niitä piirustuksia bussin penkillä, ajotauoilla. Hyvää piti tehdä, mutta priimaa pukkasi. Eikä haise omakehu.

Kukkien virkkaaminen on sivutyö, mutta sekin vaatii tarkkaa katsomista, joten lepo siitäkin ja silmäilemään avarampia näkymiä.

Elämä on lahja.

Minulla on sitkeästi ns. ihan iholla pysyvä kiusaaja, selkävika joka antaa ajoittain kipeästikin merkkejä olemassa olostaan. Niin on tänään.

Ei tarvita kuin pieni väärä asento vaikka lattiamaton oikaisussa ja liikkumisesta tulee kivulias ja kumara. Tämän vaivan kanssa tässä on eletty jo  pian kolmekymmentä ( 30 ) vuotta eikä ole tietoa sen vaivan katoamisesta, mutta pahentuvan en toivoisi, eikä paluuta siihen aikaan ( 1988 ) jolloin meni jalat alta.

Kiusallisia vaivoja on olemassa niin monia ja monilla ihmisillä eri tavoin vaivaavia, ettei minun vaivani ole poikkeus, eikä erikoisuus, mutta minulle se on niin kiusallinen etten toivoisi kenenkään tällaisesta kärsivän.
Pahempiakin sairauksia on, olen siis onnekas kun näin pieni kiusa selässäni.
Kun se on oireeton, liikun ja teen kuin muutkin ikäiseni, ja onneksi oireettomia aikoja on enemmän kuin kipeitä. Kyllä se vaatii pitämään lihaksista huolta, selkälihakset pitävät rangan koossa ja pystyssä, niitä on vaalittava liikkumalla ja jumppaamalla. Nyt jäi jumpat vähemmälle kun oli koko aikainen rasitus päällä työn tekemisessä, kevytkin osa siitä on sittenkin raskasta selkää ajatellen.

Tuossa odottaa neljä tuolin istuinta verhoilua, kangaskin sattui olemaan sopivasti kaapissa. En tiennyt vuosia sitten mihin lopultakin kankaan käytän, ostin kun oli halpaa ja nyt sille löytyy ihan oma tarkoituksensa. Kunhan taas selkä taipuu ei ole tekemisen puute.  Tämä istuminenkin on kyllä taistelua kipua vastaan.

Pelkkää valitusta. Ei, vaan toteaminen ja tiedostaminen omista voimavaroista ja vaikeuksista joita elämä yhä eteen kantaa. Olen sittenkin onnekas, vaikka muistikin pätkii, ja kipuja on siellä täällä kehossa minä kykenen liikkumaan, pitämään itsestäni huolta ja olemaan vielä jopa apunakin jossain.
Kiitos taivaan isälle kaikesta mitä minulla on ja mitä olen saanut syntymälahjana. Yritän pitää lahjaani arvossa ja muistaa kiittää kaikesta.
Elämä on suuri lahja jonka arvon usein unohtaa.

Väriä ja vivahteita

Kiteen leiripäivät kuluivat muun muonitusjoukon parissa.
Nyt oli leirin johto tehnyt keittiöhenkilöstölle ison helpotuksen, iltapalajakoja oli siirretty muiden hoidettaviksi. Iso apu edellisiin leireihin verrattuna, vaikka olihan Susiraja2017 pienempi kuin vaikkapa edellinen leiri Tervossa.

Onhan tähän kesään mahtunut monta vivahdetta.
On ostettu ja vaihdettu, myyty ei mitään, mutta lahjoitettu sitäkin enemmän.
Kakkos asunto  odottaa putkiremontoinnin jälkeen tekemättä jäänyttä pesu-ja suihkuhuoneen täydellistä remontointia, mutta aikataulu venyy urakoitsijan kiireisen aikataulun vuoksi, mutta ei haittaa, asua voi siitä huolimatta, kun korvaavia tiloja on käytössä.
Siellä on maalaamista, ei toki pakollista, vaan oman silmän mukaista haluan.

On mahtunut Kevinin rippijuhlat, tapaamisia niissä merkeissä ja muutenkin, lapsenlapsen tulevasta vauvasta ihan tietokin, että tyttöä odotellaan. Ihania uutisia jos ja kun olis mahdollisuus olla mukana lapsen elämässä enemmän kuin isomummona jossain. Niinkin on, mutta en halua tyrkyttää isomummoutta, aika tehköön tehtävänsä ja kasvattakoon katsomaan omilla silmillä ja kuulemaan omin korvin ilman saneluja ja suodatuksia asioita joita kukin katsoo omasta näkökulmasta.  Elämässä on todella vivahteita joissa särmiäkin on hiottava, muutoin kalleinkaan timantti ei loista.

Ristiäiset, niihin ei ollut kutsuttu joten en muistakin seikoista johtuen ottanut osaa. Onnea vanhemmille ja lapselle.
Nyt olisi paneuduttava tas kirjallisiin tehtäviin, valittava isosta pinosta ne merkittävimmät, puhuttelevimmat ja syvällistä sielukkuutta kuvastavat osiot. Ei ole helppoa, mutta kun työ tehty voi arvioida ja vielä kerran tehdä muutoksia.

Ei ole heltee hellineet, mutta nyt paistaa ja lämmittää tuo luojan luoma lämmönlähde. Parasta kesän antia saa lähtemällä luontoon ilman odotuksia.

Järviskän CV.

Minä tunsin monia ja monet tunsivat minut.

Olin se pyykkitäti ja keittiön täti

joka iltaisin riensi lohduttamaan itkevää lasta

Tanhuan kesäleirillä.

Jaksoin kuunnella ja kuulla puhumattomankin ikävän.

Seisoin tiskin takana palvelemassa ohikulkijoita

pienen hetken viipyviä

ja paikallisia matkahuoltoa tarvitsevia.

Olin monien kaveri, tuttu naama tiskin takaa.

Olin se äiti joka seisoi keskoskaapin vieressä

eikä saanut koskettaa omaa lasta.

Kotona lapsi joka vaelsi tuttipulloinensa

ja tykkäsi nukkua vanhempien vuoteessa.

Olin äiti joka valvo yöt ja kutoi villapaitoja

kun ei uskaltanut nukahtaa.

Olin se ruokalan Rouva,

Järvisen akka joka oli päivät ruokaloissa,

yöt siivosi linja-autoja

kun Ulla hoiti lapsia ja mies oli yöt kotona.

Tunsin monia ja monet tunsivat minut.

Oli ystäviä ja tuttuja ympärillä.

Se Järvisen rouva joka siivosi ja siivosi

pesi ja puunasi vanhustenkin apuna

seurasi ja tarkkaili talon menoa ja sai siitä palkkaakin,

vaikka palkatta vanhoista huolta piti

ja kammarit siivosi.

Se Rouva johon kaikki luottivat

takaisin pyysivät kun pois lähti.

Palaavaksi halusivat moneen taloon

paikkojen putsaajaksi, rauhan rakentajaksi,

lasten kerhotädiksi kerrostaloon.

Minä tunsin monia ja monet tunsivat minut.

Istuin varikolla ruokalassa miesten pöydissä

kuuntelin ronskia puheita

ja itse puhuin muiden mukana.

Kirosin liukkaita kelejä ja huonoja renkaita,

odotin hinuria ja palelin jäätyneissä autoissa,

tauoilla virkkasin pitsiverhoja ja pöytäliinoja,

illalla hoidin kiinteistöä, pihaa, katua, saunoja, porrashuoneita

aamuheräämisiä ja yön viimeisiä bussivuoroja.

Aviomiestä ennätti moikata vastaan tulevan bussin ikkunassa,

lapset olivat maailmalla mutta,

meillä oli samat työt ja toisemme.

Me tunsimme monia ja moni tunsi meidät.

Olin se Sommelon emäntä joka

ajoi bussia ja puuhaili omakotitalossa

seurusteli naapureiden kanssa

ja keräsi risut ystävien metsästä saunapuiksi.

Se josta tuli jalaton ja viraton,

joka määrättiin eläkkeelle kun ei jalat kanna

ja selkää ei leikata.

Olin se Lehtivaaran emäntä joka

konttasi ja kompuroi, kaatui ja nousi,

raivasi pusikot, hoiti nurmikot, ruusut ja vatukot,

kuin salaa kuntoutti ja kuntoutui

juoksi naapurin kielloista huolimatta

eikä mikään varjostanut elämää

yhteisiä eläkevuosiahan me.

Olen se jonka huomiset katosivat yhteen hetkeen.

Minä tunsin monia ja monet tunsivat minut,

mutta jäin yksin mustaan aukkoon joka yritti nielaista minut.

Olen se Järviskä joka huusi yksin ja

kahvilan kautta kulki huomisiin,

kylähullu eläkeläinen joka hyppäsi ulos tynnyristä

ja lopulta koko kylästä.

Olen se leski joka ei jaksanut kuunnella sääliä

enää sen kymmenen suruvuoden jälkeen,

vierailla kylillä kukaan ei kysy kuinka se kolari…

Olen se Järviskä jonka moni tunsi ja minä tunsin monia

naamatuttu samojen akkojen seurassa

kahvilan tiskin takana tai turuilla ja toreilla.

Olen se sama, mutta kaikki muu on muuttunut.

Minä tunsin monia,

mutta tunsiko kukaan minua?

Kuka olen ja kuka sinä olit.

Yöttömän yön kesää.

22 päivä toukokuuta oli 56: s hääpäivä jonka vietin yksin, kuten nämä 19 hääpäivää tätä  aiemmin. Unelmieni linna sortui 15.8.-97 kun jäin yksin jatkamaan sitä matkaa jonka olimme luvanneet jatkuvan... kunnes kuolema meidät erottaa.

Kun emme voi kuolinpäiväämme määrittää tulee se arvaamattomana ja jättää toisen yksin. Elämä ei sääli ketään.
Voin syvällä rintaäänellä, kokemukseni kautta sanoa ettei aina ole helppoa hyväksyä olevaa tilannetta, mutta kukaan ei korvaa menetystä. ... kunnes kuolema erottaa.

Iän karttuessa on tavallaan pakko miettiä oman elämänsä tulevia päiviä, kun aikajana vääjäämättä lähenee päätöspistettänsä.
Vuosia on yksi unelma kantanut minua lapsuuden muistoista kohti vanhuuteni kesää jossa muistot palaavat elämään. Yöttömät yöt, pohjoisen valo ja oikea kesä jossa kaikki kasvaa nopeasti... valo antaa voimaa kasveillekin, mikä ettei se olisi ihmisenkin eliksiiri jota olen vuosia kaivannut. Ikä ei saisi olla mittarina siihen mitä saa ja voi tehdä. En anna sen vaikuttaa omiin päätöksiini, teen unelmista totta, vaikka tiedänkin että se voi olla viimeisiä isoja päätöksiäni.
Tänä kesänä on  hyvä mahdollisuus olla siellä missä sieluni lepää valon sylissä. Kotisi on siellä missä sydämesi.

Mielihalut ja intohimot.

Tekee mieli omaa kotia.
Tekee mieli asuntoautoa.
Tekee mieli medium pihviä.
Tekee mieli...

Tekee mieli, mutta kaikkea ei saa, ei ole tarpeenkaan tyydyttää kaikkia halujansa.
Tyydytin mielitekojani juomalla syönnin jälkeen kupin kahvia, nyt se mielihalun tyydyttäminen närästää. Vesi paras juotavista, mutta sitä ei koskaan tee mieli,
Melkein pakolla on juotava, mutta nyt sekoitin veden joukkoon sitruunamehua ja jopas maistuu ilman janoakin.
Sitruuna on lisäksi hyvä happolääke, se neutraloi vatsahappoja ja lopettaa närästyksen vaikka en aluksi uskonut, hapan happoa neutraloimaan. Totta se on, halvin ja paras happolääke ruokasoodan jälkeen.
Saa kaikista elintarvikeliikkeistä, ilman reseptiä.

Intohimoni ovat juustot. Maitopohjaisina ne aiheuttavat kaasuja vatsaani, mutta nehän voi laskea pieruina ulos, haisevia ovat kyllä, eikä ihan vieraan läheisyydessä voi vatsaansa ilmata.

Nykyisin kun käytetään paljon luomulääkkeitä, yksi intohimo on inkivääri, toinen valkosipuli ja kolmas on fenkoli. Ei kaikista ole lääkkeenä kai mainintoja, mutta hyvää ja piristävää syötävää muun syönnin ohessa. Perunasta tulee vain iso .. sanoi mieheni, mutta rakastan puikulaperunoita voin kanssa. Intohimoinen perunasta nautiskelija, kyllä, puikuloita kuorineen, voita nokkaan.

Yksi intohimo ei liity ruokaan, se on kirjoittaminen ja ajan kuluttaminen ihan turhaan olemalla muka kirjoittavinaan. Tulosta ei aina synny, mutta kuluuhan kyniä ja kovalevy täyttyy.
Kaikista intohimoista ei voi puhua, ne vain ovat tai ei, tilanteesta riippuen.

1990 luvun lopulla suurin mieliteko oli päästä ylös surusta.
Aikansa se otti, mutta luulen  nyt olevani vahvempi kohtaamaan elämäni pettymyksiä, koska aina niitä tulee. Lotosta ei tule voittoa, raaputus arvat tyhjiä ja postilaatikkoonkaan ei tule kivoja kirjeitä.

Ehkä jotkut mielihalut täyttyvät, toivorikkaana eteen katsoen käy kulku mutkaisellakin tiellä. Kesä on tulossa, tänään paistaa aurinko.

Mamut ja suvakit.

Olen oppinut uusia sanoja.
Niitä näkee ja kuulee sosiaalisessa mediassa.
Niillä on oma merkityksensä joita kyllä piti oikein miettiä ennen niiden sisäistämistä omaan sanavarastoon, enkä usko niitä puhekielessä käyttäväni ja kirjoittaenkin ehkä tämän kerran

Kun puhutaan terroristien verkostoitumisesta on todella syytä katsoa noita kotimaamme suvakki tyttöjä ja heidän toimintaansa sosiaalisessa julkisuudessa.
FB palstalta löytyy julkista toimintaa jossa tytöt estoitta jakavat alastonkuvia ja muutoinkin arveluttavaa sisältöä, kaverilista koostuu melkeinpä pelkistä maahanmuuttajista, suurin osa kielteisen päätöksen saaneita ja arabiaa kirjoittavia. Kyllä miehet tykkää kuin kärpäset sokerista.
Suuri osa "tyttöjen" kavereista jopa asuu joko kotimaissaan Irakissa yms.. ja kirjoittavat arabiaa tai muita kieliä, heille suomalaisten tyttöjen kaveruus takaa huomaamattoman alustan toimia yhdessä ja tehdä mitä tahansa suunnitelmia, värvätä uskon- ja muita veljiä yhteen, yhteisen päämäärän vuoksi.
Päämäärähän on päästä paremman elämän pariin, keinoja kaihtamatta, kuten terrorismi on osoittanut.

Juuri aamulla kuulin radiosta kuinka nyt on jo tutkijatkin kiinnostuneet asian parissa toimivista tahoista ja jopa lapsille suunnatuista peleistä joilla aktivoidaan lapset "ajamaan asiaa" eli kasvamaan "taistelijoiksi" joilla on palkkiona jotain hyvin suurta, kuten äidit sanoivat itsemurhapommittajista jotka olivat valmiit kuolemaan tuottaessaan tuhoa muille ihmisille.

Minusta sellainen maahanmuutto joka perustuu oikeaan asiaan, on jotenkin vielä hyväksyttävää, mutta tuollainen nuorten miesten kotimaastansa lähteminen on vain peliä jota pelataan rahan ja vallan vuoksi.
Milloin on se aamu kun heräämme lopultakin näkemään ettei hyvän tekeminen ole kaiken hyväksymistä.
Turhat vapaudet ja avoimet rajat johtavat tulevaisuudessa vielä suurempiin kahakoihin.
Minne me sitten pakenemme lintukodostamme?

Muistoja ja kiveen piirtyneitä kuvia miettien.

Kuin elämäni kuljetuista poluista, korkealla avaruudessa kiitävältä alukselta otettuja ovat nämä kuvat jotka kuvasin paljaasta peruskallion pinnasta.

Polkuja jotka alkavat ja loppuvat päämäärättömästi.

Vievät ja tuovat löytämättä päämäärää. On risua ja roskaa, varjoa ja valoa vuoroin. kuin elämässä jonka olen elänyt.

Olen jättänyt monta jälkeä, hiilijalanjälkeä, kuten nyt sanotaan. Olen säästämättä tuhlannut, kulkiessani tuhonnut ja hävittänyt paljon arvokasta, joskin tietämättäni kaiken tuhoavasta voimasta jota ihminen aiheuttaa luonnossa ja luonnolle.

Syviä uurteita kallion pinnassa, hienoja viivoja, tuskin näkyvää suoraa ja mutkaa kuin elämän poluilla.

Jääkausiko jälkensä piirsi, vai jäivätkö jäljet jo ennen jääkautta peruskallioon, kukaan ei tiedä, ei alkuräjähdyksen arvoitus kaan ole ihmisjärjen ulottuvissa, en usko selityksiin joita tiede minulle syöttää. Ei ihminen tule viisaammaksi selittämättömäntä selittäessään.

Jumalan luoma arvoitus jota ihmisen ei ole tarpeen tietää, kunhan oppii pitämään huolta kaiken säilymisestä tuleville sukupolville. Maapallo on ainutkertaista ja piste.

Jäin aamulla seuraamaan pilvien kuvakirjaa taivaalla ja havaitsin samaa mitä noissa paljaissa kallion pintaan piirtyneissä kuvioissa. Niistä voi mielikuvitus lukea vaikka elämäntarinan joka ilmestyy kuin ilmestyskirjan kertomukset, petoineen ja enkeleineen, herkkä mieli kuulee pasuunoiden soivan.

Olen itse elämäni aikana kokenut monta selittämätöntä näyn kaltaista kokemusta joiden kautta tuleva tapahtuma on minua ikäänkuin varoittanut etten järkyttyisi kun asia on totta, mutta silti olen järkyttynyt.

Jokainen kokemus on piirtänyt syviä haavoja joiden kautta jokainen järkytys on ikäänkuin kuivannut kyyneleeni, vuotanut jo tyhjiin koko kyynelvuo. 

Ei ole ihmisen hyvä tietää tulevaisuutta liian tarkoin. Ei enteinäkään.

Olen jälleen kuin odottamassa....  

Olen katsomassa polkuja jotka eivät johda minnekkään.

Olen mutkittelemassa ikäänkuin eksyneenä siltä tieltä jota juuri olin menossa kohti tavoitettani jota en sitten tavoittanut. Uin kuin joutsen lammessa, jälki katoaa hetkessä, tai lennän lintuna taivaalla jälkeä jättämättä. Kuka olen ja mistä tulen?

Hassuja tuntemuksia, tunnetiloja joita ei osaa selittää, ne vain tulevat.

Joku muistaa lapsuudestansa paljon asioita, toinen enemmän kuin toinen ja siihen varmasti vaikuttaakin koetun asian tärkeys, tunnetila joka jäi muistona kokemuksesta.

Kuulemalla asioista muistiin palautuu ehkä vain kerrotun asian kautta muistoja joita ei muuten olisi kyennytkään muistamaan. Muistikin on moninainen kyky, säilyttää ja unohtaa itse sitä määrittelemättä.

Olen viiime kuukausina löytänyt paljon sellaista jonka olin kokonaan unohtanut.

Löysin kätköistäni vanhan korun ja siihen liittyi  paljon muistoja jotka eivät ole ajatuksissani edes vilaukselta viipyneet kymmeniin vusiin. Sen korun antanut ihminen oli minulle tärkeä ihminen, tietäneekö kuinka tärkeä olikaan, koska yhteytemme on katkennut, en ole hyvä pitämään yhteyksiä, en jakamaan osoitettani, ja siihenkin on syynsä jonka moni jo tietääkin. Harmittaa... rakkaat ihmiset ovat kadonneet elämästäni.

Löydettyjen muistojen kautta on mahdollisuus palata vuosikymmenten taakse.

Mummon antama Raamattu ja Siionin Kannel ovat kulkeneet mukanani 1950 luvulta asti, Katekismus jota kai äitinikin aikanaan luki, sekä vanhemmiltani saamia kirjeitä ja kortteja säilytän aarteina joita ei tule uusia. Hullun hommaa, sanovat. Sanokoot, minulle ne ovat rakkaita muistoja joiden kautta kuollutkin muuttuu eläväksi kuvaksi. Näen mummon keinutuolissaan, tunnen nenässäni tuvan kaikki tuoksut ja papan näen kopistelevan piippuansa kuin ennen muinoin.

Kummallinen on tuo muisti, tuo hajutkin.

Jopa koivun mahla tuoksuu, vaikka sanovat sen olevan hajutonta.

Moninainen nainen, työtkin kuin miehillä, sanoi Saloniemen Mamma.

Ei ole työtä, eikä ammattia, mutta muistelemista riittää molemmista. Elämä kun antaa muutakin kuin ryppyjä poskiin. Osaiainpa nyt jatkaa oikeaa polkua joka johtaisi vaikka rikkomattomalle kalliolle uusia jälkiä piirtämään.

TV2 :n Lastenohjelmasta

Aamulla kuuntelin TV 2 lasten ohjelmaa tarkalla korvalla ja ihmettelen todella suuresti nykyisten käsikirjoittajien mielikuvaa lasten maailmasta.

Kaikki nimittelysanat mitä ikinä on kielellemme kehitetty lueteltiin alusta loppuun ja lopusta alkuun, näyttelijä Seela Sella mielestäni oli äänessä, kuvaa en nähnyt.
Ei ole ihmettelemistä mistä ne rumat nimittelysanbat lasten suuhun löytyvät, kun ihan lasten omassa ohjelmassa imeväisikäisestä alkaen kuullaan telkkarista.
Kyllä koulukiusaajilla nimittelysanoja riittää, ainakin tämän Pääsiäisaamun ohjelman perusteella ja armon vuonna 2017.

Kuuntelin ja ihmettelin!
Kirosanatkin opitaan lastenohjelmasta, sieltä ne ensiksi kuulee jos vanhemmat eivät niitä viljele. Ei lapsiu ennätä edes puistoikään kun jo osaa kirota ja haukkua muita  opetusohjelman avulla, sellaiseksi kyllä tämän aamuisen lastenohjelman nimitän!

Toisaalta, kuuluuko lasten ohjelmassa etsiä rikollista? Tuntui tosi inhottavalta kuunnella kuinka muut lapset puhuivat pojalle jonka isä oli ollut vankilassa. Ilman muutahan on selvää ettei sellainen isä voi olla varastamatta edes taidetta! Jotain rotia kässäreihin, hei! Lapsille eivät rikokset kuulu muutoin kuin sellaisessa ohjaavassa tarkoituksessa jossa kerrotaan rikoksen seurauksista, ei rikolliseksi syyttämisestä lasten kesken!!

Suututti niin etten osaa muuta ajatuksistani edes eritellä-

Haluaisin joskus kirjoittaa hyvän lastenohjelman kässärin.

25.3.2017

Heräsin tavalliseen tapaan useita kertoja yön aikana.
Kahden aikaan kävin juomassa vettä ja kurkkasin olisiko telkkarissa ohjelmaa jota voisi katsoa. Eipä ollut, joten  hetken istuin sohvalla vesilasi kädessäni, katsoin tähtitaivasta ja ihan se enteili lumisadetta joka sitten alkoikin.

Pyörin petillä eikä uni tullut, joten jo neljältä keitin kupillisen kahvia, otin voileipäkeksin ja mutustelin sitä samalla kun katsoin läppäriltä sähköpostia.
On se vain ihmeellistä mistä tuota roskapostia lähetetään jopa kymmeniä samasta lähteestä ja vastaanottajana en ole minä vaan joku Katrin, Olavi, tms. eli nimiä joiden kanssa minulla ei ole mitään tekemistä. Taitaa vain olla monistettuja viestejä nippusiteelleä sidottuina ja kaikille lähtee samaa soopaa sähköpostilaatikon roskat kansioon.

Nyt OP varoittaa huijausviesteistä joilla kalastellaan pankkitunnuksia.
Minua niillä viesteillä ei saa lankaan, olen sen verran itseoppinut koneen käyttäjä, eikä minulle ole niitä tullutkaan, onneksi joku taho jättää rauhaan.
Käytänkin nykyisin vain incognito sivuja, eli toimin salattuna ja silti noita roskaviestejä saapuu solkenaan, tosin menevät suoraan roskapostikansioon, mutta kyllä ne sapettavat.

Kun olin asettanut noille roskapostilähettäjille taas estoja, poistanut roskat koneelta ja juonut jo toisenkin kupin kahvia, puin ulkovaatteet ylle ja lähdin aamulenkille.
Olihan liukasta. Oli pakko kääntyä takaisin siälle, vaihtaa toiset kengät jalkaan ja uusi lähtö.
Onneksi on kellaiset pohjat kengissä ettei heti jäätikkö voittanut ja kun pääsin alkuvaikeuksista johan maittoi kävely lumisateessa.

Muita ei sitten likkeellä näkynytkään, mutta lähistöllä autiona seisova rakennus tuntui olevan naakkojen aamu tapaamisen keskuspaikka. Oli ääntä ja lentäjää joka suunnalta. Jossain metsikössä kuului ihan selkeästi peuran varoitushuuto. Täällä liikkuu ilves jonka jälkiä näkyy päivittäin ihan talojen pihallakin. Olisiko peuraa moinen peto lähestynyt, vaikka en tiedä käykö ilves niin ison saaliin kimppuun. Toisaalta, kettukin liikuskelee tässä lähistöllä, pariin kertaan sen olen nähnytkin.
Luonto elää omaa elämäänsä, kaiken sallin, kunhan naakat eivät tee pesiään savupiippuihin, ne on todella lujassa hajoittaa kun ennättävät hormit tukkia, eikä savu löydä tietä taivaalle, sehän on selvää.

Kaiken aikaa täällä sataa hiljalleen, hetki sitten sakea lumikuuro täytti taivaan ja näkyy sitä kertyvän maahan lunta ihan useampia senttejä, mutta mittari nollan vaiheilla ja ihan selvästi se taas illalla on sohjoa ja vettä tämäkin lumi.

Eräänlainen inventaario odottaa, monta sivua ja monta arkkia, sanoja, viivoja, värejä.
Ehkä sen aika olis tänään, ellei tie kutsu kulkijaa.

Nuku, nuku, nurmilintu..

Talven selkä on taittunut.
Ei tämä vielä mitään kevättä ole, maaliskuusta huolimatta. Kovat tuulet ovat viilentäneet aurinkoistenkin  päivien  sään.

Kipeä jalka, jonka kompuroin painavaan mattokääröön osuessani, on kipeä. ain ukkovarvas on kunnossa, muut enemmän tai vähemmän taittuneet ja taittuessaan vioittaneet jalkapöydän pieniä luita ja jänteitä. Kenkää ei halua laittaa jalkaan, ei ainakaan paksua saapasta jota ulkoillessa vielä sittenkin tarvitaan, kun lumi ja jäiset tiet ovat kulkuväylillä.

Muutoinkin, kuin tervan juontia tämä nykyinen olotila omalla arvioinnilla. Ei huvita ei.
Kaikki ärsyttää, enää en jaksa katsoa asioita vain hymyillen, kiroankin monia asioita. Ei se auta itku markkinoilla, kaikki on maksettava mitä reppuunsa kerää.

Milloin minun kohdallani loppuu tämä ainainen odottaminen, että risukasaankin paistaisi aurinko, ei ehkä ikinä tuuri muutu, ellen hajoita risukasaa.
Kuvannollista puhetapaani eivät kaikki ymmärrä, mutta väliäkö sen, tyylini on omani ja sen pidän.
Ei kaikki ole niin huonosti kuin naama näyttää, mutta jotain pitää kyllä ihan tosissaan tapahtua, että pääsen elämänvirran kyytiin. Loppusuorallahan tässä jo ollaan, mutta olis kiva lasketella myötävirtaan loppumatka. Kivikot ja saliset karit ovat edessä, sehän on tiettyä, mutta että osaisin kiertää ne näkyvät kivet ja karit oikealta puolelta sortumatta väärään valintaan.

Toisaalta, - kivaahan tämä elämä on sellaisina aamuina, kun näkee valot naapureista, tuntee tuulenvireen poskella ja kahvi maistuu suussa kahvilta, ei vanhalta kaljalta, jota en kyllä edes juo, en tunne sellaista makua, mutta pahaa on varmasti.

Kaiken kaikkiaan on hyvä joskus purkaa paineita puhumalla suu puhtaaksi. Siihenkään minusta ei nyt ole. On parempi jättää jotain sanomatta, kuin puhua liikaa.
Kerron kuitenkin tuosta nukkumisesta, kun ei tahdo yön yli mitenkään päästä nukkuen, on pakko suurin osa yöstä kukkua valveilla. Ei se nukkuminen ole helppoa, vaikka isä sanoi aikoinaan, että kun panee silmät kiinni niin uni tulee. Tuli hänelle ja tulee monelle, mutta ei minulle ja jos vaika nukahtaakin niin pian on taas herännyt, torkkuja ne unet... ei nukkumista.
Uni olis kuitenkin melkoisen tärkeää näin vanhalle, mutta puutetta tässä on opittu muutenkin kärsimään, miksi ei sitten unenpuutettakin.
Aamulla muutama vitamiini ja muu pilleri suuhun ja siitä se virkistyminen alkaa.
Onneksi ei tarvitse muuten olla pilleristi.

Torikauppias Anna.

Se sota on kirjoitettu historiaan

sankarihaudoille pystytetty ristejä

hakattu kaatuneiden nimiä kiveen

sytytetty kynttilöitä muistolyhtyihin

säälin tuntein ajateltu  leskiä

ja isättömiksi jääneitä lapsia.

Sota-orpoja, sotaleskiä, kodittomia siirtolaisia

sotaa pakenevia ja sodassa kadonneita.

Suunnatonta tuhoa ja tuskaa kylvi sota.

Kunniattomia vieraan maan sotilaiden morsiamia

he jotka synnyttivät isättömiä lapsia,

he jotka salasivat suuren rakkautensa,

he jotka elivät toivossa,

he jotka eivät saaneet sotalesken statusta.

He itkivät salaa

synnyttivät isättömät lapsensa

häpesivät itseänsä

kevytkenkäisiä naikkosia,

niin heistä puhuttiin.

Hän, kaunis Anna oli yksi heistä.

Rakastui saksalaiseen Werneriin

komeaan nuorukaiseen

vieraasta maasta saapuneeseen.

Ei heillä ollut yhteistä kieltä

he ymmärsivät toisiaan

he rakastuivat,

kuin moni ennen ja jälkeen heidän rakkautensa.

Anna, torikauppias.

työntämässä torikärryjä,

vanhentuneena ja kumarahartiaisena.

Puiset rattaat kolisivat rautavanteineen

painavan hedelmäkuorman alla

laitakaupungin kellarista oli pitkä matka torille.

Ihmiset tunsivat Annan,

mutta harva hänen tarinaansa

hiljaisen yksineläjän

entisen kaunottaren

jota nuoret miehet piirittivät.

Hän oli sulkenut nuoruutensa suljettujen huulien taakse

itkenyt suljettujen verhojen takana

pimennetyssä huoneessa hoitanut henkisiä haavojansa.

Annan sodasta ei ole kirjoitettu historiaa

eikä nimensä ole sotaleskien nimien joukossa.

Hän teki työtä kauppaneuvokselle

asui palvelijanhuoneessa

ja rakasti Werneriä.

Salaisia tapaamisia

kiihkeitä suudelmia

lemmenvaloja

suuria tunteita

ja antautuminen rakkauden alttarilla.

Nuoruus oli ihanaa aikaa

rakkaus poltti iholla

yhteiset suunnitelmat

uusi tulevaisuus.

Annan haaveet muutosta Wernerin korimaahan

ne kaatuivat sodan jaloissa.

Torikauppias Anna käveli rattaidensa vierellä

pidellen kiinni aisasta.

Aamuvarhain työnsin rattaita kohti toria

Anna kertoili minulle tarinaansa

hiljaisella äänellä

välillä nieleskellen kyyneliänsä

välillä ne virtasivat valtoimenaan pitkin poskia

vuosikymmenten ikävä

kielletty rakkaus

isätön poika, jonka hän antoi pois.

Häpeäpilkku jota ei voi pyyhkiä yli.

Ei ole häpeä rakastaa, eihän ole?

Heitä ei tunnettu, ei tunnustettu,

heitä halveksittiin,

he salasivat rakkautensa,

ikävöivät ja itkivät menetettyä tulevaisuutta

häpesivät tekojansa

hylkäsivät jopa lapsensa,

Anna, yksi heistä.

Sakemannin morsian.

Annan tuska ja ikävä olivat läsnä joka päivä

jokainen aamu laitakaupungin kellarissa

jokainen päivä torikärryjen vierellä

jokainen iloinen asiakas

jokainen naurava lapsi

jokainen nuorukainen

jokainen hetki valveilla,

se menetettyjen hetkien tuska palasi

Koko tulevaisuus kaatui Wernerin mukana.

Torikauppias Anna

kaikille kohtelias ja ystävällinen

raskaan työn merkitsemä

sisimmässään sureva

suuren rakkautensa kohdannut

onnesta hehkunut neito

morsian ilman sulhasta

äiti ilman lasta

elämänsä loppuun asti.

Kiitos Anna niistä aamuisista hetkistä

matkalla torille,

kiitos niistä iltapäivistä kun avustin Sinut kärryinesi

sinne laitakaupungin pimeään kellariin.

Sain Sinulta paljon.

Opin mitä merkitsevät menetetyt huomiset.