Kaksiko pitäisi olla?

Seuran etsiminen, toisen ihmisen kohtaaminen ; kaksi asiaa jotka ovat kuin yksi, mutta voivat olla kaksi eri asiaa jos tarkastelen tarkoitusta.

Joskus kaipaan seuraa esimerkiksi jollekin matkalle, ei sen tarvitse merkitä sänkyyn menoa, eikä vakavaa suhdettakaan, mutta olisi kiva jakaa kokemuksia ja näkymiä jonkun samanhenkisen ihmisen kanssa, sukupuolesta riippumatta. Seuraa kaverihengessä. Onneksi olen sellaisiakin löytänyt

Sitten kaipaa vain juttukaveria, pientä hetkeä muiden ihmisten parissa, vaikka kahvilan pöydässä päivän tapahtumia kerraten. Voi istahtaa vieraaseen pöytään, olla hetken seurana ja mennä pois, ellei enempää halua eikä etsi. Usein tuolla kaupungilla saakin pöytäänsä ihan vieraan ihmisen jonka kanssa syntyy ihan mieleenpainuva hetki juuri spontaanisuuden vuoksi. Tavattu sopimatta, viihdytty ja viihdytetty.

Nuo ukkoköörit toreilla ja kahviloissa ovat kuin pilkantekoa yksinäisille naisille.
Keskstelin juuri hiljakkoin asiasta ja toinennhenkilö sanoi, ettei niissä kahviloissa naiset viihdy joissa miehillä on ikäänkuin kantapöytä jossa he istuvat kuin arvosteluraati omana suljettuna piirinä. Siihen joukkoon liittymiseksi vaditaan naiselta todella "karhunnahka".

On seuran etsimistä elämänkumppanin löytämiseksi. Sellaisen etsimiseen asennoidutaankin eri tavalla, se ei ole haja ampumista johonkin laumaan, vaan sielujen sympatian etsintää. Monet onnistuvat aina uudelleen ja uudelleen, mutta miksi kaikki suhteet eivät sittenkään kestä. Tapasin hiljakkoin henkilön joka oli eronnut kolme kertaa ja kerran jäänyt leskeksi, eikä hän ollut läheskään minun ikäiseni, tuskin viittäkymmentä täyttänyt. Yhä hän etsi sitä pysyvää onnea joka kuulemma jossain on hänellekin varattuna.

Tekeekö ihminen liian hätäisiä päätöksiä juuri siksi, että pääsisi yksinäisyydestä.
Onko joku suhde tärkeämpää kuin oman elämän hallinta ja onnellisuus, kun avioidutaan ja erotaan monta kertaa?

Omalle kohdalleni en voisi ajatellakkaan lyhyen tuttavuuden jälkeen muuttoa yhteen, vaikka ei edes ole ennättänyt toiseen ihmiseen tutustua. En ole valmis ottamaan sellaista riskiä minkään pelonkaan vuoksi.

Lyhytaikaisissa suhteissa on oma helppoutensa, ei tarvitse tälläytyä sukujuhliin!
Niissä on tietysti oma hohtonsa heille joille sellainen suhde riittää. Kestää aikansa ja pyyhitään osoitekirjasta. Suuria pettymyksiäkin sellaisiin liittyy, jos toisella on kovin suuret ja syvääluotaavat odotukset. Ihminen on heikko joissain asioissa tuntemaan edes omien tekojensa tärkeyttä ja lopullisuutta.
Tekemiänsä valintoja kannattaa miettiä kahdelta suunnalta, menneisyyden ja tulevan.

Yksin elämisessä ei ole mitään pahaa. Minulle tämä sopii ja on mielestäni parasta mitä tässä ajassa on. Ei ole velvollisuutta mihinkään suuntaan.

Onnellisuus ei riipu toisesta ihmisestä.
Minuus on tärkeintä, koska kenenkään peilikuva ei vastaa minua, enkä minä voi peilautua jonkun toisen kautta.

Puppua on se, että elämä vaatii kaksi yhdessä, vaikka yhdessä samotaankin me, ei sinä ja minä.
Yksin eläjällä riittää kun sanoo minä ja uskaltaa seisoa minuutensa takana yksinkin.

Muistoja kerraten.

Varovasti kuin ensijäälle, hiivin taas muutamiin muistoihin, joulun lähestyessä.
Elämä ei ole ollut pelkkää piikkikoroilla kävelyä asfaltilla tai tanssisalien parkettilattioilla. Kovin harvoin kyllä olen asfaltille korkokengissäni edes lähtenyt, koska ne kuuluvat mielestäni juhlaan, ei mihinkään pasteeraamiseen julkisilla paikoilla.

Muistanpas ajan tuolta 1950 luvulta, kun olisin mielelläni mennyt paikalliseen tanssipaikkaan, mutta en omistanut tanssikenkiä. Ei ollut sellaisia hienoja sisäkenkiäkään jotka olisivat soveltuneet sellaiseen käyttöön. Olin köyhä työn kautta opiskeleva, elämän aakkoset hallussa, mutta itse käytännön työtä tehden hakemassa oppia ammattiin, josta ei sitten tullut ammattia erinäisistä syistä johtuen.

Muistan olleeni kateellinen sotaorvolle joka sai vapaaoppilaan paikan oppikouluun, minun vanhemmillani ei ollut varaa minun opiskeluani järjestää. Tuota en kyllä koskaan julki sanonut, eikä se lopulta ole ollut syy elämäni kulkuun, vaikka en oppikouluun päässytkään.
Tavallaan, kun aikuisenakaan en ole hakeutunut sen kummemmin koulutukseen, pidän elämäni valintoja omina valintoinani. Kaiken olen tehnyt aina kulloistenkin tietojeni ja taitojeni varassa, enempää tuskin voin itseltäni vaatia.

Silloin 1957 vuonna lähdin lapsuuskodista maailmalle hyvin heikoin eväin, pienen matkalaukun sisältö omaisuutena ja unelmia koko pää täynnä sekoittuneina pelkoon suuren maailman vaaroista jotka minua odottivat ilman kodin turvaa.
Matkalaukku hajosi ja katosi vuosien saatossa, monien kokemusten kautta siitä syntyi minun elämälleni tarujen arkku, tosin tositapahtumiin liittyen.
Sain isältä pienen matkalaukun joskus vuosia myöhemmin, vanhan pahvilaukun joka nykyisin taas on hallussani, aarre laukkuni, tarinoita tulvillaan.

Voin sanoa onnistuneeni omalla paikallani niin, ettei minun tarvitse syyttää itseäni, vaikka vääriä valintoja ja huonoja päätöksiä toki olen tehnyt. Kun olen ne itselleni hyväksynyt, ei niistä sen enempää omantunnontuskia synny. Joku muu voi olla toista mieltä, mutta se ei häiritse. Kuka olisi onnistunut elämässä olemaan kaikkien mieliksi?

Selailin vanhoja kirjoituksiani ja  sain aiheen muistella menneitä.

Kun elämä ei ole aina helppoa, ei tuo pelkkiä naurunryppyjä, eikä anna maistella elämän makuja niiden parhailta puolilta, on hyvä jos kykenee pitämään oman  mielensä koossa, olemaan oma itsensä kaikissa tilanteissa.  Eiliset muistamalla osaa nauttia huomisestakin. Terveys ei ole itsestään selvyys. Vaikka kuinka toivoisi että vaivat ja taudit kulkisivat ohitse, niin ei vain aina käy. Joskus ne pysähtyvät omalle kohdallekin, laittavat pysähtymään ja ajattelemaan kuinka arvokasta tämä elämä on. Mitä jos, jos en huomenna herää  toivottamaan hyvää huomenta, jos en kuule linnun laulua, en näe kaunista luontoa, tai en ymmärrä siitä kaikesta mitään.  Kun ajattelee mitä silloin menettää, osaa laittaa arvot kohdalleen juuri tässä päivässä, tässä hetkessä joka juuri on meneillään. Elämä on tassä ja nyt, ei eilisissä tai huomisissa, ei pelkissä muistoissa tai uusissa unelmissa.  Jokin kumma ajatus vain liikkuu alitajunnassani, kuin ajaen minua pohtimaan kaikkea syvällisemmin, sielun pohjia myöten, kaivamaan itsestäni esiin senkin mikä on ollut piilossa, jotain mitä en ole osannut tähän saakka tuoda esiin, tai elää.

Unelmoin. Haaveilen. Uskon ja toivon. Kaipaan ja rakastan.

Eikö siinä jo ole elämän arvoja ja elämän arvostusta. Mitä minun vielä pitäisi, vai enkö osaa olla tyytyväinen siihen mitä minulla on?. Kysymyksiä ilman vastausta. Haaveita ilman sanoja, uskoa johonkin jonka tiedän olevan olemassa, kaipuuta menneeseen ja tulevaan, rakkautta olevaan ja unelmaan. Rakkaus on elämän perus voima, se kuuluu elämään, sen voima on ihmeellinen, kantaa kun uupuu, nostaa kun kaatuu ja kuljettaa kevyesti unelmastakin uuteen unelmaan. Kiitos kun kaikki rakkaat ihmiset ovat minua tukemassa ja kantamassa, ilman teitä en olisi mitään, en jaksaisi.  Uusi unelma kantaa aina seuraavaan eikä unelmille ole loppua kun ei heitä huomisen toivoa missään tilanteessa.

Omat ajatukset ovat tänään taas päällimmäisinä, onhan oma elämä aina se kaikkein tärkein, vaikka, usein toisin sanomme. " Oma  suu lähempänä kuin kontin suu."

Kun rakastaa elämää, pitää muistaa  että ruusuja rakastavankin pitää sietää piikkejä. Sitä se on, myötä ja vastamäkeä vuoroin, laelle päästyä toinen vuori näyttää paljon helpommalta valloitettavalta ja pitäähän sekin kokea, olisiko kuitenkin ja jos.... , eikä koskaan ole selvillä kumpi tai mikä valinta oli se paras, jäikö parempi valitsematta. Hyvä niin, elämässä säilyy jännite ja aina löytyy uusi tavoite jos jaksaa katsoa eteen päin. Onhan jokaisen vastamäen jälkeen myötämäki, ja syvässäkin supassa voi olla hyvä levätä välillä.

Paljon vanhaa, vähän uutta.

Tuskastumiseen asti olen yrittänyt järjestää kaapeissa lojuvaa tavaraa siihen mikä jää ja siihen mikä annetaan pois.

Eräänä päivänä keräilin eri kaapeista ja hyllyistä niitä vanhoja korurasioita joissa osassa oli korukin sisällä, osassa nappeja tai muuta muka niin tärkeää.
Lastasin niitä koruja sitten seinälle halteksista tehdyn korutauluni koristeeksi nuppineuloihin ripustettuina, helmiä, riipuksia, kaulakelloja, rannekoruja, jopa kultainen nlkkakorukin joka ei ikinä ole nilkkaani kiertänyt. Korvakoruja aidoilla helmillä, kultaa ja kevyttä hilpetööriä joka on säilynyt koreana ja houkuttelevana, kuten kai ostajan silmissä vuosikymmeniä sitten. Ettäkö ostanut noita, no en taatusti edes 10% itse hankkinut, lahjoja ja lahjuksia, mutta monen tarina on rakas.

Rahaahan korutkin ovat, varsinkin jos noilla timanteilla nyt arvoa on muutakin kuin se muisto.
Taitaa tulla koruinventaario kaiken muun tarpeettoman hävittämisen keskelle.

Myydään, tai annetaan pois mitä ei tarvita.

Metsää minulla ei ole koskaan ollut, mutta se on minulle elämäni tärkein paikka aina kun etsin mielenmaisemaa ja rauhoittavaa ympäristöä kaiken ahdistavan purkamiseen. En istu meren rannalle merituuleen huutamaan tuskaani, vaan samoan korpeen tai vaaralle kokemaan oman pienuuteni.
Omakotitalon pihalla oli kuusia joulupuuksi, tuomia kesäkukiksi, pihlajia linnulle talvimarjoiksi ja haapoja havisuttamaan lehtiänsä kesäillan iltalauluna.
Tunnen olevani luonnosta rikas.

Kaikki ne T-paidat joita eri järjestöiltä olen saanut, joko työtehtävissä käytettäviksi, tai muuten vain jostain saanut logolla tai ilman, missä minä niitä kaikkia ennätän käyttää. Ei niitä voi levittää seinälle nähtäväksi, eikä kaapeissani kertakaikkiaan ole tilaa ihan jokaiselle muistolle joka on paitana kaapissa. Osa jo melkein loppuun pidettyjä, mutta niin rakkaita ettei ole voinut heittää edes lattiarätiksi.
Keräsin kyllä ison kassillisen ja vein taas tuonne eläinhoitolaan, siellä kaikki lämmin ja pehmeäkin on tarpeen, sellainenkin mitä ihan jäteastiaan on heittämässä. Näin joulun aikaan sinne voisi viedä vaikka luita koirille ja muruja kissoille, mutta vien noita pehmeitä paketteja lisää. Minulle tarpeeton ja roju, voi olla toiselle tarpeellinen ja aarre. Niin tavataan sanoa vaikka ruosteisesta raudasta.

Käyttämättömiä, uusia kankaitakin on kaapeissa, samoin eri laatuisi lankoja. Niiden suhteen käy mielessä monia suunnitelmia ja yksi ylitse muiden, mutta paljastamaton olkoon.
Kunhan tässä kaappi kerrallaan todetaan mitä tarvitsen ja mitä jätän muistona, onhan siinäkin pimeille päiville tarkoitusta.
Talvipäiväntasaus lähestyy ja kukon askleen verran ollaan joka päivä lähempänä kevättä.
Kunhan tämä joulu eletään alta pois.

Lahjat.

  Lahjatoiveet, enpä muista koskaan mitään erikoista lahjaa toivoneeni joulupaketista, ainoa mitä halusin ja mistä puhuin, oli kirja.
  Halusin lukea mahdollisimman paljon, mutta koulun lainakirjasto oli pian luettu ja kunnan kirjasto oli kirkonkylällä, sivukirjasto joen takana ja sinne pääsi kahlaamalla kosken niskaa kesällä ja jäitse talvella, kun varoi kosken virtaamaa.
  Yhden kirjan sainkin isältäni lahjaksi. Hän oli jostain tilannut minulle; Se oli hänen kohtalonsa nimisen kirjan, kirjailijaa en edes muista, en kovin tarkkaan sisältöäkään, mutta jotain sentään rakkaudesta opin sen kirjan kautta.

  Kun lapsille ostetaan leluja joulu jouluta, paljon pientä ja vähän suurta, on monien lasten huone täynnä käyttämättömiä leluja. Ketään lasta ei voi kiinnostaa kymmenet nallet, pienet autot ja epämääräisen näköiset voimamiehet joita en tiedä millä nimellä kutsutaan, rumia ja sotaisia kuitenkin, kun niitä näen lojuvan lasten huoneissa pitkin lattioita.
  Mielikuvitusta ja toimintojen harjaantumista tukevia leluja ymmrrän, kun niitä ei ole määrättömästi niitäkään. Lapsi haluaa ja silloin ostetaan,  miettimättä kuinka paljon hauskempaa olisi saada todella mieluista  ja usein jopa tarpeellinenkin saa lapsen silmät loistamaan.
  Kun pukin paketista ilmeniuusi mekko, tai uudet villasukat, oli silmissä loistetta. Leluja en ikinä ole lahjapaketista saanut avata, niitä en edes kaivannut, nukenkin tein itse, kun ostettiin irtopää ja kehoon tehtiin kaavat. Nukelle kudottiin villatakkia, sukkia ja lapasia siinä kuin itsellekin. Onnellinen olen siitäkin opista. Millä se kiinnostue käsitöihin muutoin oliskaan niin hyvin syntynyt kuin nuken vaatettamisen kautta.

  Nyt en hanki lahjoja, en itselle, enkä muille. Riittää kun antaa aineetonta hyvää ja tarpeellista silloin kun sellaista tarvitaan. Aikuiset eivät lahjoja kaipaa, en itselleni ainakaan. Kaikkea on jo liikaakin, koti alkaa olla kuin kirpputori, tarpeetonta täynnä, eikä kelpaa kenellekkään.
  Lahjaksi ei elämä mitään anna, mutta lahjaa on koko elämä. Joulunakin.

Katse huomisiin.

Tulevaisuus ja minuus rakentuvat elämän kolhuissa, niiden kokeminen ja niiden yli pääseminen ovat vankka kivijalka tulevaisuuteen. Aina voi olla huonommin, mutta se on varmaa etteivät eilisen kolhut meneet ohi opettamatta jotain.
Samaan kaapin oveen ei lyö päätä kahta kertaa.

Oma elämäni on ollut ja on edelleenkin kuin suuren kivireen vetämistä kivikkoisessa maastossa. Ellei kuorma paina liikaa on edessä taas isompi kivi kuin juuri ylitetty, mutta kaikki se antaa vain voimia ponnistella minuuteni avulla paikkaan jossa kuorma lopulta on purettu. Tämän kokemuksen purkupaikka on ajassa, ei paikassa.
Se hetki jolloin ihminen huomaa selviytyneensä vastoinkäymisistä voittajana ei rajoitu paikkaan, vaan on aika lopultakin huomta selviytyneensä vaikeimmastakin haasteesta, vetäneensä suurimmankin kiven pois tulevaisuutensa aukolta.

Keskustelupalstojen kautta moni on rakentanut itsetuntoansa ja etsinyt hyväksyntää ja jostain sen kaiken on alkulähteensä löydettävä, mutta unelmat ovat ihan ikiomat. Uskoakseni ja omiin tuntemuksiini luottaen tulevaisuus on juuri tässä hetkessä. Eilisiin ei voi palata ja huomista ei voi elää.
Kaiken menettäneenä tiedän itse kuinka vaikeaa on aloittaa kaikki alusta.
Luoda koti ilman perhettä, elää yhteisössä ilman yhteisöllisyyttä, tehdä työtä ja uhrauksia ilman kenenkään tuntemaa kiitollisuutta, nousta sieltä alhosta muiden yhteyteen, nähdä päivän valo pimeyden jälkeen, siitä hetkestä ei voi jäädä muuta kuin tyytyväisyys ja onnellisuus tuleviin päiviin voimavaraksi joka ei katoa.

Tunteet ja tuntemukset jotka kokee selviydyttyään kaikkien koettelemusten jälkeen löytämään oman minuutensa, ovat vertaansa vailla.
Tekisi mieli nousta korkealle vuorelle ja huutaa kiitosta elämälle joka sittenkin voitti mielessä painavan ahdistuksen ja tarpeettomuuden tunteet.

Kukin kokee elämän tavallaan. Joku jaksaa kantaa kuormansa valittamatta, tai pyytämättä apua, mutta toinen joutuu taistelemaan kaikilla voimavaroillansa eikä sittenkään selviä. Ei ole häpeä pyytää apua. Ei ole häpeä tunnustaa oma voimattomuutensa.
Moni viime päivien draaginen tapahtuma olisi ehkä jäänyt rikosrekistereihin merkitsemättä, tapot tapahtumatta, kun taakan alla elävä ihminen olisi osannut tunnustaa voimattomuutensa oikealla tavalla ja kun he olisivat kohdanneet ne oikeat ihmiset jotka osaavat kuulla ja kuunnella.
Oikealla hetkellä annetut vastaukset ja ojennetut kädet ovat sitä pelastavaa auttamista jota yhteiskunnastamme monista aikeista ja lupauksista huolimatta yhä puuttuu.

Tulevaisuus rakentuu juurille, kuin puu omalla paikallaan.
Tulevaisuus on omien tarpeiden ja halujen täyttämiseksi tehty suunnitelma, synyessään pelkkä unelma, mutta tahdon voimalla ja omiin voimavaroihinsa luottaen huomisista voi rakentaa tulevaisuuden oman näköisekseen.
Tuleeko siitä sellainen, se ei ole pelkästään tahdon asia, siinä on mukana koko elämä tahdomme sitä tai ei.
Omiin huomisiin on monta suunnitelmaa. Täyttyvätkö ne, ei ole aina omissa käsissäni, mutta tästä hetkestä tiedän tehneeni oman näköiseni.

Katkeroitumatta kaikelle kokemalleni odotan tämän minuuteni selviytyvän yksinäisestä joulusta nauttien siitä kuin lapsi, jolle joulun sanoma on aina yhtä jännittävä.

Rakkauden nälkää ja ahdistusta arjessa.

 Jälleen ovat huijarit onnistuneet huijaamaan rakkauden kaipuun täyttämiä miehiä joilla on ollut rahaa maksaa jostain luvassa olevasta onnesta.

 http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-1418111076990.html

Kuinka ihmeessä ihmiset ovat noin toivottomia?

 Luulisi olevan helpompaa tutustua ensiksi ilman rahallisia vastikkeita, oppia tuntemaan ja luottamaan toisen ihmisen rehellisyyteen. Ensimmäinen tapaaminen miehen kotona, eli neitonen näki ettei mies ollut tyhjätasku ja aloitti pikkusummalla, vain vähän auton korjaukseen ja kyllä me tästä jatkamme.
  Millaisia satuja toinen  voikaan sepittää rakkauden janon ja parisuhteen kaipuussa elävälle yksinäiselle ihmiselle, olkoon kyseessä mies tai nainen.
Samaa rakkauden nälkää kokee moni yksinäinen ihminen joka ei ole sopeutunut yksin elämiseen. On paljon eronneita ja leskiä, on jättäneitä ja jätettyjä yksinään eläviä ihmisiä kaikista ikäluokista ja kaikki eivät haluaisi elää yksin. Siinä tilanteessa on herkästi huijattavissa, jos kohdalle osuu kauniisti puhuva ja paljon tulevaisuudelta lupaava toinen yksinäinen jonka tarkoitusperät ovatkin taloudellisessa hyötymisessä.

  Noita tapauksia ei ole vain yksi tai yhdeksän, niitä on historiaan kirjoitettu ja niistä ei aina edes uskalleta julkisesti puhua.
  Moni häpeää hyväuskoisuuttaan, peittää asian villaisella ja ehkä on oppinutkin jotain ihmisten luonteiden eroista eikä toiste lankea rahoittamaan petturia. Eri asia ovat ne rakkutta rahalla ostavat joille todella tärkeintä onkin löytää hetken lempi ja lämpö, ei niinkään jatkuvaa rakkautta ja onnellista tulevaisuutta.

  Yksinäisyys ei aina ole ahdistavaa, eikä tunnu pakolta, mutta suurten elämän muutosten kokeminen on jokaiselle niin henkilökohtainen asia, että kukaan ei voi laatia sääntöjä tai ohjeita niistä selviämiseen. Kun yksinäisyys ahdistaa on ihminen herkkä tarttumaan kaikkeen sellaiseen jonka kokee itsellnsä hyväksi. Siinä tilanteessa jää juuri noihin "liisaneitojen" ja "hannuhanhien" virittämiin ansoihin.
  Voisin kertoa paljonkin yksinäisyyden kokemisesta ja siitä tunteesta jossa kokee olevansa irti kaikesta muusta ja elämä on vain eilisiä, menneitä päiviä joiden muistoissa on kaikki lämpö ja läheisyys. Ne hetket ovat helvettiä. Löytäessään huomisen ja saadessaan kiinni tavallisesta arjesta on taas vahvempi elämään niissä yksinäisyydenkin hetkissä joihin on jäänyt, tai jätetty.
Kun oppii tuntemaan itsensä voi jopa nauttia yksinäisyydestä. Yksin elävä ei aina ole yksinäinen, vaan hänenkin elämäänsä sisältyvät muut ihmiset.

  Näissä viime vuosien ja kuukausien järkyttävissä perhesurmissa on taustalla ollut näkyvissä parisuhteen repailyä, eroja, riitoja, taloudellista puutetta ja kaikkein suurimpana se valtava yksinäisyyden tunne ja paine jonka he varmasti ovat kokeneet ylitse pääsemättöminä juttuina. Kun tilanteeseen ei löydä ulospääsyä, silloin turvautuu tekoihin joita ei itsekään hyväksyisi muiden tekeminä. Kaikkeen tuskaan ja ahdistukseen ei taloudellinenkaan turvallisuus auta. Ahdistunut ihminen kaipaa henkistäkin tukea, lohduttavaa ihmistä joka tukee ja tuo edes hetken turvaa.
Noissa tilanteissa ihminen on aina haavoittuvin.
Meidän yhteiskuntamme ei ole valmistautunut kohtaamaan ihmisten yksinäisyyden ahdistusta. Me emme vain osaa kuunnella niin herkällä korvalla kuin olisi tarpeen.

  Ahdistus ei ole vain lapsiperheiden, tai nuorten ihmisten arjessa. Sitä on kaikkialla.
  Eläkkelle jääminen, työyhteisön jääminen pois elämän arjesta, työkavereiden tapaamisten harventuessa ja koko siitä yhteisestä jopa vuosia koetusta ajan jakamisesta on  jäänyt ulkopuoliseksi. Kaikki se mikä ennen oli järjestynyttä ja antoi voimaa, jää taakse ja tilalle astuu tunne turhuudesta ja tarpeettomuudesta.
  Leskeys ja ero ovat kenties vieläkin rajumpi muutos kuin eläkkeelle jääminen. Ihmiset kokevat asioita eri tavalla, mutta monisa eroissa erotaan jopa suvusta, ei vain puolisosta.
  Tavallaan ymmärrän noiden  rakkauden lunnasrahoja maksaneiden miesten ajatuksia.
  Kun kaikki päivät ovat samaa harmaata massaa jossa ei kuule lempeitä sanoja, kukaan ei halaa aamulla, kukaan ei toivota hyvää yötä illalla, eikä kukaan ole kiinnostunut kuinka päivät kuluvat, ei ole ihme jos haluaa keinolla millä tahansa saada rakkautta. Huomisiin se toivo viritetään, parempiin huomisiin.

  Jos meillä olisi enemmän paikkoja joissa ihmiset voisivat kohdata toisiaan, avoimia tiloja joissa jokaiselle löytyisi tilaa omana itsenään, joissa ei ketään katsottaisi pitkään ja joissa jokainen voisi avautu juuri sen verran kuin haluaa.
  Nyt on uutisten mukaan joissain kaupungeissa jo avattu lapsiperheille kohtaamistiloja joissa on jopa asiantuntevaa henkilökuntaa. Kiitos päättäjille joiden kautta tiloja löytyy ja varoja osoitetaan tuohon tärkeään toimintaan, mutta saadaako liikkeelle heitä joille nuo tilat olisivat juuri oikea paikka löytää vaikka vertaistukea. Uskaltavatko ihmiset tulla mukaan toimintaa joka on uutta, riittääkö ahdistuneen ja väsyneen äidin aloitekyky avata se ovi ansimmäisen kerran ja kuinka hän se kokee, ne asiat ovat harmaata tietämättömyyttä johon ei löydy vastauksia. Kaikilla ei riitä voimia edes siihen.

  Ikääntyneille kaivattaisiin tiloja ja toimintaa muutoinkin kuin puolueisiin sitoutuneiden järjestöjen ja katukahviloiden ukkokerhoina.
Kaikki eivät tanssi, kaikki eivät pelaa boggiaa, eivät kudo tai virkkaa, eivät harrasta mitään aktiivitoimintaa jossa kavereita tapaisi, tai jossa uusia tuttavuuksia syntyisi. Kun politiikka nyt vain on niin sidoksissa kaikkeen, ei ole kiva kuulla ihmisten sanovan ettei voi tulla mukaan kun se on väärää politiikkaa.
Miksi polittiikan pitää olla sidoksissa kaikkeen?
Mistä löytyy se sitoutumaton taho joka saa ihmisille sellaista toimintaa johon voi noin vain mennä mukaan osaamatta mitään erikoista, tilaan jossa voi harrastaa moni puolisesti, tai vain istua vieraaseen pöytään ja aloittaa keskustelu vaikka eilisestä sateesta, eikä pöytäseurue ylenkatsoisi tulijaa?
 
  Olen lukenut lehdistä myytävinä olevista kiinteistöistä jotka ovat jääneet tyhjilleen toiminnan loputtua, eikä uutta toimintaa ole ilmaantunut. Kiinteistöissä olisi tilaa päivätoiminnalle, olisi tilaa kirjastohuoneelle, olisi tilaa kutimensa kanssa paikalle tulleille, voisi otta pelikortit esiin ja viettää aikaa pelaten. Aina ei esteenä ole edes välimatkat koska kuljetusapua saa ja mikäli toimintaa ilmaantuu voisi järjestää kuljetukset aamuin illoin.
Tuon kaltaisten toimintatalojen ruokahuoltokin järjestyisi suit sait.
Aina on vapaaehtoisia työ intoisia joille tuon ka´ltainen toiminta olisi kuin vastaus rukoukseen.
 "Miksi minä olen yksin, miksi minulla ei ole mitään tekemistä ja miksi minua ei tänäänkään kukaan muista?"

Tuoksuja ja tunnelmia.

Tuoksuja ja tunnelmialöytää yllättävistäkin kohteista.
Joskus vuosia sitten toin ulkomaan matkaltani palan ambraa. Olen säilyttänyt sitä tiukasti suljetussa pakkauksessa kaapin kätköissä, mutta muutama kuukausi sitten, kun yksi uudehko kaappi tuoksui vain jollekin ihmeelliselle liimalle, tai olisiko se ollut tuo puukuitulevy, laitoin tuon ambraa sisältävän purkin avattuna tuonne kaappiin. Tänään kaapissa on niin vahva tuoksu, että oli pakko avata ikkuna, kaapin ovet auki ja tuuletus päälle.
Kaapissa on vain kansioita joissa papereita, omia kirjoituksia sisältäviä lehtiöitä suuret pinkat ja joitakin kirjojakin, mutta entinen paha haju on muuttunut vahvaksi tuoksuksi.

Tunnelmia koin aamulenkillä.
Oli hieno sää, vain aste lämmintä, maassa valkoista lunta ja päivän kehrä aukenemassa.
Pilvinen taivas alkoi hiljalleen muuttua eri värien sinfoniaksi. Pilvet hajaantuivat, ilmestyi ikäänkuin reikiä taivaaseen. Pilvien reunoille aurinko loi kultaa ja purppuraa. Pysähdyin ihan ihailemaan ja katsomaan kuin hidastettua filmiä päivän heräämisestä. Otin jopa muutaman kuvan puhelimen kameralla ja pysähtelin välillä tuijottamaan taivaalle.
Liikkeellä oli pari koiran ulkoiluttajaa, muutoin aivan hiljaista. Yhden talon pihalla mies kolan kanssa työnteli lunta ja pieni musta villakoira juoksenteli pensaiden välissä. Tuollaisissa hetkissä on sitä rauhaa jota kaipaa ulkoiluunsa. Kukaan ei hoputa eikä höpötä, ei kysele mitä siinä tuijotat, ekä hidastale silloin kun lisään askeliini vauhtia.

Tuoksut ja tunnelmat nautittu, nyt nauttimaan muiden suorituksista, tai oikeammin seuraamaan niitä.

Lihaskipu vaivana.

Ei ole vanhana aina helppoa.
Muutaman päivän on oikea jalka oireillut kivun merkein reisi ja lantiolihakset erittäin kivuliaat. Makuulle ei sille kyljelle voi asettua, ei tunnu jalkeilla olokaan hyvälle ja viimeisin aamulenkki jäi kovin lyhyeksi kun koko jalka kipeytyy.
Menihän se eilinen päivä jalkeilla, mutta kovat ropit piti ottaa kun kotiin pääsin ja silit tässä on kaikki vanhat horoskoopitkin luettu valvoessa ja manatessa vaivaa jolle ei löydy aiheuttajaa. Vauhtia on pakko hiljentää ja lenkkejä lyhentää. Kaikkea aikansa.

Nyt pitää vain keksiä ajankulua jossa isot lihakset unohtuu, keskitynkin vain näihin pieniin ja katson suuntaa.... juoksuun.

Marraskuu 2005.

 11.11.2005 08:48

Jätän nuo vaalit ja vaalipuheet heille joille se tuntuu olevan tärkeää, minä vain äänestän parasta (omasta mielestäni) ehdokasta ja odotan tuloksia, onko joku muukin ollut kanssani samaa mieltä.
Täällä en kerro kenelle ääneni menee.

Aikomus oli vain puhella tätä yksinpuhelua tässä marraskuisessa kosteassa aamussa.
Kävinpäs vaa'alla pitkästä aikaa ja mitä vanhat silmäni näkivätkään, lihonut, paino noussut, jenkkakahvatkin.
Kuinka sitä ei tule kokovartalopeiliin katsoneeksi, pelosta kai, se kun on lahjomaton tuon vatsanseudunkin näyttämisessä. On niin turvallista vilkaista kylpyhuoneen pieneen peiliin, siinä näkyy juonteinen naama ja ryppyinen kaula, mutta kun ne näkee joka päivä, ei huomaa muutoksia.

Ryppyvoidepurkki, sinne on ihme-aineet kuivuneet, harmaa klöntti purkin pohjalla… ei ihme jos se ei ole auttanut, noihin ryppyihin, meinaan.
Mitähän muuta tököttiä löytyisi purkeista ja tuubeista kun kaikki tarkastaisi…
Mainos lupaa; "Pääset rypyistä viikossa", mutta kun ei auttanut, jäi loput levittämättä!
"Hampaat loistavat ja vihlominen loppuu!", vaan siinä tuokin tahna, ryppyyn puristeltu putkilo, millä sitä nyt enää.. kuka pahalainen sen noin rutisteli!

Hiuslakkaa, ei vain saa suihkua, ei millään, tuokin ostos meni ihan hukkaan… eihän sitä saa ulos purkista…. ja kampausvaahtoa, monta pulloa, toinen toistansa tehokkaampaa, hiuksiin kiilto, hiuksiin loistoa, pitää tuulessa ja sateessa kampauksesi kauniina…. pitikö?, en enää muista, ja nyt ei saa vaahtoa vaikka kuinka ravistelee…

Tuokin partavesi, ennen se tuoksui niin miehekkäälle…. mikä kumma kun se haisee nyt kuin tunkio?
Ja partasuti tuossa kupissa, kuin kuivunut maalipensseli… hyi… Eikä yhtään puhdasta hiusharjaa, kaikki kuin koiran harjaamisen jäljiltä, eri värisiä karvoja, pitkiä ja lyhyitä hiuksia… ketä meillä asuu.. ja kampakin kuin taikinakupista otettu, jotain mömmöä kaikki piikkien välit täynnä, altaaseen vain ja vahvaa pesuainetta päälle… eihän tästä mitään tule, ei edes hiuksia saa kammattua.

Ja tuo vaaka, rikki taitaa olla, ei nämä läskit nyt.. ei, en ole voinut lihoa, tuossa olen istunut aamusta iltaan ja hyvin vähän minä syön… paras heittää tuo vaakakin…

Mitä sinä löydät näin marraskuussa?

Joulukuun 1 päivä.

  Pimeää on lumeton tienoo joulukuun alussa herran vuonna 2014.
  Kovin pimeältä vaikuttaa ihmisten  mielialatkin tässä parin päivän ajan liikkuneiden uutisten kautta tulkiten. Suurin uutinen, montako ihmistä on eronnut kirkosta minäkin päivänä.
  En ota kantaa sysiin enkä seppiin, mutta isäni joka teki sepänkin hommia, sanoi usein, että syytä on sysissä ja sepässä ellei rauta taivu takojan tahtoon. Myös puu taipui hänen tahdostaan, niin komeita taideteoksia hän puusta veisteli, eikä hänen kätensä vierastanut kynää, vaikka hän ei ollut kansakouluakaan käynyt kuin parina päivänä. Kun nuoremmat veljet menivät kouluun, hän jäi parkkaamaan puita tien vierelle. Siitä maksettiin vähän palkkaa ja kaiken mitä veljetkin oppivat, hän oppi veljien oppimisen ohessa.
  Sellaisen laskutaidon jonka isäni omisti, halusin perintönä ja voin olla ylpeä, koskaan en laskuissani erehtynyt. Päässälaskua opettelin apteekkikuitteja laskiessa, kun niitä oli niin paljon ettei Kalajokilaakson sivuilla riittänyt valkoista tilaa alekkainlaskuun.
  Kuinka se nyt taas menikin vanhojen muisteluun, vaikka kansalaisaloitteen vaikutuksesta ihmisten mieliin piti puhumani. Olkoon aihe, se tulee varmasti tulevina aikoina uutisiin tuon tuosta ja kirkosta eroavien määrä joko vähenee tai kasvaa.
  Moniko liittyy kirkkoon kun nyt on havaittavissa kirkon olevan enemmän ihmisille kuin aikoihin.
  Nykyaikaistetaan jumalanpalveluksiakin, miki ei kirkon palvelijoilla saiai olla omia mielipiteitä yhteiskunnallisista asioista kuten jokaisella kansalaisella on oikeus.
  Minun uskooni ei vaikuta suvaitseva mielipide jolla annetaan kaikille samat oikeudet riippumatta sukupuolesta tai muista seikoista. Sama laki kaikille, rakkaus kun ei aina taivu soveliaisuus sääntöjenkään mukaan. Pysyn toistaiseksi kirkon jäsenenä, vaikka voisin erotakin, miehenikään ei kuulunut kirkkoon ja kirkossa siunattiin haudan lepoon.
  Tämä aika syksystä kun ei ole vielä talvi, on pimeää ja useimmiten märkääkin. Lumi antaisi valoa. Seurasin telkkarista talviurheilua Kuusamosta ja todella upeissa maisemissa siellä kilpailuja käytiin. Puut lumisine oksineen ja valkoinen hanki metsässä teki varsinkin iltakilpailujen aikana valaistuksen antamin valo ja varjo leikkeineen todella sanattomaksi maiseman kauneudesta.  Hyvä kun kuvaa jaetaan  talviurheilumaiden televisiokanavien kautta laajoille piireille.
  Kisoja katsoessa tuli ihan Joulumieli, mutta kun katsoo ikkunasta ulos pihalle, hangista ei tietoakaan ja pimeys makaa maiseman yllä.

Tänäänkin eletään.

I Adventti sunnuntai.
Eilen asettelin olohuoneen ikkunaan jouluvaloverkon. Ihan pienet valolähteet, tuskin nuppineulan päätä isommat, muut antavat hiukan valoa pimeään ikkunaan.
Kävin läpi joulutavaraa, olihan siellä sellaisetkin jouluvalot joissa ilmeisesti yksi kynttilä rikki ja koko ketju pimeä, joten roskalaatikkoon joutaa. Pitänee viedä kirpputorille joitain joulutavaroita joita olen saanut lahjana. Tuo iso keramiikkpukkikin, sen toi Phong joskus ammoisina aikoina joululahjana. Komea pukki jonka sisään voi laittaa ynttilän palamaan. Oliskohan ottajia.

Nyt olen ollut touhussa kiinni jo ennen kolmea aamulla.
Eilen tuli mielitekoja. Kävin lähikaupasta siansivua pari palaa hakemassa, toisesta läskisoosi, toisesta perunalatikkoon lihaa ja luut makua antamaan. Nyt on kastike hautumassa, perunalatikko sitten huomenna.
Teki mieli eilen riisipuuroa keittää kotonakin, mutta ei puuroriisiä, vain basmatiriisiä, eikä se oikein puuroon sovi. Pitänee tänään kävellä keskustaan katsomaan enemmän jouluvaloja ja ostamaan riisiä. Eilen oli kulkue jossa oli mukana koirista alkaen kaikki joulumieliset.

Kyllä tuo eduskunna historiallinen päätös onkin aiheuttanut monia lieveilmiöitä. Päätökseen tyytymättömät voivat taas estoitta käydä muiden kimppuun arvostellen ja solvaten siveettömyydestä.
Kirkosta eroamiset yms. ovat kyllä jotenkin vääriä mielenosoituksia. Einän tuolla päätöksellä ollut kirkon kanssa mitään tekemista ja jos pappien henkilkohtaiset mielipiteet ovat eron syy, toistuu sama kun  naispappeuden hyväksymisen yhteydessä. Ovatkohan silloin eronneet liittyneet takaisin kirkkoon?

Minusta kaikilla pitää olla samat oikeudet maallisten lakien edessä. Raamattuhan tuomitsee ihmiset, erottelee vuohet ja lampaat, rammat ja spitaaliset ja osa on taivaaseen kelpaamattomia ovat sitten kuinka hyviä ihmisiä tahansa.

Hyvä että on tulossa muuta ajattelemista ihmisille.
Onhan tulossa kristittyjen suuri juhla Joulu, joka on kääritty kimmeltäviin käärepapereihin, eikä kukaan puhu mitään että kirkkoa ja uskonnollista juhlaa vietettäisiin väärin perustein.

En kääri lahjapaketteja, enkä toivo niitä saavani, koska kaikki mitä tulee lisää on jo liikaa. Tässä iässä on jo kaikkea liikaa ilman lahjoja.

Rakkaus ei tunne rajoja

  Tuntuu kuin me ihmiset haluaisimme useinkin asettua Jumalan ylä puolelle, jos ja kun se Jumala on olemassa oleva elämämme johtohahmo ikuisuus kysymyksiin vastaamassa.
  Ei ole vielä olemassa lakimuutoksen päätöstä, mutta seuratessa asian tiimoilla käytyä keskustelua on syntynyt ainakin minulle mielikuva kuin monilla olisi mielessä vain uskonnon asettamat rajat.
  Rakkaus ei tunne rajoja! Rakasta lähimmäistäsi kuin itseäsi!
  Mitä raamatun sanomassa on sellaista mitä pitäisi siirtää kaikkeen lain säätämiseen?
  Kun aletaan lukemaan lakikirjaa ja raamattua rinnakkain voidaan huomata paljonkin ristiriitoja. Miksi uusi tasa-arvoinen avioliittolaki muodostaisi poikkeuksen ja miksi se on tuomittavaa jos samaa sukupuolta olevat ihmiset haluavat lain edessä turvata oikeutensa samoin oikeuksin kuin heteroparit, eli perintö ja avio-oikeus joka näin kiellettäisiin samaa sukupuolta olevilta ihmisiltä jotka rakastavat toisiaan niin paljon, että ovat valmiita uhmaamaan nyt vallalla olevia käytöntöjä, asettumaan jopa pilkan ja vainon kohteiksi.
  Jokaisella ihmisellä on oikeus olla sitä mitä hän on syntyessään ominaisuuksinaan saanut. Sukupuolisuus ja seksuualisuus ovat syntymässä saadut ominaisuudet, aivan kuin jokin sairauskin, mutta sukupuolinen poikkeus ei ole parannettavissa. Seksuaalisuuttakaan ei voi kieltää. Lapsikin on kiinnostunut pmasta kehostansa ja nyt on jo olemassa oppaita kasvattajillekin siitä, kuinka lapsia opetetaan tuntemaan oma kehonsa ja johdattelemaan kohti aikuisuutta.
  Ihmettelen sitäkin, kuinka me olemme selvinneet ja eläneet ilman oppaita, kuinka me olemme löytäneet oman kehomme kaikki ominaisuudet. Sitä en ihmettele, että poikkeavat sukupuolisuudet, homot ja lesbot ovat joutuneet elämään kaapissa paljastamatta omaa personaansa liittyvää ominaisuutta.  Joskus olen mietinyt mitä he ovat mielessään itsestänsä ajatelleet, millaista häpeän viittaa kantaneet?
  Siitäkö on johtunut, että on ollut olemassa niitä Simoja ja Vihtoreita joilla ei koko ikänänsä ollut ihmistä jolle osoittaa rakkautta? He eivät kertakaikkiaan saaneet elää kuten normaali hetero mies. Heiltä oli kielletty rakkaus julkisesti. He asuivat kuin suljetun muurin piilossa, elämättä ja rakastamatta normaalilla tavalla. Moni on saanut hullun nimityksen ja moni on mennyt naimisiin saadakseen ihmisten hyväksynnän. Esimerkkejä on ihan jukisestikin paljastettu ja nyt sukupuolen vaihdosten luvattuna aikana siihen on ollut uskallusta.
  En haluaisi olla kieltämässä rakkautta keneltäkään, mutta lapsiin sekaantumisen tuomitsen rankimmalla tavalla. Se jos mikä rikkoo lapsen elämän, tunnustetaan tai ei. Lapsivaimot muissa kulttuureissa ovat lapsen kiduttamista, sellaista ei pitäisi missään muodossa hyväksyä ja aina tulisi asiaan puuttua kun perheissä sellaista ilmenee. Syylliset tuomiolle.
  Tällä sukupuolineutraalilla uudella lailla halutaan turvata myös lasten asemaa.
  Kuka on oikeutettu sanomaan, että vain heteroiden liitoissa lapsilla olisi rakastavat vanhemmat ja turvallinen kasvuympäristö?
  Erotettamkoon jo lopultakin uskonto ja laki toisistaan.
  Uskonnon varjolla on saatu paljon pahaa aikaan, siitäkään asiasta ei voitane olla eri mieltä.
  Uskon veljet ja sisaret ovat vuosikymmeniä suojelleet toisiaan, salanneet ja peitelleet uskonnon pyhyyden ja muun varjolla tehtyjä vääryyksiä paaveihin asti.
  Raamattu on ihan eri asiakirja kuin lakikirja, molemmissa hyvää ja huonoa, kukin noudattakoon omaa uskoaan, kun elää lain suomien oikeuksien mukaan.

Että riita karjalanpiirakasta.

  Torstai toivoa täynnä, mutta niin kaikissa muissakin päivissä on toivo mukana.
  Auton huoltopäivä. Ilmastointilaitteessa oli pieni nestevajaus, joten oli hyvä kun tuli sekin huollettua. Kyllä nuo öljyt on kalliita. Ison öastin sais hyvää konjakkia sillä rahalla mikä menee kerralla öljynvaihdossa pelkkään öljyyn. Onko se sen parenpaa kuin halvempikaan, vaikka pellavaöljyä laittais, kotimaista tuotetta. Nyt on vaihdettu ja nesteissäkin oli - 40 pakkasenkestävyys, joten ei ihan heti jäädy.
  Karjalanpiirakka nimestä ihan sota syttymässä, mokomastakin pitää riidellä, ettäkö vain valmistuspaikkakunnalla saa sitä nimeä käyttää. Kuinka ne siirtokarjalaiset, karjalan- ja sulhaspiirakat ovat vanhalla reseptillä leivottuja piirakoita, kuka määrää missä mitäkin nimeä käyttää. On aikoihin eletty. Herroilla ei ole muuta tekemistä kuin miettiä mitä saatehdä missäkin ja millä nimellä vaikkapa paskaa kutsutaan. Olis varmaan aika tuollaiset virat lakkauttaa.
  Viimeksi LIdlissä käydessäni ostin neljä karjalanpiirakkaa, sen määrän saa eurolla ja taatusti ovat paremman makuisia kuin yhdenkään leipomon vastaavat tuotteet. Saako kotileipurikaan leipomistaan parempia, epäilen. Lidlin piirakoissa maistuu riisikin ihan eri tavalla kuin leipomoiden vesiriisipuuro.
  Tekis mieli purnata muustakin julkisuudessa olleesta uutisesta, mutta olkoon nyt seuraavaan kertaan. On pari kotityötä kesken, ja jos tästä loppuviikolla hiukan reissuun...

Uneton yö.

  On se hyvä ettei ole sähkökatkoja.
  Mitä minä olisin tehnyt tänäkin yönä, ellei olisi telkkaria ja radiota. Kun uni ei vain tule eikä jaksa tietokoneen näyttöä tuijottaa, on edes ajankulua noista vanhoista television ruokaohjelmista, filmeistä ja radiosta.
  Musiikki on taustalla muutoinkin, kaiken päivää soi ikkunalla Ylen paikallisen aseman kautta, musiikki ja ajankohtaiset asiat säästä uutisiin. Näin yöllä kuuntelen usein telkkarin 2 kanavan kautta vanhoja puheohjelmia.
  Taustapeilissä on haastattelussa koomikko Janne Kataja monine mielipiteineen eri ohjelmaformaateista ja viihteen eri lajeista. Aina en ymmärrä noita koomikkoja, yli ampuu minun sietokykyjeni useissakin ohjelmissa. Putous on silmissäni pelkkää roskaa!
  Ei tässä oikeastaan enää naurata tämä valvominen. Ihmisen fysiikka ei ole rakennettu kahden, kolmen tunnin unille. Usein olen ihan uupunut, mutta kun yritän saada unta päivällä se ei onnistu. Mieleen tulee tuhat ja sata ajatusta, miksi tuo ja tämä on näin, miksi sekin taas ja liikkeelle on lähdettävä. Melatoniinia en ole kokeillut, siihen on pakko turvautua kokeilumielessä edes, koska se, että kerran kuukaudessa nukkuu kunnon yö unet, tai nukahtaa illalla telkkarin ääreen, ei riitä elintoimintojen vireänä pysymiseen.
  Nyt on tulossa taas talkootyö päiviä, aamulla on lähdettävä liikkeelle pimeässä ja pimeässä taas kotiin, joten unen tarve on  normaalia, kun se onnistuis.
  Palokunnan pikkujoulun taidan jättää väliin. Yksi varaus pikkujouluun on, sinne menen, vaikka innostus puuttuu sinnekin menosta. Juhliminen ei ole minun lajini, mutta muiden juhlimiseen olen taas menossa töihin, että juhla onnistuisi tarjoamistenkin osalta. Järjestöjen puitteissa on kiva olla mukana monissa toiminnoissa, koska niiden kautta tutustuu uusiin ihmisiin ja saa vaihtelua arkeen.
  Nyt pitäis vain olla pirteästi aloittamassa uutta päivää ja kuinka se muutoin alkais kuin varhaisella aamulenkillä.

 

Iän vaikutus.

Tavallista turinaa
Vaikuttaakohan  ikä siihen missä ajatukset liikkuvat, vaikuttaako siihen mielentila, nähty ja kuultu, vai tuoko ajatus sattuman´varaisesti uusia ajatuksia?
Olen alkanut pohtimaan elämää yhä syvemmin ja perusteellisemmin. Tuntuu kuin en tietäisi mistään mitään perinpohjin, kuin tietoni olisivat hajanaisia sirpeleita sieltä täältä, eikä mikään kattaisi jonkin asian koko olemusta. Niin se kyllä onkin hyvä ja oletan, että kukaan ei olisi koskaan tutkinut mitään ellei  kiinnostus asiaan heräisi ja laittaisi liikkeelle, herättäisi meissä jokaisessa piilevää löytöretkeilijää.  Omia mietteitänsä tässä tulee miettineeksi entistä enemmän kun ikä lisääntyy. Onneksi ei ole tullut mieleen alkaa pohtimaan mennyttä elämää katuen kuinka päiväni olen elänyt, mitä valinnut väärin, sillä tiedän että olen aina toiminut senhetkisen ymmärrykseni mukaan, valinnut aina mielestäni juuri oikean vaihtoehdon, vaikka se  ei aina olisi paras ollutkaan. Kaikki menneet ovat menneet ja eletty, kiitos muistoista, kiitos kokemuksista jotka ovat minusta tällaisen kasvattaneet.  Sanotaan, että; "Kylä kiittää jos on kiitettävää ja moittii jos on moitittavaa."
Itsellensä pitää olla armelias ja hyväksyä tehdyt valinnat koska jälkiviisaus ei auta  laivaakaan ohittamaan karia, se ei kohota leipää jos hiiva on unohtunut taikinasta.

Ihmeesti ajatukset vaeltavat eilisissä ja huomisissa. Niitä kun ei saa pysähtymään, ei voi lukita laatikkoon, tai pakottaa ajttelemaan vain yhtää asiaa. Tuhattaitoinen on ihmisen mieli. voi tehdä toista ja ajatuksissa kuitenkin lukemattomia asioita samaan aikaan.

Tulevaisuudessa, elämän huomisissa on ajatus useinkin. Vaikka kuinka teen suunnitelmia, laadin itselleni aikatauluja ja päätän tuota tai tätä, huominen voi kääntää kaiken toisin. Huomaa olevansa vain statisti elämän näyttämöllä.

Elämässä ei aina voi asioihin suhtautua vain omalta kannalta hyväksi katsoen, on hyvä ottaa muutkin huomioon. Tai tarkastella asioita ihan toisen näkökulmasta ajatellen, asettaa itsensä ulkopuoliseksi. Sellaisia hetkiä olen tänä keväänä kokenut useinkin. Olen voinut kuunnella. Kuunnella pettymysten ja pahan mielen täyttämiä ajatuksia, kuunnella kuinka sydän itkee, kuinka mieli on maassa ja itsetunto hukassa. Ihmellistä on kun puhuen monet asiat valenevat puhujallekin, hän ikäänkuinn tarkastelee asiaa samalla kun puhuu. Hänen omat ajatuksensa tekevät taustalla työtä kuin puimakone viljapellolla, Tärkein jää jäljelle, tärkeintä asiaa kääntäen ja eri puolilta tarkastellen se valkenee kuin päivä yön jälkeen. " Eihän se nyt niin suuri juttu ollutkaan... Kuinka minä masennuin mokomasta.... Miksi minulle aina käy noin...." Ja lopulta puhumalla on painolastia purettu ja hetken on ajatuksissa kevyempää, iloisempaa asiaa.

Lapsenlapsen lapsi ja äidinäidin äiti.

"Mummi. Mummi onko meillä vielä ovet lukossa, laitoitko ne lukkoon illalla?"
"On lukossa, miksi sitä kysyt"
"Silloin meillä on täällä turvallista. Ei mikään pelota kun olen täällä mummin kodissa."
"Mitä ajattelit kun kysyit ovatko ovet lukossa?"
"En tiedä"

"Mummi. Haluan muuttaa asumaan tänne sinun luo. Sinä olet kiva ja rakas mummi."
"Äidin tulee sinua ikävä jos muutat mummille. Sinähän voit tulla tänne aina kun haluat."
"Eeeii.... äitikin on asunut sinulla mummi, sanoit itekin niin, minä haluan..."
"Mummi on jo vanha ja sinulla on päiväkodissa kavereita joiden kanssa voit leikkiä. Kun kasvat vähän niin sitten voit muuttaa jos silloin vielä haluat tulla mummin luo."
"Haluan.... mummi minä olen jo kasvanut kun söin puuron loppuun. Minulla on näääiiin isot kädet."
"Kevin. Mummi piirtää kuvan sinun käsistäsi. Laitetaan se kuva skanneriin ja tallennetaan tietokoneelle. Laitetaan se kuva albumiin ja sitten isona voit katsoa millaiset kädet sinulla oli 20.05.2007."
"Jooooo......"


"Mummi. Minne talteen laitoit ne käden kuvat. Sinä olet ihana mummi."
"Älä rakas lapsi noin kovasti hali. Mummi tukehtuu.... ja sinä painat jo niin paljon että..."
"Minä rakastan sinua.....(niin minäkin sinua Kevin kulta) ... haluan istua sinun sylissä"

 Aamulauseita ja käsien kuvat muistiinmerkittiin ja tallennettiin  20.05.2007. mummin kodissa.

Valvoessa mietittyä.

  Nukkuu eli valvoo, samoin ne vuorokaudet vaihtuu.
  Jostain syystä digimittari jonka pitäisi vain näyttää lämpötilat sisällä ja ulkona, on alkanut herättämään minut kello 01.01, nukuin tai valvoin ja nyt valvoin, mutta olin kyllä asettunut odottamaan nukkumista. Parempi nyt avata telkkari ja tuijottaa katsomattomia ohjelmia. että mitäkö ne ovat, kaikkimitä sieltä näin yöllä näkyy, on katsomatonta.
  Kuppi kahvia vaihtaa ainakin tunnelman.
  Eikä tässä tarvitse kuin neljä tuntia ja taas on valmiina lenkille. Olispa koira! Olisin, tai jos minulla olisi, voisi mennä lenkille tähänkin aikaan, mutta taitavat kylällä ottaa kiinni hulluuden vuoksi, jos tässä näillä tunneilla ihan yksikseni tuonne raitille pakkaan.
  Parempi antaa olemattoman unen mennä menojaan ja herätä mittaamaan omia ajatuksia. Joskus niillä on pakottava tarve tulla ulos, mutta jos asettuu koneelle aikeena kirjoittaa, ei tule mieleen kunnollista lausettakaan.
  Äitien hätää on ollut pakko miettiä. Tuntuu kuin yhteiskunta olisi sulkenut korvansa uupuneilta, tai toinen mahdollisuus joka näissä kotien tragedioissa voi olla taustalla, on ihmisten lyhytjänteisyys. Mitään ei jakseta, mitään ei yritetä kahta kertaa enempää.
Kun lapsesta saakka kaikki tulee valmiina, kuin kaupan hyllyltä, melkein kaiken saa kun osaa ruinata ja pyytää. Kun lapsi ei saa kaupassa karkkia, se menee ja varastaa sen, valvontaahan ei juurikaan ole ja monet lapset ovat oppineet näpistämään, työntämään purkan taskuun eikä äitikään moiti, no sehän oli vain purkka.  Kotona ei vaadita siivoamaan, ei laittamaan ruokaa, ei huoltamaan omia vaatteitansa, kaikki tulee jonkun muun tekemänä. Sitten kun on oma perhe ja pitäsi osat jotain tehdä ja kaikesta vastata, loppuu kärsivällisyys, loppuu rakkaus ja mikä tärkeintä loppuu elämisen taito.
  Avioerojen ja avoerojen määrä on suuri, koska ei osata ratkoa ongelmia. Usein ongelmat ratkotaan nyrkein, kun sanat puuttuvat.
  Kodissa voi vallita kaaos, mitään ei laiteta paikoilleen, mistään ei ole väliä. Käytetyt astiat homehtuvat pöydällä tiskaamattomina, likaiset vaatteet lojuvat pitkin lattiaa puhtaiden kanssa sekaisin, kaapit pursuavat käyttämättömiä vaatteita ja lisää hankitaan, kun muoti vaatii. Voi olla ettei se perheen toinen osapuoli, kumpi tahansa, ole tilanteeseen tyytyväinen, vaan alkaa vaatia muutosta. Silloin on piru merrassa. Ei ole hyvä niin, ei hyvä näin ja sotaan on syy. Koti on paikka kaikille, mutta siitä huolehtiminenkin kuuluu kaikille.
  Lapset pitää opettaa ottamaan vastuuta.
  Mistä se oppi ja elämän taidot ammennetaan ellei kodista. Nyt suojellaan lapsia perheeltä. Mitään kuria ei saa olla, aina on jollain viranomaisella sanansa sanottavana, mutta kun kuritta ei mikään kasva. Kuri ei saa olla ruumiillista, mutta sanallinenkin kuri on nykyisin pannassa.
En voi ymmärtää että siihen aikaan kun itse olin nuori, olisin voinut vaatia apua yhteiskunnalta, jättää kotini hoitamatta ja odottaa rahaa tai tavaraa jostain sosiaalitoimistosta. Ei sitä siihen aikaan käytetty ulkopuolisia apuja ja avioliittoja ei puerttu ensimmäisen riidan jälkeen.
  Säälittää tämä nyky meno.
  Onneksi omat vanhempani saivat kurittaa ja opettaa meistä lapsista työtä tekeviä, itsestämme ja teoistamme vastaavia aikuisia.

Siirrellään.

   "Huonekalujenvaihtoviikko."  Yhtä hirviömäistä touhua kuin tuo sanahirviökin yhteen kirjoitettuna.
Kirjahylly, joka on enemmänkin palkintokaappi ja lasikaappi, kaappi pikareille ja laseille joita ei koskaan käytetä, mutta jotka vain odottavat käyttöä, kun aikanaan mieheni 50 vuotisjuhliin ne hankin ja sarjoja on sitten saatuina lahjoina täydennetty, eli ovat täydentyneet.
  Nyt laitan ne myyntiin, lasia, posliinia, taidelasia, taidetta muutoinkin, huonekaluja, kankaita, vaatteita... yms... yms. Koti on kuin vähittäiskauppa jossa on paljon myytävää, paljon myös annan pois, olen kantanut vuosien aikaan kirpputoreille omia ja saatuja tavaroita ja niitä on vielä.
  Kunhan löydän mieleiseni uuden sohvan, annan vanhan pois.
  Hiljainen aamuhetki on käytetty eilisen siirto operaation jälkien siivoamiseen ja järjestelyyn. Tässä pitää olla kuin apinahäkissä, hiljaa ja uusia pahantekotapoja suunnitellen. Eräs henkilö joka oli ollut tekemisissä apinoiden kanssa, hoitajana, sanoi, että miettiessään apina on kuin pieni villi lapsi, miettii mitä pahaa tekis kun liikkeelle lähtee. Sieppaisko kaverin banaanin, vai hoitajan työkalun.
  Mitä seuraavaksi siirtää, mitä heittää pois, jos tässä jotain muutoksia muutoinkin on ajatuksissa, niistäpä ei enempää. Rakkaus ohjaa ihmistä, mutta omat suunnitelmat ilman rakkauttakin. "Ota tuostakin nyt selvää" sanoi ystäväni. Sepä se, kun ei ole selvää minullakaan, kunhan siirtelen huonekaluja ja ajatuksia tämänkin päivän. Keskiviikkona lääkäri, joten ei voi edes reissuun lähteä.

Kuopion perhesurma pani ajattelemaan.

  Mielen masennus, masennus, masentavaa pimeyttä ja masennusta joka johtaa mielen sairastumiseen ja vastuuttomiin tekoihin.
  Aviomiehen menettämisen jälkeen tunsin olevani pimeässä kuilussa jonka päässä ei ollut valoja. Olin hukannut huomiset, hain lääkäriltäkin apua,mutta kun käteen työnnettiin vain uusi masennuslääkeresepti tunsin olevani kuin pelinappula hoidon ja lääkeyritysten välillä. Jätin ostamatta ne lääkkeet, etsin jotain mikä oli hukassa, saamatta ulkopuolista apua muutoin, kun naapurien huolenpidosta. Oma lapsikaan ei ymmärtänyt, syytti läheisriippuvuudesta, kun joskus oli niin paha tilanne, että soitin hänet tuekseni. Kaikki rakkaus väliltämme on kuollut. En jaksa vieläkään kuulla pelkkiä syytöksiä. Syyt ja seuraukset on mielestäni pois pyyhitty, vaikka sydän on välillä pakahtua tämänkin tilanteen tuomasta hädästä, mutta pakolla ei ihmistä voi muuttaa. Kun olen niin huono äiti ja ihminen kuin sanoo,  sitten olen hänelle liikaa ja voin todella jättäytyä syrjään. Jos perhesuhteet menevät solmuun, en minä ole taikuri niitä solmuja avaamaan.
Parempi sulkea tunteet kuin haavoittua ja haavoittaa.
  Lähiaikoina jo toinen perhesurma.
  Sosiaaliset verkostot puuttuvat ja kunnan kautta saatava sosiaalinen apu ja tuki tuntuu olevan osaamattomissa käsissä kun, vaikka paikalla käydään, ei osata tunnistaa hätää.
  Koulutuksen kautta pitää jokaiseen kaupunkiin ja kuntaan saada ihmisten todellisen hädän tunnistamiseen osaavia ihmisiä, osaavia lääkäreitä ja tukihenkilöitä joille aika ei ole rahaa. On olemassa paljon ihmisiä joille muiden tukeminen ja auttaminen olisi kuin pelastusrengas yksinäisyyteen vajonneille. Yksin eläviä ja elämää kokeneita ihmisiä olisi valmiina auttamaan, kun joku taho ohjaisi auttajan ja autettavan yhteen.
  Minäkin voisin mennä masentuneen äidin avuksi, hoitaa lapsia, auttaa rästiin jääneissä kotitöissä, tarjota keskustelu apua, huolien jakamista, vaikka en osaa hoitaa, osaan kuunnella.
Voin järjestää masentuneelle omaa aikaa, vapaate hetkeä ihan hänelle itsellensä, lomaa tai teatterissa käynti. Aikka jättää kaikki muut murheet sivuubnja ajatella ihan muuta.
  Milloin meillä päästään siihen tilanteesee, että sosiaalitädit osaavat pyytää lääkäriä käymään siellä kodissa jossa masennus ja huolet ovat käsin kosketeltavissa.
  Haloo. Tämä Kuopion perhesuram on taas yksi liikaa. Nähkää ja näkykää auttamisessanne, koska tuntuu ettei sitä todellista hätää sielläkään tunnettu, ei otettu vakavasti.
 Moni kuiskaa hätänsä kun ei ole rohkeutta huutaa.

Pitkospuilla.

Kuin pitkospuut suojelemassa luontoa on ihmisen kulku halki elämän erämaiden.

Yksinäisyys on lepoa henkiselle huonovointisuudelle.

Karuille luodoille ja puuttomille vaaroille lennän etsimään rauhaa ja hiljaisuutta.

Tumma yö.

Kirjoitin runon.
Pimeänä yön hetkenä näin kuvina tapahtuman joka oli ihan pakko saattaa sanoiksi.

Ajatukset tanssivat ripaskaa, jalat hidasta valssia, joten ei ihan tahdit kohdallaan, mutta haitanneeko ajatusten tanssia mielikuvien taivaalla.

Rapuilta on lumet harjattu, polku postilaatikolle syntyi askelista, lehti luettu ja kahvin huumaava tuoksu tuosta mukista nousee sieraimiini jo toisen täyttämisen voimalla.
Ihania ajatuksi tumma yö synnyttää. Kaiken tahdon tallettaa sanoina sieluille jotka seuraajiani ovat.

Runon laulu, maalattu taulu ja musiikin ärjyvät sävelet konserttisalissa, taidetta kaikki.

Haaste ja kertaus.

  Niin se vain käy ettei vapaita paikkoja risteilylle löytynyt minun vapaille päivilleni.
  Kaksi vapaata ei kohdannut ja olen lupautunut olemaan mukana eri tapahtumissa joilla on tarkat päivät ja aikataulu paikalla olemisesta. Lisäksi on lääkärille aika, sitä ei voi sivuuttaa, joten niin jää tämäkin tarjousristeily sitten käyttämättä.
  Kasasin eilen aamulla uusia  kankaita ja kangaspaloja laatikkoon, tarkoituksena miettiä mitä niille teen. Alanko ompelemaan tuosta vain mitä vain, lahjoitanko kankaat hyväntekeväisyyteen, vai vieläkö laitan ne tuonne kaappiin odottamaan aikaa parempaa päätöksien tekoon.
  Lankojakin on joka lähtöön.
  Joskus aikoinaan paikallisia liikkeitä lopetettiin ja jäänöseriä tuotteista sai melkein kun vei pois. Tuli silloin ostettua, mutta silloin ei jaksanut työn lisäksi kutoa ja virkata vapaa-aikoina. Tuli omakotitalot ja ne työt, tuli yksinäiset pitkät vuodet jolloin ei kyennyt keskittymään mihinkään ja tulu aika, että ne langat vain siirrettiin kaappiin ja unohdettiin.
  Nyt olen ajatellut ottaa puhdetyöt esiin, mutta ja mutta, kun pitää istua, turpoaa jalat ja sitten on entistä vaikeampaa lähteä liikkeelle.
Tänään on punnerrushaasteista 75 tehtynä. Kun loput 40 on vatsalihaksia kiusaten tehty ja olkapäissä ja ojentajissa polttelee, on aika ulkoilun. Liikunta se on joka vetreyttää, ei pelkkä aivovoimistelu ja asioiden puntarointi tuo iloa eikä elämänhalua. Harmittaa vain tuo paikkojen loppuminen risteilyltä, nyt olis ollut ihan kiva ottaa pieni vapaa kaiken miettimisen jälkeen. Joskus toiste ja toiseen laivaan.

  Pöydällä odottaa kielikurssin kirja kuin pilkaten unohtamista, vaikka on näkyvissä ja silmissä monta kertaa päivässä ja monta kertaa avaan kirjan, mutta mikä siinä on, kun keskittyminen on nollaluokkaa. Opiskelusta ei tule mitään ilman kertausta, sanoi poika kun tyttöä suuteli ja tyttö ihmetteli miten nenät laitetaan, kun ne on tiellä. Aina on kaikki otettava vakavasti ja uusittava tarpeeksi usein. Ettei pääse unohtumaan, niin, kaikki unohtuu. Käyttämättömät tavarat kaapin laatikkoon ja taidot ruostuvat kuin tuppeen jätetty puukko.

Vuosimaksut.

   Aivan sama mulle, mä oon onnellinen..... laulu kaikuu radiosta.
   Onko onnellisuus niin suuri asia, että kaikki muu voi olla ihan samaa. Minua ainakin kiusaavat monet asiat. Maksoin yhteen paikkaan ihan turhaan, palvelua ei saa käyttöön ainakaan minun taidoillani.
   Maksoin toiseenkin paikkaan vuosittaisen maksun, no, maksamalla toiseen paikkaan olisin saanut käyttööni ovikortin ja päässyt sisään aukioloajoista riippumatta. Se virheellinen tieto jota jaettiin ja jaetaan, olisi korjattava, koska moni muukin haluaisi sillä samalla maksulla päästä molempiin kohteisiin niiden tarjoamilla palveluilla ja eduilla.
   Seuraavana syksynä tiedän mitä teen ja minne vuosimaksuni tilitän.
   Saa nähdä kuinka tässä käy suunniteltujen kauppojen kanssa. Osake ja kesämökki kaupan kohteina, molemmat myynnissä ja halvalla menee kun vain eroon pääsen. Ostajan toki valikoin itse.
Nyt en ole ihan onnellinen, moni asia on puoliksi tehty, puoliksi suunniteltujakin. Parasta on ettei mikään vakava sairaus ole iskenyt, vaikka monia kiusallisia vaivoja onkin. Ehkä näistä pienistä pääsee. Itseään kannattaa hoitaa vaikka huonomminkin. Nyt on täysi työ kuntosuunnitelman kanssa ja tämä 21 päivän punnerrushaaste, tämä on parasta mitä olisijuuri tähän marraskuuhun osua.
   Yllytyshulluutta, onhan sitä hullumpiakin harrastuksia.
   Huomenna vuosikokous, jotenkin tuntuu että voisin jättäytyä ulos hallituksesta, tahtoo olla noita velvollisuuksia päälekkäin ja jonkin asian hoitaminen pitää ottaa sydän asiaksi jos siihen lupautuu.
   Torstaina olen viisaampi monen asian  kanssa.Kiva olla jännityksessä.

Unessa ja valveilla.

   Kuka sen määrää mitä saa ajatella kun valvoo saamatta unta, tai aamulla aamukahvia juodessaan?
   Ajatuksia ei voi hallita, mutta niiden syvyyksien sisällöstä kertominen ja paljastaminen aiheuttaakin sitten kuulijoissa tai lukijoissa vastalauseiden, tai myötäilevien ajatusten ketjun ja joskus joku on jopa hulluksi sanonut, kun olen pohdiskellut luonnon ihmeellisyyksiä ja ihmisen toimintaa ylivaltiaana koko luomakunnalle.
   Öljyn poraaminen on minun mielestäni se viimeinen teko ihmiskunnalla, koska jossain vaiheessa ydin on niin kuuma ettei maapallolla voi elää.
   Eikö kenenkään päähän ole tullut sitä ajatusta kun puhutaan ilmaston lämpiämisestä?
   Puhutaan vain ilmastomuutoksesta ja saasteista, mutta pumpataan maapallon ytimen lämpöä eristävä öljy, poltetaan se taivaalle ja ihmetellään mikä ja miksi ilmastoon vaikuttaa.
   Turhaan minä suutani pieksen, mutta pieksempä kumminkin, kun olen tämän ajatuksen päähäni saanut. En ole todistamassa maapallon ytimen räjähtämistä, en maailmanlopun silminnäkijä, mutta pohtia voin kaikessa rauhassa tätätkin, jopa sen hulluksi julistamisen uhallakin.

   Näin unta jopa isästäni, tai häneen liittyen, veljeni kanssa etsimme erästä esinettä ja sen löytääkseni kipusin jopa lapsuuskodin vinttiin joka on aikaa päiviä kadonnut maisemista. Löysin sieltä aarteita jotka olin jo unohtanut. Vanhat mekkoni olivat siellä kauniisti ripustettuina vaatepuilla, osa jopa pukupussissa, kuin eilen olisin ne sinne varastoinut. Löysin rakkaita esineitä ja sain hivellä vanhojen esineiden pintaa. Sain aikoinaan Kaisa mummoltani muutamia esineitä joita olen kuljettanut mukanani kaikki muutot ja matkat, vaikka käyttötavaroina niitä ei enää ole tarvittu. Vain se yksi tuoli yhä mkuuhuoneessani, pieni ja nätti puusepän taidonnäyte ajalta jolloin minua ei ollut.
   Pieni kuparinen kahvipannu ja kahvimylly ovat astiakaapin päällä ojennuksessa muiden vanhojen kuparipannujen ja kattiloiden joukossa, onpa jopa kaksi kahvimyllyä, toinen mummolta, toinen eräältä vanhalta mieheltä, sotainvalidilta jota kävin auttamassa ja järjestin 80 vuotis juhlansakin.
Makuuhuoneen katossa roikkuu komea taottu kuparinen kattokruunu, sekin on lahja Hämeentie 1 eräältä osakkeenomistajalta jonka vinttikomeron tyhjensin ja sain aarteet itselleni.
   Tässä aamukahvia juodessa ja päivän haasteen suorittamisen välillä tulee miettineeksi noiden vanhojen esineiden tulevaisuutta. On eräs läkkipeltinen öljykannukin, mikähän museo sen haluaisi kokoelmiinsa, vai onko mahdollisia kotimuseoita joihin se löytäisi tiensä.
   Monia ajatuksia unikin antaa pohdittaviksi.
   Tässä mietin sitäkin, mikä merkitys oli sillä nuorehkolla miehellä joka unessa oli mukana, mutta josta en nyt enempiä paljastuksia, olimmepa vain menossa juhlimaan ja juhlavaatteitahan sieltä vintistäkin löysin, mutta kovin olivat väsyneitä seuralaiseni ja heräsin ennen pukeutumisiamme. Jokin asia  liittyi sairaanhoitoon ja kerroin naapurin Leenan olevan sairaanhoitaja. On pakko tänään tarkistaa muutamia asioita häneen liittyen. Uni on joskus ihmeellinen tiedonjakaja.

 

Kuin lastu.

Katselin tuossa hitaasti joen yli ajaessani kuinka veden pinnalla purjehti jonkun rakentajan puusta irroittama höylän lastu..... kiemuralla... kastuneena.... mutta uhmaten uppoamista... siinä vuolaassa virrassa pinnalla pysyen.

Sellaisia me olemme ihmisetkin sitkeimmillään,  pyristelemme vastaan jos jokin tunne tai halu vie meitä emmekä halua upota niihin, unohtaa,  että edessä päin voisi olla vielä paljon katsomisen ja kokemisen arvoista.
Siinä tunteiden pätsissä jonka läpi olet yrittänyt näinä kuukausina kulkea, on ollut Sinullakin monia hetkiä jolloin olisit halunnut pudota pohjaan, mutta seuraavassa hetkessä olet nähnyt valon, valon jonka tummakin vesi heijastaa.
Etkä vieläkään tiedä minne. ja kuinka kulkusi suuntaisit. sisälläsi on  myrsky..... seisomme edelleen sen kosken partaalla joka ryöppyyää pisaroina kasvoillemme... jylisee hurjana korvissamme.... kuin huutaen.... hyppää.... hyppää.... tule... koe....  ja taustalla hiljainen ääni kuiskaa.... varo.... älä astu ohi.... älä jättäydy kuohuihin.  Se hiljainen ääni onkin parasta mitä meille on annettu. Meille on annettu kyky ja taito harkita.... ajatella ennen virtaan heittäytymistä.

Tuo lastu joka joen sameassa vedessä kulki kohti isompia vesiä.... kohti alapuolella olevaa koskea, oli kuin oman tiensä hukannut ihminen.... antoi virran viedä,  kuitenkin pinnalla pysytellen. Meille on annettu tunteet ; me ihastumme ; me rakastumme ; me haluamme muistaa ja haluamme unohtaa. Kukaan ei voi hallita ajatuksia, ne kun eivät pysy aina siinä mitä teemme, vaan karkaavat siihenkin mitä toivomme... mitä odotamme... mistä haaveilemme.
Kuin lastu, tietämättä missä seuraavan kerran kohtaa todellisuuden me haaveilemme ja toivomme kestävämme elämän koettelemukset satuttamatta itseämme, tai toisiamme  ja joskus kuitenkin satutamme tahtomattamme.
Olen satuttanut sinua, olen, vaikka en haluaisi sitä  etkä myönnä sitä, sillä olen Sinulle kuin uni,  kuva jota katsot kaukaa näkemättä todellisuutta, tuntematta kosketusta ja kuitenkin sanot minun asuvan sydämessäsi  jossa minulla ei ole oikeutta asua, ei oikeutta vallata sitä, koska, vaikka onnistuuko se mitä halusin Sinun yrittävän. Ne 36 vuotta ovat tärkeämpää kuin meidän unen kaltainen satumme, vaikka se onkin ollut kaunis,  lämpimin sanoin sydämiimme piirretty, on sen aika päättyä. Me emme ole kohdanneet kuin sanoina... lauseina.... ajatuksina  ja siksi emme menetä toisistamme kuin haavekuvan ja unelman.

Toivon todella, toivon sydämestäni että teit oikean valinnan, että valitsit anteeksiannon,  hyväksyit katumuksen.ja sen seurauksena Sinun on pakko siirtää ajatukset sinne lähellesi ja unohdettava minut. Rukoilen Sinua, katso häntä silmiin ja huomaat. että  minä en asu Sinussa, vaan hän. Hän vastaa katseeseesi ja rakkauteesi, jos olet valmis sen hyväksymään kuten hänelle lupasit. Kun hän on perunut aikeensa avioerosta ja muuttanut takaisin siihen kotiinne josta hän lähti, olethan hänelle anteeksiantava, etkä kysele miksi, koska syiden löytäminen on turhaa, samoin syytteleminen.
Kirjeissämme löysimme henkisen yhteyden ja se jättää meihin jäljen josta toivon mukaan saamme voimia tuleviin ratkaisuihin, olivat ne kuinka vaikeita tahansa.
Joskus unelmat on tehty hetkessä elettäviksi ja ne kuihtuvat aikaan. Kiitos kun ne olivat unelmia.

Olen kuin tuo lastu. Purjehdin tuulen ja virran mukana. Etsin rauhallista poukamaa johon kiinnityn hetkeksi yksin, yksin ajatusteni kanssa  ja jatkan kun voimani riittävät pysymään pinnalla pyörteissä joita elämä taas eteeni avaa.

Ystäväni, tämä aika oli meidän aikuisten satua, tunteita ja tuskaakin kuten varmasti myönnät, kun sanot. "olen rikki" sitä tarkoitin sanoessani että unohda minut, unohda ja elä tätä päivää. Me emme koskaan kohdanneet kasvokkain, vaikka sydämemme liikkuivat rinnakkain ajatusten avarassa maailmassa ja jäihän meille kauniit muistot toistemme muistoihin ja ne palaavat joskus mieliimme,  mutta eivät saa hallita meitä.

Sinun tiellesi kaikkea hyvää. Kohdelkoon elämä meitä lempeällä kädellä missä sitten kuljemme ja ketä ajattelemmekin.
Jätin kauniin jäljen ja sanon vielä kerran; Seppo. Olet hieno mies.

Lämmöllä kirjeystävälle joka oli sielunkumppanini.

Kirje pois nukkuneelle.

Nyt on Vappu. Ihmiset riemuitsevat kesän tulosta, nauravat ja juhlivat joukolla, mutta minä istun sisällä ja yritän saada taas yhden päivän kulumaan niin että jotain iloakin löytyisi ja huomenna olisi muistelemista…. usein ne päivät vain menevät jättämättä jälkiä muistoihin.

 Olet ikuinen rakkauteni ja kaipuuni kohde. Nukuthan levollista unta? Toivon sitä Sinulle sillä painajaisten aika on ohi Sinun kohdallasi. Tiedät että kirjoitan nämäkin rivit rakkaudella ja kyynelien saattelemina.

Yllä oleva kirje on yksi niistä sadoista joita olen kirjoittanut tietäen etten koskaan voi postilaatikkoonomvastauskirjettä odottaa.

Kun kuolema nappaa kumppanin jää tilalle tyhjyys. Elämä pitäisi aloittaa alusta, rakentaa pala palalta yksinäisistyä päivistä ehjä elämä tuleviin päiviin, mutta minulle se oli melkein mahdoton tehtävä.

Vei  vuosia, että sain kiinni jostain uudesta langasta josta aloin kerimään tulevaisuutta kasaan.

Nyt olen sopeutunut yksinäiseen vanhuuteeni johon ei kuulu edes lasten perheitä. Olen kuin virtaan heitetty korsi, paitsi, että minulla on oma tahto ja oma suunta, en suostu kulkemaan virran mukana kuohuihin.

Elämä antaa paljon iloja ja rakkautta, vaikka perhe puuttuukin.

Olen onnellinen ystävistäni jotka eivät jätä yksin silloin kun vaikea hetki yllättää. Ihan hienoa aikaa tämä ikäkinnon, edessä on vielä odotettavaa, haaveilla on kantavat siivet ja unelmat eivät koskaan kuole. Rakkauttakaan ei voi kieltää....

Iltarukouksen voimalla.

  Iltarukoukseni on kuin peni kiertomatka jolla poikkean monessa rakkaassa tai tärkeässä paikassa. Eilen illalla uni taas antoi odottaa itseään vaikka mitään huolia ei mielessä pitänyt olla. En tiedä mitä kenellekin Jumalalta pyytäisin. Heillä itsellänsä on omat rukouksensa, omat pyyntönsä ja toivon että ne tulisivat kuulluiksi. Hän antaa kaiken minkä olemme ansainneet, ja usein enemmänkin. Kiittäminen vain tahtoo unohtua.

  Muistan kuinka mieheni eläessä sanoin usein  iltarukoukseni päätteeksi..... "kiitos tästä päivästä" ja hän kysyi "miksi kiität?" kun koko päivä oli ollut meille erittäin huono. Mikään ei ollut mennyt toiveiden mukaan, oli hankaluuksia ja ylimääräisiä menoja.

Kävimme pitkän keskustelun ennen nukahtamista, ja yhdessä totesimme että olimme kuitenkin saaneetkin jotain jolla oli arvoa ja merkitystä. Olimme sovussa, rakastimme toisiamme, eikä mikään uhannut meitä.

  Luulen että meillä molemmilla oli silloinkin syytä kiittää.

 Vaikka hän on poissa, muistan usein yhteisiä hetkiämme. 

 Muistan kuinka keskustelimme uskosta,  siitä mihin uskomme ja mihin luotamme. Hän sanoi aina ettei kukaan usko hänen "kovan ulkokuorensa" alla olevaan lapsenuskoonsa.

  Minä uskoin. Olin nähnyt sen kuoren niin monta kertaa murtuvan.

  Kun iltaisin istuskelen katsomassa televisiosta jotain vanhaa ohjelmaa joita silloin tällöin uusintoina esitetään, kuulen ihan muistikuvissa hänen kommentointiansa.  Niin ne muistot kantavat jopa kuvia mieleen.

  Eräs äiti itki kun ei muistanut miltä hänen lapsensa näyttää, millaiset silmät, millainen hymy, hän ihan isoon ääneen puheli sairaalassa potilaana maatessaan. Hänellä oli ikävä lastansa. En tiennyt missä lapsi on, mutta tunsin vilunväristykset ihollani kun kuuntelin hänen ikäväänsä. Kuinka moni äiti on kadottanut lapsensa tänäkin päivänä? Sodat ja luonnon suuret mullistukset vievät perheiltä kodit, ajavat pakosalle joko ihan pakolaisena, tai olosuhteiden pakosta jättämään kotinsa. Lumi ja pakkanen siellä missä niihin ei ole totuttu eikä varauduttu, ovat ihan yhtä kova koettelemus kuin rankkasateet ja helteet. Kaikella on tarkoituksensa tavataan sanoa, mutta emme ymmärrä kaiken tarkoitusta silloin kun tapahtumat aiheuttavat kipua ja tuskaa.

Minullakin on ikävä. Ikävä tuo joskus ahdistavan tunteen joka tarttuu jokaiseen soluun, ikäänkuin repien lihat irti luista, kipuna ja hätänä jota ei voi selittää. Yritän kovettaa itseni tuolta kivulta, koska menetetty aika ei palaa, eikä katkottuja, tai katkenneita siteitä voi noin vain solmia yhteen.

  Joskus minussa on käynnissä maanjäristys. Silloin haluaisi siirtää kaiken olemassa olevan uusille sijoille, hajottaa ja rakentaa uudelleen. Onneksi en kykene siihenkään yksin. Kukin tehköön elämänsä kehikon sellaiselle kivijalalle kuin itse haluaa ja osaa, miksi minä kenellekään mitään perustuksia alkaisin kaivamaan ja nurkkakiviä asettelemaan. Kunhan saan oman rakennelmani pysymään pystyssä kaikissa tuulissa.

Varsinaiset kiusalliset.

  Julmaa on elämä pienille, hämähäkki ei saa elää huoneen katossa, hiirille on laitettava loukkuja ja myrkkyä, kärpäset saavat lätkän tieltä paeta henkensä edestä ja nuo pienet banaanikärpäset pitää sulkea sinne hedelmäpussiin nauttimaan ylikypsistä hedelmistä kunnes jollain keinolla saa ne biojätteisiin.
  Teiden varsilla on näkyvissä kuinka myyrien armeijat ovat taas vallanneet peltotilasta osan omien onkaloidensa kaivamiseen. Mustia multakasoja on vieri vieressä, kasvien juuristoja syöty, tuhottu ja sotkettu virtsalla kaikki paikat joihin sisään pääsevät.
  Myyräkuume ei ole mikään helppo sairaus kun se iskee.
Useimmiten sen saa juuri kellareista, autotalleista, puutarhassa multaa käsitellessään, tai puuliiteristä joissa myyrät tykkäävät seikkailla pinojen kaikissa rakosissa, kuten hiiretkin. Myyriä onkin vaikeampaa häätää pihoilta kaivelemasta, myrkkyjen tehot ovat mitä ovat, keisarinpikarililjan sipulitkin ne nostavat ylös, eivät pelkää, kuten aikoinaan sanottiin. Ei taida olla monia keinoja häätämiseen, vaan aina on turvauduttava siihen tappamiseen, lajin harventamiseen.
  Vuosia sitten kerroin  kuinka "karpiittia" voi käyttää myyrien karkoitukseen, kun omalla pihalla oli kaikki marjapensaiden juuretkin ilmassa, mullat oli siirtyneet myyrien tieltä ja pensaat vain kuivuivat. Olin ostamassa tuota vanhan kansan valon lähdettä, karbiidia rautakaupasta. Siinä mies vieressäni imhetteli mihin minä sitä tarvitsen ja kerroin laittavani myyrien onkaloihin, sitten kaikki reiät tukkoon ja kun se siellä kosteassa maassa kaasuuntuu myyrät pakenevat. Auttaako, kysyivät sitten muutkin, kerroin, että uskon auttavan ja laitan sitä ensimmäistä kertaa omalle pihalle, kun olimme talon vasta ostaneet.
  Kuukausia myöhemmin menin samaisen kauppaan ja kuulin tarinan jonka todenperäisyydestä en mene takuuseen. Yksi isäntä oli ostanut kilon karbiittia, laittanut sen ladon nurkalla isoon myyrien onkaloon, ja kun maa oli melkoisen kuivaa siinä seinän alla, heitti vettä siihen maahan.
  Hieman myöhemmin oli kuulunut melkoinen pamaus ja rytinää.
  Mies tietenkin ihmettelemään ja katsoessaan latoa se oli levinnyt kuin harakan eväspaketti pitkin peltoa. Kuoliko myyrät, en tiedä, omalta pihaltani ne olivat pari vuotta pois, mutta en minä kiloa sitä kerralla maahan laittanut.
  On olemassa paljon sellaista elämää kiusaavaa ja katkeroittavaa jota ei voi tappaa, ei uhata kärpäslätkällä, eikä kaasullakaan ajaa kauemmaksi.
  Oman elämän herra. Sellainen voi olla todella koko muiden elämän pilaaja, koska pyrkii olemaan muidenkin elämän ohjaksissa ja herrana. Minulla on sellaisia oman elämänsä herroja joille minun omat valintani ja päätökseni ovat kuin punainen vaate härän silmissä. Hyökättävä on ja pyrkimyksenä on kerralla kaataa, ei vain horjuttaa. En minä ala heitä myrkyttämään, minulla ei ole siihen voimia, eikä kannata potkia kalliota jonka tietää ettei se anna periksi, vaikka olisi jo rapautumassa ja maahan vajoamassa.
Oman mielenrauhan vuoksi kannattaa vain ottaa etäisyyttä, kuten vanhoihin asioihin muutoinkin.
Jos minulla on kengät jotka aina hiertävät kantapään rikki, ei minun kannata niitä kenkiä säilyttää. Kun housut käyvät pieniksi parempi on heittää ne pois, kuin odottaa laihtumista.
Sama se on kaikkien kiusallisten vaivojen ja vaivaajien kohdalla. Kertakaikkinen unohdus.
Minun pihallani ei ole myyriä, eikä sieluni sopukoita voi kaivella muut kuin minä, Kukaan ei ohjaa ajatuksiani, enhän saa niitä itsekään kuriin.

Pyhäinpäivän aamu.

Kuvajainen veden pinnassa.
Juttelin puhelimessa poikani kanssa tässä varhaisina aamun hetkinä, jolloin ihmisen mieli on herkimmillään.
Menneisyyttä ei voi pyyhkiä pois muistoista, mutta ei ole hyvä jos miettii liikaa tekoja ja tapahtumia, jotka ovat ns. historiaa jota ei voi elää, eikä kokea uudelleen.

Mäntsälän hautausmaalle olen haudannut suuren osan menneisyyttäni, siellä lepää puolisoni jonka koen saaneen iäisyyskutsun aivan liian varhain. En saa häntä takaisin ja olen kyllä jo sinut sen asian kanssa, hyväksynyt tilanteen jota en olisi mitenkään voinut muuttaa. Harmittaa vain tällaisina päivinä kun olen näin kaukana, en ole viemässä kynttilää haudallensa. Siellä joku kulkee viereisillä haudoilla ja miettii miksi ei edes kynttilää tuossakaan haudalla, mutta sytytin ja sytytän kynttilät täällä kotona, koska muistaa voi missä tahansa. Hän tietää etten koskaan unohda hänen elämäänsä ja sehän on tärkeintä.

Me puhuimme tuossa siitäkin kuinka vanhoiksi isovanhemmat ovat eläneet.
Kyllä sitä tulee jo useinkin miettineeksi ettei ole paljon aikaa jäljellä. Tiimalasi alkaa olla jo tyhjä.
Ei minulla ole kuolemanpelkoa, en mieti mitä minun kannattaa tehdä, koska en voi tuleviin päiviini niin paljon vaikuttaa että vosin tuosta vain tilata ikää ja aikaa lisää. Meillä on oma aikamme ja se riittää minulle. Yritän vain elää mielekästä elämää, nauttia näistä vuosista joita minulla on ollut ja joita on jäljellä.

Kun terveys ei ole priimaa, on monen asian kohdalla mietittävä omia tapoja.
En voi juosta maratonia, mutta voin kävellä pitkiäkin matkoja.
Voin tehdä lukemattomia asioita aivan kuin ennenkin ja mitä en voi, sen voin huoletta jättää muiden tehtäväksi. En kiipeä katolle ilman turvaköysiä! En ota turhia riskejä!

Olisi sydäntälämmittävää halata tänäänkin kaikkia rakkaita, pieniä ja isoja, mutta sekin mahdollisuus on pois suljettu.
Kuin hiljaa väreilevä veden pinta, niin on ihmisen elämä.

LIDL puheenaiheena.

Lidlistä on puhetta.
LIDL antaa työtä monille nuorille. Opiskelija saa tarvittavaa lisää pieneen budjettiinsa, työtön löytää itsellensä työtä, palkattu henkilökunta maksaa veronsa kotimaahan, kuluttaa ansionsa omien valintojensa mukaan kuten me muutkin veronmaksajat ja palkansaajat.
Monet arvotelevat sitä, että on annettu niin suuri tila saksalaiselle kauppaketjulle.
Heidän tuomansa liikerakennusidea vain on se joka antaa parhaan tuloksen, liikeidean, halvempien tuotteiden yhteistyönä.
Suuret palatsimaiset ostosparatiisit nielevät voitot, siitä ei ole epäilystäkään.
Ainakin haukkavat suuren osan voitoista.
Suurten myymälöiden tavarahävikistä ei koskaan ole osunut silmiini lukuja, mutta en usko niiden pieniä olevan.
Tuon lisäksi se antaa kuljetusalallekin työtä. Joka yö monet rekat kuljettavat tavaraa myymälöihin.
Iso osa myynnissä olevista tuottaesta on kotimaiselta tuottajalta.
Hintaero johtuu suurelta osin siitäkin, että hävikkiä syntyy paljon vähemmän kuin suurissa marketeissa, joissa hävikin määrän tuottama tappio on jo laskettu jokaisen tuotteen hintaan, kun ennakolta tiedetään, että koko partti ei mene kaupaksi määräajassa, hintaa nostetaan, osa myydään sitten halvemmalla, osa menee roskiin. Myös nämä valtavat mainokset, kymmenet lehdet julkaisevat sivumäärällä mainoksia, katsokaapa mainosten hintoja palstamillimetreittäin, se on tavallaan hukkaan heitettyä rahaa. Kaikkien on pakko syödä!
En juokse mainosten perässä hakemassa alennustuotteita, ellei ole kyse jostain isosta kodin tuotteesta ja silloinkin vertailen hintoja netissä. Kun on tietokone, ovat tarjoukset lähellä, vain klikkaus ja haku.
En osta netistä.
Se on se vihon viimeinen tapa hävittää työpaikkoja.
Samoin kuin itsepalveluna tapahtuva ruokailu ja astioiden kantaminen, ennen oli siihenkin palkattua nuorisoa joka oppi työnteon saloja ainakin lomien aikana. Asiakas tekee ilmaiseksi!
Miettimään nyt omia tapoja ja käytäntöjä.
Mikä se näitä kotimaisia kauppaketjuja riivaa.
Ostivat aikoinaan kaikki pienet kilpailijat omikseen, K kauppias on keskusliikkeen orja, ei kuten ennen, jolloin sai myydä vapaasti muiltakin ostamiaan tuotteita.
Hinnat nousivat, tuli LIDL ja nyt suuret kotimaiset liikkeet syyttävät, että markkinat ovat pienentyneet eikä kauppa käy. Se netikauppakin, joku senkin tuotot kerää ja ei tarvita suuria ostoparatiiseja.
Me asiakkaat osoitamme suosiomme jaloillamme. Tuoton saa usein halvin, jos on mahdollisuus valita kalliin ja halvan välillä. Eikä pelkkä kotimaisuus ole ainut valintakriteeri.
Kalliit tuotteet voi vaihtaa halvempiin.
Se on kuin lääkkeiden kanssa, ota halvempi versio, se auttaa yhtä paljon.
Nälkäkin lähtee halvemmillakin potuilla ja leivällä.
LIDL levitköön.

2009 vuonna sanottua.

Sanonnat ja sanailijat
En ala ketään kehumaan, mutta sanon rehellisesti mielipiteeni, että arvostan aina ja kaikessa ihmoistä joka uskaltaa sanoa ajatuksensa kaunistelematta ja miettimättä mitä muut ajattelevat.
Itse pyrin siihen, mutta yleensä mietin etten ihan kirvelevästi ketään loukkaisi.
Monet kun eivät siedä arvostelua puolen sanan vertaa, se koetaan heti loukkauksena.

Oman elämän ja päivittäisten tapahtumien kertominen täällä, ketä ne voivat loukata.
Olen sen verran hyvällä itsetunnolla varustettu etten häpeä kertoa omasta elämästäni jossa ei tavallista kummempaa ole tapahtunutkaan.
Olin aamulla puhelimessa ja samalla luin tämän aloituksen, samoja tai samankaltaisia ajatuksia päässä liikkuu kahvimuki kädessä pöydän äärellä istuessa. Rohkeasti vain kertomaan.Kaikki mielipiteet ovat kiinnostavia ja tämä onvain minun mielipiteeni, mutta kaiken alan asiantuntijaksi heittäytyviä en ymmärrä.

Itsekin lähdin maailmalle viisitoista täytettyäni, monta työtä on tullut tehtyä, monessa jopa taitavuuteni olen saanut kokea, mutta turhaan niitä täällä kehuskelen, oppilas elämän koulussa olen edelleenkin saa nähdä mihin valmistun.

Geeneissä siirtyy kuulemma taudit ja terveys, mitä muuta olemme geeneissämme saaneet perintönä esi-isiltä ja -äideiltä, kukapa ne tietää.
Jo jos vasara ei osu naulan kantaan, ei se ole vasaran vika, turha sitä on järveen heittää.

Harkittua hulluutta, sitä minussa on, enkä toivo sitä ominaisuuttani koskaan menettäväni, mutta hillitysti ja hallitusti, mukiinmenevänä ja taskuun mahtuvana ilman että on sukset ristissä kaikkien kanssa.
Syyhyttä saunaan, eli iliman aikojaan, muuten vaan kuin Anttilan renki joka piian aittaan pyrki.

Rautavaaran tragedia.

  En tiedä kuinka ajatukset saisi käännettyä huomisiin.
  Tuo Rautavaaran tragedia nosti vanhat muistot pinnalle, ei ole helppo unohtaa mitään kokemuksia jotka vaikuttavat kaikkeen tulevaisuudessa tapahtuvaan.
  Ei elämää voi muuttaa niiltä osin mitä on jo tapahtunut, mutta tuleviin tapahtumiin voi vaikuttaa sinä hetkenä kun jokin päätös on tehty. En tiedä oliko aikoinaan minuun niin kovalla kädellä vaikuttavan tapatuman toinen osapuoli harkinnut tekoa, vai oliko se vahinko, mutta lopputulos on sama. Surua ja ikävää, tuskaakin monelle.
  Tuo nuori äiti oli todella toivoton. Tuo teko on kyllä luettava äkkipikaistuksissa tehdyksi, kiukkuansa ei voinut hillitä ja jostain on alkujaan tuon toivottomuuden ja teon syy löydettävissä. Meille sivullisille sitä ei ole tarpeen uutisissa kertoa, mutta läheiset varmasti jo aavistelevat mikä oli syy. Kukaan ihminen ei voi elää niin kovalla naamalla näytellen, että vaikeudet ja huolet eivät näkyisi toiminnassa ja käytöksessä heille jotka henkilön tuntevat. Kyllä ihan vieraankin ihmisen kasvoilta voi lukea hädän, mutta useimmiten se ohitetaan, kun henkilöllä ei ole taitoja avautua, kun hän on ihan lukossa.
  Pienet lapset ovat perheiden tärkein huolenpitokohde, mutta suhteessa molemmilla osapuolilla on velvollisuuksia paitsi, lapsista, myös huolehtia toisistaan. Taloudelliset syyt pakottavat tekemään työtä, hankkimaan elatuksen ja jos, kuten Rautavaaran tapauksessa on tullut ilmi, toinen joutuu työnsä vuoksi olemaan paljon poissa kotoa, se asettaa kotona olevan puolison harteille koko talouden pyörittämisen. On ihan varmaa, että ne viikonloput joita kotona yhdessä vietetään ovat sitten jännittyneen tunnelman täyttämiä, Pettymystä, kaipuuta, väsymystä, turhuuden tunnetta ja riitanahan ne tunteet kuumenevat.
  Kun omakaan elämä ei sisällä kaikkia niitä elementtejä joilla perhe pidetään koossa, en kykene olemaan kaikista asioista onnellinen. Jotain on ollut pakko jättää taakse, siirtää sivuun kuin pilaantunut ruoka josta ei enää ole iloa, joka ei vie nälkää, vaan tuo pahan olon. Harmittaa, mutta muuta en voi, oman mielenrauhani vuoksi olen tässä ja nyt omien valintojeni ja päätösteni takana tunnustaen voimattomuuteni muuttaa mitään. Onni ei aina ole kiinni siitä mitä oli, se voi olla juuri tässä ja näin.
  Omien voimien riittämättömyys kannattaa tunnustaa, puhua ja puhua, vaikka sitten leimautuisi valittajaksi. Joku on valmiina auttamaan, jos se joku kuulee huutosi.
  Toivon Rautavaaran onnettomuuden uhrien omaisille, sukulaisille, läheisille ja meille kaikille voimia ymmärtää ja antaa anteeksi. Jokainen meistä voisi katsella avoimin silmin ympärillemme ja oppia huomaamaan missä on tuskaa ja hätää. Joskus vain käden ojentaminen laukaisee lukot.

Moralisointia

7

Kaiken uhallakin, vaikka tuo keskustelun avaaja on saanut kaikki haukkumanimet oskasensa rohjetessaan kirjoittaa vanhoista tapahtumista, asioista joita nyt luemme joka päivä eri julkaisuista.
xxxxxxxxxxxxxxxxxx

Alla katkelma jutusta jota luin ja ihmettelin sen saamia vastauksia.
Minua juttu ei koske, mutta otinpa kantaa luettuani kaikki 177 tähän mennessä tullutta vastausta.

-”” näistä, mieleeni tuli avioliiton aikana olleet pettämiset, miksipä ei myös pidemmissä seurusteluissa. Petin miestäni ja niin teki hänkin joten tasoissa olimme.
Aktiivisen työajan aikana kuuluin ammattiyhdistykseen muiden hengellisten tilaisuuksien lisäksi. Kokoukset olivat laivoilla, tai jossakin korpimotellissa ja tilaisuus tutustua oli valmiina. Parhaimmat, kiireisimmät ehtivät varaamaan partnerin sopivassa ohituksessa, tarjosivat puolihuolimattomasti "varmuuden" sopivan kiinnostavalle henkilölle kämmeneen, niin oli varaus valmiina.

Jälkipuheet jäivät aina meren aalloille tai korpimotellin ikihonkien suojaan suurina salaisuuksina. Joten on sitä osattu ennenkin pikaseurusteluja harrastaa, jotkut päättyivät seminaariin tai sitten muutamia salaisia tapaamisia loppuakseen kun huomataan ei oikein meillä pelitä. Onpa näistä "villeistä"vuosista mennyt yli 30v joten elämän historian havinassa miltei unohtuneet.Mutta muistoja, muistoja ovat …””-

Otan kantaa, koska minusta kirjoittaja kertoo aidoista asioista, rehellisesti ja suoraan. Vaikka en ole mikään irtosuhteiden kannattaja, en ole itse koskaan ollut vapaan seksin kannattaja, mutta en ala moralisoimaankaan, vaan sanon mitä ajattelen.
Hyvä että joku rohkenee laittaa itsensä alttiiksi kaiken rojun vastaanottamiseen ihan rehellisellä mielipiteellä.

Elämä ei ole suinkaan naisellakaan jalat ristissä elämistä, ei aina panna polvia yhteen, vaikka pitkät housut onkin naisten yleinen asuste. Hametta pitäessä pitää polvet levittää saadakseen jotain syliinsä, housuja käyttävä lyö ne yhteen.

Vaikka kuinka vannotaan uskollisuutta ja täältäkin palstalta löytyy vastauksien joukosta niitä pyhimyksiä joiden vannomiset on ihan pyhään kirjaan kirjoitettu ja kuoleman uhalla lupaukset pidettävä, on olemassa enemmän heitä, jotka kyllä rakastavat, mutta pettävät ja on heitä joiden rakkaus ja elämä ei ole kaivannut pettämisiä.

Mitä hemmettiä se ulkopuolisille oikeastaan kuuluu mitä minäkin ( tai kuka tahansa sillä minä muotoon on helppo kirjoittaa ) peittoni alla teen, kun en sekaannu lapsiin enkä eläimiin. Minulla on vapaus rakastella naista tai miestä, yksin elävää tai varattua, kerran tai monta kertaa, ihan oman haluni ja tarpeeni mukaan, kun en pakota ketään kanssakäymiseen kanssani, en käytä humalaisen tilaa hyväkseni, jos hän ei itse tajua tekojansa, en houkuttele haureuteen ketään millään tavoilla.

On se nyt kummallista moralisointia täällä vanhojen palstalla, kun jo on ikää ja viisauttakin ennättänyt mieleensä kartuttaa, että täällä vielä moralisoidaan vanhojen ihmisten tekoja ja ajatuksia.

Ei minulla ole mitään tekoja takanani joita minun pitäisi selittää ja pyydellä joltain anteeksi.
Aviomiehen kuoleman jälkeen tiesin, ettei meillä ollut mitään anteeksipyydettävää toisiltamme, kaikki oli puhuttu ja anteeksiannettu, jos sellaiseen oli ollut aihetta.
Oman liittoni tapahtumat voin pitää ominani, mutta minulla on mielipiteitä siitä mitä toiselle ihmiselle voi sallia.
En ole kenenkään ihmisen moraalin vartija, enkä usko, että omassa moraalissani on vartioitavaa niin kauan kuin järkeni toimii ja osaan harkita tekojeni seuraukset.

Jos minä petän, tai minua petetään, mitä se oikeastaan muille kuuluukaan?
Tämän viestiketjun aloittaja osoittaa rohkeutta ja nosti kipeän aiheen esiin.

Kuinkahan monella tähän keskusteluun vastanneella on takana samoja kokemuksia, mutta häveliäisyys ja muiden moraaliin puuttuminen on kuitenkin mielessä. Että; miten sinä nyt vanha ihminen tuollaisia, olet aika petturi ja rivo ja mitä lie nimityksiä kirjoitettukaan.

Hyvä kun uskallat elää ja muistella menneitäkin.
Oman mielipiteen ilmaiseminen on luvallista, mutta miksi vastauksissa on useimmiten pelkkää edellisten viestin arvostelua ja syyttelyä. Luetaan rivien välitkin ja löydetään paljon sellaista mistä ei sanallakaan puhuttu. Onko se akkojen tapa? vai onko mukana miestenkin mielipiteitä? En niin syvälle noihin vastauksiin pureutunut.

Ymmärtämystä ja myötätuntoa tämä aika kaipaa, ei mitään moralisointia vanhoista, kymmeniä vuosia sitten tapahtuneista asioista. Moni kertoo yksinäisyydestä ja oman elämän vaikeuksista toivoen ikäistensä tukea. Moni saa ohjeita ja neuvoja, arvostelua ja vähättelyä, moni pakenee takaisin siihen ahdistavaan omaan oloonsa jonka keskellä tuntuu olevan huoliensa vanki.
Toinen toistanne ymmärtäkää.

Nautitaan kaikista hedelmistä mitä meillä vielä on.
Juodaan pohjaan elämänmakuinen malja!

JulkinenKaveritVain minäMukautettuPerheKangasniemi -alueTakaisin

Muistikirja.

Tänään aarrearkun kätköistä paljastui muistikirja vuodelta 1964.
Oli hieno hetki.
Istuin mukavasti nojatuolissa, avasin mustakantisen kirjasen, luin laulujen sanoja, mielessä liikkui muistoja miesvainajasta, hänen komea vartalonsa painautui tanssin tahdissa vasten minua, ihan tunsin sen tiukan otteen jolla hän minuun tarttui tansiessamme. Tiukka, mutta hellä ohjaava ote, lämmön tunne joka tuntuu vuosien jälkeen.

Muutamia vanhoja ruokaohjeita, hienoja kakkuja, leipää ja särvintä ohjeina sieltä nuoruudesta, silloin, kun lapset olivat pieniä ja herkkuja harvoin pöytään katettuina.

Osoitekirja!
Sellaiset rivit siellä loppusivuilla.
Niiden kautta matkustin kauas nuoruuteen, ensi rakkauteen ja ensimmäiseen työpaikkaani.
Ihana löytö. Kuinka tuo vihko onkin säilynyt piilossa katseiltani kaikki nämä viimeiset vuosikymmenet, sitä tässä ihmettelin.
Jokin tarkoitus tällä varmasti on, kunhan sen tässä nyt ratkaidsta osaisin, yksinäisyydessäni siintää valoa muistikirjan lehdiltä.

Tein pitkän, vuosia kestävän matkan. Ummistin silmäni ja muistin; Olinko minä jo tämänkin unohtanut ja tuon Martin, kuinkahan on, missä mahtaa olla tämäkin Onerva?
Kysymyksiä risteilee yhä mielessä, mutta hienoja hetkiä on varmasti tulossa, kun istahdan autoon, ajelen noihin kyliin, kyselen ja katselen, ehkä joku pala loksahtaa reissatessa kohdalleen.
Ehkä arvoituksiin löytyy vastaukset.
Miksi tuo muistikirja on ollut piilossa tähän päivään asti? Miksi? Senpä haluan itsellerni selvittä, sen maaginen voima vie minua ties minne.

Muistojen kultaamaa matkaa.

Kotimaan matkailua juu.
Muistoja kertyy, hyviä ja huonoja kun ajelee pari kertaa viikossa muutaman sataa kilometriä peltipoliisien vartioimia valtateitä aamullä, pöivällä, illalla ja yöllä.

Eivät minua ajokilometrit väsytä, pimeällä käy kyllä silmiin vastaantulevien valot, mutta tuo muista piittaamaton ajotapa joka teillä vallitsee.
Eilenkin aamulla, vahvassa sumussa, teiden ritarit roikkuivat 80km/h rajoituslueella, vaikka ajoin sallittua nopeutta ja vastaantulevan voi sumussa havaita vasta hyvin lähellä, monilla oli niin kova kiire omaa kohtaloansa vastaan, että ohittivat jopa keltaisella, kahden keltaisen viivan yli, sumusta välittämättä.
Pelkäsin henkeäni jo aamu viideltä suurella valtaväylällä 4-tiellä.

Olen ajanut viimeisen huollon jälkeen (toukokuussa-14) 21.000 kilometriä, joten valotolpat, talot ja kylät on tulleet tutuiksi monen tien varrella. On Uusimaata, on Etelä-Karjalaa, Pohjois-Karjalaa, Hämettä, Savoa suuntaan jos toiseen, Keskisuomea, Varsinais-Suomea, Turusta Seinäjoelle taipaleet, Pohjanmaa ja nyt siintää silmissä taas Lappi.

Ikää on reilusti yli 70v, mutta elämälle nämä päivät maistuvat, vaikka kaikkien matkojen muistot eivät ole elämän piristystä tarjonneet, päin vastoin. Kova kulkijan elämän taival.
Vanhassa kotimökissäni en ole vuosiin poikennut.
Mökki on kaatumassa, liesi hajonnut, portin pielessä kasvanut koivukin lahonut paikoilleen. Ei se mökki mieltä ylennä. Jos joku asia ja paikka jää sellaisen ihmisen hoitoon joka ei vain välitä, kaatuuhan paraskin unelma ja muistoille on vain ikävä paikka. Parempi kun muistan siitä pihalta punaposkiset pikkusiskot, touhukkaan äidin ja uutteran isän. Muuta en enää kaipaa, muistoissa on kultareunus ja kukkimatonkin omenapuu kantaa hedelmää.

En ole liian vanha mihinkään. Ottaisin mielelläni apukuskin vierelleni, olisi naiselle turvaa tiellä jos auto pettää tai eksyy kartalta korpeen, mutta eipä ole innokkaita osunut samoille nuotiopaikoille.
Siksi matka jatkuu, luonto tarjoaa enemmän kuin yhden ihmeen ja ilon päivässä.
Joutsenen lipuminen järvellä, kuikan huuto ruovikossa, pääskysten liito veden yllä ja auringon silta illan viimeisessä valossa järven yli.
Sille sillalle astun unelmissani kaupungin kivimuurienkin keskellä ja veden kohina kosken partaalla tuudittaa uneen vaaran laellakin, kun kaikki kauneus on piirtynyt minuun.

Kirppiskin mielessä.

Olihan mahtava sää kuivattaa neljä koneellista pyykkiä ulkona. Harvemmin olenkaan ulos pyykkiä täällä asuessani ripustanut. Tuuli silitti lakanat ja esiliinat, pyyhkeetkin niin raikkaita, mutta pehmitä en huuhteluaineilla, etikkaa huuhteluveteen ja sisälläkin kuivuva pyykki on raikasta.

Tänään on vapaalippu kesäteatteriin jonka alkumainoksessa me olemme tanssineet jo keväästä asti.
Filmi pyörii kankaalla ennen esityksen alkua, kiva nähdä isompi versio ja koko näytelmäkin. Vähän minä siinä olen esillä, mutta mukana olin joukon jatkona.
Huomenissa olis sitten Eläkeliiton tanssit, mutta panee miettimään kun olis ihan muitakin suunnitelmia. Tekis mieli mennä Kemiin, Rajaton Runo tapahtuma on 12 päivä. Sitä tässä olen aikonut... mutta ei taas tiedä mitä itse haluaisi kun on kesä ja lämmin, hyttysiäkin kuulemma pilvin pimein, vaikka vain yksi on minua lähestynyt. Paarmakin osui käsivarteeni tuossa pihalla, mutta tuli liian liki.

Nyt lenkille! Koneeseen vielä pyykkiä ja reissuvaatteetkin on taas valmiina pakattaviksi.
Kirpputoria pitää miettiä.