Syksyn tunnelmia.

  Tunnelmallista hämärää, sumua kattojen ja maiseman yllä, meri katoaa harmauden joukkoon ja sinne olisi hyvä murheissaan sukeltaa.
   Kyllä ne murheen mustat muistot tahtovat syksyisinä päivinä mieleen nousta, vaikka kuinka yrittäisi muokata ajatuksia näkemään se hyvä mikä aina kuitenkin on ihan lähellä, jos sen kaikessa kiireessään huomaisi ja kiinnittäisi ajatuksensa näkemään ja kokemaan sitä mikä tapahtuu tässä ja nyt. Menneissä vesissä vellominen ei ainakaan mieltä puhdista.
   Kävin eilen läpi kuva-arkistoja ja yllätyinpä useaan kertaan. Löysin kuvia joista en mitään muistanut, mutta vierähti hetki jos toinenkin kun useimpaan kuvaan liittyvät muistot tulvivat mieleen. Meillä ei ollut omaa kameraa vuosikymmeniin ja niin ovat kuvat ottamatta, ei ole lapsistakaan monta kuvaa, ellei joku niitä ottanut, koulukuvia lukuunottamatta. Eivät ole koskaan kysyneet miksi ei ole kuvia, ja vastaus olisi, kameraan ei ollut varaa, mutta eipä ollut velkojakaan! Asumistukia emme ikinä ole edes anoneet, tuskin olisin kehdannut niitä edes ottaa, omillaan piti tulla toimeen ja auttaa vielä muitakin. Anoppilaan menessämme mieheni kiirehti usein maksamaan mummon kauppalaskun tuttuun kauppaan ja tietenkin ruoka oli se mitä ostettiin, muita tuliaisia ei koskaan tullut mieleenkään hankkia. Paitsi, kerran ostin mummolle verhokankaat kammarin ikkunaan, kapeat, lyhyet verhot ja niillä oli ikkunat puettu.
   Että sellaista aikaa elettiin ja tulevaisuudelta odotettiin parempaa.
   Tuliko sitä parempaa, tuli ja ei, loppujen lopuksi kaiken tarpeellisen kun on saanut, ei voi valittaa. Nälkäisenä ei sentään tarvinnut mennä nukkumaan, mutta ei silloin menty kaupasta ostamaan eineksiä ja pizzoja, ei niitä ollut, eikä niitä nykyisinkään tarvittaisi. Kuolisivat pizzan tekijät nälkään jos elantonsa minun ostoista riippuisi. Eikä Saarioisten äidit tee minulle ruokaa, ei, ei edes maksalaatikkoa, se on liian makeaa, siirappista ja löllöä, uskallan arvostella, sehän on sentään luvallista. Atrian, rusinallisen maksalaatikon ostan kun kaupassa näen ja sen syön mielihalulla.
    Kaikkea tässä tulee mieleen, syksyn satoa mielen pohjukoilla, kun ne valokuvatkin osuivat silmiin tietokoneen sisuksista ja nettikuvina joita olen siirtänyt parempaan talteen, talteen josta ne pulpahtavat esiin odottamatta ja niistä mitään muistamatta. Hyvä kun niinkin. Ei olisi muisteltavaa, ellei olisi elänyt kaikkien muutosten ja uudistusten mukana ja saanut edes nettiin niitä talteen, vaikka, uskon että paperiversioina ovat albumeissa joita ei kukaan koskaan katso.
   Elämä on armollinen ja ankara. Kullekin ansionsa mukaan, sanotaan, mutta olemmeko me ansainneet kaikkia niitä huonoja asioita joita elämä eteemme tuo, tai ansainneet kaikkea sitä hyvää joka meille annetaan. Hyvää on se, että meillä on vapaus mennä luontoon, kävellä poluilla ja pitkospuilla, on järviä vesillä liikkumiseen ja paljon sellaista josta ei mitään tarvitse maksaa. Ilmaisia illallisia ei ole, mutta ilmaisia harrastusmahdollisuuksia on kaikkien ulottuvilla. Olisipa ikä kaksikymmentä, tai hiukan yli, en näin laiskan kankea olisi, paitsi, jos se lapsuuden ja nuoruuden unelma, joka jäi täyttymättä, täyttyisi siinä uudessa nuoruudessa. Silloin istuisin kirjoittamassa yötkin läpeensä, nyt eivät enää silmät kestä ja tuntuu ettei ketään kiinnosta mitä minä ajattelen, ei kannata kirjata ajatuksia paperille... ei kannata, mutta kirjoitan, enkä sillä mitään hanki, moni ystäväkin on kaikonnut, kun en muista pitää yhteyttä, vaikka, enhän minä elä mielikuvamaailmassa, minä elän mielenmaailmassa, jonka uskon vastaavan minua ja maailmankuvaani. Mielen maailma, mielikuva maailma... on niillä selkeä ero.
   Tänään kävin vain roskalaatikolla ja ajoin muutaman kilometrin autolla, kun sain vieraan juuri kun olin valmistautumassa lenkille lähtöön. Jääköön väliin luontoretki, kun tässä koneellakin nyt meni melkoinen hetki!
Havaitsin televisiosta kuinka nuori kirjailija kirjoitti läppärillä tekstiä ja oli muokannut näytöllä tekstin isommaksi kuin minä konsanaan. Nyt on minullakin teksti suurta, oikein suuri fontti joka näkyy ja se silmien tarkennus, tiiraus mikä fontti se oli, on helppoa kuin heinän luonti.
   Nyt kun tämä näkyy, ei malttaisi lopettaa, mutta niiden kuvien äärelle jälleen, uusia muistoja etsimään.

Ääripäät.

  Yhden projektin päättyminen ei tarkoita uuden alkamista, vaan putoamista tyhjään huomiseen josta puuttuu tavoite.
  Minulla on sata rautaa tulessa, mutta alasimelta ei löydy valmista.
  Olen tyhjä eteinen elämäni huoneisiin. Tuo ajatukseni on pyörinyt kaikesta tekemisestä ja suunnitelmista huolimatta pyörinyt päässä kuin tuuletin katossa. Ei pysähdy, ellei katkaisijaa käännetä nolla asentoon, mutta mistä se katkaisin taas löytyisi. Mielessä on joku kummallinen kiire päästä perille, mutta ei ennätä edes aloittaa matkaa. Ristiriita jonka en toivoisi olevan jatkuvaa painiskelua nykyisestä minuudestani, vaikka olenkin yhä hukassa eilisessä metsässä, eilisten taisteluiden jälkimainingeissa. Vertauskuvallisessa eilisessä, juoksemassa huomiseen.
  Jokaiseen aamuun ei nouse aurinko, jokaisen illan taivaalla ei ole tähtiä, mutta ne ovat minun päiviäni, minun elämääni jossa varjoillakin on oma tärkeä merkityksensä.
  Liikuin eilen ihan oudossa metsässä. Osuin siellä merkilliseen, sammaloituneeseen, kivistä tehtyyn ympyrään jonka keskellä oli muutama kivi.
Vieressä kaukaisena aikana tehtyä kiviaitaa joka sekin sammaloitunut.
Olen kuullut ja lukenut muinaisista uhripaikoista, metsäkirkoista, käräjäkivistä jne. ja luulenpa tuon muodostelman olevan joku niistä. Ei ollut kunnon kameraa mukana ja puhelinkuvaa niin laajasta muodostelmasta ei saanut. Aion ottaa selvää mitä paikasta tiedetään, joku tuntee tarinan kunhan löydän sen. Lähden tutkimaan seudun historiaa kirjallisuudesta, siellähän ovat kansan tarinatkin ja
niiden pohjalle on monen seudun historia kirjoitettu.
  Nykyisin puhutaan " hiilijalanjäljestä " jonka jätämme.
  Jääkö meistä, tästä sukupolvesta mitään muuta jälkeä kuin saasteet ja ihmisten maailman laajuinen hätä. Ne komeat kivikirkot rakennettiin ennen meitä.
  Viime viikon erakkomaiset päivät, yksin laajan luonnon keskellä tuijottamassa sumun peittämiä vaarojen lakia, kiipeämässä rinteessä, laskeutumassa alas ja ihailemassa kaukana sinisenä siintävää vaaraa auringon loisteessa. Niissä elin sisäistä riemua joka heräsi kuin hyvin nukutun jälkeinen aamu, kirkkaana ja elämän riemua kokien. En kaipaa olutpubeja, en rauhattomia baareja, enkä tunne oloani kotoisaksi hälisevissä joukoissa. Metsälammen ranta ja vaaran laki, kaksi ääripäätä minussa.
   Yhä tässä pohdiskelen, kuka minä olen?













 

Maaseutumatkailua.

Miksi en ole muuttanut tänne jo vuosia sitten?
Päivä meni kulkiessa maaseutumatkailijana, eikä hukkaan kulunut päivä.
Näin taas sellaista mitä en ole ennen käynyt katsomassa, keskustelin ihanien ihmisten kanssa ja söin kesän parasta marjapiirakkaa Museokahvilassa.

Pari viikkoa olen oikeastaan tuijottanut tietokoneen näyttöä, sen mitä silmillä on nähnyt, pakko on tauottaa hommia joissa pitää nähdä. Kuvien arkistointi ja tarkastelu onnistuu paremmin, ne kun voi ottaa koko näytölle ja siinä ne näkee, virheineen,  naamassakin kaikki juonteet kuin ojia, mutta ei kaikkien naamassa, onneksi vain omassa.

Nyt pitäisi siirtää tärkeimmät CD;lle ja tyhjentää koneelta turhat kopiot joita tuo Picasa työntää tahtomatta, joistakin kuvista oli koneella jopa viisi kopiota, vaikka alkuperäinenkin oli poistettu. Säilyy, säilyy, vaikka pois heittää.
Yksi tärkeä juttukin, auto pitää katsastaa. Aikaa olis 21 päivään asti, mutta kun en tiedä minne tästä lomailemaan lähtisi, jonnekin korpeen, niin on paras hoitaa juttu pois heti huomenissa ettei jää velvollisuus hoitamatta.
Nyt alkaa jo tuntumaan tämä historian käsittely ihan puun veistämiseltä. Ei synny kirvesvartta, mutta lastuja on pirtti täynnä.

On tuo yksi harrastus vielä takataskussa, kun löysin tänään kangastusseja erikoisliikkeestä. Se oli todella rentouttavaa hommaa aikoinaan, kun piirsin kankaalle kukkia ja tein Vierskirjoja. Jos taas... kun nyt käyn kangaskaupassakin, aloittaisin "taiteentekemisen" jota voi tehdä vaikka polven päällä. Aikoinaan tein niitä piirustuksia bussin penkillä, ajotauoilla. Hyvää piti tehdä, mutta priimaa pukkasi. Eikä haise omakehu.

Kukkien virkkaaminen on sivutyö, mutta sekin vaatii tarkkaa katsomista, joten lepo siitäkin ja silmäilemään avarampia näkymiä.