Kalevalan päivä.

Juhlitaan Kalevalan päivää, leivotaan laskiaispullia ja juodaan hyvää kotikaljaa.
Sahti on makea mallasjuoma, pantu maltahista, sokeritta tynnyriin... jne.

Jospa mie runolle rupeisin
suuriksi sanoiksi repeisin
Kalevalan päivänä
aamuhetkenä varhain
toivottaisin tupaasi
mukavia hetkosia
ajatuksia leppoisia.

Leppoisia leposia
päivälepoja makeita
Kalevalaa lukiessa
makustellessa sanoja
vanhan kansan lausumia
sivuilla vanhan kirjasen
monille ensi aapisen.

Monia kertoja on Kalevalan päivä mennyt ohi menojaan, ilman, että sen merkitykseen olisin kiinnittänyt sen suurempaa huomiota.
En aio merkitystä tämän enempää, mutta kirjoittavana ihmisenä on ihan pakko jotenkin sivuta. Kalevala on tuossa hyllyssä, ja loppuun luettu Maammekirja jostain -40 luvulta jolloin se on ollut, kuten omanakin kouluaikanani, ihan koulukirja, osa äidinkielen opetusta. Siellä sivutaan vanhaa kirjallisuutta ja sen sivuilla on Kalevalaa luettavana.

Kirjoittaminen ja lukeminen sivuavat toisiaan erittäin merkittävästi.
Luetusta oppii kielen ja sanastoja, kirjoittamalla niitä oppi käyttämään ja sovittelemaan sanoja toistensa lomaan.

Kovin on kieli muuttuvaa ja muuttunut. Kaiken aikaa syntyy uusia sanoja, tuontisanoja useimmat ja niistä käytössä muokataan, vaikka ovatkin alkuperältään vieraista kielistä, suuhumme sopivia, vaikka ei aina niin hyviä sanoja. Sanonnat ja sananlaskut säilyttävät arvonsa uusienkin sanojen rinnalla. Arvoituksissa on paljon vanhaa viisautta ja vanha runous on kuin samettia nykyisten rosoisten ja osin ronskienkin nykyrunojen rinnalla. Mikään ei saa olla toistansa vastaan, vaan tukien toisen ymmärtämistä.

Luetaan ja kirjoitetaan. Pidetään kieli elävänä, vanhaa kunnioittaen ja uutta opetellen.

Masennuksen tumma muuri

Masennuksen tumma muuri

Osa 1.

Hän istui yksin huoneensa ainoan ikkunan äärellä katsellen ulos tummuvaan iltaan. Vaaran laella yksittäiset puut piirsivät silhuettinsa tummuvaan taivaan kanteen jolla purjehti harmaita pilviä, koko päivän sataneita, nyt jo kuihtumassa olevia kasteen painavia möykkyjä.
Yksittäisen linnun lento maisemassa sai hänet terästämään katseensa ja tunnistamaan haukan joka sekin etsi iltapalaa hämärtyvästä maisemasta. Paljon ei luonnossa tapahtunut, se ei antanut hänelle virikkeitä, ei herätellyt aisteja tuoksuilla tai kukkien kauneudella, vain sateen kastelema piharuohikko jossa ei erottunut edes polkuja, Kukaan ei pihalla käyskennellyt aikaansa kuluttaen.
Vain pieni jalkojen nurmeen jättämä painautumien ketjumainen vana johti puuvajalle jonka senkin seinät aika oli kallistanut ja kasvattanut sammalta kattohuopaan.

Tätä samaa maisemaa hän katseli jo lapsena.
Silloin pienessä pirtissä oli ääniä ja lämpöä koko perheen kerääntyessä tämän saman ikkunan edessä olevan ruokapöydän ääreen johon hän nytkin kyynärpäitänsä nojasi, ollen polvillaan penkillä, nähdäkseen pienestä ruudusta laajemmalle maisemassa.
Hän muisti kuinka äiti hääri ruudullinen esiliina hameensa suojana tuossa lieden äärellä, välillä istahtaen penkin päähän katsomaan lasten touhuja ja auttamaan koulutehtävissä. Avonaisia kirjoja olikin silloin koko pöydän mitalta ja vuorollaan äiti kumartui jokaisen puoleen katsomaan kuinka kukin tehtävistänsä selvisi. Kuinka äiti jaksoi, hän mietti nyt kun katse pyyhki hiljaisen huoneen yli, liedeltä astiakaapille ja oven suulta lattialankkuja pitkin tähän pöydän ääreen.
Hänen aamullinen kahvikuppinsa oli pöydällä, seuranaan kolhiintunut emalikippo jossa hän tänäänkin oli ruokansa lämmittänyt, liedellä joka veti huonosti työntäen savua huoneeseen joka tikun raapaisulla, mutta sytyttyään lämmittikin pirttiä mukavasti.

Ovelta tultaessa lähellä sivustavedettävää sänkyä oli vanha kippurajalkainen keinutuoli joka oli ammoisina aikoina kokenut kovia ja kaatunutkin vauhdissa. Sen ruskea maalipinta oli kädensijoista kulunut, vain kiiltävä, sileä puu pinta hiveli kättä kun siitä puristi. Siinä isällä oli tapana istua tupakkamassi käsissään, piippua poltellen aina kun kotona jouti iltoja viettämään.
Usein hän lasten äänekkääseen touhuun kyllästyneenä rykäisi ja sanoi; "Nooh… korvani eivät kestä, muuten kuulisinkin", ja silloin lapset katsoivat paremmaksi kuiskailla toisillensa, joka sekään ei isää aina miellyttänyt. " Parempi puhua totta puolella suulla, sipisten syntyy valeet helposti " ja sillä hän tarkoitti että haluaa kuulla mitä puhutaan, muuta ei siitä pitänyt että huudetaan.

--------------------------------------------------------

Taivas alkoi olla tumma ja tuvan hämärässä tunnelmassa oli äänetön hiljaisuus. Vain hänen syvät henkäyksensä aika ajoin olivat korvin kuultavia ääniä.
Vanha kello seinällä oli jäänyt vetämättä, liekö kunnossakaan enää, hän ei edes huomannut milloin kellon tasainen raksutus oli loppunut. Ei hän nytkään sille asialle paljon ajatuksia tuhlannut, huomioi vain että jotenkin outo hiljaisuus huonetta hallitsi.
Hiljaisuus ja hämärä kietoivat hänet kuin pehmeään vaippaan ja se tuntui turvalliselta. Ympäristö oli hiljainen, maisemassa ei liikkunut mitään mikä olisi ollut korvin kuultavissa tai silmin nähtävissä.
Pienet hiiret tietysti nakertelivat jossain ruokaansa, mutta nyt nekin kuulomatkan ulkopuolella.

Hänellä oli kuitenkin jokin kummallinen tunne. Se oli vaivannut häntä jo vuosia, se pakotti hänet, etelän herran elämään tottuneen, palaamaan lapsuuden maisemiin, tänne pirttiin jossa kaikki muistutti menneistä ajoista.
Vaan ei se tunne täälläkään hellittänyt. Yhä rintaa puristi ja henkeä ahdisti. Kädet hikosivat ja poskille nousi punan hehku kun oli mentävä maalikylään välttämättömien asioiden vuoksi. Se oli vaikeaa. Tuntui kuin olisi pakko kulkea kuohuvan, ärjyvän kosken yli vain ohuessa köydessä riippuen, kuin kaikki maailman pedot olisivat juosseet perässä ja pakottaneet pakenemaan, piiloutumaan tai heittäytymään niiden armoille.
Samat ajatukset velloivat mielessä aamusta iltaan, palasivat mieleen yöllä herätessä, eivätkä jättäneet rauhaan missään tilanteessa. Niiden kanssa hän painiskeli polttopuita kerätessään, ne pakottivat jättämään kaiken kesken, istumaan kesken kaiken penkin päähän ajattelemaan ja kuitenkaan niistä ei saanut selvää. Ne olivat mielessä kuin kiire joka ajoi paikasta toiseen, pysähtymättä, tai kuin suvannossa seisova lautta jolla ei ollut tarpeeksi vettä allansa jotta se pääsisi liikkeelle, avovedelle, aavalle järven selälle.

Mistä ne ajatukset tulivat, mistä ne saivat alkunsa ja mikä oli tämä mieltä koko ajan polttava kiireen tuntu? Eikä hän kuitenkaan kyennyt mitään tekemään. Kaikki minkä hän aloitti vaati joko liikaa aikaa, tai tuntui että voimat eivät riitä. Niinpä kaikki hänen työnsä olivat joko aloittamatta, tai kesken. Kirves oli unohtunut oven pieleen, rukkaset siinä vieressä kuin kiireellä käsistä viskattuina.
Tuossa keskellä lattiaa oli siniraidallinen villasukka ja toinen roikkui saappaanvarressa osittain ulos jääneenä, kuin niiden jättäjä olisi ollut pakenemassa tulta, tai petoa, ehtimättä katsomaan minne jalkineensa ja sukkansa riisuu.
Nuo viikkoja pesemättöminä tiskaaja odottaneet astiat keräsivät lämpiminä päivinä ympärilleen surisevan kärpäslauman, nyt sekin ääni oli poissa, liekö mökin viileys saanut kärpäset pakenemaan ja piiloutumaan jonnekin mökin hirsiseinien rakosiin. Siinä ne astiat odottivat pesua. Kuivunut, lautaselle jäänyt purkkihernekeitto oli halkeillessaan muodostanut taiteellisia kuvioita lautaseen. Hän oli miettinyt pitäisikö se jättää pesemättä, jos hän nyt joskus saa aikaan veden lämmittämisen ja astioiden pesun, siihen ei voimat tunnu riittävän.
Juomalasin pohjalle jäänyt maitotilkka oli kuivuessaan muuttunut läpinäkyvän kuulaaksi, siitä tuli mieleen kuivunut maitoliima tahra joka oli penkin pinnassa häntä aikanaan vaivannut ja se piti puukon kanssa raapia siitä pois. Siitä taas syntyi sanomista isän tullessa kotiin…."Kuka se nyt nälissään penkkiinkin on kolon kaivertanut?", ja toisten sisarusten naurun remakka kun hän asian tunnusti.

--------------------------------------------------------

Ulkona oli jo niin pimeää että vaivoin puiden silhuetit erottuivat kaukana vaaran laella yötaivasta vasten. Siinä hän oli edelleenkin kyynärpäidensä varassa, polvet jo puutuneina, mutta ei hänellä ollut voimaa siitä minnekään siirtyä. Tuntui kuin kaikki voimat olisivat taas kadonneet ja hän halusi vain olla siinä hämäryyden keskellä kuin piilossa ajatuksilta jotka velloivat entisen elämän aalloissa. Mikä ne taas toi mieleen? Miksi ne eivät hellittäneet, miksi ne pitivät hänet vallassaan ja pakottivat pakenemaan elämää ja muita ihmisiä?

Hän oli luonut ympärillensä kuin muurin jossa ei ollut kuin yksi aukko. Se aukko johti hänen ajatuksiinsa ja sinne ei kukaan päässyt kurkistamaan, Ei ollut ketään jonka kanssa olisi voinut keskustella mieltä painavista asioista silloin kun ne alkoivat pakkautua mieleen, vallata koko elämän, viedä halun elää huomista päivää. Silloin kukaan ei kuunnellut, silloin hänellä olisi ollut voimia kertoa niistä, nyt hän oli kuin suljettu pullo. Vain itse hän tiesi kuinka täynnä se oli. Se oli halkeamaisillaan paineesta joka pakotti päätä, hakkasi rinnassa ja vei kaikki ajatukset samaan ympyrään jossa vauhti vain kiihtyi.
Puhuivat lääkäristä, puhuivat lääkkeistä, ei hänellä ollut mitään erikoista kipua, mitäpä tässä lääkäri, hän toivoi vain että ne ajatukset jättäisivät hänet rauhaan.

Itse hän ei huomannut kuinka hän oli hiljalleen muuttunut kuin eri ihmiseksi.
Aiemmin työtovereiden seurassa iloisena rupatteleva mies muuttui vähitellen hiljaiseksi, seuraili muiden juttuja kuin sivullisena, mutta harvoin osallistui keskusteluun. Toiset huomasivat kuinka hän valitsi tauoillakin istumapaikkansa muista erilleen, he huomasivat kuinka hän kavahti jos jonkun käsi lähestyi kuin aikoen koskettaa häntä.
Hän siirtyi hiljalleen omaan maailmaansa ajatustensa kanssa ja kukaan ei uskaltanut häiritä häntä. Ei kenenkään mieleen tullut jutella ja kysellä, auttaa häntä purkamaan se ajatusten pato heti kun se alkoi keräämään kiviä itseään vahvistamaan. Liekö kaikilla niin kiire, liekö kukaan edes ajatellut että tilanteelle vois tehdä jotain.

------------------------------------------------------------------------------

Nyt hän ei enää erottanut kummassa oli pimeys syvempää, ulkonako, vai huoneessa joka kätki hänet ulkopuolisesta maailmasta oman rauhansa vangiksi. Hän oikoi hiljalleen jalkansa ja istahti penkille. Ajatuksissa laittaa tuli takkaan, lämmittää vaikka vettä teetä varten, mutta mikään lihas ei totellut käskyä. Hän oli kuin puusta veistetty miehen kuva joka hengitti, jonka iho oli lämmin ja rinnassa sykki sydän, mutta pää täynnä ajatuksia joille ei löytynyt tietä ulos. Hän mietti miksi elämä antaa mahdollisuuden elää, ja sitten ottaa sen pois, antamalla tilalle toivottomuuden ja turhuuden tunteen. Mikään ei anna toivoa huomiseen. mikään ei avaa tietä ulos siitä tilanteesta jossa on kuin tehdyt ja tekemättömät työt leikkisivät piirileikkiä juosten milloin edellä, milloin perässä. - Kuin lähtemätön jälki puhtaassa paidassa, ja sitä pitää hangata hankaamasta päästyäkin saadakseen sen näkymättömäksi.
Hänen elämänsä on muuttunut paoksi, paoksi jota ei voi tehdä juosten, ei piiloutuen pimeään tai siirtyen sivuun toisten tieltä.. ei.. se on pakoa omista ajatuksista, pois ahdistavasta paineesta joka kietoo kuin köysiin, kuin haarniska joka painaa ja puristaa.

Takkaan jäi tuli sytyttämättä. Hän nuokkuu vasten pöytää unisena, mutta saamatta unta, väsyneenä ja voimattomana siirtyäkseen edes vuoteelle pitkäkseen. Vain päässä vellovat ajatukset eivät nuku. Ne palaavat aina samaan alkupisteeseen, kysymykseen; " Miksi . miksi en jaksa mitään, miksi minä olen tällainen, miksi muut elää normaalia elämää, olenko minä näin heikko...?"
Ilta vaihtuu yöksi, yön tähdet tuikkivat taivaalla pilvien lomassa, mutta hän ei niitä huomaa, hän miettii yhä elämänsä tarkoitusta, yksin, lapsuuskotinsa pöydän äärellä. muistaen kuinka äiti huusi; "Nyt ylös petiltä, ihan jokainen, on aamu", ..mutta hän ei jaksa nousta sillä häntä yhä väsyttää.

Hetki hämärää.
Osa 2

Hämärä hiipii hiljaiseen tupaan.
Ikkunassa on verhot vedetty sivuun ja päivän viimeiset valonsäteet piirtyvät pöydän pintaan, lakaisevat viivan lattiaan ja nousevat tuolin selkänojalle jolla roikkuu harmaa takki.
Huoneen perällä on kapea sänky, raidallisen päiväpeitteen kulma on vedetty laihan hartian peitoksi. Peiton alta paljastuvat villasukkien verhoamat jalkaterät ja lattialla vanhat kalossit joiden kiilto on vuosia sitten muuttunut epämääräisen väriseksi mattapinnaksi joka on jo halkeillut vanhuuttaan.

Valojuova halkaisee pöydällä olevan lautasen. Sen vierellä on puhtaaksi nuoltu lusikka ja iso veitsi jonka kärkeen on jäänyt nokare voita. Lasi on tyhjä, maitokannussa on jäljellä tilkka maitoa ja pöydällä puolikas leipä josta on taitettu pala lautaselle. Liesi on lämmin ja kattilassa oleva keitto tuoksuu huoneessa, se on vielä lämmintä ja luultavammin tänään keitetty. Seinällä on pyöreä paristolla toimiva kello jonka viisareista huomaa ettei kello ole suorassa. Kahdentoista numero on yhden kohdalla, jos ajatellaan kelloa oikein seinällä riippuvana. Sen hiljainen tikitys ei häiritse nukkujaa jonka hengitys kulkee tasaisena ja osoittaa hänen olevan unessa.

Lattialla on raidallinen räsymatto jonka värit ovat vuosien saatossa haalistuneet ja reunat rispaantuneet. Lihava raidallinen kissa makaa lattialla ja leikkii laiskan näköisenä maton osittain katkeilleilla hapsuilla. Väliin se nuolee tassujansa ja palaa sitten kyljellään maaten hapuilemaan hapsuja kynsiinsä, kunnes kyllästyy, hyppää vuoteelle ja asettuu mukavaan asentoon nukkujan jalkojen viereen.
Pihalla linnut hyppivät marjapensaissa keräten viimeisetkin herkulliset marjat ateriakseen. Harakka seuraa rastaiden ruokailua tepastellen pitkin pihatietä kuin hieno herra pyhänutussaan. Kissa venyttelee ja etsii paremman paikan, ojentautuu koko pituuteensa ja sulkee silmänsä kissan uneen. Nukkuva kääntyy oikealle kyljellensä, yskäisee kurkkunsa selväksi ja nukahtaa uudelleen. Kello raksuttaa tasaista tahtiansa, valojuova siirtyy lattialla kunnes ei enää ylety sisään huoneeseen ja esineiden ääriviivat hämärtyvät epäselviksi.

Ohi kiitävän auton ääni herättää vanhan miehen.
" Tuo se ei saa pakoputkeensa korjatuksi, ääntä piisaa ko hävittäjän perästä," hän tuumii oikoessaan päiväpeitettä takaisin vuoteen peitoksi.
Alta pilkottaa nuhraantunut täkki jonka vanuvuori on paakkuuntunut ja repeilleestä saumasta pursuu ulos lumppuvanua. Täkki on vanha ja paljon nähnyt. Kissa haroo käpälillään miehen kättä ja huolimattomalla liikkeellä mies nostaa kissan lattialle; " mene siitä asioilles sinäkin;" ja käsi jää sivelemään vanhan peitteen pintaa. Hän istahtaa vuoteelle, käsi kulkee peitteen vaaleaa raitaa eteen, taakse, kuin mitaten, tai muistellen jotain tärkeää siihen liittyvää.
Kello näyttää puoli viittä, keitto tuoksuu huoneessa edelleenkin sekoittuen vanhan tupakan hajuun joka on täällä tarttunut kaikkiin pintoihin. Hellan ja uunin suuluukuista näkee ettei vetokaan ole aina moitteeton, ne ovat nokeentuneet mustiksi, ei kukaan ole edes yrittänyt pestä niitä. Hänelle mikään ei ole kovin tärkeää.

" Kunhan nyt taas tämä päivä, mitäs minun nyt pitikään, niin, - puitahan minun pitikin," hän puhelee itsekseen ja hapuilee jaloillansa kalosseja lähemmäksi.
Kissakin nousee venyttelemään. Se kävelee hellan luona olevalle kupillensa mutta se on tyhjä, naukaisee pyytävästi ja katsoo mieheen joka juuri on astumassa ulos ovesta. Kiireesti kissa rientää miehen jalkojen välistä eteiseen ja siitä ulos, istuu rappukivelle, taivuttaa pitkän häntänsä vartalon sivulle, vain hännän pää liikkuu tehden pienen kiemuran kuin kuoron johtaja kapulallaan. Kissa nuuhkii loppukesän kosteaa ilmaa.
Linnut ovat pihapiiristä poistuneet, harakkakin jonnekin kuusikon suojaan.

Mies kävelee pihan poikki, seisahtuu kuuntelemaan, kääntyy tielle päin, katselee lippalakkinsa alta, sylkäisee maahan ja jatkaa askellustaan piharakennuksen kulmalle. Siinä hän miehiseen tapaansa avaa housun sepaluksen, kaivelee hetken ja pian pieni noro virtaa alas heinikossa. Pieni liike ja napit kiinni.
Hän kääntyy katsomaan uudelleen tielle päin. Joku ajelee polkupyörällä kaupalle päin. Ruudullinen kassi vain keikkuu ohjaustangossa kun tuulenvire tarttuu siihen.

Mies katsoo kunnes hahmoa ei enää erota, kävelee puuvajalle ja kumartuu, nostelee muutamia pilkottuja puita syliinsä, kääntyy kohti taloa kiireettömästi. Rapuilla kissa nousee seisomaan, hieroo päätänsä miehen jalkoihin niin, että tämä on kompastua kissaan.
" No hittojako sinä nyt, menehän siitä tarpeillesi sinäkin," hän komentaa kissaa joka kääntyykin ja muutamalla nopealla hypyllä katoaa talon kulman taakse, "taisikin hiiri rapistella," sanoo mies ja astuu tupaan.

Mies asetteli puita pesään, repi palan tuohta niiden väliin sytykkeeksi, raapaisi tikun ja tuohenpala syttyi liekkiin.
Tuohi kipristeli liekin edetessä, kääriytyi rullalle ja siitä nousi musta savukiehkura puiden lomasta kohti hellan pintaa. Savua tuprahti sisäänkin, mutta siihen hän oli tottunut. Tuohi paloi ja liekit nuolivat pieniksi pilkottuja puita jotka napsuivat kuumuudessa, syttyivät liekkiin ja lämpö hehkui miehen kasvoille. Hän sulki luukun, istui jakkaralla hellan vierellä kumartuneena valmiina lisäämään puita kunhan tuli palaisi kunnolla.

Liedellä oli nokeentunut kahvipannu jonka nokkaan oli muodostunut mustaa karstaa kaikista keitetyistä kahveista. Milloin lie pannu kulkenut tiskipaljun kautta, sitä hän ei edes muistanut. " Vielä se tiraus siitä läpi kulkee, tukossa taitaa olla jo omatkin röörit," hän ajatteli ja kauhoi ämpäristä vettä, kaatoi pannuun ja muutama pisara putosi kihisemään lämpiävälle levyllekin. Vesi tuoksui höyryyntyessään siinä hellan levyllä ihan mäntysuovalle. Sillä hän oli lietensä pintaa joskus pessyt kun riisipuuro pääsi yli kuohahtamaan.

Jo lapsuudesta tuo haju oli jäänyt muistiin, pyykkiä keitettäessä lipeä ja suopa kiehuivat nuotiokiviin joiden päälle musta pata oli nostettu pyykkipäivinä.
Ne päivät olivat lapsuuden ajan muistoissa, pyykkipäivänä oli aina leppeä tuuli ja illalla kun äiti keräsi puhtaat lakanan narulta ja petasi ne patjoille, oli kuin kesäisen tuulen raikkaus olisi tulvinut nenään nukkumaan mennessä.
Usein he nukkuivat kesällä aitassa.
Siellä oli peittona vanha rekipeitto joka aina haisi hevoselle. Mistä lie se hevosen haju nytkin nenään tunkenut, rekipeittokin oli jo vuosia sitten nuotioon kannettu. " Miksi sekin piti polttaa.... ja se pappavainaan tupakkatukki, senkin sinne palamaan kantoi. Muka haisivat.... niin kuin...", mutta ajatus katkesi kun kahvipannun kansi alkoi poukkoilemaan ja vesipisarat kihisivät liedellä.
Kaksi mitallista kahvia pannuun, pannu liedelle kiehahtamaan ja sitten hän nosti sen pöydälle vaneripalan päälle, se oli päiviä pannunalustan virassa palvellut ja kelpasi vieläkin, nokeentuneena ja näkyipä tuossa soositippojakin olevan.
Hihalla hän pyyhkäisi pöydältä leivänmuruja toiseen kouraansa, avasi pesän luukun ja nakkasi ne sinne, osa kuitenkin karisi lattialle muiden roskien joukkoon.

Kissakin kuului olevan oven takana, ” sillekin tässä maitoa hakemaan,” mies ajatuksissaan puhui ja avasi oven, astui eteiseen joka oli yksinkertaisine lautaseinineen aina viileä. Siellä hänellä oli komeron lattialla maitoa jota vielä sai naapuritalon navetalta hakea maksua vastaan.
Sanoivat että ensi kuussa maito jo menee suoraan tankkiin konelypsyllä. Kai sitä sieltäkin saa kauhottua astiaani, vaikka taitaapa olla jo aika kaupanmaitoa kissallekkin... oppiikohan se sitä juomaan, purkkimaitoa, kuuluu sitä jo pusseissakin myydyn, mitä kotkotuksia lie maidonkin kanssa.
Pulloissakin, ne nyt vielä, mutta ne pussit, rikki menivät kassissa pyöränkorvassa ja kun tuo naapuri vielä lehmien kanssa jaksaa, sieltä se maito, lämpimänä, mutta ties jos lopettavat senkin tinkin.
Tilkka maitoa kissan kuppiin, kunhan hän lusikoi maidon pinnalta kermaa kahvikuppiinsa joka tuossa höyrysi ja tuoksui.

Katossa paloi hämärä valo. Yksi pieni sähkölamppu yksinäisen johdon päässä, sokeripalalla katossa oleviin johdonpäihin kiinnitetty, näytti juuri ja juuri siellä pysyvän. Ei lampusta paljon valoa pirttiin levinnyt, tuskin oli tarpeenkaan.
Puhdetyönä mies vuoli kirveen ja kuokan varsia, vasaraankin, vaikka eipä tässä rakentamista enää, mitä nyt joskus naula seinään ja irvisteleviä vuorilautoja kiinni pieluksiin. Siinä se, " eipä meillä paljon tarpeita", tuumi ja hörppäsi kahvia jota oli lusikan kanssa sekoitellut, sokeripala pyörähti suussa, jäi hampaiden väliin ja yhdellä puraisulla siitä tuli makeaa mössöä suuhun.
Kahvi oli laihaa, mutta maistui ja lämmitti mukavasti valuessaan kurkusta alas pienin kulauksin.

Seinällä oli pieni hylly jonka päällä pölyttynyt vanha radio. Niitä vanhoja radioita joissa asemaa joutui joka kerta hakemaan pyörittämällä liikkuvaa punaista pallukkaa lasilevyn takana puolelta toiselle ja aina vain oli asema hukassa, pelkkää rätinää jota ei voinut kuunnella. Tämäkin oli sellainen, mutta oli jo sähköllä ja ulkoseinälle hän oli vetänyt rautalankaa antenniksi.
Sen hän kurottautui avaamaan, olihan uutisten aika.

Hämärä hiipii hiljaiseen tupaan.
Ikkunassa on verhot vedetty sivuun ja päivän viimeiset valonsäteet piirtyvät pöydän pintaan, lakaisevat viivan lattiaan ja nousevat tuolin selkänojalle jolla roikkuu harmaa takki.
Huoneen perällä on kapea sänky, raidallisen päiväpeitteen kulma on vedetty laihan hartian peitoksi. Peiton alta paljastuvat villasukkien verhoamat jalkaterät ja lattialla vanhat kalossit joiden kiilto on vuosia sitten muuttunut epämääräisen väriseksi mattapinnaksi joka on jo halkeillut vanhuuttaan.

Valojuova halkaisee pöydällä olevan lautasen. Sen vierellä on puhtaaksi nuoltu lusikka ja iso veitsi jonka kärkeen on jäänyt nokare voita. Lasi on tyhjä, maitokannussa on jäljellä tilkka maitoa ja pöydällä puolikas leipä josta on taitettu pala lautaselle.
Liesi on lämmin ja kattilassa oleva keitto tuoksuu huoneessa, se on vielä lämmintä ja luultavammin tänään keitetty. Seinällä on pyöreä paristolla toimiva kello jonka viisareista huomaa ettei kello ole suorassa. Kahdentoista numero on yhden kohdalla, jos ajatellaan kelloa oikein seinällä riippuvana. Sen hiljainen tikitys ei häiritse nukkujaa jonka hengitys kulkee tasaisena ja osoittaa hänen olevan unessa.

Lattialla on raidallinen räsymatto jonka värit ovat vuosien saatossa haalistuneet ja reunat rispaantuneet. Lihava raidallinen kissa makaa lattialla ja leikkii laiskan näköisenä maton osittain katkeilleilla hapsuilla. Väliin se nuolee tassujansa ja palaa sitten kyljellään maaten hapuilemaan hapsuja kynsiinsä, kunnes kyllästyy, hyppää vuoteelle ja asettuu mukavaan asentoon nukkujan jalkojen viereen. Pihalla linnut hyppivät marjapensaissa keräten viimeisetkin herkulliset marjat ateriakseen. Harakka seuraa rastaiden ruokailua tepastellen pitkin pihatietä kuin hieno herra pyhänutussaan.

Kissa venyttelee ja etsii paremman paikan, ojentautuu koko pituuteensa ja sulkee silmänsä kissan uneen. Nukkuva kääntyy oikealle kyljellensä, yskäisee kurkkunsa selväksi ja nukahtaa uudelleen. Kello raksuttaa tasaista tahtiansa, valojuova siirtyy lattialla kunnes ei enää ylety sisään huoneeseen ja esineiden ääriviivat hämärtyvät epäselviksi.

Vuodelta 2007. Muutosten aikaan.

Kuukausi toisensa perään vaihtuu, ikää ja elämänkokemuksia kertyy joka päivä.

Muutokset omassa elämässä ovat olleet melko rohkeita huomioiden ikäni, mutta joskus niitä on tehtävä. Kun kaikessa alkoi olla sama maku, kyllästymisen hapattama tuntemus, kaipauksen kiila lyötynä jokaiseen päivään, katsoin olevani kypsä lähtemään, kokeilemaan siipieni kantavuutta ja etsimään elämän makua kyllästymisen sijaan.

Kotiutuminen on alkanut. Yhä vaikeaammalta alkaa tuntumaan istua autoon ja ajaa entisille konnuille. Ajatuksissa onkin jo ollut, olenko koskaan oikein kotiutunutkaan sinne? Olenko vain elänyt siellä kun sinne satuimme muuttamaan? Yksin jäätyäni koti aluksi tuntui turvapaikalta josta en halunnut pois. Kaikki siellä, seinään lyödystä naulasta alkaen muistutti rakkaudesta jota tunsin kun kotia yhdessä rakensimme. Kaikki oli tuttua ja loi turvaa yksinäiseen elämääni, antoi kuin peiton surulle jota kannoin ja josta en meinannut selvitä ylös. Elin tyhjiössä, kuin sumussa joka laskeutui harson tavoin kietomaan minut syleilyynsä, kuin mikään muu ei merkinnyt mitään sen eilisen rinnalla jossa rakkaani oli elossa. Ne eiliset olivat tärkeämpiä kuin huominen. Onnekseni selvisin siitä suosta jota rämmin unohtaen että olin itse elossa. Onneksi minulla oli se päiväkirjamainen kirjoittaminen, kirjeitä tuntemattomaan, ajatusten ja tapahtumien kirjaaminen josta nyt huomaan, että kovin kaukana ajatukset liikkuivatkin. 

Täällä olen syventynyt muutamiin lehtiöihin sen ajan päiväkirjoista. On syntynyt etäisyyttä ja asioihin toinen suhde, ne ovat nyt sitä menneisyyttä jota pakenin koko ajan, pakenin yksinäisyydessä ja pakenin seurassa. Nyt ymmärrän että se oli todella kovaa aikaa jota moni ei voi ymmärtää. Monet turvautuvat rauhoittaviin lääkkeisiin, hakevat ammattiapua, puhuvat ja puhuvat.... Minä jäin omien ajatusteni vangiksi, mutta voin olla onnellinen etten lääkkeiden käytöllä siirtänyt mitään tuonne mielen pohjalle, van käsittelin niitä ilman lääkkeitä, joita muutenkin vihaan. Ne turruttavat, eivät poista aihetta.

Kipu voi poistua, syy ei.

Kävellessäni eilen reippaalla sauvalenkillä katselin maisemaa jossa liikuin. Olin kuin uusi ihminen keskellä tätä kaunista maaseutua, järven vesi lainehti syystuulessa, polku oli pudonneiden lehtien peitossa ja nenässä tuntui kuolevien lehtien maatumisen haju. Siinä sitä syntyy uutta voimaa uuden kevään herättämälle elämälle. Nautin kosteasta tuulesta joka hyväili ihoa ja sai astmaisen hengityksen kulkemaan vaivattomasti ripeästä, hengästyttävästä vauhdista huolimatta. Nautin täysin siemuksin.

Pysähdyin juttelemaan koiraansa ulkoiluttavan naisen kanssa. Juttelin kuin vanhalle tutulle ja siinä huomasin että ihmiset täällä ovat koko ajan toivottamassa tervetulleiksi joukkoonsa. Kannustuksia rohkeudestani, niitä on kiva kuulla. Moikkasin vastaan kävelevää pariskuntaa joka tervehti iloisesti... ja tunsin että olen tullut kotiin. Sellainen tunne minulla on vaikka en ole ollut täällä kuin muutaman viikon.

Kuinka ympäristö voikin vangita mielen ja sielun. Olen onnellinen omasta puolestani kun uskalsin tehdä ratkaisuni pitkien aikomuksen vuosien jälkeen.

Unelmat ja todellisuus kohtaavat harvoin. Minun unelmani elävät ja osa on jo todellisuutta. Olen tullut valinneeksi menneisyyden jättämisen muistoksi, ja nykyisyyden ajaksi jossa rakennan uutta tulevaisuutta omana itsenäni. Tervetuloa kaikki haasteelliset huomiset.

Kun ikää karttuu alkaa muisteloiden aika.

Kuinka usein meillä on tarve sanoa että ennen oli tai tehtiin näin. Se on ihmisen luonnollinen tapa verrata entistä ja nykyistä, sukupolvesta toiseen, eletyn elämän muistelemista.
Sama tapa kaikessa, teemmepä mitä tahansa. Vaikka meillä on käytössämme uusia työkaluja, kaipaamme usein sitä hyvää leikkuuveistä jonka terä katkesi vuosia sitten ja veitsestä on laatikossa jäljellä kahvan lisäksi tynkä jota, "ehkä sitä vielä jossain voi käyttää" ajatuksen myötä ei heittänyt pois vaan säästi kuin aarretta.
Meillä on muistoissamme aarre jonka merkitystä emme kai edes ymmärrä. Se on liiankin hyvä jos olemme kohdanneet tai kokeneet vääryyttä. Se on hyvä kun muistamme omien kokemustemme kautta mikä aiheuttaa hyvää mieltä, mikä ei sovi vaikkapa vatsallemme, vaikka maistuisi hyvällekin.

Aikakausilehtien sivuja ja  historiaa selatessa huomaa ettei maailma ole miksikään muuttunut. Samat sielun maisemat kirjoittajien ihanteena, samat harmit mielessä ja muistoissa.

Tässäpä se ihmettely, miksi meille menneisyys on lähempänä kuin huominen. Olemmeko tässä iässä menettäneet uudet ihanteemme, emme osaa huomata kuinka paljon hyvää ja kaunista on jokaisessa päivässä, jokainen tapaamamme ihminen menneisyydessä on jättänyt meihin jonkin jäljen, koskettanut lämpimällä kädellä, tai viiltävällä ruoskalla.
Uudet vastaantulijat ovat meille kuin painotuore aamulehti, emme voi ennakolta tietää mitä paljastuu kun selaamme ja tutustumme tarkemmin. Jätämmekö menneiden muistelemisen varjossa käyttämättä mahdollisuuden tutustua uusiin ihmisiin, kuunnella mitä heillä on meille kerrottavaa, uutta, heidän kokemuksiaan ja tuntemuksiaan elämän matkalta, tässä päivässä, heidän tavoistaan, ajatuksistaan ja kokemuksistaan elämästä.
Uudet tuttavuudet ovat rikkaus, vanhojen aikojen muistelu ajankulua josta ei toivottavasti synny ainoa hyvä mitä meillä on, mutta ei ainoa pahakaan.

Toivon tänäänkin löytäväni uusia ajatuksia jonkun toisen ihmisen kokemusten kautta, löytäväni sen helmen joka jokaisessa uudessa ystävässä on, joka on jokaisessa päivässä odottamassa, kun vain ymmärrän ottaa vastaan avoimin mielin kaiken uuden ja heittää sen katkenneen ja tylsyneen veitseni roskien joukkoon ja lopettaa vanhojen lehtien lukemisen. Joka päivä ilmestyy uusi, uusin uutisin, tuorein sanoin ja ajatuksin.
Ehkä seuraavassa avaamassasi sivussa on sinullekin jotain uutta, ehkä eilinen alkaa tuntumaan menneeltä päivältä tämän päivän rinnalla, vaikka ne muistot, ennen oli.
Toivossa tulevan päivän, tämä päiväkin on kaikkien huomisten muisto.

Aukea aamu ja avaa mieleni vastaanottamaan uusia ajatuksia kuin lapsena jolloin mikään eilinen ei ollut vanhaa hyvä, vaan opittua ja mieleen painunutta josta ammennan koko ikäni, opittu aakaan ei unohdu

Retkellä koettua.

Retkellä.

Teimme kevätkesän retken.
Savutupa kosketti sisintäni, toi muistoja jotka luulin jo unohtaneeni.
Illalla tuli ihan kyynel silmään kun en ole kyennyt säilyttämään kaikkein arvokkainta aikaa mielessäni, varhaisin lapsuus on kulkenut muistoissani jonnekin piiloon. Sieltä muistikuviin palautuu vain pieniä välähdyksiä, kuin salamat taivaalle,.... istuin pimennysverhoin peitetyn huoneen lattialla, pöydän alla, ja pureskelin hermostuneena "pilkkuhameeni" pilkkujen kohdalle reiät. Pommikoneet kai antoivat sen ulisevan äänen joka korviini nytkin palautuu.
Muistan kuinka serkkutyttöjen kanssa hypimme ison pirttimme lattialla, kinkkasimme, kuten sanonta kuului...
muistan kuinka istuin mummoni pyörän tarakalla ja kaaduimme nokkosiin...

Tuolla savupirtissä, kuunnellessa isännän kerrontaa ja vitsejä, muistin monta asiaa ja näin silmissäni kuinka asiat ja tapahtumat olivat mieleeni jääneet.... kuinka isot savuavat avotulet kuumensivat koukussa olevan padan pohjaa ja mummo sekoitti kiehuvaa puuroa pitkävartisella puu kauhalla.

Muistin kuinka hirsi seinällä , hirren rakoon työnnettyinä, oli rivi puu lusikoita, enemmän tai vähemmän kuluneita, joistain jo palakin lohjennut....
Muistin kuinka pappani opetti minua kylvämään viljaa, kylvövakka oli liian iso, mutta siihen laitettiin vain vähän siemenviljaa kerrallaan, opin senkin taidon, kiitos pappani, ja kylvän molemmilla käsillä.
Muistin pellavaloukun... muistin missä se odotti käyttäjäänsä, ja muistin millainen tuoksu leijui ympäristössä kun pellavia oli likoamassa savikolossa.

Monta asiaa palautui mieleeni ihan kuin juuri sillä hetkellä olisin palannut menneisyyteen jossa kaikki oli toisin. Sanotaan, että silloin ei ollut kiirettä mihinkään.... mutta silloin tehtiin pitkää työpäivää, alkeellisin välinein, voimaa tarvittiin kaikkeen ja kaikessa, kekseliäisyyttä sen ajan ihmisillä oli pakko olla monista asioista selvitäkseen. Koneet eivät olleet valloittaneet keittiötäkään, savu leijaili pirtin katossa ja tuoksui vaatteissa....

Onko nyt paremmin, en voi väittää vastaankaan, mutta jotain menneestä haluaisin saada elämääni... sen sukupolvien elämän toinen toistansa tukien, lähellä eläen, vanhemmat nuorille esimerkillään opettaen.
Ihmisten kunnioitus vanhempaa sukupolvea kohtaan on muuttunut, enää ei elämän kokemusta arvosteta kuten ennen, nyt annetaan paino arvonimille ja viralle..... mihin se arvostus sitten perustuneekin.... aina ei ole kyse ihmisen viisaammuudesta, tai vanhemmuudesta, vaan vallan ihannoimisesta...  vallassa olevan ihannoimisesta.

Kiitos kun sain elää tähänkin asti, nähdä maailman muutoksia, ihmisen muuttamisen  savutuvasta aurinko -,  ja maa lämmitteisiin asuntoihin, koneiden valtakauden ja tietoyhteiskunnan josta esivanhemmat eivät edes uneksineet.

Silloin elämän onneksi riitti leipä ja rakkaus.... nyt ei tunnu riittävän mikään.

Mitä minä jätän itsestäni muistoksi.

Kotini on kuin minäkin.
Täynnä tarpeetonta, käyttämätöntä, tai käytöstä jo poistettua.

Eilen istuin tuolla vierashuoneessa, eli isossa makuuhuoneessa katsoen hyllyn sisältöä lasiovien takana ja hyllyn päällä.
Paljon kirjoja ja valokuvakansioita, paljon palkintoina saatuja lahjaesineitä, lasia, kuparia, kristallia, mukana matkamuistoja ja keräilyesineitäkin.
Kaikki niin tarpeetonta.
Kotisi on kuin sinäkin, siinä sinun sielusi, mietin.
Seinällä on isäni valmistama tuohikontti, hänen kaivertamansa puutyö, kolmiulotteinen taulu vanhasta pirtistä.
Hän oli taiteellinen. Hänellä oli aina liian vähän aikaa paneutua harrastukseensa, koska hän hankki perheelle elatusta kovalla työllä. Mietin, miksi hän ei heittäytynyt taiteilijaksi, miksi ei elänyt kuten olisi varmasti halunnut, tehden sitä mikä oli hänen sisällään, taide, ilmaisua käsien kautta.
Ehkä hän oli liian vastuuta kantava, ei uskaltanut antautua toteuttamaan itseään kuin vasta eläkeläisenä, ja sitten aikaa ei enää riittänytkään... se loppui liian aikaisin.
Emme koskaan saa tietää mihin kaikkeen hän olisi kyennyt. Vain muruja hänestä...

Mitä minä itse haluan, mihin kykenen, missä on minun elämäntyöni ja muistoni.
Onko se tuota tarpeetonta, sielutonta, pois heitettävää...
Voinko minä jo aloittaa sen mistä todella olen haaveillut. Joko on minun etsikkoaikani?

Siirryin toiseen huoneeseen ja havaitsin, sama täällä, palkintoja, muistoesineitä.... ei mitään minusta!
Jääkö minusta mitään muistoa, kuten isästäni, jätänkö mitään mitä katsoen lapseni ajattelevat... Hän oli äitini.
Kätteni työt puhuvat minusta, se on sitä kosketeltavaa ja todellista, mutta, jätänkö muuta jälkeä heihin, tai muihin ihmisiin?

Mitä te jätätte perinnöksi, ellei oteta lukuun maita, mantuja, taloja ja osakkeita tai rahaa.

Mistä lapsesi Sinut muistaa kun olet pois?
Mitä haluaisit heidän muistavan Sinusta?

Luopumisen tuskaa.

Luopumisen tuskaa.
Minulle ainakin on vaikeaa luopua jostain rakkaasta, minulle tärkeästä, arvokkaasta, mutta en tarkoita mitään rahallista tai taloudellista arvoa.

Pitkän liiton eläneenä oli todella vaikeaa kun piti luopua puolisosta. Enää en uskalla antaa itselleni oikeutta kiintyä keneenkään uuteen ihmiseen, etten joutuisi kokemaan samaa luopumisen, menettämisen tuskaa.

Vanhempien menettäminen tuntui luonnollisemmalta. Heistä olin tavallaan jo irtautunut silloin nuoruudessa kun koti oli jätettävä ja oma tie oli avoinna, puoliso ja lapset astuivat elämään, lähelle ja tärkeiksi hekin.
Menetin isänikin äkillisesti. Siitä toipuminen kesti kauan, koska meillä oli juuri silloin avautunut mahdollisuus tutustua toisiimme aikuisina ihmisinä, ei vain isä lapsi suhteena, vaan keskustelun kautta toisemme todella tuntemaan. Lapsi ei ymmärrä vanhempiansa, kuten aikuinen aikuisen, isä tai lapsensa ja päinvastoin.

Äitini kanssa meillä oli mahdollisuus puhua ja muistella, liian vähän, kuten jälkeen päin huomaa.

Luopumisen tuskaa, kuinka sen selittää.
Se on osin itsekkyyttä, ei haluaisi antaa pois mitään mikä on rakasta, tai tärkeää.
Minua ei harmittanut kolarin taloudelliset menetykset, ei, vaikka riitelin korvauksista periaatteesta, tunsin että minua haluttiin pettää, ja riitelin oman asiani puolesta.
Luovutin paljon enemmän, ja se asia vaikuttaa elämääni edelleenkin.

Raha ja tavara, mitä se on henkisen perinnön rinnalla. Valokuvat voivat hävitä, mutta muistot säilyvät.
Kun kerrot lapselle omia muistoja, maisemista ja taptumista, maalaat samalla hänen mieleensä kuvan joka säilyy.
Ehkä he näkevät muistoissaan meidät juuri niissä tapahtumissa joissa olimme läsnä, tai muistavat niissä tarinoissa joita heille kerroimme, kuten mekin muistamme vanhempiamme, isovanhempiamme, ja meille rakkaita ihmisiä.

Rakkauden luontoon, tutustumisen kasveihin ja eläimiin, olen yrittänyt siirtää perintönä lapsiini ja heidän lapsiinsa.
Pikkumies, lapsenlapseni lapsi sanookin; "Mummi, mennään sinne metsään, siellä on kivaa, siellä on niitä Mörri-Möykyn koloja ja pesiä, mennäänkö tänään taas!"

Siinä uskon olevan parhaan perinnön jonka voin jättää. Rakkauden käden ja sanojen jälki on lähtemätön viiva sukupolvien yli.
Siitä on kaikkein vaikeinta luopua, menettää ja jättää, molemmat vaikeita

Rivit kuuntelivat sanojani.

Rivit jotka kuuntelivat.
Kun elin elämäni tähänastisia vaikeimpia vuosiani, oli päiväkirjamainen kirjoittaminen ainoa terapia.

Useita ketoja päivässä istahdin pöydän viereen, otin kynän, avasin lehtiön ja itkin suruni ja epätoivoni lehtiön riveille.
Siellä ne ovat tunnelmat tavoitettavissa niistäkin päivistä jotka muutoin kulkivat ohi muistoja jättämättä.

Ainoa terapeutti, ainoa tosi ystävä kun kaikki muu oli hukassa, oli kynä joka piirsi ajatukset päiväkirjaan.

Suosittelen kaikille. Yksin puhumista pidetään merkkinä hulluudesta, mutta hulluuden ja nerouden välillä on tuskin havaittavissa oleva ero, joten ehkä kirjoittaminen, eräänlainen yksinpuhelu sekin, onkin neron leimaus yksinäisen aivoissa. On edes yksi uskollinen kuulija, se avoin lehtiö joka toistaa vain sinun omia ajatuksiasi.

29.11.2009 Pelko.

29.11.2009 07:29
+1
Pelko saa ihmisen näkemään sellaistakin jota ei siinä hetkessä ymmärrä ihan luonnollisena tapahtumana.

Lapsuudessa muistan pelkotiloja joita tunsin kulkiessani pimeän metsän halki kotia kohti. Pimeys ei ollut täydellistä, varjot erottuivat juuri sen verran, että pelko sai ne liikkumaan. Suurten kuusien varjot makasivat maassa, mutta peloissani näin niiden kulkevan milloin edelläni, milloin perässäni. Tuskin uskalsin hengittää, tai sitten juoksin pakokauhun vallassa tuttua polkua kuullen joka puolelta outoja ääniä.

Pelolla on monet kasvot.
Nyt pelko kasvaa liikkeellä olevan viruksen suuntaan, ettei se vaan iske... ja moni seisoo rokotusjonossa odottaen piikkiä suojelemaan tartunnalta. Moni on jo sairastunut, potee kuumetta ja särkyjä, eikä tiedä "oliko tämä nyt sitä, vai oliko tämä sitä tavallista?" Lieviä muotoja on monella, onneksi niin ja onneksi vastustuskyky kasvaa jokaisen sairastetun flunssan jälkeen.

Pelko työn menettämisestä koskettaa monia tämänkin joulun alla.
Siihen ei auta aina omat lääkkeet, mutta moni on löytänyt yrittäjyyden, eikä sekään ole tänä aikana tae tulojen jatkuvuudesta.
Monella ei ole työtä, vaikka olisi työhaluja.
Joulupukkinakin on niin epävarmat ansiot.

Seinälläni tanssii varjo.
Sytytin keittiöön valot. Ihmettelin suuresti, pieni varjo kulki seinällä äänettömästi, liikkui edelläni, palasi takaisin ja seurasi eteisen läpi makuuhuoneeseen.
Pieni yökkönen oli jostain herännyt lentelemään valon ympärille.
Mistä se, melkein hengettömältä vaikuttava pieni siivekäs on huoneeseen lentänyt, mietin, koska avattavissa ikkunoissa on tiheät verkot, ehjätkin. Ainoa mahdolisuus on, että se lensi illalla parvekkeen ovesta, kun sytytin lyhtyihin kynttilöitä, tai se on vain aiemmin piiloutunut jonnekin rakoseen ja heräsi lämpöön.
Sen riemukasta tanssia saan seurata seinälläni. Varjo on pieni piste, häipyy ja kasvaa hetkessä... mutta pelkään, oikeastaan tiedän, ettei sen lento kestä pitkään....

Sukuun kuluvan henkilön sairaus on edennyt.
Varjot tanssivat mielessä, pelko menettämisestä on kasvanut edessä olevaksi vuoreksi jonka ylittämiseen hänen voimansa eivät riitä ellei ihmettä tapahdu.
Tuntuu kuin olisimme viime viikot kulkeneet halki pimeän metsän jossa varjot uhkaavat, leikkaavat poikki polkumme ja kulkumme on vaivalloista.
Hetkittäin voi valo siintää edessämme, kunnes pimeys palaa ja varjot kaatuvat...
Pelko ei auta, ne varjoistakin kohdat on kuljettava...
vaikka ne tanssivat mielessä.

Perhosen varjo tanssii elämän iloa, vielä hetken, kunnes pienet siivet väsyvät ja on vain muisto aamun hetkestä.
Se hetki koittaa, molempien varjojen kautta mietin elämää ehkä tarkemmin kuin pitäisikään aamussa, jossa perhonen heräsi... mistä lie.

Kadoksissa, unohtunut.

Vanhemmiten muisti on kuin vanhan talon ullakko. 
Tavaraa on paljon, mutta kaikki hukassa.

Yksin asuvana ei voi ketään syyttää auton avaimen, rahakukkaron, tms. hävittämisestä, vaikka olisi niin helppo sanoa jonkun ne vieneen, itse kun laitan aina ne tuohon samaan paikkaan. Vaan, kun en laita ja sitten etsin.
Muuttaessani muutama vuosi sitten jouduin siirtämään monia tavaroita "uuteen talteen", eli se tuttu olohuoneen hylly sai täällä uuden järjestyksen. Passi ei ollut entisellä paikallaan, tärkeä kansio löytyi ruoka-ohje kansion paikalta kirjahyllystä ja jotain on hukassa edelleenkin. Onneksi kaikki tärkeä on tallessa, mutta missä, sitäpä pitää useinkin itseltänsä kysyä kun totutut rutiinit ja paikat ovat muuttuneet.

Vanhenevan ihmisen ei pitäisi vaihtaa sitä tärkeää paikkaa, " tänne jonnekin minä sen laitoin " on osoittautunut usein ihan vääräksi luuloksi. Etsitty tavara onkin tallessa " kuinka se nyt täällä on, vaikka laitoin sen varmasti tuohon omalle paikalleen. " 
Tallessa sana on hyvä, mutta missä tallessa.
Jossain se on, mutta mikä paikka on jossain.
Joku sen on vienyt, mutta kuka on joku.
Ihmisellä on kiva tapa löytää sopiva selitys - sana omalle muistamattomuudelleen, kun tavarat nyt varmasti olen laittanut juuri tähän.

Kun suuremmasta unohtelemisesta ei ole vielä haittaa, ajetaan pitkiä matkoja hakemassa vara-avainta, kun varmasti otin avaimet käteeni ja kuitenkin ne ovat sisällä ja ovi lukossa.

Kuinka sitten kun pitää kirjoittaa oma osoite muistilapulle kun lähtee ulos ja kun ei muista missä se lappu on ja missä on koti. Sellaista tilannetta ei toivottavasti tarvitse kokea, vaikka sellaisiakin tilanteita tiedän tapahtuneen. 
Ihminen unohtaa kesken kaiken oman nimensäkin. Koskaan ei voi tietää mitä tapahtuu muistikeskukselle, kun oma kovalevymme tekee lakon.

Kaikki toiminta joka aktivoi muistia auttaa sen säilymiseen. Siksi tällaiset keskustelut ovatkin osa aivotyötä josta on paitsi iloa, myös hyötyä.

Päiväkirjamerkintänä 21.10. 2010