Luonto valmistaa taidetta.

Luonto valmistaa parhaan taiteen.
Kuinka monta vuosikymmentä tämäkin puu sai kasvaa. Pieni siemen putosi maahan, iti ja nosti pienen taimen mullasta. Vuodet kasvattivat hennon taimen isoksi puuksi. Lopulta se kaadettiin, ihminen tarvitsi sen rungon omiin tarpeisiinsa. Kanto jäi ajan hampaiden muokattavaksi. Osan siitä vei joku kone, osa kaatui omia aikojaan. Siinä se oli, polun reunassa, katseille valmiina.
Poimin sen kamerani linssillä talteen, katsottavaksi, ihailtavaksi, satujeni kuvitukseen käytettäväksi.
Joskus tässä kannossa asuu metsän salainen asukas joka piiloutuu tosikoilta ja näyttäytyy unelmoiville.
Minullahan on aina päässä jotain muuta kuin pelkkä kuva... salaperäistä.

Arkistointi päivä.

Arkistointi päivä.                        

Muutaman sataa arkkia olen käsitellyt, lajitellut ja mapittanut kansioihin välilehtien kanssa. Kadonneita sivuja en ala etsimään, tulevat eteen kun tulevat. Jossain korpulla olis kaikki tulostettavinakin, mutta nyt saavat olla.
On ollut aikaa käydä läpi tätä kuluvaa vuotta.
Ei tämä niin kovin onnellinen vuosi ole ollut, ei, moni asia olisi saanut olla ihan toisin jo ensimmäisestä päivästä alkaen. Tehty mikä tehty, aikaratas ei käänny ympäri ja kalenterissa on päivät elettyinä, niitä ei enää muuteta. Uudenvuoden lupauksena voisin luvata itselleni täydellisen vapauden tulla ja mennä mielihalun mukaan. Kukaan ei sido minua! En alistu kenenkään talutusnuoraan, enkä syö kenenkään kädestä, sanoi mieheni poikamies aikoina päättäneensä. Alangon Voiton kanssa olivat luvanneet ottaa akan, jos akka kiipeää pylly edellä seinälle ja syö penkiltä! Voiton vaimosta en tiedä, mutta minulle ei noita ehtoja ukkoni edes ehdottanut!! Kunhan puhui!
En sido löysälläkään lupauksella kenenkään ihmisen vapauteen omaa vapauttani. On helvetin vaikeaa elää jos on riippuvainen muista ja muiden mielipiteistä.
Silti olen onnellinen. Minulla on ystäviä, rakkaita ystäviä ja kavereita joihin voin luottaa, mitä muuta voisin tulevalta vuodelta odottaa. En sitten mitään. Mikä on tullakseen se tulee ja otan elämän vastaan kiemurtelematta missään kiimassa tai kuvittelemalla kaiken olevan kuin herkullinen ateria jokaisessa päivällispöydässä.  Ei kiitos kaikelle turhalle!

Riittääkö terveyttä, jaksanko kantaa oman kuormani ja jaksanko olla muille olkapäänä ja tukena, se on kohtalon kädessä.
Nyt ei kunto ole kohdallaan, ei tottavie, mutta kun kaikkeen tottuu, alkaa tämäkin olotila tuntumaan normaalilta. Turhaan minä valittaisin, ei ole valittamiseen aihettakaan kun tarkemmin ajattelee, eikä se sitäpaitsi auttaisi mihinkään.
Jos kaadun, itse on noustava. Jos jaksan juosta, juoksen, mutta mihin tässä niin kiire. Kaikki tule aikanaan. Elämä antaa mahdollisuuden, minä vain päätän omien voimieni mukaan kuinka käytän sen antamaa tilasuuutta olla ja elää. Onnellisena. Sitähän tässä yritän sanoa, olen nyt onnellinen!

Kuka on hän.

Kuka soitti sinulle kun muut unohtivat,

kuka ojensi kätensä kun jalkasi horjuivat,

kuka kuunteli sinun huoliasi ja lohdutti,

keneltä tulikaan se ainoa onnittelukortti?

Hän oli ystäväsi.

Kenelle suutuit, mutta hän ymmärsi,

kenelle huusit ja hän kuunteli tyynesti,

kuka koputti ovellesi aamulla

vain tarkistaakseen että kaikki on hyvin?

Hän oli ystäväsi.

Ystävyys hyväksyy erimielisyydet,

se antaa anteeksi pienet unohdukset.

Välimatkakaan ei erota ystäviä,

heille ilot ja huolet ovat yhteisiä.

                      He ovatkin toistensa tosi ystäviä.  

Tänään

Syydän sanoja suustani
kirjaan paperille
mietittyjä
heitettyjä
huudettuja
kuiskattuja

mitä sanoin
puhuinko
ohjasinko
syytinkö
rakastinko

puhuin
ajatuksia ulos
huusin tuskaani
valitin kipujani
syytinkin
elämää
kohtaloa

kirjoitin
testamentin
jaoin
omaisuuttani

revin
silppusin
kirjaimet tuntemattomiksi
mustaksi massaksi

sanoin
kirjoitin
puhuin

eikä kukaan kuullut.

2013 Kirsti Järvinen

Lunta ja lumetonta

Muutamia vusia sitten oli Kangasniemen hautausmaalla lunta todella paljon.
Jouluna ihmiset kahlasivat vyötäisiään myöten hangessa saadakseen kynttilänsä haudalle. Muutamia muistokiviä ei edes näkynyt.
Toista oli nyt. Vihreä nurmikko ja tallatut käytävät. Sysmän hautausmaalla ruusujen marjat loistivat komeina pilkkuina vasten vihreää nurmea, lunta ei missään, ei edes muistona.

Niin on luonnon kiertokulku vaihtelevaa.
Tämä joulu lumeton etelässä, pohjoisessa sitä on liikaakin.
Onneksi pakkaset ovat vähissä, sähköä säästyy ja lämmityslaskut alemmat kuin pakkaskausina.
Pimeä lyö kättä pimeälle ja valot palavat siinä välissä.

Unelmat ja rakkaus.

Usein minä olen ajatusteni vanki. Istun haaveideni pilvellä ja katselen alas harmaaseen maisemaan jossa ei ole valon pilkahdustakaan. Yritän kirjoittaa ajatuksiani ja saada edes yksi valo syttymään rakkauden taivaalle.
 Elämä on sinänsä niin arvokasta ettei sitä ole syytä tuhlata toivottomuuteen ja vanhojen asioiden partissa miettimiseen, menetettyihin hetkiin, menneen elämän murehtimiseen ja muistoihin.

Minä ratsastan haavepilvillä.
Niitä löytyy jokaiseen päivään, mutta haaveiden ei ole tapana toteutua sellaisinaan, vaan monien mutkien, myrskyjen ja hiljaisten hetkien kautta ne kulkevat sellaisina, kuin kohtalo ne minulle toteuttaa.
Moni unelma on kuollut, moni elää leijuen tuossa ajatusten tasolla, kuin uni, jonka muistaa herättyäänkin.
Ei ole tarpeenkaan, että kaikki unelmat toteutuisivat, ei ihminen saa saada kaikkea haluamaansa,vain ajattelemalla asiaa. Kaikkien asioiden toteuttaminen vaatii omia ponnistuksia ja mahdottomat haaveet kuolevat omaan mahdottomuuteensa. Kovin olisi kuollutta minun elämäni, jos luopuisin unelmistani.

Lapsena minä olen oman persoonallisuuteni siemenet saanut siitä kylvövakasta josta siemeni viskattiin lapsuuteni ilmapiiriin ja sisimpääni opetuksena, elämän ohjeena ja sanattomana lakina. Perintönä osa persoonallisuutta, kasvatuksen tuloksena lisää ja kokemusten kautta olen kasvanut tähän mittaani, joka on joko hyvä, tai huono sen mukaan, millaisen kuvan annan itsestäni.
Eräänlainen taiteellisuus, humaanius ja vanhempien ihmisten kunnioitus on kotikasvatuksen tulosta ja perintöä jonka olen imenyt geeneistä, vanhempien ja suvun perintönä ihan ilmaisena lahjana.
En vain ole ollut rohkea. En ole uskaltanut antautua unelmilleni, en ottaa riskejä joita omien haaveiden saavuttaminen ja niistä nauttiminen vaatisi.

Unelmistani en koskaan luovu. Haaveilen rakkaudesta joka täyttää minut kokonaan, haaveilen läheisyydestä ja lämmöstä jonka harsoon voin pukeutua jakamaan sitä ja nauttimaan kahden ihmisen suhteesta joka on avoin ja rehellinen, ilman pyyteitä, vaatimuksia ja velvollisuuksia. Näin olen aina haaveillut ja ajatellut. Sain nauttia sellaisesta suhteesta, ensirakkaudesta ja elämän kumppanuudesta kaikki ne yhteiset vuodet jotka olimme yhdessä. Kunnes kuolema erottaa. Se toteutui, siihen kuoli rakkaus. Sitä tunnetta en vain löydä mistään, mutta mikään ei estä minua unelmoimasta.

Tänä varhaisena aamuna istuin haavepilvelle. Näin korkealta, näin paljon ja uskalsin ajatella etteivät unelmani ole olleet turhia.
Jossain on ovi jonka avaamalla tunnen tulleeni kotiin. Henkiseen kotiini, jossa rakkaus odottaa  minua.

Unelmapilvellä ratsastan... huomisiin.

Merry Christmas!

Iloista Joulua!

Käly

Minun on pakko todeta etten usko kykeneväni sopeutumaan vakavaan sairauteen kuin kälyni.
Monta vuotta sitten sairastuminen, hoidot, oireettomuus, hyvät tulokset, siskon kuolema samaan sairauteen siinä kaikkien omien hoitojen lomassa.
Kunnes sitten viime vuonna Joulu-aattona lääkäri totesi; " enää eivät hoidot tehoa, enää emme voi taudille mitään, kaikki on nyt kokeiltu ja sairaus vain lisää pesäkkeitä eri puolille kehoasi."
Hän soitti ja kertoi asian;  ei tässä mitään. Kun ei ole kipuja, eikä mitään oireita, jatketaan kunnes voimat uupuu. Hän totesi, että mitä elämällä on silloin virkaa jos ei jaksa mitään ja on vain olemassa elämättä. Hän haluaa silloin nukkua pois kun ei enää jaksa missään olla mukana. Osoittaa ihmisen vahvuuta, ei heikkoutta.

Keväällä olimme vieraanaan, iloisuus ja elämänhalu kuin ennekin. Mikään hänessä ei kertonut sairaudesta. Sama iloinen ja touhukas emäntä kuin ennenkin. Kuinka hän jaksaa ajattelin ja kysyinkin.
Mikä tässä, hän sanoi. Syys kesällä poikkesin taas. Sairaus oli jo merkinnyt hänet omilla merkeillään. Hän valitti kuinka jalat turpoavat ja väsyvät. Muutopinkin väsymys oli näkyvissä, mutta hän oli aloittanut elämän suursiivouksen. Lahjoitti ja hävitti sellaista tavaraa mitä tiesi etteivät tytöt tarvitse.
Ettei muiden tarvii minun kamojani siivota ja kantaa roskiin, teen sen itse.
Silloin näin kuinka vahvat henkiset voima hänellä oli.

Myöhemmin syksyllä hän keräsi marjoja tyrnipensaista, mutta ei voinut kumartua, eikä jaksanut seisoa.
Puutarhatuolilla istuen hän riipi marjoja alimmista oksista ja näin kuinka väsynyt hän oli.
Sitten vielä poikkesin hänen luonaan kun olin toiselle matkalle menossa. Pikaisesti me juttelimme ja kaikki hänessä kertoi ettei tauti ollut rauhallinen vaan kovin aktiivi.

Koskaan hän ei ole valittanut. Todennut vain, että tämä tauti vei sedän ja äidin, kesken oman sairautensa hän saattoi samaan sairauteen kuolleen siskonsa hautaan. Hän kesti kaiken valittamatta.

Nyt hän on sairaalassa, omasta pyynnöstänsä sinne vietiin. Kai hän haluaa säästää miehensä näkemästä tuskia, koska niitäkin on odotettavissa.
Hän on ihminen jota en voi olla ihailematta, kunnioittamatta ja kaipaamatta sitten kun hän on poissa.
Kyyneleet kirvelevät silmissäni, mutta minä jaksan, hänen on luovutettava, luovuttava siitä vahvasta elämänhalusta joka hänestä on aina näkynyt.

Lumeton maa.

20.12. 2012 Oli lunta maassa.

Tänään, 23.12.2012  Kaikki lumet ovat sulaneet. Joissain paikoissa, joissa on aiemmin työnnetty lunta kasaan on pieniä likaisia kasoja tien vierellä.

Lumista Joulua vietetään vain Lapissa ja Kainuussa. Etelän ihmisten jouluvalot tuikkivat tummassa yössä. Kun on matalapainetta, ei paljon tähtinen taivaskaan valoa luo pilviverhojen takaa.

Kuu ukko se joskus näyttää naamansa ja joinain päivinä on aurinko hetken paistanut muistuttaen että päivä ja yö eroavat toisistaan, vaikka melkein se on yhtä pimeää ollut.

Kukahan veis rakkaani haudalle kynttilän? Veljen perhe huolehtii vanhempien ja isovanhempien haudoista, siellä palaa kynttilät. Tekis mieli ajella veljen luokse. Heillä on elämässä nyt kovin raskas aikakausi. Voisinpa ottaa huolen pois, mutta mitään en muuta voi, kun olla henkisesti läsnä.

Joulun taikaa toivoisin heille. 

Sytytän aatto iltana kynttilän rakkaideni muistoksi juuri siellä missä silloin olenkin.

Tunteellista aikaa on juuri Joulu, koska se tuo muistot lapsuudesta, kodista ja rakkaista. Kaikesta olen joutunut luovuttamaan osan pois. Kuitenkin sisimmässä on aina paikka heille kaikille. Asioita joita on tapahtunut ei saa olemattomiksi ja siksi on aina oleva kuilu välillämme.

Ehkä kovakin sydän joskus murtuu. En ole ainoa joka miettii ja muistaa.

Kävin kaupassa ja siellä oli autoja koko laaja parkki alue ihan täynnä, mutta edes kassalle ei tarvinnut jonottaa. Minä plautin vain yhden juuston. Torstaina kaupassa oli sen päiväinen ruuhka ja silloin sieltä asiakkiden välistä vain koppasin yhden juustoleivän jonak koton huomasin olevan ihan liian vanha myyntiin. Viimeinen käyttöpäivä oli jo ollut ja mennyt, joten tänään lähdin palauuttamaan, enkä ottanut uutta. Kikki olivat ihan tänään syötäviä, riitti minulle, otin rahat.

Ihmiset ostivat suolakalaa, ja joulukoristeita, molemmat tarjouksessa.

Itse ostin savustetun siian ja siinä ostokseni.

Eipä nämä viimeisimmät joulut ole enää paljon tunteita tarjonneet. Paljon ei ole muisteltavaksi jäänyt, mutta ihan hyviä Jouluja minulle. Joskus ajattelin, että muiden ihmisten seurassa Joulu on Joulu, mutta kun oma perhe on hajonnut kuka minnekin, ei minusta ole kivaa lähteä minnekään, eikä kukaan ole ollut niin tärkeä, että olisin välttämättä seuraa kaivannut. Paitsi siskoni, hänen kanssaan olemme yhteisiä Jouluja viettäneet jo useamminkin. Nyt mietin vielä mihin osoitteeseen pukkini pulkka pysähtyy?

On ollut monta kirjallista hommaa ja se yksi tärkeä asia odottaa trimmausta. Saa nähdä lauletaanko sitä julkisesti ja kuka ja missä.

Valokuvien järjestäminen on yhä kesken. Koneella on tuhansia kuvia, moni kopioinakin, mutta eiköhän ne tässä kun päivät jatkuvat tule oikeiiin kansioihin kaikki ja yhtenä hyvänä kappaleena, muut roskiin.

Joitakin merkityksettömiä kuvia olen jo heittänyt öö mappiin, mutta vielä on karsittavaa.

Keräsin  aamulla ison kasan tekstejä samaan paikkaan, tyhjensin muutaman kansion ja nyt sen kun reijittämään ja kansioihin, tai sitten tallennus kovalevylle käsittelyä varten.

Siinä sitä pyhiksikin hommia, jos nyt tuo vietti ei vie kylille.

Juuri tätä kirjoittaessa sain viestin, Liisa on viety sairaalaan. Voimia hänelle ja veljelleni, sekä koko perheelle.  Laitan käteni ristiin ja pyydän voimia heille kaikille kohtaamaan asia jota eivoi välttää, joka kohtaa meidät jokaisen. On juhlan, mutta myös luopumisen aikaa.

Talvella on monet kasvot.

Talvella on monet kasvot.
Sininen on taivas...
Aamu maalaa taivaan rannan, horisontti palaa.

"Muina aikoina...

Nujulakin nukkuu, mutt' talkooviikolla silloin se kukkuu, aamuhämärästä puoliyöhön, on liikkellä Nujulan kolkka.
Pelloilla häärää rammat ja kuurot ja sitt' kun syö nuo talkkunapuurot, tanssin reunalle kintun se kippaa, kun soimas on Nujulan polkka.."

Noin Nujulan talkoopolkassa, hämärissä jo ylös ja hommiin, sillä talkoothan päättyvät tansseihin.

" Polkan tahtia polkee Kaisa, vantterana kuin vankkurin aisa, viulukin viertää puolääntä viereen, vaan ei se tahtia haittaa..."

Tuli mieleen talkoot, tuntikausien työ pihalla, eikä kaverin kaveria, ei edes vitsiä vääntämässä.
Kyllä joskus tekisi mieli palata " vanhaan hyvään aikaan", sillä raskaskin työ tuntui silloin kevyeltä, hyvien työtovereiden avulla, vai siitäkö huolimatta, mutta talkootanssit... navetan ylisillä... ja haitari soi.

Pikkuisen vielä jos jaksatte...

- Haapaska poras tosa kovi ja sanos et Haapanen oli lähteny joo viime viikol tikui ostama eikä viäläkä ollu tullu kotti.
" Mitä siin porat," sanos Koskiska, " tosa on sul tikui!"

Lintuinfluenssaa täälläkin.

- Simmos lintuflunssa on kuulema ny ollu Turuski. Mää kuulin Börssis ko yks kaupparatsu sanos et hän o saanu joltain tipult kauhia tauri.
Taitaa olla jo täälki käyny se Oulun lokki. 

Hyvää Itsenäisyyspäivää!

6. joulukuuta

Paloja sodan jaloista.

Jylinää taivaalla,

lentokoneet kylvävät kuolemaa...

pimeään yöhön kiirii huuto:

" Jumalani, älä anna niiden osua!"

Nopeasti, nopeasti, saappaat jalkaan...

Ei, ei nyt ole aikaa, on juostava!

Äiti, miksi itket?

Lehmät katsovat sinua...

miksi päästät ne irti?

Voimapaperia ikkunoissa,

pimeää ja kylmää sisällä...

"Äiti. Näkevätkö ne meidät kuun valossa?"

Hevonen laukkaa,

reen jalakset lyövät tulta soratiellä.

Pienin itkee äidin rinnoilla..

isommat peittävät kasvonsa,

pelkoa, kauhua kaikkialla

ja hevonen laukkaa ilman ohjastajaa....

Yötöntä yötä.

Itsekkyyttä.

 Yhden linnun vuoksi ei kannata tappaa koko laumaa!

Meissä on hyviä ja pahoja, on niitä, jotka eivät edes huomaa olevansa itsekkäitä ja ärsyttäviä, on niitä, jotka eivät viis veisaa mitä muut ajattelevat ja on niitä, jotka täysin tarkoituksellisesti käyttäytyvät kuin olisivat etuoikeutettuja olemaan jonossa ensin, sanomaan suoraan kaiken mitä ajattelevat ja vain heidän mielipiteensä on oikea ja oikeutettu.

Itsekkyys alkaa hiekkalaatikolla. Ellei esimerkillä ole opettavaa vaikutusta ihminen kehittyy omistuksenhaluiseksi, jopa röyhkeäksi.

Minä istuin tässä keinussa ensiksi ja en varmasti anna paikkaani ennen kuin itse haluan ja kiusallanikin istun tässä. Katselkaapa tarkemmin nuorisoakin, ikäluokat eivät poikkea paljonkaan tosistaan tapojen vertailuissa.

Kuka se kissan hännän nostaakaan, oma ikäluokkamme on kasvattanut uuden sukupolven äidit ja isät, ketju jatkuu.

Syytä itsekkääseen käyttäytymiseen ei ole helppo osoittaa. Kasvatus on pohja, mutta mistä me olemme imeneet ne huonot vaikutteet, vanhemmiltamme ja vielä vanhemmilta.

On helppo sanoa ja puhua muiden käytöksestä, itsehän minä en koskaan ole röyhkeä, mutta kun olen itsekin. Pakko on myöntää, mutta pakko on sanoa, annan kaupan jonossa tilaa kiireisille, eilen viimeksi kun oli vain yksi kassa ja mukana monta ostajaa joilla vain muutama ostos, lapsi rattaissa tms.

Minulla ei ole kiire minnekään, ennätän auttaa lukemaan pienen präntin pussin kyljestä mummolle joka ei huomannut ottaa laseja mukaan, ennätän ottaa ylemmältä hyllyltä keksipaketin jota toinen ei ylety ottamaan jne. pieniä hetkiä jolloin voin olla käytökseeni tyytyväinen.

Me olemme itsekkäitä, vaikka avustan nuoria rahallisesti, annan asunnon asunnottomalle jolla ei ole työtä, vien leipomuksia naapurille joka ei itse leivo, mikään niistä ei poista sitä tosiasiaa että olen itsekäskin, huomaamattani poljen toisten oikeuksia, ajattelematta sanojani loukkaan muita, yms. mutta kaiken aikaa yritän kasvattaa itseäni suvaitsemaan muiden virheitä ja siksi minua ei tippaakaan haittaa, jos joku etuilee kassalla, tai kailottaa puhelimessa istuessaan edessäni. Hän ei ehkä huomaa tekevänsä sellaista jota muut eivät noin vain hyväksy.

Ellemme ärsyyntyisi kaikesta niin helposti, tuskin huomaisimme kuinka huonosti vanhat naiset käyttäytyvät.

Ps. Kaikki arvostelu ei ehkä olekaan lähtöisin nuorista. Me itse taidamme olla pahin vihollinen omalle ikäluokallemme, se kaikkein ärsyttävin kilpailija elämän juoksumatolla.

Ystävät.

Ystävyyttä ei voi ostaa, 
sitä ei voi pyytää, 
ei tilata viikkojulkaisuna, 
eikä kaapata haltuunsa. 

Ystävyys ansaitaan, 
se on luottamusta, 
se on tukea molemmin puolin, 
eikä se häviä muuttokuormastakaan. 

Kaikki tosi ystävät kulkevat rinnalla silloinkin kun yö on pimeä, 
kun sudet ulvovat ja taivaalta on kadonnut viimmeinenkin toivon tähti. 

Ystävyys tuolla muutamilla  keskustelupalstoilla on koetuksella, vuosia kytenyt riitä puhkeaa sanasotana ja syytöksinä, rikosilmoituksiakin tehdään ja oikeudessa ratkotaan mitä sanoit sinä ja mitä minä.

Ystävyys yleensä kestää pienet riidtkin, mutta suoranaisia loukkauksia tuskin kukaan jaksaa hyväksyä.

Olen itse kokenut loukkauksen jota en koskaan voi hyväksyä enkä antaa anteeksi, mutta eipä sitä loukkaja ole kai tarkoittanutkaan koskaan anteeksi pyytää. Itseänsä koskeneen usein voikin unohtaa, mutta kun samassa lauseessa käsitellään ystävienkin laatu, se tuntuu pahalle.

Nuorena, Porin kaupunki oli sellainen pieni puu talojen kaupunki, olihan siellä toki kivi talojakin, mutta ne matalat pitkät puu talot jäivät mieleeni. Ystäväni oli kotiapulaisena  varakkaassa perheessä. Tämä ystäväni oli pikkuisen laiska joissain asioissa ja hän pyysi minua usein avuksensa, useimmiten silittämään pyykkiä johon kuulu paljon valkoisia miehen paitoja, tärkkikauluksineen ja hihansuineen.

Tietenkin menin aina kun olin vapaa auttamaan, olinhan muutenkin niin monen paikan höylänä, että nukkuminen tahtoi joskus unohtua kiireeessä juosta paikasta toiseen. Harvoin hän edes kiitti minua avusta. Kerran perheen rouva näki minut silittämässä, koska meiltä paloi sulake ja piti etsiä sähkötaulua ja sulakkeita. Hän tietenkin kysymään minäkö ne pyykit silitinkin. "Ei, Ei, minä ne aina ennen olen silittänyt, Kipa tuli vain nyt auttamaan." Herran pieksut, meinasin sanoa kuka ne on oikeasti silittänyt, mutta olin hiljaa. Kyllä siinä pikkuisen mietin ystävyyttä ja avun antamista. Ystävän rehellisyyshän siinä oli kyseessä. Hän mitätöi minut ja työni jota olin usein hänen puolestansa tehnyt.

No se ystävyys katosi vuosien mittaan kun muutin sieltä pois ja uudet kiireet olivat edessä.

Uudet ystävätkin, tottakai.

Sen jälkeen olen kokenut olevani huomioimaton ystävä monessa tilanteessa. Ystäväni sanoi kyllä hyvin vähän aikaa minutkin tunnettuaan, että me olemme niin eri piireistä, meidän ystävämme ovat eri piireistä. Minun ystäväni siis eivät ole hänen ystäväpiirinsä tasolla saati minä, maalaistollo.

Se lause ja se ajatus jäi kyllä takaraivooni iki ajoiksi. Minun ystäväni ovat minun ystäviäni ja olen valmis tutustuttamaan heidät omiin uusiin ystäviini, mutta hänen ystävänsä ovat niin paljon parempia, niillä ei ollut edes nimiä, ne olivat kavereita. Mahtoiko olla oikein ystäviä, vai vain työkavereita, en tunne, en tiedä, enkä anna arvioitani vieraista ihmisistä. Korkeissa viroissa, oppineita, kuinka vaan.

En aseta ystäviäni luokkiin enkä piireihin, pyrin sopeutumaan kaikkiin ja olemaan herättämättä liikaa huomiota missään tilanteessa jossa en tunne olevani omalla maaperälläni.

Toinen tilanne, "jos olisit nuori, ei sinua kukaan hakisi tanssimaan!" Minuako, hyvä etten ole nuori, kun nyt hakevat, mutta jätin sanomatta. Jätin myös arvioimatta hänen huonon tanssitaitonsa, vaikka sellainen se on. Eihän kaikkea ole pakko sanoa, ihminen voi vastata huonoon käytökseen sivuuttamalla loukkauksen, niin tein, mutta muistan tunteen. Niin huono ihminen minä sitten hänen silmissään olen.

Ystävyyttä voi siis osoittaa moittimalla ja lannistamalla toisen itsetunto.

Haukkuis suoraan, eikä viivojen välissä, voi sanoa noille loukkauksille, mutta kaikki on mennyt toisesta korvasta sisään toisesta ulos, vaikkakin ne olivat aika ajoin kuin mustat suuret möykyt ajatuksissa, olenko minä todellakin niin arvoton ystävä, ja minun ystäväni, luokattomia kaikki.

Jaan ystäväni, yhtään en omista yksin, enkä ketään pidä väkisin, ilman omaa ansiotani.

Niin sen pitääkin olla. Eihän ystävyyttä saa valitsemalla kaupan hyllystä tai torikojusta, se ansaitaan omalla persoonallisuudella, ja joskus ystävyys vain tulee päätepisteeseensä. Mitta täyttyy ja kyllästyy sellaiseen mikä ei mitään anna.

Kipu vie voiton.

   Tänä mustana yön hetkenä, voisin sanoa, kun kipu raastaa tuolla vatsassa ja tiedän varmasti syöneeni vain sallittuja sapuskoita. Eilen pelkkää Riisipuuroa ja kiisseliä.
   Kahvista on tullut paholainen. Se kun on melkein ainoa intohimoni ja siitäkin pitää luopua. Toinen himo, juusto, sen napostelua on ollut pakko vähentää, vatsa siihenkin syynä.

   Viihdyn valvoenkin. Nukkuu sitten kun nukuttaa, työt ei haittaa lepoa, mutta lepo joskus työtä, kun ei huvita ottaa harjaa käteen ja siivoaminen siirtyy.
   Elämä on kyllä helvettiä kun elimistö tekee toiminnallista kiusaa, ei tämä aina ole vain kiusaa, tämä on jo pirullista alistumista oireiden orjaksi. Yritän, yritän.. vielä kaikin keinoin pitää mahanlaukkuni! On se huonokin kai parempi kuin ei ollenkaan.
   Huvitti eilen, piti puhua keittiössä muille talkoolaisille, mutta ääntä ei tahtonut saada kuulumaan. Kurkunpäätä kirveli ja yskittikin, mutta onneksi tilanne poistui ja taas puhuttiin menemisistä ja tulemisista. Yhteiset harrastukset vievät ja tuovat yhteen.
Missä vietät Joulun? Sitäpä en ole suunnitellut niin tarkkaan, että sen voisin tässä sanoa, vastasin.
Ei ole tarvetta tehdä aikatauluja, antaa elämän kuljettaa, ei tule stressiä eikä myöhästy mistään.
   Olenko kyyninen kun en välitä mitä muut tekevät? Alistun omaan mitättömyyteeni ja teen mitä huvittaa, koska turha hössöttäminen on omalta osaltani loppunut. Vain se mikä on tarpeen, mikä itselle tuntuu kuuluvan perinteisiin ja mitä ilman ei halua olla.
   Pakko on taas todeta että kipua en halua sietää tämän enempää. Pilleripurkille ja vettä päälle, aamupuuro sitten kun vatsa ottaa vastaan, vaikka illalla, jos niiksen tulee.

Aamun tunneilla.

  Rakkautta ja substraalia.
  Ilman niitäkin näyttää kukat kasvavan, vaikka talvilepoon saisivat jo taipua ulkokukat, haudalta nappasin sisätiloihin kun olivat vielä kauniita. Eivät ne nyt enää kauniita, mutta kasvattavat uutta versoa villiintyneinä osoittaen, ettei mikään ole kuin ennen.
  Kyllä minä kaipaan huonekasveja, mutta lääkäritäti sanoi jo vuosia sitten, ettei se kostea multa ainakaan paranna oireitani ja uskoin häneen. Orkideaa rakastan. Siinä olisi kukka minulle, mutta sekin vaatii hoitoa ja enhän ole aina täällä kotona kukkia vaalimassa, kuolisivat rakkauden puutteeseen.

  Illallinen puhelu taas todisti etten ole ystävien unohtama, vaikka moni on tässä elämän muutoksissa jäänyt pitkän välimatkan taakse ja yhteyttä tulee vain pidettyä kovin heikosti.
  Yhteiset kokemukset ja salaisuudet eivät unohdu. Kiitoksen sanoja kuulee ja lausutaan liian harvoin.
   Eilen aamulla oli radiossa hyvä pakina nyt vallalla olevasta julkisesta kosinnasta. Toimittaja oli kyllä löytänyt  oikeat sanat suuhunsa, niin osuvasti hän esitti valtuutettujen ja muiden julkisesti tekemät kosinnat. Olen kyllä samaa mieltä. Valtuuston kokouskin, kuinka nyt sellaisen paikan noin tärkeälle asialle ja miksi julkiseksi kahden ihmisen herkkä asia? Muoti on muotia. Itsetunnon kohotusta sanon ja jätän lopun sanomatta. Nyt toimittaja puhuu suuresta lahjasta, kuntaverot ovat kohoamassa ja kaikki saavat ison lahjan. ->Jos lahjan jakaa, se toimii paljon paremmin kuin liiteriin rojautettu agrekaatti<-.
Tuon saarna voi lukea Ylen Keskisuomen sivuilta.
   En kuunnellut eilen mistä eilisen saarnan löytää, mutta hyvä oli!
   Sattuvilla sanoilla kerrottu juttu jää mieleen, lukemattomilla tyhjillä sanoilla puhuttu unohtuu, menee ohi korvien. Kirjoittamaan olen opetellut ihan itse, kansakoulupohjalta nousee mieleen kirjoista luetut säännöt, mutta eihän niitä enää tule kirjoittaessaan niin tarkkaan noudatettua. Oma tyyli, omat pilkun ja pisteen paikat. Kyllä se kirjoituskilpailun voitto vain aikanaan antoi potkua kirjoittamiseen. Olispa kaikki tallella!
   Kun minulle annettiin tehtäväksi ensimmäinen isolle kuulijajoukolle pidettävän puheen kirjoittaminen ja sen esittäminen, jännitin kyllä kuin lapsena ennen. Olin sitä ennen saanut ammattiliitolta tiedon, että toimittajat tulevat haastattelemaan kotona, radiotoimittajat ja suutani kuivasi kun piti puhua ja heitä oli sentään vain kaksi kuulijaa. Juhlassa oli katsomossa satoja kuulijoita. Kyllä nyt huvittaa kun katson siiitä tilanteesta otettua valokuvaakin. Kuvassa ei onneksi näy kuinka kätenikin aluksi vapisivat.
  Aika aikaa kutakin, sanoi pässi kun päätä leikattiin. Nyt on sairaus kuivattanut äänihuulet ja puhuminenkin tuottaa joskus ylipääsemättömiä ongelmia. Ääni madaltuu ja hukkuu. Onneksi kirjoittaminen on tie jota ainakin vielä voin kulkea, vaikka juosta näppäimillä aina kun silmät sen sallivat. Imurointi saa jäädä, jos runosuoni sykkii.
   Merkittävä päivä tänään. En tiedä minkä lahjan veisin eräälle naiselle toimitettavaksi. En tapaa häntä tänään ja epävarmaa tapaanko ennen Jouluakaan, mutta lahjan haluan Hänelle toimittaa, tiedän keneltä Hän sen saa ja kunhan menen keskustaan, soitan ovikelloa ja pyydän kuriiriksi!
   Nämä aamun hetket ovat edelleenkin minulle päivän parasta aikaa.
   On vuoden pimeintä aikaa, eikä ikkunasta katsoen näe kuin piha ja tie valot. Kaikki muu on tummaa pimeyttä. Harvassa ikkunassa naapurustossa näkee valon tuiketta tähän aikaan. Ei taida olla työhön menijöitä joka kolmaskaan asukkaista. Se on lama. Työtä ei löydy kaikille, mutta näkemääni ja kuulemaani tietoni perustellen, eivät kaikki halua töitä. Korvauksilla tulee toimeen paremmin, eikä tarvitse lähteä pakkas aamunakaan liikkelle, raappimaan auton ikkunoita tai seisomaan pysäkille, saati rasittamaan itseänsä työn äärellä, kun vaihto ehtona on maata kotona lämpöisen täkin alla, vaikka puoleen päivään. Illathan ovat työttömän elämän aikaa ja yöt. Senkin tiedän todeksi, näkemääni uskoen.
   Eläkeläinen herää aikaisin, miettii mitä voi tehdä naapureita häiritsemättä.
   Tässä koneella ei synny liian kovaa meteliä ja ulos kun lähtee, ei keneenkään törmää tuolla tiellä. Ihmiset nkkuvat vielä, menen siis lenkille heräämään.
 
 

Näiden tunnelmien haavekuvissa.

Kolhuja ja arpia.

Viime kuukausina, ehkä voisin sanoa jo muutamien vuosienkin aikana minulla on ollut onni tutustua erilaisiin ihmisiin. Jokainen heistä on merkinnyt uutta purjehtivaa pilveä taivaallani. Joskus pilvi pakenee näkymättömiin palatakseen entistä kirkkaammalle taivaalle antamaan sitä voimaa jota ystävät toisillensa antavat. Toisaalta olen itse ollut saari jota monet purret ovat lähestyneet seilattuaan elämän merellä karikkoon tai jäätyään ihan yksin. 
Yksin olin minäkin.
 Yksin ajatuksineni suljettuani oveni uusilta ihmisiltä, uusilta kokemuksilta, vuorovaikutukselta. Lehtiö ja kynä, suru, kaipaus, elämän toivottomuus, itsetuhoiset ajatuksetkin aika ajoin. Jostain silloin purjehti taivaalleni vaalea purppurareunainen pilvi. Nyt ajatellen niitä oli silloin useampiakin, mutta yksi ystävätär sai minut katsomaan huomiseen. Olen oman kokemukseni kautta oppinut ymmärtämään ettei ihminen ole esine, ettei ihmistä voi mitata ulkonäön tai aseman mukaan, ei peilaten muihin, vaan omana itsenään. Me kestämme elämän kolhuja huonommin tai paremmin, sulkeutuen kuoreemme, tai huutaen kaiken ulos miettimättä mitä muut sanovat. Useat elämän kurjuutta uloshuutavat leimataan "hulluiksi", häiriintyneiksi ja epäsosiaalisiksi, mutta kuuntelemmeko heitä todella. Luulen että jos kuuntelija olisi lähellä, ojentamassa tukevan kätensä, moni "sairas" parantuisi, sillä henkiset haavat ovat herkkiä heti syntyessään. Arpeutuvathan nekin, mutta parantumisen pitäisi alkaa nopeasti, hiljalleen.

Lisäksi omien tunteiden käsitteleminen... kuin myrskyn silmässä tietämättä mistä suunnasta suojaa etsisin. Tunteet kun eivät kysy lupaa! Ne kasvavat ja katoavat riippumatta aina siitäkään miksi ovat syntyneet, minne kohdistuvat. Järki ei aina hallitse ihmistä, eikä ihminen ole järkevä kaikissa päätöksissään.

Liekö sitten parempi antaakin tunteille valta ja sanoa mitä ajattelee, mitä haluaa, mitä toivoo, mistä haaveilee, sen sijaan että yrittää järkeillä mikä olisi oikein, mikä antaisi parhaan lopputuloksen. Vaikka ei elämä saa olla kuin lotto, arvailua,  päämäärätöntä pyrkimistä suureen voittoon!
Kunhan nyt tasapaino löytyisi vaaleiden ja tummien pilvien suhteen.
Purppuranpunaiset kuuluvat nuoruuden unelmiin  nyt toivon tyyneyden sinisiä, harmaaseen sävytettyinä harmonian vuoksi.
Liike ja vastaliike. Järki hoi, anna edes yksi vinkki mihin suuntaan juoksemalla tavoitan sen tasapainon.

Aina on uusia haasteita. Harrastukset ottavat oman aikansa ja liikuntaa ei saisi unohtaa missään tilanteessa. Henkinen hyvinvointi vaatii kyllä kehonkin hyvinvointia. Jos mieli on maassa, ei ole muuta tapaa kun tarttua itseään niskasta ja lähteä liikkeelle. Ajatuksetkin uudistuvat kun katselee muutakin kuin ikkunasta ulos. Tasapainoinen elämä, onnellisuus ja terveys, mitä sitä enempää vaatimaan. Kaikki muu tulee niiden mukana.

Arkeologiaa.

Kaiken iltaa tuuli kolisteli nurkissa ja pihalle jätetyt lasten leikkiämpärit vilistivät pikin pihaa, kunnes olivat tuiskun täyttämiä. Ties minne päätyivät. Juuri tässä keräilin niitä ohi kulkeissani, mutta eipä nyky äidillä ole taitoa, tai halua kerätä leluja kasaan.  Taitaahan se Joulupukki tuoda taas uusia kun entiset jäävät talven alle ja keväällä ovat jo entisiä.

Uutisointi oli tuulen vahinkoja, aikataulujen pettämistä, pelastuksia ja varoituksia.
Ikäviä henkilövahinkojakin on sattunut. Kaatuvat puut ovatkin iso riski myrskyllä ja sen jälkeenkin. Metsissä jää puita konkeloon, eli osittain kaatuneina muiden puiden nojalle ja siitä ne voivat minä hetkenä tahansa kaatua tai katketa. Olinpa kerran vähällä jäädä sellaisen alle, kun naapurin metsään menin sieniä etsiskelemään. Opin varomaan ja varottamaan muita.

Kun kaikki vanha on aina kiinnostanut, vaikka historian vuosiluvut ja merkittävät paikatkin usein unohtuvat, jää niistä aina joitain asioita mieleenkin. Uutisessa tänään kerrottiin arkeologien löytäneen kaivauksissa vanhan viinikellarin ja viinitynnyreitä, eli ruukkujahan ne siihen aikaan olivat jos aika arviot on tehty materiaalin mukaan ja vanhoihin tietoihinkin perustuen. Niissä olevat viinien jäämät ovat kyllä vanhoja.  1700 vuotta ennen Kristuksen syntymää. Hienoa, että yhä onnistutaan kaivaan esiin sellaista historiaa joka todistaa ettei järki ole vain nykyihmisen pää omaa, sitä on ollut, kuten taitojakin.
Meillä olisi sieltä hamasta historiasta paljonkin opittavaa, paljon ihmisen voimiin ja taitoihin liityvää mitkä on jo nykyisin korvattu koneilla, keinoja uusittu ja vanhaa taitoa menetetty enkä enemmän kuin vielä ymmärämmekään. Kun katselee sitä käden jälkeä vanhoissa marmori veistoksissa, tai ruukuntekijöiden taitoa käsitellä savea ja muuta materiaalia, nykyihminen on kyllä kaiken taitonsa sieltä kopioinut, liekö kaikke edes opittu.
Olisi hyvä tässä hyvinvoinnin aikakaudessa luopua koneellistamisesta, energiaa käyttävistä turhista laitteista joilla tuotetaan vain romua ja kulutustuotteita jotka jäävät pilaamaan luontoa.
Jos me käyttäisimme savi astioita, ne voisi tuhota murskaamalla, ja mikä maasta on tullut, se maaksi hajoaa. Ei olisi muovia ja plastikkaa kaatopaikat pullollaan. Paljon peltiromuakin häviäisi turhina patoina ja kattiloina, teräshän on ikiaikojen keitto ja paisto astioidem materiaali. Meille tehdään alumiinia, pinnoitetaan ja käsitellään, mitähän myrkkyjä me niistä saammekaan.
Valurauta pata ja paistinpannu, minun salaiset aseeni nykyisyyttä vastaan.

Miksi minä synnyin vasta näille vuosisadoille? No. ehkä se on tämä elämän kiertokulku tuonut minutkin tuolta maasta uusiokäyttöön, uuteen kehoon, uuteen aikaan. Missä se seuraava elämä? Sitäpä pitää pohtia toisen kerran.

Tunsin Sinut.

Tunnen sinut.

Tutustuin sinuun jo varhain lapsena.
Tunsin sinut konttaavana,
ensi askelia hapuillen hakevana
äidin helmoissa roikkuvana
itkevänä räkänokkana
isoveljen kiusana.

Tutkin sinut läpikotaisin
sukupuolisuuttasi myöten
opettelin tuntemaan kehosi.
Pituuskasvuasi mittasin,
painoasi seurasin.
Häpesit kasvavia rintojasi, kosketusarkoja,
piilotit ne paidan alle.
Katsoit itsekin vain salaa
kun odotit aikuusuuttasi.

Tunsin sinut koulutyttönä.
Luit läksysi,
opit helposti kaikkea uutta,
sinua sanottiin järkeväksi
ja kiellettiin liikaa lukemasta
sammuta lamppu, sanottiin.
Et rakastanut itseäsi
vaikka opettajatkin kehuivat sinua....
Esiinnyit usein
vaikka arkana jännitit tilanteita.
Autoit vanhempiasi
vihasit oppimattomuuttasi,
”vain pojat opiskelevat” ja sinähän olit tyttö.
Olit jopa kiltti,
vaikka uhmasitkin sääntöjä
et tehnyt mitään väärää

Tunsin sinut nuorena neitona maailmalla,
pois kotisi lämmöstä
yksinäisenä perhosena...
lennossakin...
mielessä kodin ohjeet.
Olit valmis auttamaan palkattakin
uurastit ja unelmoit.
Nuoruutesi oli täynnä haaveita,
tunsin sinut.
Muistit aina iltarukouksen ja kiitoksen.
Salaa, hiljaa yössä itkit koti-ikävääkin.

Tanssit ja nauroit
elit ja unelmoit
hait itseäsi itsestäsi
kysyitkin usein;
Tätäkö elämä olikin?

Tunsin sinut itkevänä,
nauravana, hiljaisena,
tunsin sinut rukoilevana.
Tunsin sinut rakastuneena,
nuorena morsiamena,
äitinä ja vaimona.
Tiesin kuinka rakastit
toivoit ja uskoit,
petyit ja luotit.
Elämä kuritti ja rakasti sinua.

Tunsin sinut sairaana,
tunsin elämäsi voimissa,
enkä oppinut sinua rakastamaan
aliarvoin sinua usein.
Itsetunnon puutetta, sanoin.

Tunsin sinut surevana,
itkevänä,
kokoon käpertyneenä,
peittoosi kietoutuneena,
ovesi lukinneena ikäväsi vankina.
Tunsin sinut,
tiesin kuinka kaipasit...
kuinka kadotit huomisesi,
kuinka purit sisintäsi sanoiksi,
piirsit ikäväsi ikoniksi,
ajatuksesi maisemiksi
ja teit metsästä kirkkosi.
Taivas kattona,
maisema alttaritauluna ,
kivi polviesi alla alttarina,
huusit tuskaasi jota kukaan ei nähnyt,
sanoja joita ei kukaan kuullut.
Tunsin siinä sinut aitona,
alastomana Jumalasi edessä.

Tunsin sinut niinä hetkinä.
Tunsin kuinka sait voimaa,,
löysit oman sisimpäsi,
koit omat tunteesi kivulla,
huusit ulos kaipuusi,
opit itkemään ikävääsi
ja kirjoittamaan ne kirjeet..
kirjeet tuntemattomuuteen
ajatukset atmosfääriin ilman postimerkkiä.

Tunsin sinun sisimpäsi
tiesin että nouset...
nouset ja huudat surun yli uutta toivoa.
Tunnen sinut...
löysit itsesi
ja huomisen....
Tunnen iloa ja olen ylpeä sinusta
Heikkoutesi olikin voimasi
nousit esiin kammiostasi ja huusit;
”Hei, minä elän.”

Tunnen sinut läpikotaisin.
elänhän minä sinun kehossasi.
Kehdosta hautaan.

•  Valokeila
•  Muokkaa

• 23. helmikuuta 2008

Keskustelussa.

Ahtaan portin kautta.

kirjoittanut K.J. 19.10.2008

Ei masennus kysy kuka siihen sairastuu, ei kysy haluatko, vaan vie tummaan syleilyynsä jossa ei tunnu olevan valoa eikä lämpöä.

Huomiset menettävät merkityksensä.
Ovea ei tarvitse avata, puhelimeen ei tarvitse vastata, mitään ei jaksa, mikään ei kiinnosta, eli elämällä ei ole suuntaa huomiseen, ei merkitystä eikä tarkoitusta.

Kuten itse, moni muukin on selvinnyt taistelemalla, etsimällä jostain sen kiintopisteen jossa on valo.

Olen oman tieni kulkija, läpikäynyt kovan koulun siitä mitä on olla henkisesti maassa. Viikkoja ilman yhtään kontaktia muihin ihmisiin, tai korkeintaan kiitos kaupan kassalle, kun sinne vihdoin oli nälkäkuoleman pelossa mentävä, kun paino oli jo 48 kiloa, kun kaikki oli vain häiritsevää, inhottavaa, turhaa.

Nyt yritän olla vahva, yritän, koska tiedän että olen voittajana selvinnyt omasta helvetistäni.

Täälläkin mukana ollen saa tuntea arvostelua, masentajia on kaikkialla, eikä koskaan kukaan tiedä millaisen koulun tuo, tai tuo kirjoittaja on saanut käydä löytääkseen itsensä, rohkaistakseen itsensä kirjoittamaan tai keskustelemaan aiheesta kuin aiheesta.

Pyydänkin tässä, älkää olko tuomitsemassa ketään hänen mielipiteensä vuoksi, kaikilla ei ole niin vahvaa itsetuntoa, että voi murtumatta kaiken kestää.

Oma parantumiseni on luettavissa tuhansista lauseista, joista en tunnista aina edes itse itseäni, niin totaalisesti olin hukassa, hukassa itseltäni ja läheisiltäni. Nyt, kun olen löytänyt oman henkisen minäni, voin sanoa kiitokset kynälle joka jäljensi mielettömimmänkin ajatukseni paperille jossa se nyt todistaa minullekkin ettei mikään ole niin pahaa kuin se näyttää, se on vielä pahempaa.

Kuin kaivosta nousseena näen nyt valon joka ohjaa huomisiin, samaa toivon kaikille täällä.
Kannustakaa toisianne kaikissa elämän vaiheissa, vaikka toinen jo vaikuttaisi hieman hullultakin, siitä voi nousta!

Kypsyvä.

Kirjoittelin joskus niitä aforismejakin.
Osa on hävinnyt, osa muistissa, osa teksteinä korpulla.

Tänään tuli mieleeni joskus kirjoittamani; Juoksitko elämää pakoon. Takaisin palaamalla et tavoita sitä, koska se juoksi rinnallasi.
Silloin en juossut, vaan menin piiloon.
Kun nousin jaloilleni ja lähdin liikkeelle, en enää sitä menettyä aikaa tavoittanut. Huomasin menettäneeni ne elämättömät päivät lopullisesti. Vain lisääntyneet harmaat hiukset ja syventyneet uurteet poskilla kertoivat niiden jo kuluneen. En vain huomannut niitä päiviä, minuuteni lepäsi eilisten kummulla. Ne helvetilliset vuodet, onneksi silloin, kun asia vielä jyskytti takaraivossa, sain ne kirjoitettua muistiin ja todistaakseni myöhemmin itselleni ettei elämä pääty vastamäkeen. Mäet on vain kiivettävä, vaikka hiekka sortuu jalan alta ja rintaa puristaa.

Omako onneni, vai toisten epä onni, ne vuodet olivat ja menivät.
Kypsyttivät ne. Tekivät raakileesta jonkin kypsymisasteen tuotteen ja ajatukset saivat uusia suuntia. Maahan katsomalla kun ei näe tähtiä!
On sitä sen jälkeen päässäni jyllännytkin ajatus ajatuksen perään. Monta niistä on päässyt kontrollin läpi, monta palannut kypsyteltäväksi, mutta ne todellisen elämän vastamäet ovat välillä kaataneet kaiken tulevaisuuden toivonkin. Pirullisen sateen alle sattuessaan saa vaikka puukkoja niskaansa ja kyllä ne katkovat unelmilta siivet.

Aiemmin jossain kerroin kuinka katselin joen virtaamista ja yhtä pientä puu lastua sen laineella. Kuin minä ja elämä, elämä kaikkinensa on kuin lastun purjehdusta elämän laineilla. Milloin myötävirtaan, milloin suvannossa uutta tuulta odottaen ja usein kosken kuohutkin kokien. Vastavirtaan keikkuminen onkin vaivaloista ja vain poukkoilua myrskyn käsissä.
Pieni lastu, puhtaan puun väreissä, väliin katosi kokonaan, kunnes virta taas nosti sen aallon harjalle komeana näkynä tumman veden vastavärinä. Että minä sain siitä ajatuksia! Usein palaan tuohon näkyyn eikä ajatuksille ole vastarantaa.

En aio juosta elämää karkuun, en sulkea kaikkia ovia, eikä taivaallani saa olla pelkkää pilveä. Tuikkikoon siellä tähdet ja roihutkoon salamat, aion elää tätä samaa saamattomuuden elämää haaveillen, että joskus vielä minäkin voin sanoa olevani se joka kuvittelin olevani.
Kypsä ihminen, nähneenä ja kokeneena elämän kaikkia puolia.