Unien maailma.

Näin unta, minulla oli yövieraita.

Kuinka ja miksi  vainajien kanssa on helpompaa kuin elävien ihmisten seurassa, edes unessa?
Ovatko unet valmistautumista uuteen olomuotoon?
Ovatko ne alitajunnan ohjeita, kuin esimerkkejä, ennusmerkkejä, vaiko vain mielikuvia ja mistä ne tulevat?

Viime päivinä on tämä elävä elämä tarjonnut erilaisia pettymyksiä. Kokemuksen kautta ihminen oppii, sanoo sananlasku, mutta oppimaansa ei haluaisi tottua, ei tuntea kaikke ihan todeksikaan.
Tekeepä sitä elämänsä aikana millaisia valintoja tahansa, tuntuu että suuriakaan ponnistuksia vaatineisiin tekoihin ei saa vastauksia. Mitättömyys ihmisenä, sellainen tunne on pakostakin ajoittain käynyt mielessä.

Kuinka tahansa, toisin ei ole kuin on ollut. Eiliset menivät, eikä huomisesta mitään tiedä. Eilenkin tein vääriä valintoja, sanoin vääriä sanoja, tai olin poissaoleva kun olisi pitänyt kuunnella, tms. Sitä se on elämä tässä ja nyt, sitä ei voi tänään muuttaa, minkä eilen teki, tai jätti tekemättä.

Ovatko unet paluuta menneisyyteen?
Viime yön uni ei miettimisestä ja kertaamisesta huolimatta tuonut mieleeni mitään todellisuudessa tapahtunutta josta uni olisi kertaus. Olenhan minä hiljaa hiipinyt huoneessa varoen herättämästä muita nukkuvia, olen keittänyt aamukahviakin vierailleni, laittanut televisiosta äänet pois etten ketään häiritsisi,
mutta itään yksityiskohtaista muistoa minkään edellä kerrotun kohdalle en saa sijoitettua. En näe kuolemaa päivällä. En ole ollut paikalla kenenkään kuollessa.
Miksi vainajat ovat lähelläni?  Eikä kukaan vaadi minulta mitään.
Uniyövieraat olivat rakastettavia, rakkaita, miksi he tulivat?

Unien selitykset ovat yhtä tyhjän kanssa, itse unet ovat usein minulle jotain merkittävää kertoneet, mutta nyt en ymmärrä. Oliko tämä uni osoitus siitä, että minkä tein, sen tein oikein, eikä minulla ole syytä asiaan palata.
Pettymyksiin on pakko tottua ja jokainen hankkii oman arvostuksensa. Kiitollisuuden hyve on tullut perintönä.

Elämä itse on kuin vahvaa kahvia, sitä ei kannata laimentaa litkuksi.

Hukkattua aikaa ja tavaraa.

Eipä turhempaa työtä ihminen itsellensä järjestä, kuin vaatehuoneen myllääminen.
Eikä yhtään rättiä roskiin. Olisi niitäkin, mutta kun tuota ja tuota voisi vielä pitää, tuota voi muokata ja tuosta saa vielä jotain kun tekee muutoksia.

Monta vaatetyytliä ja muodonmuutosta on tapahtunut sillä ajalla jonka vaatekaappini sisältö on odottanut muodistamista ja uudistamista.
Paljon on tallella turhaa tavaraa, mutta eipä ole tarvettakaan rynnätä jokaisille "sikapäiville", ei "hullujenpäivien" ryysikseen, eikä 70% ale houkuttele ylijäämäkamalla ja vanhalla muodilla. Uuteen, laadukkaaseen muotiin,  ei ole kertakaikkiaan varaa näillä eläkkeillä.
Puen ylleni äidiltä perityn laamapaidan ja tunnen kuinka se puhdas puuvillainen paita on pehmeä iholla ja lämmittää kuin äidin halaus. Kiitos äiti, silloin myytiin laatutavaraa aluspaidoissakin ja kotimaassa valmistettua, eikä "maksanut maltaita".

Vein eilen pyykkikoneeseen muutamia halpatuote T-paitoja, nyppyyntyviä, venyviä, vanhan näköisiä ensimmäisen pesukerran jälkeen! Eikä niitäkään ihan eurolla saa, mutta en enää osta halpaa joka on halvan näköinenkin.
Ellen voi ostaa laatua, olen ostamatta ja kuljen ryysyissä.
Yhtä, rakastamaani puseroa olen käyttänyt jo kymmenen vuotta, sattumalta ostanut hyvää laatua ja en häpeä laittaa päälleni, vaikka eräs tuttavani kerran sanoikin, että "tuo on sinulla aina päällä kun näemme."
Voi halvattu, en ikinä paina mieleeni  millainen paita ja jakku hänellä on, minulle muut asiat ovat tärekämmät kuin hänen vaatteensa! Enpä sitä hänelle kertonut, olisi ehkä loukkaantunut kun niin vähän hänen vaatteisiinsa kiinnitän huomiota.

Sama tilanne on, kun menen jonkun kotiin vierailulle, tai juhliin vieraaseen paikkaan ja sitten minulta kysytään milläinen se koti oli, tai mitä siellä juhlissa oli, oliko koristeltua ja tyylikästä, mitä tarjottiin, tms.

Ei minua kiinnosta katsella kenenkään kotia sillä silmällä, että siitä pitäisi joillekin kertoa. En välttämättä muista minkä värisellä sohvalla, tai tuolilla istuin. Miksi niillä asioilla olisi niin suuri vaikutus, että jokainen pienikin yksityiskohta olisi rekisteröitävä muistilokeroon?
Olemme joskus tuttavien kanssa tarkastelleet jomman kumman kotona olevia esineitä joihin on liittynyt muistoja, tai joita on saatu lahjoina. Sellaisen muistaa, muta ei kai ole tarpeenkaan. Hyvä kun muistaisi omat kamat, niitäkin on joskus hukassa.
Eilen etsin pitkää yöpaitaani, Se olisi ollut pesuun menevä, muta ei sitä mistään siihen hätään etsimällä löytynyt. En ole kylässä riisunut, kotona sen olla pitää!
Että ihminen ei tiedä mihin laittaa... ja selvisihän se illalla.
Olin jo sunnuntaina keräämässä pestävien vaatteiden kasaan sellaista joka ei vielä pyykkikorissa ollut. Löysin muutamia vaatteita ja puhelin soi, apuani tarvittiin toisaalla, viskasin vaatemytyn eteisen naulakon vieressä olevalle hyllylle jossa oli autonpesuun tarvittavia aineita ja ikkunariepuja.
No, siitä se yöpaitakin sitten, kun pyykit olivat jo kuivumassa.

Jos pitää jotain piiloon laittaa, vaikka itseltänsä, laita se mahdollisimman näkyville ja taatusti et sitä siitä paikasta osaa edes etsiä.

Muistoja laatikossa.

Lokakuu, ruskaa, tuulet ja keltaisten lehtien peitto nurmikoilla, kunnes sateet saapuvat,

Luonto puhuu paisteella, tuulella ja pakkasella.
Oli kaunis kesä, lämmintä ja kuivaa. Joka puolella näki kuinka kasvit ja luonnossa liikkuvat eläimetkin kärsivät helteistä. Keskellä kauneinta kesää osa koivuista tuuditteli kellastunei lehdin koristettua latvustoa ja metsän eläimet hakivat pihoilta juotavaa. Näkyi kuolleita eläimiä joilla ei ollut juomapaikkaa, koska pienet purot ja lammikot kuivuivat sateettomana kautena.
Viljasadot jäivät osassa maata kovin heikoiksi, joskin laatu oli sitten parempi, kun kuivia päiviä riitti korjaamisajankohtaankin.

Komeita revontulia on lokakuun alku tarjonnut pohjoisen taivaalla.
Vihreitä, vihreitä, missä muut värit revontulista? Aurinkotuli, mikä on sen merkitys ilmakehän muutoksissa?
En ole asiantuntija, siksi jätän ajatuksen väreistä ja odotan, että kyllä ne vielä moniväreisenäkin hehkuvat yötaivaalla.

Valosaaste kaupunkien ja asutuskeskusten lähistöllä estää komeiden ilmiöiden näkemisen, mutta kuvaajat jakavat kuvia ja niiden kautta aitojen revontulien näkemisestä paitsi jääneet saavat jonkin tunnelman taivaallisesta valosta.

Korpifilosofina minä olen paljonkin miettinyt viime kuukausien tapahtumia taivaalla.
En koskaan muista nähneeni niin erikoisen värisiä, saven harmaita pilvimuodostelmia ja toisena hetkenä mitä värikkäämmät läiskät taivaalla.
Joskus iltasella pilvien kehittymistä ja auringon laskun niitä värjäämässä, on ajatuksiini tullut, että jotain on maapallolla muuttunut ja muuttumassa.
Mummoni muistutti minua, että raamatussa puhutaan jo ammoisten aikojen  "seitsemästä lihavasta vuodesta joita seuraa seitsemän laihaa vuotta". Monta muutakin raamatun ennusteeksi luettavaa asiaa muistan Vanhasta testamentista ja Johanneksen Ilmestyskirjasta.

Kun ihmisestä tulee vanha, palautuu mieleen monia asioita joita on mielessä muistoina kantanut edes tiedostamatta, että siellä ne ovat vanhat opit ja opetukset, kun haluaa muistaa. Vanhan muistaa paremmin, sanoi moni jo minua aiemmin. Itse huomaan kuinka vähemmän merkitykselliset asiat katoavat muistista. Nimimuisti on minulla ollut aina heikko, muisti valikoi ja tallettaa  sellaiset ihmiset ja nimet, joilla on ollut erityinen merkitys elämässäni. Harmittaakin joskus kesku telun tuoksinassa, kun en muista ihmisten nimiä.
Mitään missejä ja sensaatiouutisten tähtiä en edes ole seurannut ja muut voivat sanoa minkä nimen tahansa, en tunne, enkä tiedä tarinoita. Tuskin olen mitään menettänyt jos en kaikkia julkkikia tunnista?

Eilen etsin tuolta laatikoistani korttia jonka olisin lähettänyt kiitoksena eräälle henkilölle joka teki kaikkensa minun hyväkseni.
Siinä sitä korttilaatikkoa tutkiessani käteeni osui monta sellaista paperia, valokuvaa, todistusta yms. joita jäin ihan ajatuksella tutkimaan.

Oli pojan koulukuvia, rippikoulutodistus ja muita muistoja. Lapsenlapsen ja hänen lapsensa valokuvia, piirustuksia ja hiustupsuja. Siellä oli tallessa eräs joulukorttikin Rakkalle Mummille. Sen kortin minulle käteen ojentaneen henkilön haluaisin tavata vuosien jälkeen. Muistot siitä Joulusta...
Samassa laatikossa oli vanhoja passeja. En ollut tunnistaa itseäni kuvasta!
Arvo oli ihan tunnistettava, komea oma itsensä, saman vuoden passissaan.
Aarteita ja muistoja, liian paljon on kadonnut, onneksi olen hamsteri ja jotain on perinnöksikin jäämässä.
Sitä lähetettäväksi sopivaa korttia ei löytynyt.
Se pitää itse piirtää!

Kun katson ikkunasta ulos ei pimeydessä erotu muuta kuin ohi ajavien autojen valokiilat tummassa tiessä.
Niin on salaisuus tämän päivän kulku, kuin valoton maisema.