Minä
tunsin monia ja monet tunsivat minut.
Olin
se pyykkitäti ja keittiön täti
joka
iltaisin riensi lohduttamaan itkevää lasta
Tanhuan
kesäleirillä.
Jaksoin
kuunnella ja kuulla puhumattomankin ikävän.
Seisoin
tiskin takana palvelemassa ohikulkijoita
pienen
hetken viipyviä
ja
paikallisia matkahuoltoa tarvitsevia.
Olin
monien kaveri, tuttu naama tiskin takaa.
Olin
se äiti joka seisoi keskoskaapin vieressä
eikä
saanut koskettaa omaa lasta.
Kotona
lapsi joka vaelsi tuttipulloinensa
ja
tykkäsi nukkua vanhempien vuoteessa.
Olin
äiti joka valvo yöt ja kutoi villapaitoja
kun
ei uskaltanut nukahtaa.
Olin
se ruokalan Rouva,
Järvisen
akka joka oli päivät ruokaloissa,
yöt
siivosi linja-autoja
kun
Ulla hoiti lapsia ja mies oli yöt kotona.
Tunsin
monia ja monet tunsivat minut.
Oli
ystäviä ja tuttuja ympärillä.
Se
Järvisen rouva joka siivosi ja siivosi
pesi
ja puunasi vanhustenkin apuna
seurasi
ja tarkkaili talon menoa ja sai siitä palkkaakin,
vaikka
palkatta vanhoista huolta piti
ja
kammarit siivosi.
Se
Rouva johon kaikki luottivat
takaisin
pyysivät kun pois lähti.
Palaavaksi
halusivat moneen taloon
paikkojen
putsaajaksi, rauhan rakentajaksi,
lasten
kerhotädiksi kerrostaloon.
Minä
tunsin monia ja monet tunsivat minut.
Istuin
varikolla ruokalassa miesten pöydissä
kuuntelin
ronskia puheita
ja
itse puhuin muiden mukana.
Kirosin
liukkaita kelejä ja huonoja renkaita,
odotin
hinuria ja palelin jäätyneissä autoissa,
tauoilla
virkkasin pitsiverhoja ja pöytäliinoja,
illalla
hoidin kiinteistöä, pihaa, katua, saunoja, porrashuoneita
aamuheräämisiä
ja yön viimeisiä bussivuoroja.
Aviomiestä
ennätti moikata vastaan tulevan bussin ikkunassa,
lapset
olivat maailmalla mutta,
meillä
oli samat työt ja toisemme.
Me
tunsimme monia ja moni tunsi meidät.
Olin
se Sommelon emäntä joka
ajoi
bussia ja puuhaili omakotitalossa
seurusteli
naapureiden kanssa
ja
keräsi risut ystävien metsästä saunapuiksi.
Se
josta tuli jalaton ja viraton,
joka
määrättiin eläkkeelle kun ei jalat kanna
ja
selkää ei leikata.
Olin
se Lehtivaaran emäntä joka
konttasi
ja kompuroi, kaatui ja nousi,
raivasi
pusikot, hoiti nurmikot, ruusut ja vatukot,
kuin
salaa kuntoutti ja kuntoutui
juoksi
naapurin kielloista huolimatta
eikä
mikään varjostanut elämää
yhteisiä
eläkevuosiahan me.
Olen
se jonka huomiset katosivat yhteen hetkeen.
Minä
tunsin monia ja monet tunsivat minut,
mutta
jäin yksin mustaan aukkoon joka yritti nielaista minut.
Olen
se Järviskä joka huusi yksin ja
kahvilan
kautta kulki huomisiin,
kylähullu
eläkeläinen joka hyppäsi ulos tynnyristä
ja
lopulta koko kylästä.
Olen
se leski joka ei jaksanut kuunnella sääliä
enää
sen kymmenen suruvuoden jälkeen,
vierailla
kylillä kukaan ei kysy kuinka se kolari…
Olen
se Järviskä jonka moni tunsi ja minä tunsin monia
naamatuttu
samojen akkojen seurassa
kahvilan
tiskin takana tai turuilla ja toreilla.
Olen
se sama, mutta kaikki muu on muuttunut.
Minä
tunsin monia,
mutta
tunsiko kukaan minua?
Kuka
olen ja kuka sinä olit.
