Miksi?

Miksi...

Mikä minua pidättelee juoksemasta elämää kohti?

Miksi en avaa oveani, miksi näkymätön lukko pitelee yhä kiinni mennessä?

Miksi en osaa sittenkään päästää irti?

Miksi en anna itselleni lupaa...?

Miksi en ota vastaan sitä mikä ehkä odottaa, ihan lähellä

Asetammeko liian kovia vaatimuksia?

24.11.2005 11:22

Jos kohtaamisessa on vaikeuksia, oli sitä sellaisia ongelmia nuorenakin.

Voi kuinka minäkin haaveilin sen oikean kohtaavani, näin unta ja kuvittelin....
Vanhemmat varoittelivat "ettei syntiä saa tehdä", ja minä kun halusin vain rakastua!

Olihan niitä tarjokkaitakin, vaan kun ei kolahtanut! Kunnes se yksi katseiden kohtaaminen, lämmin käsi kädessä, ja tanssi kevyin askelin... se tanssi oli se piste, se poika oli se kohtalo, ja rakastuin... en tiedä oliko se syntiä kun taivuin käsivarsillensa ja...

Nyt kun se onni on eletty, synnissä tai synnittä, tuntuu kuin se ei olisi kuitenkaan ollut vielä koko elämä, minähän elän ja haaveilen siitä seuraavasta kaiken kaatavasta katseesta...
olen siis syntinen, mutta ihan kivaa tämä on.
Ainakin tiedän eläväni!

24.11.2005 11:22

Yllä oleva teksti taas vuosien takaa. Nyt kun olen koonnut kansiooni noita aiemmin ajateltuja ja julkaistuja kirjoituksia ei mikään kirjoittamani harmita.
Olen aivan samaa mieltä kuin tuolloin noin kahdeksan vuotta sitten.

Ainoa muutos, ikää on tullut lisää, en odota niitä kaatavia katseita, mutta eivät ne haaveet päiviäni täytä.'

Kun kontin suu on auki, ei tiedä mitä puusta konttiin putoaa.

Muistan ja muistelen. Kun silloin 1960 rakastuin, se oli jalat alta vievä kokemus, eikä sellaista voi toista tulla.

Kaverit ja toverit pysyvät, ystävätkin, mutta rakkaita ei niin vain olekaan tarjolla tässä iässä.

Mutta ellei ole haettavissakaan, eihän kukaan voi löytää.

"Kun kaksi kauppiasta tekee vaihtokauppan, kumpikin luovuttaa osan omaisuuttaan,
 mutta kun keskustelijat vaihtavat tietoja, kumpikin saa pitää omansa ja hankkii lisäksi toisen tiedot.
Voisiko sen parempaa kauppaa kuvitella?"

-Shimon Ben Lakish;ia mukaillen-

Kyllä tämä elämä on vaihtokauppaa kaikin tavoin. Elämänkokemuksia jaetaan, koetaan yhdessä tyyntä ja myrskyä, mutta sitten joku asia muodostuu niin vaikeaksi ettei muurin yle pääse köysilläkään.

Sukua tai syntyä, kaikki ei mene niinkuin Strömsöössä, kuinka siellä sitten meneekään.

Olin eilen tekemässä yhden vaihtokaupan, tai, oikeastaan kaksi, kun kaksion avaimetkin vaihtoivat taskustani toisen taskuun. 
Ettei haudan hoito olisi niin vaikeaa täältä kaukaa käsin, kävin tekemässä sopimuksen viideksi vuodeksi. Ainakin kukat kastellaan ja nyt tilasin myös seurakunnan laittamaan kukatkin. Voinhan aina viedä kukat kun siellä käyn, mutta täällä kotona sytytän kynttilän kun haluan muistaa ja muistella.

Kuinka siinä laulussa kauniisti sanottiinkaan; .. tuo kukkia kun elän, älä tuo niitä haudalleni.
Mielestäni , en tiedä kuinka muut asian ajattelevat, elimme mieheni kanssa normaalia elämää ja viimeiset vuodet olimme molemmat eläkkeellä, joten meillä oli aikaa puhua puhki kaikki ajatuksemme ja puhua myös siitä ajasta jolloin toinen on jo pois.
Minulle ei jäänyt mitään anteeksipyydettävää. Muistan häntä suurella rakkaudella ja usein tulee pakostakin itkettyä ikävää. Kukaan ei koskaan olla ja merkitä minulle niin paljon kuin hän.
Siitä paikasta ei kannata kenekään edes yrittää kilpailla.

Vaihtokauppaa en muuten harrasta, mutta täällä olkis vielä kodissani monta esinettä jotka joutaisivat jonkun toisen kotiin.
Pitänee ottaa yhteyttä kirpparille, jos hakisivat kaikki kerralla!
En kyllä ota mitään vaihdossa.  Pyrin minimaalisuuteen, siihen on kyllä vielä matkaa.

Tuulet ja myrskyt

Sää ennusteissa puhutaan tulevista tuulista, myrskystä ihan varoitellaan.
Kun katson mittaria näyttää se ulkolämpötilaa + 9,9.
Kyllä vielä pitäiskin olla tällaisia lokakuun päivä, eikä marraskuukaan ole mikään talven aikataulun alku.

Mieli halaa kaukomaille, mutta ei  vielä viikkoa enempää, kyllä se katkaisee sekin aika  kummasti tätä pimenevää aikaa.
Ystävä lähtee Kanarialle talveksi, sinne voisikin sitten piipahtaa, vai kuinka? Jutellaanpas siitä asiasta vielä lähemmin.

Elämän tuulet ja myrskyt, ilot ja surut tulevat ja menevät.
Voi kuinka toivonkaan läheiselleni voimia. Kun kaikki toivo on mennyt, ei ole jäljellä kuin luopuminen ja se on vahvallekin ihmiselle vaikeaa.

Kun tässä miettii elämää omasta näkövinkkelistä ja vertaa muiden kokemuksiin, pieniä ovat omat murheet.
Minä olen luopunut ihmisistä, jotkut koko elämästä tietoisina lopun olevan lähellä vääjäämättömästi.
Henkiset voimavarat ovat varmasti koetuksella, paineita ja painajaisia siitäkin mitä on jättänyt tekmättä ja mikä jää tekemättä. Oman elämän inventaario.
Tuulta ja myrskyä elämän aroilla. Voi kun oppisi jättämään arvottomat asiat romukoppaan ja säilyttämään vain sellaisen mistä saa voimia. Halveksien ja vihaten ei voita mitään, mutta kaikkea ei sittenkään ole tarve kantaa mukana.
Elämän eväsreppu voi sisöltää sellaisiakin eväitä jotka ovat pilaantuneet, pois heitettäviä ja unohdettavia. Käärepperitkin ryppyisiä ja tahraantuneita.

Tuulet tulevat ja pyyhkivät heikot maahan! Moni katto repeää, moni puu kaatuu ja kaikki roska nousee irti maasta, sitähän se myrsky.
Ei myrskyn silmään kannata mennä.
Katsotaan nyt huomen iltana millainen tuuli riepottaa tienoita.
Läheisyys suo turvaa tuulessakin. Pidetään toisistamme kiinni, tuetaan toinen toisiamme.

Tuntemus tunteista.

Tulit

etsit seuraa

valitsit minut

et rakkautta

et osaa rakastaa

olet vain

seurassani

kuin naamiohuveissa

joihin suvulla ei ole pääsylippua

ulkona seurapiireistä

lohtuna

Edellinen

nainen

jonka valitsit

rakastuitko

rakastitko silloin?

Milloin tunteesi kuolivat?

Minä kaipasin hellyyttä

mutta en sinulta

sinähän olit kotelossasi

itsetunto riepaleina
revin itseni irti.
Tänään
ehjä minä.

Omat kokelmat  K.J.

Mikä se on se normaali?

Normit ja normaali

Siinä onkin pohtimista.

Normien mukaan käyräksi kasvanut kurkku ei kelvannut kauppatavaraksi, mutta normaalisti kurkku ei aina ole suora!

Ihminen asetetaan syntymähetkestä saakka johonkin normitukseen, lapsi on syntyessään joko täyden 10 pisteen vauva, tai sitten onnettomat 3 pistettä saanut, kuin väärin elämän aloittanut ihmistaimi.

Koko elämän ajan meitä verrataan johonkin " normaaliin " joka asetetaan tavoitteeksi opiskelussakin. Paraskaan ei ole kyllin hyvä, ellei ole normaalin rajoissa.

Kuka on normaali?
Oma mielipiteeni on aina ollut mittareita vastaan.
Kehitysvammainen tuttavani, ei hän ole mittareiden mukaan normaali, mutta näyttää siitä huolimatta kaikkien silmissä normaalilta ihmiseltä, kun emme mittaa henkistä kehitystä mittarilla joka näyttää muille sataa ja hänelle ehkä joku voisi näyttää vain puolta siitä.
Hänelläkin on elämän viisautta ja henkevyyttä jota monelta ns. normaalilta puuttuu ainakin omissa silmissäni.

Viisaus ei näy aina katsomalla, se on sisällä.
Elämän antamaa viisautta, normeistakin poikkeaavaa, on kaikissa meissä. Millä se mitataankin.

Olkoon normit ja normaalit mitä tahansa, kunhan ihmisellä on hyvä sydän ja viisautta jaettavaksikin.
Rikkautta on omistaa ystävä joka ymmärtää heikoimpaakin, normaaliudesta riippumatta, joillakin on taito jakaa voimaa ympärillensä.

Tämäkään  asia ei ole ihan niin yksiselitteinen.

Se on " normaalia " kun  on monta mielipidettä, muusta normaalista viis!
     

En ymmärrä.

Elän rehellistä elämää,
en ole ollut salasuhteissa,
enkä tietääkseni tehnyt pahaakaan, vaikka tunnustan että monista asioista minun olis pitänyt aloittaa inventaario jo paljon aiemmin.

Niitä viestejä joissa minulle sanotaan etten saa sanoa mielipidettäni, ne ohitan ihan varmasti, koska enhän ole tehnyt mitään salattavaa, en rikkonut lakia, en kenenkään kunniaa loukannut, enkä puhunut sellaista mikä ei pidä paikkaansa.

Jos joku sanoistani kiusaantuu, tulkoon ja sanokoon, keskustellaan mikä on vialla.
En tiedä olevani anteeksipyynnön velkaa, vaikka sanonkin ajatukseni suoraan.
Isäni sanoi joskus minulle, kun itkin opettajan käytöstä, opettajan, joka oli ainoa kiusaajani koulussa, mutta en siitä sielunvammoja elämääni saanut, koska viisas isäni valisti minua; " Jos joku haluaa loukata sinua ja syyttää asioista jotka tiedät tehneesi oikein ja olleesi rehellinen, ajattele, että hänellä itsellään on vaikeaa. Turhasta syyttäminen ei paranna asioita, mutta osoittaa, ettei syyttäjällä ole rohkeutta selvittää miksi hän niin sanoo. Huono itsetunto on useimmiten syynä toisen aliarvioimisessa."

Minua kasvatettiin rehellisyyteen. Minulta vaadittiin rehellisyyttä ja opetettiin sanomaan oma mielipide, vaikka sitä ei aina edes kuunneltu, koska sen ajan kasvatus perustui vain ja ainoastaan vanhempien auktoriteettiin.
Opin kyllä sanomaan mitä mieltä olen, mutta opin myös miettimään missä tilanteessa voin mielipiteeni sanoa, ettei se tunnu hyökkäykseltä. Opin myös perustelemaan sanomiseni ja siitä pidän kiinni, loukkaantuupa sanojen kohde tai ei.
Joka ei minua siedä omien mielipiteideni ja ajatusteni kanssa, vaan pyrkii sanelemaan mitä saan sanoa, menköön loitommalle.
En pyri valtaamaan kenenkään reviiriä, en saalistamaan kenenkään metsästysmailla, enkä taittamaan kukkia muiden puutarhasta.

Minun tuli kyllä paha mieli heti aamusta, mutta olkoon tämä purkaus ainoa mitä asiaan lausun.
Kerron rehellisesti vain oman mielipiteeni. Kerron asioista kuten ne itse olen mielessäni käsitellyt, koska, joka minut ja elämäni tuntee, tietää, ettei päivissä ole pelkkää paistetta, eikä menneisyydessä mitään salattavaa.

Miksi hemmetissä minun pitäisi salata ajatukseni, vaikkapa ystävyydestä, tai rakkaudesta, tai yksinäisyydestä, tai politiikasta, tai elämästä yleensäkin.
Kun tekisi mieli sanoa enemmänkin, pikkumaisuudesta ja turhista oletuksista ja sanonkin.

Rivit jotka kuuntelivat.

Kun elin elämäni tähänastisia vaikeimpia vuosiani, oli päiväkirjamainen kirjoittaminen ainoa terapia.

Useita ketoja päivässä istahdin pöydän viereen, otin kynän, avasin lehtiön ja itkin suruni ja epätoivoni lehtiön riveille.
Siellä ne ovat tunnelmat tavoitettavissa niistäkin päivistä jotka muutoin kulkivat ohi muistoja jättämättä.

Ainoa terapeutti, ainoa tosi ystävä kun kaikki muu oli hukassa, oli kynä joka piirsi ajatukset päiväkirjaan.

Suosittelen kaikille. 

Yksin puhumista pidetään merkkinä hulluudesta, mutta hulluuden ja nerouden välillä on tuskin havaittavissa oleva ero, joten ehkä kirjoittaminen, eräänlainen yksinpuhelu sekin, onkin neron leimaus yksinäisen aivoissa. On edes yksi uskollinen kuulija, se avoin lehtiö joka toistaa vain sinun omia ajatuksiasi.

Kesäteatterin pihapiiristä

Tasapaino.

14.10.2007 

  Jokaisella pilvellä on kultareunus ellet katso pelkkää pilveä.
  Taivaallani purjehtivat pilvet päivästä toiseen, vuodesta vuoteen. Kaikilla on jokin merkitys, jokainen niistä on jättänyt merkin, vaikka kaikkia ei pitäisikään niin merkityksillisinä, että ne muistaisi kovin tarkoin.
  Vaaleita pumpulinpehmeitä pilviä kantamassa unelmia, ehkä niillä aina on se kultareunus jota aikakaan ei poista.
  Tummia uhkaavia pilviä joiden ilmaantuminen on merkki siitä ettei elämä ole pelkkää paistetta, vaan arki ja huolet kuuluvat elämään, kuin suola kalaan.
  Viime kuukausina, ehkä voisin sanoa jo muutamien vuosienkin aikana minulla on ollut onni tutustua erilaisiin ihmisiin. Jokainen heistä on merkinnyt uutta purjehtivaa pilveä taivaallani. Joskus pilvi pakenee näkymättömiin palatakseen entistä kirkkaammalle taivaalle antamaan sitä voimaa jota ystävät toisillensa antavat. 
Toisaalta olen itse ollut saari jota monet purret ovat lähestyneet seilattuaan elämän merellä karikkoon tai jäätyään ihan yksin. Yksin olin minäkin. Yksin ajatuksineni suljettuani oveni uusilta ihmisiltä, uusilta kokemuksilta ja vuorovaikutukselta. Lehtiö ja kynä, suru, kaipaus, elämän toivottomuus, itse tuhoiset ajatuksetkin aika ajoin.
  Jostain silloin purjehti taivaalleni vaalea purppurareunainen pilvi. Nyt ajatellen niitä oli silloin useampiakin, mutta yksi ystävätär sai minut katsomaan huomiseen. Olen oman kokemukseni kautta oppinut ymmärtämään ettei ihminen ole esine, ettei ihmistä voi mitata ulkonäön tai aseman mukaan, ei peilaten muihin, vaan omana itsenään. Me kestämme elämän kolhuja huonommin tai paremmin, sulkeutuen kuoreemme, tai huutaen kaiken ulos miettimättä mitä muut sanovat. 
  Useat elämän kurjuutta uloshuutavat leimataan "hulluiksi", häiriintyneiksi ja epäsosiaalisiksi, mutta kuuntelemmeko heitä todella. Luulen että jos kuuntelija olisi lähellä, ojentamassa tukevan kätensä, moni "sairas" parantuisi, sillä henkiset haavat ovat herkkiä heti syntyessään. Arpeutuvathan nekin, mutta parantumisen pitäisi alkaa nopeasti, hiljalleen...
  Keskustellut olen monen uupuneen kanssa, peilannut omia kokemuksiani heidän kokemaansa, tuntenut että jokaisella meillä on se herkkä kohtamme johon painamalla kipu lievittyy. Kiitostakin olen saanut, vaikka sen toivossa en ole kuuntelijan asemaan asettunut. 
  Saan enemmän kuin annan, vaikka sitten aika ajoin olen itse hukassa. Sellainen tunne on viime päivinä mieleni vallannut. Suurin syy siihenkin on varmasti muuton aiheuttama väsymys, rasitus joka tuntuu koko kehossa. Lisäksi omien tunteiden käsitteleminen... kuin myrskyn silmässä tietämättä mistä suunnasta suojaa etsisin. 
  Tunteet kun eivät kysy lupaa! Ne kasvavat ja katoavat riippumatta aina siitäkään miksi ovat syntyneet, minne kohdistuvat. 
  Järki ei aina hallitse ihmistä, eikä ihminen ole järkevä kaikissa päätöksissään. Liekö sitten parempi antaakin tunteille valta ja sanoa mitä ajattelee, mitä haluaa, mitä toivoo, mistä haaveilee sen sijaan, että yrittää järkeillä mikä olisi oikein, mikä antaisi parhaan lopputuloksen. Vaikka ei elämä saa olla kuin lotto, arvailua, päämäärätöntä pyrkimistä suureen voittoon!  Kunhan nyt löytyisi tasapaino  vaaleiden ja tummien pilvien suhteen.
Purppuranpunaiset kuuluvat nuoruuden unelmiin, nyt toivon tyyneyden sinisiä, harmaaseen sävytettyinä harmonian vuoksi.
  Liike ja vastaliike. Järki hoi... anna edes yksi vinkki mihin suuntaan juoksemalla tavoitan sen tasapainon

  Tekstin olen kirjoittanut 14.10. 2007 mutta se on edelleenkin ajankohtainen, koska samat ajatukset valtaavat mielen, samat pettymykset ja karikot ovat aina muistoissa.
Unelmat eivät katoa, eikä rakkaudetonta elämää ole olemassa.
  Tasapaino löytyy etsimättä kun ei juokse elämää karkuun. Tunne vai järki? Molemmilla on suunnattoman tärkeä sija jokaisessa päätöksessä.

Omat ajatelmat 23.10.2013.

- Raha tuo tunteettoman rakkauden rikkauteen.

- Kun tunteiden tie on avoin ei rakkaus ole kaukana.

- Vapauta itsesi velvollisuuden vankilasta.

- Tykkääminenkin alkaa tympäistä.

- Kun toisen kosketus tuottaa kipua sieluusi et voi jäädä odottamaan sairautta.

- Päästä kiusa vain käsivarren päähän.

- Omilla jaloillasi sinä ensimmäisenkin  askeleen otit, kulje omaa tietäsi.

- Tunteettomuus on tykkäämisen tiellä.

- Rakkautta et saa tilaamalla postimyynnistä, sen eteen pitää tehdä töitä.

- Rakastua voi, mutta sen hoitamiseen tarvitaan muutakin, kuin aikaa.

- Huutomerkki puheen perässä, kuin tikari selässä.

- Kun loukkaantuu olemattomalle saa olla aina varuillaan ja jää lopulta luulojensa orjaksi.

- Olisipa meillä taitoa nähdä katsomatta silmiin, silmissä asuu koko sisin minuus.

- On rohkeutta repiä jo ratkenneet ja purkaa koko aikaansaannos.


Eteenpäin ei voi elämäänsä kovin suoraviivaisesti suunnitella, kohtalolla kun on tunnetusti tapana laittaa sormet viivottimelle ja tehdä tiehen mutkia.
Huomisesta minä tiedän varmasti vain kalenterimerkinnän, kaikki muu tapahtuu suunnitellusti jos mikään ei mene vikaan.

Kun olen rehellinen itselleni, olen hakenut mutkia matkaani, ihan tarkoituksella poistanut muiden tekemiä merkintöjä olemattomassa allakassani.
Ainakin itse tunnen saaneeni voimia ja uutta intoa luovuttuani siitä mikä ei ollut minua, ei sopinut minulle. Kuinka ihminen voikin kulkea laput silmillä ja jättää näkemättä mitä kaikkea kivaa olis tarjolla, kun rohkeasti poikkeaisi kulkemaltaan polulta katselemaan avoimin silmin ja mieli vastaanottavana.

Sellaista se on elämä, varjoissakin on elämää, mättään pinta sammalta, mutta päällä komeita karpaloita. Happamia, mutta hyviä, kuin elämä.

Hymyjä päivään.

"Hymyllä saa ystäviä, mutta ainainen nauru alkaa kuulostaa turhalta ja ystävätkin lakkaavat kuuntelemasta sinua, vaikka sinulla olisi asiaakin," sanoi eräs mummo minulle ja opetti minulle elämän tärkeän ajatuksen.

Nauraa saa kun ei naura koko aikaa!

Sanoivat, että " mies se tulee räkänokastakin, mutta ei tyhjän naurajasta." Uskon kuitenkin hymyn voimaan  ja usein leveää hymyä seuraa leveä nauru. Kun nauretaan ilosta, eikä pilkkanaurua tai vain toisen vahingolle, ollaan oikealla ilon tiellä.

Hymyillään, nauretaan ja pidetään kaverista huolta.

Oikein, vai väärin.

Kuten menneisyys, myöskin tulevaisuus on valintoja ja päätöksi.
Menneisyydessä ne on tehty, hyvin tai huonosti, kuinka asiaa miettii kukin omalla kohdallaan.

Huomisen päätös on ylihuomenna menneisyyttä, kuinka silloin ajattelet eilistäsi.

Luulen, että me kaikki teemme vääriä valintoja ja päätöksiä. Ne ovat osa sitä koulua jonka elämä meidän käydäksemme antaa. Opimme tekemään valintoja muiden esimerkin kautta, tai päätämme oman pään mukaan.
Pahimmassa tapauksessa annamme muiden sanella mitä saamme tehdä.

Tietenkin, jos ohjeet ovat oikeat, on hyväkin kuunnelle muita, se on sitä kokeneemman opetusta jota joskus ihan kaipaa.

Menneisyys on eilistä jossa meillä ei ollut sitä tietoa ja taitoa joka meillä on tänään. Nyt meillä on etäisyyttä asioihin ja voimme tehdä vertailuja koetun ja oletetun oikean välillä.

Mutta jo huomenna meillä ehkä on katumista tämän päivän teoista! Sen viisaampia emme ole huomenna kuin tänäänkään, olemmehan ihmisiä omine virheinemme ja viisauksinemme kaiken viisauden keskellä päättämässä omista valinnoistamme tänään, kuten vuosikymmentenkin aikana.

En osaa tehdä viisaita valintoja, mutta en myöskään turhaan mieti mitä tein, joskus harkitsen miksi tekisin.

Yritän kulkea tänäänkin oman polkuni niin, että huomenna voin sanoa;" Eilinenkin oli hyvä päivä!"

Unet.

  Unet ovat tie tuntemattomaan.
  Uneni ovat viime aikoina liittyneet aviomieheeni, ja unessa hän on muuttanut kotoa pois.
Heräsin aamuyöllä ja muistin hyvin tarkkaan näkemäni unen. Oli tunne, että mieheni osoite on pakko selvittää, en tiennyt mistä hänet olisin löytänyt ja oli tärkeää asiaa.
  Samaan uneen liittyivät Pepe koirani ja Kukuri kissani, molemmat olivat sylissäni kun etsimme "isää". En muista milloin olisin unessa itkenyt, nyt itkin.
Uneen liittyi tyhjä huone, avoin ikkuna, pitkä käytävä, monta huonetta joiden läpi voi kulkea ja viereinen asunto jossa asui tuttuja ja vieraita.
  Hyllyssä on unikirja, mutta tuskin mikään selittää unen merkitystä, eikä se ole tärkeintä. Tärkeäksi tunnen sen, että unessakin tuntuu yksin elämiseni, eli, että miesvainajani on ikäänkuin muuttanut pois. Joskus näen hänet, juttelemme ja hän ikäänkuin liukuu jonnekin ja jättää minut. Olen kai jo alitajunnassanikin hyväksynyt kaiken tapahtuneen.

  Unien tulkinta on asia jota ei kukaan taida todella osata. Kun lukee vanhoja tulkintoja unista, tuntuu kuin niissä olisi enemmän mielikuvitusta kuin perusteelista tietoa.
Unet ovat eräs osa alitajuisesti käsiteltyjä asioita joita ei itse edes huomaa ajattelevansa. Enemmänkin se on ihmeellistä, uinka itse olen ainakin kaksikymmentä vuotta nähnyt saman asunnon, asunut ja liikkunut siellä usein ihan samoissa puuhissa, liikkunut niissä huoneissa kuin ne olisivat kotini. En koskaan kuitenkaan ole sellaisessa sunnossa asunut, mutta unessani olen siellä usein. Tuo avoin ikkuna liittyy niihinkin uniin.

  Oli miten oli, unet eivät ole painajaisia. Eikä tämä hereillä olokaan mitään vastenmielistä, kun huomissa on aina jotain kivaa, heräsipä aikaisin tai myöhään.
 

Kopsasin taas vanhasta arkistostani. Kevätretki 2008.

28.5.2008 07:53

Teimme kevätkesän retken.
Savutupa kosketti sisintäni, toi muistoja jotka luulin jo unohtaneeni.
Illalla tuli ihan kyynel silmään kun en ole kyennyt säilyttämään kaikkein arvokkainta aikaa mielessäni, varhaisin lapsuus on kulkenut muistoissani jonnekin piiloon. Sieltä muistikuviin palautuu vain pieniä välähdyksiä, kuin salamat taivaalle,.... istuin pimennysverhoin peitetyn huoneen lattialla, pöydän alla, ja pureskelin hermostuneena "pilkkuhameeni" pilkkujen kohdalle reiät. Pommikoneet kai antoivat sen ulisevan äänen joka korviini nytkin palautuu.
Muistan kuinka serkkutyttöjen kanssa hypimme ison pirttimme lattialla, kinkkasimme, kuten sanonta kuului,
muistan kuinka istuin mummoni pyörän tarakalla ja kaaduimme nokkosiin.

Tuolla savupirtissä, kuunnellessa isännän kerrontaa ja vitsejä, muistin monta asiaa ja näin silmissäni kuinka asiat ja tapahtumat olivat mieleeni jääneet, kuinka isot savuavat avotulet kuumensivat koukussa olevan padan pohjaa ja mummo sekoitti kiehuvaa puuroa pitkävartisella puu kauhalla.

Muistin kuinka hirsi seinällä , hirren rakoon työnnettyinä, oli rivi puu lusikoita, enemmän tai vähemmän kuluneita, joistain jo palakin lohjennut....
Muistin kuinka pappani opetti minua kylvämään viljaa, kylvövakka oli liian iso, mutta siihen laitettiin vain vähän siemenviljaa kerrallaan, opin senkin taidon, kiitos pappani  ja kylvän molemmilla käsillä.
Muistin pellavaloukun... muistin missä se odotti käyttäjääns, ja muistin millainen tuoksu leijui ympäristössä kun pellavia oli likoamassa savikolossa.

Monta asiaa palautui mieleeni ihan kuin juuri sillä hetkellä olisin palannut menneisyyteen jossa kaikki oli toisin. Sanotaan, että silloin ei ollut kiirettä mihinkään, mutta silloin tehtiin pitkää työpäivää, alkeellisin välinein, voimaa tarvittiin kaikkeen ja kaikessa, kekseliäisyyttä sen ajan ihmisillä oli pakko olla monista asioista selvitäkseen. Koneet eivät olleet valloittaneet keittiötäkään, savu leijaili pirtin katossa ja tuoksui vaatteissa.

Onko nyt paremmin, en voi väittää vastaankaan, mutta jotain menneestä haluaisin saada elämääni... sen sukupolvien elämän toinen toistansa tukien, lähellä eläen, vanhemmat nuorille esimerkillään opettaen.
Ihmisten kunnioitus vanhempaa sukupolvea kohtaan on muuttunut, enää ei elämän kokemusta arvosteta kuten ennen, nyt annetaan paino arvonimille ja viralle, mihin se arvostus sitten perustuneekin.... aina ei ole kyse ihmisen viisaammuudesta, tai vanhemmuudesta, vaan vallan ihannoimisesta... vallassa olevan ihannoimisesta.

Kiitos kun sain elää tähänkin asti, nähdä maailman muutoksia, ihmisen muuttamisen savutuvasta aurinko -, ja maa lämmitteisiin asuntoihin, koneiden valtakauden ja tietoyhteiskunnan josta esivanhemmat eivät edes uneksineet.

Silloin elämän onneksi riitti leipä ja rakkaus.... nyt ei tunnu riittävän mikään.

Niin, siitä retkestä... suurimmaksi osaksi jäi kai se kukkiin tutustuminen ja ostaminen minulla ilman ajatuksia tehdyksi, koska niistä nyt ei mieleen palaa oikeastaan mitään tärkeää.

Tärkeintä on että muistan kuka olen ja mistä olen elämääni eväät noukkinut.

Päiväkirjamerkintä ja tämä aamu

Tunteen paloa

27.8.2008

Etsin itsestäni rohkeutta kertoa tunteistani ja elää tunteiden mukana. Se on pelkoa jota ei nuorena tuntenut, se on jotain josta haluaisin päästä eroon. Puuttuu rohkeutta kiintyä mihinkään, menettämisen pelossa!

Suojelen itseäni pettymyksiltä, sitä arempi olen, mitä vanhemmaksi elän.
Ihmisellä kun on tapana peilata kokemusten kautta, minun tunteilleni kokemukset ovat kasvattaneet niin tarkat tuntosarvet että menneisyys sulkee tulevaisuudelta portit.
Yleisellä tasolla voin tunteeni paljastaa, mutta jos rakastuisin, tuskin kohteelle sen ihan hetkessä paljastaisin.
En ole rohkea, en paljasta vihan tunnetta vaikka sitä minussa olisikin. Joskus on todella vaikeaa kun ei vain uskalla sanoa toiselle, että "painu..!
Nuorena osasin riidelläkin aidosti.

Vahvasti elän tunteet vaikkapa luonnon kauneuden edessä, hiljennyn katsoessani hyvää taidetta.
Joskus olen pysähtynyt jonkun maalauksen, tai maiseman eteen ja halunnut sukeltaa siihen sisään, elää siinä ja se on voimakkain tunne mitä voin katsojana tuntea. Seinälläni on maalaus jonka eteen usein pysähdyn, sen harmonia puhuttelee tunteitani, vie toiseen maailmaan, ajattomaan ja huolettomaan hiljaisuuteen jossa mieli lepää.
Siitä on tullut minun ikonini.

Itku tulee herkkyyden vuoksi, sitä minussa on liikaakin.

-- Kun olen lueskellut vanhoja päiväkirjamaisia tekstejä vuosien takaa, olen havainnut, että olen aina vältellyt sitoutumista. Liian tiukat kahleet ovat pelottavinta mitä tiedän.
Kaiken kiintymisen taustalla on menettämisen pelko. 
Kirjoitin kerran pitkän jäähyväiskirjeen, silloin tunsin sielunkumppanuutta mieheen jota en ollut koskaan henkilökohtaisesti tavannut. Kirjoittelimme toisillemme ja meissä molemmissa syttyi halu tavata toisiamme, mutta silloin toisenlainen kohtalo puuttui peliin. Tunsin, etten voi enää, siinä tilanteessa, kuulua hänen elämäänsä, en edes tunnetasolla. 
- Kun päätöksestämme oli kulunut jo pari vuotta, hän yllättäen soitti minulle ja halusi tavata. Kieltäydyin, koska en halunnut kaivella vanhoja haavoja auki. 
Tuon tunneryöpyn kokeneena en ole halunnut, enkä osannut kiintyä yhteenkään ihmiseen. En tiedä millaista olisi kokea se suuri ihastuminen ja rakkaus josta niin paljon puhutaan.
- Minulla on ystäviä ja kavereita, hyviä ja parempia, mutta rakkaus on ihan erilaista, kuin kaveruus. 
Haluan pitää hyvät kaverit.  Suuren tunteen, sen kiihkon ja kaipuun jota sanotaan rakkaudeksi, sen etsimiseen ja tässä ja nyt kokemiseen ei ole tarvetta, se tulee, jos on tullakseen.
Hajuaistit valppaina. Rakastuminen tapahtuu kuulemma hajuaistin kautta. Hiki sen sanoo, sanoi Matti ja söi valkosipulia. 

Kokoelmista.

Miksi minun pitäisi huutaa,
miksi julistaa rakkaudestani?
Eikö riitä kun sinä tiedät!

Heräät usein ajattelemaan minua
muistat sanojani
muistat kuinka nauroimme yhdessä
etkä voi olla ajattelematta minua
kun istut yksin illan hämärässä.

Siitä tiedät,
että silta välillämme on olemassa
eikä rakkauttamme tarvitse julistaa
sitä pitää vain hoitaa ja vaalia.
Kuiskaten sanon;
"Olet ajatuksissani, lähellä, vaikka kaukana"

Sanon, vaikka tiedän ettet kuule minua
mutta olen ajatuksissasi
ja sinä minun.
Riittää kun tiedämme.

( Ensijulkaisu 17.4.2009)

 Valvoin

Suunnistuskilpailuja katselin
nojatuolissa istuin ja valvoin.
Kahvitkin keitin piristämään
uneliaisuudesta virkistämään.
Siinä muistelin aikaa lapsuuden
tapahtumia, elämää nuoruuden
ja metsään juoksin muistoissani.
Sinne juoksin aina iloissani
joskin ikävänikin siellä itkin
juoksin sinne taas, polkua pitkin.
Elin mielessäni kauniin kesän
muistin hataran kyyhkysen pesän,
lintu ala oksille rakensi sen
ja opin tuntemaan tuon kyyhkysen.
Juoksin metsässä mukana juoksijain
jonkin kumman tunteen tuntea sain,
kuin olisin mukana ollut tuolla
kun ajatuksissani juoksin suolla.
Yli kivien ja kantojen kuljin
syleilyyni tutun kuusen suljin.
Sen pihkaisen pinnan ja tuoksun
tunsin ja muistin riemua juoksun.
Vaikka mieltä ikävä usein kalvaa
ovat muistot, kuin haavoihin salvaa,
sillä ikävän harmit mielestä suistan
kun onnelliset tapahtumat muistan.

Tekee elämä haavoja jokaisen pintaan
ne jaksaako kantaa ja mihin hintaan
me annamme itsemme alttarille
huonoon kohteluun ja loukkauksille
ei mielellään koko elämäänsä tuhlaa,
vaikka moni silti itsensä uhraa.
Kun juoksee aatoksin lapsuuden mailla
voi viivähtää muistoissa huolia vailla
ja unohtaa pahan mielen ja surun
kun muistoista löytää onnen murun.
"Jukolan veljekset" juoksivat polkuja pitkin
lapsuusmuistoissa minä ilonkyynelin itkin.

14.06.2009

27.10 2005 18.10

Katselen ikkunasta ulos

Syksy on tuonut ensimmäisen lumen maahan.
Kynnetty, pihan viereinen pelto, on täysin valkoinen ja takapihan juhannusruususta on syntynyt komea veistos.

Taivas on harmaan sininen, mäen taakse laskeutuva aurinko on kullannut taivaan rannan keltaisen ja punaisen kauniiksi loimotukseksi johon sekoittuu monia värien sävyjä.

Hiljalleen hämärä hiipii pirttiin ja harmaa hiljaisuus ympäröi minut ajatuksieni nauhaan.
Nyt en kaipaa mitään, ihailen vain hiljaa laskeutuvaa aurinkoa ja taivasta vasten tummina varjoina kuultavien puiden profiilien yhtymistä illan pimeisiin varjoihin ja yöhön.
Pimenevät illat ja palava kynttilä hämärässä huoneessa, kuin eläisi sadun keskellä.

Tänään, 19.10.2013 satoi räntää.

Aamulla mittarissa oli + 3,5 astetta, nyt, kun räntäkin on maasta hävinnyt lämpöasteita on vielä +1,0-

Kun pakastaa muuttuvat tiet kyllä jäisiksi. Nyt sitä paljon puhuttiua varovaisuutta ja harkintaa tiellä liikkuvien ohjeeksi. Omassa autossa on kesärenkaat ja pysyköön auto tuolla parkkipakalla omalla paikallaan. Kun taas.on hyvä ilma, sitten renkaanvaihtoon.

Valot ja varjot.

Pimeänä aikana haluaa laittaa paljon valoja, sytyttää lamput palamaan,
Ulkona sataa vettä, mutta katsoessani ikkunasta ulos pimeään yöhön, näin valon leikkivän maahan putoavissa sadepisaroissa. Verhon välistä karkasi valojuova tummaan maahan ja sadepisaroiden tanssi oli kaunista katseltavaa.

Asuin aiemmin kilometrien päässä keskustaajamasta. Siellä ei ollut katuvaloja, eivätkä naapureiden valot valaisseet tienoita. Harvoin laitoin pihavalot palamaan. Vain ikkunoista ulos näkyvä valo lankesi pihatielle. Kissani ja koirani viihtyivät ulkona. Koira makoili hiekkakasan päällä ja kissa istui häntä jalkoihin kiertyneenä pihakiveyksellä. Katselin usein ikkunasta pimeää maisemaa, seurasin, kuinka koiran pää välillä kääntyi katsomaan kissaa jonka korvien liikkeistä näin sen kuuntelevan ympäristön pienimpiäkin ääniä. Ne olivat eläinystävät minulle ja toisillensa.
Pimeinä iltoina pienet siivekkäät lensivät ikkunalasiin ja niiden runsautta usein ihmettelin. Ei niitä, läpinäkymättömien siipien omistajia muutoin nähnyt, eivät ne valoisaan aikaan huomiotani kiinnittäneet. Niiden tanssi ikkunassa alkoi vain pimeässä.

Lapsena teimme käsinenmme varjoja seiniin. Öljylamppu roikkui katossa ja sen mitätönkin valokiila riitti aikaansaamaan kuvia joita ei päivällä tullut mieleenkään käsien avulla aikaansaada.
Illalla lapsetkin innostuvat leikkimään. Valon ja varjon leikit olivat joskus pelottavia.
Kuljin metsäpolkua kuutamoyönä ja pelkäsin varjoja joita puut loivat polun poikki.
Metsä ei tuulettomanakaan pakkasyönä ole täysin hiljainen. Kun varjoihin lisättiin metsän omat äänet, narahdukset, rapsahdukset ja joskus jopa jonkin eläimen askeleet, oli kauhutarina valmis. Oli pakko kulkea eteen päin, mutta juosta ei voinut, polku oli kivikkoinen ja jotenkin sejuokseminen ei pelkotilassa tuntunut hyvälle. Polun näki enimmäkseen vain taivasta vasten avautuvana aukkona jossa ei ollut puiden latvoja. Ne pelot kasvattivat pelottomuutta pimeän suhteen. Aikuisena olen huomannut löytäväni juuri pimeässä ne pienet valojen ja varjojen olemattomatkin kauniit asiat joita silloin lapsena kammoksuin.

Sytytin illalla kynttilän tuonne koukusta riippuvaan kukkamaljakkooni johon istutin pari kanervaa. Jos täällä valojen keskellä sen edes huomaa, kun joka ikkunassa on valot, piha ja tiet valaistu viimeisen päälle.
 Tuhlausta sanon minä ja sammutin sisältäkin turhat valot. Rakastan hämäryyttä jossa esineiden tarkka raja sekoittuu aavemaisena kuviona taustaan ja muihin esineisiin. Vain tarpeellinen valo ja varjojen leikki voi alkaa.

Uutisotsikot

Kissankorkuiset otsikot huutavat kansalaisten hädän aiheuttamista ongelmista.

Ei ole mitään mieltä,kun nuori menee ja puukottaa koulutovereitansa. Miksi tämänkin piti tapahtua, miksi henkilön hätään ei kiinnitetty jo aiemman uhkailun johdosta enemmän mielenkiintoa kuin pelkät kuulustelut?
Niin moni kärsii puhumatta, uhkailematta ja vajoaa masennuksen suohon.
Uhkailu on selvä avunhuuto!
Onko yhteiskunta näin kova ja välinpitämätön? Miksi ja miksi, sitä pitää kysyä jokaiselta joka oli asian ja nuoren kanssa tekemisissä nettiuhkaamisen vuoksi.
Eikö meillä ole aikaa kuunnella nuoria, eikö meillä ole heille aikaa, vai onko niin kuin kokemuksesta tiedän, ohjaavat aikuiset eristetään, sysätään syrjään nuoren elämästä.
Edes isovanhempien ohjaavakäsi ei ylety, mutta eikö uhkailun, selvän avunhuudon jälkeen pitäisi asiaan puuttu jämerämmin ottein. Ottaa nuori, tai kuka nyt hätäänsä ulos huutaakin, lähelle, kuunnella ja auttaa.
Ihan tässä tuntee olevansa yksi syyllisistä. Olenhan tämän yhteiskunnan jäsen.

Syksyn kuvia kaukaa ja läheltä

Vaihtelu virkistää.

Läksin pitkästä aikaa  päivätansseihin.
Väkeä oli kuin antiikkihuutokaupassa, suurin osa vain naisia. Antiikinahkaahan me jo....
Oli siellä niillä muutamalla miehellä valinnan varaa ja silti samoja naisia hakivat kuin aina ennenkin. On sellaista sinä, minä ja me tutut toimintaa. Tanssittivathan ne jotkut tutut minuakin, ei voi moittia, mutta moni nainen ei päässyt lattialle kertaakaan.
Läksin pois, kun naisten haku alkoi, se ei ole se minun juttuni.

Tässä on tätä elämää nyt rukattu moneen suuntaan. Akkaparka ei tiedä itsekään mitä pitää ensiksi ja mihin suuntaa askeleet. Harrastuksia ja tapahtumia, kivahan se on kun mukaan haluavat, voi tuntea itsensä jopa tarpeelliseksi.

Vaihtelua arkeen. Vaihteluahan se on kuunnella musiikkia ja jutella vaikka hirvenkaadosta ja kalastuksesta. Niin meillä jutut kulki yhden tanssipartnerin kanssa tänään. Kolme hirveä ovat jo kaataneet ja nuotastakin suuria muikkusaaliita saanut hän. Tällaisia tuttavia pitäisi olla enemmän. Voi puhua vaikka kalansaaliista, eikä ole yhtään kiusaantunut olo. Luulin lukevani joidenkin kasvoilta kiusaantumistakin, mutta ei haittaa minun mielentilaani. Vaihteluhan virkistää.

Tämä jokaisen syksyn vaiva, kosteutta ilmassa ja maassa, astmaiselle muuten hyvä, mutta kaiken maailman itiöt ovat maaperässä, kuolevassa nurmessa ja maahan pudonneissa lehdissä. Paras ulkoilupaikka on havumetsä. Vaikka sielläkin on maa märkää ja maatuvia kasveja maassa, on se ihan toista siellä hengittää. Tänään tuota vaihtelua, sisäliikuntaa, sitäkin niukasti, mutta kunhan taas olo kohenee, punttitreeni tuossa telkkaria katsoessa.
Käsipainoilla vain... tuonne 16 kiloon asti.

Väärin se on vanhoja muistella.

Lueskelin tuossa aamusella muutamia sivuja ja huomasin erään seikan jota en ole tullut ajatelleeksi, ennenkuin ihan tässä tämän kevään ja kesän aikana.

Ihmisten väliset suhteet ovat melkoisten koukeroiden kautta kulkevia syviä tunteita.
Luin nettipalstalta kuinka miehet kyselevät naisten nautinnoista. Jopa syyttelevin sanoin kerrotaan kuinka oma vaimo on tuollainen tai tällainen, mutta yksikään puheenvuoro ei kertonut mitä mies on tilanteen korjatakseen tehnyt. Helppohan se on katsoa vastapuolen virheitä, niin me valitettavasti teemme.

Tämän päivän puheenaiheena lehtikirjoittelua ja mielipidepalstoja joilla kirjoitetaan ikääntyneiden kiinnostuksesta parisuhteisiin, seksiin ja mihin kaikkeen nyt kyselyin jonkinlaista tulosta etsitään.
Ikääntyneet eivät halua uutta avioliittoa, eivät halua muuttaa ulkomaille, tai muuta samankaltaista kyselyä joka nyt ei mitenkään auta ikääntyneitä ihmisiä. Näin vanhuusviikolla luulisi olevan tärkeämpää puhua yleisestä hyvinvoinnista, olevista suhteista ja siitä, ettei ihmisiä laitostumisenkaan vuoksi eroteta pitkäaikaisesta suhteesta, olkoon se avio- tai avoliitto. Molemmat ovat vakiintuneita suhteita ja ihmiset ovat ikäänkuin kasvaneet kiinni kumppaniinsa. Pitkät avioliitot ova nuoremman sukupolven keskuudessa nähtävästi harvinaisempia kuin esimerkiki oman ikäisteni joukossa.

Nyt on helppo erota. On olemassa taloudellisen tuen mahdollisuus, eikä ole harvinaista enää pienten lasten vanhempien erot. Ennen oli toisin. Naisen paikka oli kuin luonnostaan kotona ja maaseudulla se oli enemmän tapa kuin harvinaisuus, koska maatila vaati myös naisen panoksen, oli lapsia tai ei.

Ikääntyneet parit ovat löytäneet harmonian jossa sairaskin puoliso on rakas omainen, joka yritetään hoitaa kotona, omat voimavaratkin uhraten. Se on sitä suurinta toisesta välittämistä. Olkoon se rakkautta tai ei, se on suurin asia minkä ihminen toiselle ihmiselle osoittaa, uhraa oman vanhuutensa voimat  toista hoitaen.
Kun itse olen elänyt pitkän parisuhteen ensirakkauteni kanssa, en voi ymmärtää kaikkea nykyajan "kotkotuksia" ja parinvaihtoja. En tiedä voinko sanoa mitään varmaa siitäkään kuinka oman liittoni olisi käynyt, mutta uskon yhä, ettei meillä ollut mitään syytä muuttaa yhteistä suuntaa.

Nyt on tutkittu oikein eläkeliittojen voimin ikääntyvien mieltymyksiä.
Seksin painotus ikääntyvien suhteessa sekin nyt jotenkin määritelty, siihen en ota sen enmpää kantaa. Sanon vain, että ihmisistä se riippuu, ei niinkään iästä ja tavasta jolla se koetaan tärkeänä tai suhteeseen kuulumattomana. Ainoa mitä tuohon lausun, toinen ihminen pitää aina ottaa huomioon kokonaisuutena, ei vain hetken kumppanina. Suhteet ovat kahden välisiä.

http://yle.fi/uutiset/55-79-vuotiaat_haluavat_parantaa_ystavyyssuhteitaan_ja_muuttaa_elintapojaan_-_parisuhteen_perustaminen_ei_kiinnosta/6871429

Unessa ja unelmissa.

Molemmilla on paha tapa olla vain hetkellinen näky, näkymä joka on tai ei.

Tapasin vuosia sitten henkisen kaksoisolentoni.
Kuinka joku voikin ajatella asioista samalla tavalla. Me voimme kyllä olla varmoja, eläviä esimerkkejä siitä, kuinka toisen ajatusket kolahtavat, sanat just'kuin omia sanoja.

Olisipa kiva joskus tavata, vuosia on mennyt yhteyksiä pitämättä. Sellaista se on elämä. Joku asia tulee päälle ja on esteenä sen hetkiselle ja niin ne jäävät omiksi ajatuksiksi aikeet.

Unessa elin jälleen monta kuukautta, eli tapahtumia kuin hyvässä elokuvassa, kuvatkin, kuin hyvän kameramiehen ottamina, jatkumona, ilman suuria taukoja.
Sanovat unien ovan merkki siitä, että ihminen ei ole jymähtänyt paikoilleen, vaan hänen mielikuvituksensa on hereillä ja unelmia olemassa.
Juu, minulla oli kutsut yöllä. Vieraat vain tupsahtivat tupaani kaikki yhtä aikaa, ja tarjoiluni ei ollut valmis.  Omassa keittiössäni minä häärin, paikka ei ollut outo, mutta osa vieraista oli.
Jotenkin intuitioni vei taas minua, paljon lapsia kutsuillani, iloisia lapsia.

Juuri niin, Minulla on monta kutsua, kutsuille.

Tässä tämän päivän sankari. Sanomattoman rakkaat onnittelut.

Vaikka minä pimeässä laaksossa vaeltaisin..

  Pimeää. Ulkona on yli yhdeksän astetta plussaa, vaikka muutama aamu sitten pakkasta mittari näytti.
Lokakuussa lotisee, sateita maa kaipaa, vaikka ihmiset halauisivat nauttia aina auringosta ja kuulaudesta syksylläkin.
Metsätkin ovat kuivia kävellä. Sammalikossakaan ei kastu lenkkitossu, ellei nyt ihan suolle astele. Moni metsä on risukkoa, aukkohakattuja laajoja aukeita joiden taimikonkin peittää pitkä heinä. Kuinka ne puun taimet sieltä viidakosta jaksavat nousta, no, moni kuihtuu, monta matalan taimen vuosikasvua nappaa ohikulkeva eläin, tai talloo jalkoihinsa.

Uudellamaalla sain kokea ns. mustan metsän nautinnon.
Metsää ei ollut sukupolviin hakattu. Kaikki kaatuneet puut saivat maata rauhassa pieneliöiden ruokana ja se rikkomaton rauha, äänettömyys ja osin pimeyskin siinä metsässä lumosi minut. Laaksoja ja kivikkoisia kukkuloita. Maan peitti kaunis sammalikko. Ei heinää, mutta ei paljon uusia taimiakaan, koska maahan pudonneille siemenille ei siellä riittänyt valoa, jota kaikki uusi kasvaminen vaatii. Usein vain vaelsin siellä pimeissä laaksoissa ja nautin rikkomattomasta luonnon rauhasta.

Tekeepä mieli mennä katsastamaan vieläkö metsä lepää neitseellisessä asussaan, vai joko motot ja kauhurit ovat metsän tuhonneet.
Se metsikkö jos mikä olisi suojelun kohde.
Monet pelkäävät pimeää metsää. Vaikeakin siellä oli kivikoissa liikkua, koska paksu sammalikko peitti kivien pinnat ja kostea kivi on petollinen sammalten peittämänä. Eksyminen on vaarana kaikissa metsissä.
Aina minä olen luottanut tuohon otsikon lauseeseen... en minä mitään pelkäisi.

Unet.

  Nyt olen alkanut nukkumaan paremmin, vaikka edelleenkin yöni ovat lyhyiden unien öitä, tai pitkiä valvomisen johdosta. Nukun kuitenkin ja näen unia.
  Unet ovat selkeitä, mutta paikat jossa unessa olen, ovat useimmiten sellaisia joita en herättyäni muista.
Vuosia sitten uneni useimmiten olivatkin painajaisia, tai, enneuniakin, koska monet uneni on voinut tulkita enteiksi, ihan unen toteutumiseen asti. Anoppini ja isäni kuolema, molemmat sain intuition kaltaisena näkynä unessani. Samoin aviopuolisoni menetys, jollain tavalla se edellisen yön uni oli armollista asian avautumista ja uskon sen olleen helpottavana tekijänä siinä shokissa jonka valtaan jäin. Oliko helpotus? Elin ne seitsemän seuraavaa vuotta kuin sivuroolia omassa elämässäni.
 
  Nyt näen usein unta aviomiehestäni.
Useimmiten hän on muuttanut pois luotani, tapaamme ja taas hän ikäänkuin liukenee luotani.
Yksi uni mennellä viikolla toi hänet taas luokseni. Johtuneeko joistain ajattelemistani asioista nyky elämässäni, vai vain kaikki nämä vuodet tuntemastani rakkauden kaipuusta, mutta unessa hänen läheisyytensä tuntuu kuin kosketus iholla.
Tässä unessa minulla oli hänelle jokin asia kerrottavana. Mietin kuinka saisin häneen yhteyden, kun hän nyt on muuttanutkin ja en muista edes puhelin numeroa. Etsin kaikki meidän menneeseen elämäämme liittyneet numerot ja en vai löytänyt oikeaa numeroa. Pian hän seisoi kuitenkin vierelläni. Tunsin kuinka minua joku repi hartioista kauemmaksi hänestä ja heräsin. Vaikka heräsin, mietin yhä sitä puhelinnumeroa ja meni tovi ennenkuin tajusin nähneeni unta.

  Kuinka vahvat ovat tunne siteet välillämme olleet?
Intuitio toimi meillä aina, kun ajattelin soittaa mökille jossa hän oli, pian puhelin soi. Tai, kun hän aikoinaan oli töiden vuoksi vieraalla paikkakunnalla ja puhelimia ei ollut, me kirjoitimme toisillemme kirjeet samana iltana, käsitellen samoja asioita. Jotain merkillistä tapahtuu järjen ulkopuolella sellaista mille ei löydy selitystä ja joka tuntuu mahdottomalta.

  Olihan meidän  yhteisessä elämässämme monta ylämäkeä.
Joskus jopa ajattelin lähteä siitä liitosta, mutta en vain kyennyt, vaikka olin pettynyt asioihin joita tapahtui. Hänen tapaansa käyttää alkoholia  humaltuakseen en mitenkään voinut aina hyväksyä. Me emme koskaan voineet nauttia viiniä illallisillamme, koska se antoi potkun hänen himoonsa.
Koskaan häneltä ei kyllä jäänyt työ hoitamatta alkoholin vuoksi. Joskus, liikoja promilleja aamulla hänen verestänsä pelkäsin löytyvän ja silloin menin hänen tuuraajakseen.
Rakastin sitä miestä. Olin mennyt hänen kanssaan naimisiin, hyväksynyt hänet ja hän minut niine vikoineen joita meissä silloin oli. Emmehän me olleet muuttuneet. Hän oli ihan sama mies kuin rakastuessanikin, hänellä vain oli tapa joka joskus haittasi minun tunnemaailmaani johon alkoholi toi piirteitä joita en voinut ymmärtää.
Pitkät raittuskaudet, useita vuosia ilman kaljatuopin nauttimista, ne olivat elämämme suola ja sokeri.
Rakastan sitä miestä, hänen muistoansa ja niitä herkkiä hetkiä jolloin hän tulee unessa kertomaan minulle asioita jotka ovat kuin tien viitta huomisiin.

  Unet ovat höpö puhetta, eivät ne mitään tarkoita!
Ovatko?
Painajaiseni ovat loppuneet. Unet ovat sitä henkimaailmaa josta tuttava pariskuntamme aikoinaan sanoi; Jos olet selvittänyt välisi eläissäsi, puhunut asioista ja hyväksynyt kokemasi, pyytänyt anteeksi ja saanut sopia kaikesta, ei sinulla ole tarvetta tulla unessa pelottelemaan.
En koskaan ennättänyt Raunilta kysyä tuliko hänen poisnukkunut miehensä hänen uniinsa uhkana, tai lohtuna, sillä niin pian hän seurasi miestänsä.
Heillä oli hyvä liitto, sen tiedän. Minulle yksikään uni ei ole ollut uhkaava, vaan voimaa tuova malja jonka olen juonut pohjaan asti.

Tuleehan niitä juhlia.

Otti ihan vietävästi päähän.
Päätä särki syömättömyys, vesi velloi vatsassa kaksi päivää ja tyhjennys juoksutti tuolin ja vessan väliä koko yön.
Aamulla päänsärky ja ohjeessa luki, "..ota aamulääkkeet vasta tutkimuksen jälkeen.." Tutkimusaika kello 13.00. kuinka hiivatissa minä pystyn ajamaan tuonne Keskussairaalaan kun oksettaa ja ... eikä päässä tunnu muuta kuin jyskytys.

Eikä se tutkimus ollut niitä elämäni helpoimpia.
Kamerahan ei suostunut etenemään suolistossa. Mutkia, mutkia, joiden kautta letkua saada ihan vatsalaukkuun asti. Kyllä teki kipäeää. Käännettiin selälleen ja kyljelleen, toiselle kyljelle ja selälleen, kaksi hoitajaa painoi vatsaa milloin oikealta, milloin vasemmalta, kai kipuakin hellittämään, mutta sattuihan se.
En ole kipuherkkä, mutta oli pakko sanoa välillä, että nyt sattuu enemmän kuin lääkäri määrää ja lääkärillä oli hauskaa...
Kyllä hoitajat, joita paikalla oli monta, sanoivatkin, että olihan vaikea tehdä tutkimus loppuun. Harvemmin on lääkärinkin mukaan niin "kiinnikeitä" kasvanut suolisto kuin minulla. Hän jutteli pitkään ennen ja jälkeen tutkimuksen, tumma, komea mies, suklaanruskeat silmät katsoivat minua suoraan silmiin. Hän kertoi hyvän uutisen, ei ole mitään kasvaimia, mutta vaivani syy ei selvinnyt, joten lisätutkimuksiin vain. Seuraava aika tulee postissa, sanoi hoitaja.

Tutkimuksen mahdollisesti aiheuttamien tulevien oireiden varalta minut määrättiin pysymään kotosalla ja tulemaan ensiapuun jos oireita ilmaantuu.
Niin jäi juhlat ja viikonloppu.
Olihan niitä oireita, päänsärky on nyt vasta helpottunut, vatsan pintaan ei saa koskettaa, niin on arka.
Ei auta aamulenkille kireitä farkkuja laittaa, ei, vaikka kuinka haluaisi pasteerata muka tyylikkäänä.
Lenkille kuuluu kyllä rento asu ja hyvät lenkkarit.

Tuo lääkärin silmiin katsominen sai minut muistamaan kuinka tässä yhdelle tuttavalle huomautin, ettei hän koskaan katso silmiin kun puhuu minulle.
Hän selitti, että on kielletty katsomasta.... en ymmärrä. On reilun ja rehellisen tuntua, kun katsoo silmiin puhuessaan. Ilmankos meillä ei mennytkään kaikki nappiin, eikä syy ole pohjalaisuuteni.
Lapseni lapsen lapsi sanoi pienenä kun  hänellä oli jotain asiaa ja minä, tai muut vastasimme jostain sivulta katsomatta häneen ; "Katsoisitko minua silmiin kun puhut minulle!"

Kaikkea sitä tuleekin mieleen.
Harmittaa kun en voinut lähteä ja onhan taas maanantaina aika varattuna tuolla terkkarissa. Olis ollut vain pikavisiitti. Tuleehan niitä päiviä ja viikonloppuja, juhliakin, mutta parasta tässäkin se, että tiedän olevani melkoisen terve, vaivastani huolimatta. Tai enemmän kuin melkoisen...

Muistoja ja aarteita

Kirjahyllyni on oikeastaan monien muistojen arkku.
Siellä on kirjoja, lahjoja, maljakoita ja laaja palkinto kokoelma oikeastaan kolmenkymmenen vuoden ajalta.
Kävimme miesvainajani kanssa ammattiliittojen, työnantajaliittojen,  järjestöjen, urheiluseurojen, työpaikkojen yms. kilpailuissa ja suhteellisen hyvin minäkin siellä joukossa "sohelsin" ja omiakin palkintoja kotiin kannoin.  Mieheni voitti  useimmiten ikäluokkansa sarjat kuulantyönnössä, 100 metrillä, ja jopa pituudessakin, mutta useimmiten olikin kyse kolmiottelusta. Yleisurheilua, hiihtoa, maastojuoksua, tikanheittoa, lentopalloa, pilkki- ja onkikilpailut, ajotaitokilpailut (minä) ja  mitä kaikkea sitä tulikaan yhdessä harrastettua.

Viiri pöydälläni lahja työpaikkani kalakerholta 70 vuotis päiväni johdosta.
Olin yllättynyt, mutta hoidinhan taloudenhoitajan pestiä, melkoisella menetyksellä, vuosikaudet.
Pilkkikilpailissa voitin jopa miehet.

Nyt kun ikää tulee lisää ja harrastuksetkin muuttuvat, olen huomannut kuinka pilkkiminen on jäänyt vähälle.
Talvella palelee jalat. Olihan minulla kunnon pilkkisaappaat, mutta taisivat osua jonkun  nuoren vuokralaiseni muuttokuormaan. Kalastaminen kun on sittenkin niin kivaa, vaikka saalista ei tule joka järveltä. Ei auta millaiset moormuskat tai värikoukut on käytössä, mutta onko se saalis aina tärkein?

Kirjahyllyni päällä on pitkä rivi viirejä, lahjoja joita ystävät ja yhdistykset jakavat merkkipäivinä, tai tuovat kiitoksena toiminnasta.
On siellä niitä isoja kiertopalkintojakin jotka eivät kokonsa vuoksi mahdu lasi ovien taakse kaappiin.
Istuin aamulla katsellen hyllyä ja kaikkea sitä tavaraa jota ilman tulisin toimeen, mutta kun kaikella on oma arvonsa muistoesineenä, lahjana jota ei vain raaski heittää hyväntekeväisyyskirpparille.
Pölyt on pyyhittävä ja annettava kaiken olla, ainakin toistaiseksi.
Mitä mietin huomenna, mikä muisto tarttuu ensiksi silmään, tai mikä ajatus herättää sanaisen arkkuni.

Onko politiikka vain peliä.

Politiikka on ja pysyy vaikutuskanavana, jonka lonkerot ulottuvat pienimpäänkin toimintaa ja päätöksiin yhteiskunnassa.
Istuin lapsena jossain penkin päässä kuuntelemassa kun aikuiset puhuivat asioiden hoitamisesta ja vaihtoehdoista. Varsinkin, kun oli vaalit tulossa, silloin noita "tupailtoja, oli useammin omassa kodissanikin. Tuon taivaallista en silloin vielä politiikasta ymmärtänyt, kuuntelin ja kuulin, kuinka joku oli eduskunnassa asti niin sanonut ja olisi pitänyt sanoa näin.
Niihin illanistujaisiin liittyi arpajaisia, tikanheitto kilpailut ja kahvia juotiin ja tarjottiin joka talossa.

Kotini oli usein kokoontumis paikkana kyläläisille. Myös uskonnolliset, eri uskontojen kannattajat pitivät seuroja ja puhuttiin paatoksella taivaasta ja helvetin tulesta. Ehkä juuri niistä lapsuuden ajan muistoista ja kokemuksista olen luonut itselleni oman lapsenuskoni jossa ei ole vain tuomitseva Jumala, vaan armollinenkin. Oikeastaan monien sen ajan saarnamiesten ja pappien puheista syntyi valtava pelkotila. Liekö se syynä ettei nykyisinkään ole tarvetta mennä paatoksellisesti puhuvaa  pappia kuulemaan, vaikka kirkossa käynti on oma rauhallinen hetkensä. Rakastan vanhoja kirkkoja ja niissä olevaa kirkkotaidetta. Useimmiten pyrin menemään kirkkoon ja hautausmaalle, kun uusilla paikkakunnilla vierailen.

Samaa paatoksellisuutta kuin saarnoissa, kuulee usein politiikkojen puheissa. Nykyisin on melkein yleinen tapa moittia muiden puolueiden päätökset suoralta kädeltä ja miettimättä kuinka omia päätöksiä voisi yhdistää niihin, etsiä kompromissi, yhdessä etsitään asioille oikeaa suuntaa. Julkisuudessa tapahtuvaa muiden arvostelua tunnutaan pitävän ainoana tapana saada oma ääni maailmalle. Politiikasta on tullut peli, jossa jokainen haluaa olla voittaja. Ei vain maan asioissa, vaan maakunnissa ja kunnissa olisi nykyisessä tilanteessa tarve yhteistoiminnalle, unohtaa ne perinteiset erimielisyydet ja pyrkiä yhteiseen hyvään. Sitä taitaa saada odottaa hamaan kuntien lakkauttamiseen asti.

Lapsuuden ajan vaikutukset omien periaatteiden muokkaajana olen aina tunnustanut.
En ole fanaattisesti jonkun puolella ja toista vastaan, mutta arvostan heikompienkin kansalaisten huomioon ottamista, kukaan ei saa jäädä yksin, eikä kukaan saisi olla aina eturivissä kun etuuksia jaetaan.
Yksi pääsky ei kesää tee, eikä kurki yksin lentäessään  tee aurankärkeä. Vaikutusmahdollisuuksia pitää aina etsiä joukoista. Onko se joukko jossa seison oikea? Siihen tuskin kukaan osaa vastata, politiikka kun on sittenkin suuri pelilauta ja me kansalaiset kuin pelinappuloita, meillä joko voitetaan, tai hävitään, joukon koostakin riippuen. Katsotaan nyt, mihin kuntaan tai kaupunkiin kukin kunta liittyy tai liitetään, aina se tarkoittaa kuntalaiselle menetyksiä, vaikka kuinka muuta puhutaan.

Olin aikoinaan aktiivisti mukana ammattiliitojen toiminnassa, mutta poliittista ristiriitaa niissä ei useinkaan ollut tarve ruotia. Ainoa tilanne, kun minulta kyseltiin puolueen jäsenkirjaa liittovaltuuston jäsenasiassa.  Silloisen ammattiliiton puheenjohtaja kyllä ilmoitti, ettei jäsenkirjaa voi kukaan vaatia, enkä minä sitä hankkinut! Hyvin mahduin joukkoon päätöksiä tekemään.
 Ammattiosasto oli kuin toinen koti, mutta siellä tehtiin työt talkoilla. Vain hyviä muistoja niistä ajoista.. ja hyviä päätöksiähän me teimme, vaikka vastapuoli ei niitä aina hyväksynyt, vaan pani meidät taistelemaankin.

Tallinnassa kuljeskellen kannattaa välillä nostaa katse  katon rajaan ja seurata kadun pinnastakin millaisen taideteoksen yli kävelee.

Sadevesikaivojen kannet ovat usein ihan komeita.

Aamujumppa.

Makaan selälläni vuoteellani

ja mietin tätä aamukankeuttani.

Nousen ylös, aamujumpan aloitan

käsilläni varpaitani tavoitan,

vaan ei, ei tänään ihan lattiaan

sattuu tuonne toiseen pakaraan.

Ei auta lannistua, uusi venytys

ja voimakkaampi tämä yritys

kun sormin kiinni otan varpaistani

ja nautin tästä aamujumpastani.

Nyt selkälihaksiinkin venytystä,

ei yrittää voi tänään uutta ennätystä,

kun tuntuu punnerruksetkin vaikeilta,

jo hikikarpaloita valuu poskilta.

Nyt keppijumppaan, - kiertää vartalo

on keppi kädessäni, mokomakin astalo.

Voimaa vaatii yhä enemmän ja enemmän,

kun vartaloa kiertoliikkein venytän

ja hiki valuu yhä vuolaammin,

kun tartun kiinni käsipainoihin.

Kas venytystä vaatii vanha kroppa

kun alkaa olla kehoni jo jätekoppa

joka vetää kaiken sisälleen

ja muuten - minkä mahtaa vanha kiloilleen-.