Omat ajatelmat 23.10.2013.

- Raha tuo tunteettoman rakkauden rikkauteen.

- Kun tunteiden tie on avoin ei rakkaus ole kaukana.

- Vapauta itsesi velvollisuuden vankilasta.

- Tykkääminenkin alkaa tympäistä.

- Kun toisen kosketus tuottaa kipua sieluusi et voi jäädä odottamaan sairautta.

- Päästä kiusa vain käsivarren päähän.

- Omilla jaloillasi sinä ensimmäisenkin  askeleen otit, kulje omaa tietäsi.

- Tunteettomuus on tykkäämisen tiellä.

- Rakkautta et saa tilaamalla postimyynnistä, sen eteen pitää tehdä töitä.

- Rakastua voi, mutta sen hoitamiseen tarvitaan muutakin, kuin aikaa.

- Huutomerkki puheen perässä, kuin tikari selässä.

- Kun loukkaantuu olemattomalle saa olla aina varuillaan ja jää lopulta luulojensa orjaksi.

- Olisipa meillä taitoa nähdä katsomatta silmiin, silmissä asuu koko sisin minuus.

- On rohkeutta repiä jo ratkenneet ja purkaa koko aikaansaannos.


Eteenpäin ei voi elämäänsä kovin suoraviivaisesti suunnitella, kohtalolla kun on tunnetusti tapana laittaa sormet viivottimelle ja tehdä tiehen mutkia.
Huomisesta minä tiedän varmasti vain kalenterimerkinnän, kaikki muu tapahtuu suunnitellusti jos mikään ei mene vikaan.

Kun olen rehellinen itselleni, olen hakenut mutkia matkaani, ihan tarkoituksella poistanut muiden tekemiä merkintöjä olemattomassa allakassani.
Ainakin itse tunnen saaneeni voimia ja uutta intoa luovuttuani siitä mikä ei ollut minua, ei sopinut minulle. Kuinka ihminen voikin kulkea laput silmillä ja jättää näkemättä mitä kaikkea kivaa olis tarjolla, kun rohkeasti poikkeaisi kulkemaltaan polulta katselemaan avoimin silmin ja mieli vastaanottavana.

Sellaista se on elämä, varjoissakin on elämää, mättään pinta sammalta, mutta päällä komeita karpaloita. Happamia, mutta hyviä, kuin elämä.

Hymyjä päivään.

"Hymyllä saa ystäviä, mutta ainainen nauru alkaa kuulostaa turhalta ja ystävätkin lakkaavat kuuntelemasta sinua, vaikka sinulla olisi asiaakin," sanoi eräs mummo minulle ja opetti minulle elämän tärkeän ajatuksen.

Nauraa saa kun ei naura koko aikaa!

Sanoivat, että " mies se tulee räkänokastakin, mutta ei tyhjän naurajasta." Uskon kuitenkin hymyn voimaan  ja usein leveää hymyä seuraa leveä nauru. Kun nauretaan ilosta, eikä pilkkanaurua tai vain toisen vahingolle, ollaan oikealla ilon tiellä.

Hymyillään, nauretaan ja pidetään kaverista huolta.

Oikein, vai väärin.

Kuten menneisyys, myöskin tulevaisuus on valintoja ja päätöksi.
Menneisyydessä ne on tehty, hyvin tai huonosti, kuinka asiaa miettii kukin omalla kohdallaan.

Huomisen päätös on ylihuomenna menneisyyttä, kuinka silloin ajattelet eilistäsi.

Luulen, että me kaikki teemme vääriä valintoja ja päätöksiä. Ne ovat osa sitä koulua jonka elämä meidän käydäksemme antaa. Opimme tekemään valintoja muiden esimerkin kautta, tai päätämme oman pään mukaan.
Pahimmassa tapauksessa annamme muiden sanella mitä saamme tehdä.

Tietenkin, jos ohjeet ovat oikeat, on hyväkin kuunnelle muita, se on sitä kokeneemman opetusta jota joskus ihan kaipaa.

Menneisyys on eilistä jossa meillä ei ollut sitä tietoa ja taitoa joka meillä on tänään. Nyt meillä on etäisyyttä asioihin ja voimme tehdä vertailuja koetun ja oletetun oikean välillä.

Mutta jo huomenna meillä ehkä on katumista tämän päivän teoista! Sen viisaampia emme ole huomenna kuin tänäänkään, olemmehan ihmisiä omine virheinemme ja viisauksinemme kaiken viisauden keskellä päättämässä omista valinnoistamme tänään, kuten vuosikymmentenkin aikana.

En osaa tehdä viisaita valintoja, mutta en myöskään turhaan mieti mitä tein, joskus harkitsen miksi tekisin.

Yritän kulkea tänäänkin oman polkuni niin, että huomenna voin sanoa;" Eilinenkin oli hyvä päivä!"

Unet.

  Unet ovat tie tuntemattomaan.
  Uneni ovat viime aikoina liittyneet aviomieheeni, ja unessa hän on muuttanut kotoa pois.
Heräsin aamuyöllä ja muistin hyvin tarkkaan näkemäni unen. Oli tunne, että mieheni osoite on pakko selvittää, en tiennyt mistä hänet olisin löytänyt ja oli tärkeää asiaa.
  Samaan uneen liittyivät Pepe koirani ja Kukuri kissani, molemmat olivat sylissäni kun etsimme "isää". En muista milloin olisin unessa itkenyt, nyt itkin.
Uneen liittyi tyhjä huone, avoin ikkuna, pitkä käytävä, monta huonetta joiden läpi voi kulkea ja viereinen asunto jossa asui tuttuja ja vieraita.
  Hyllyssä on unikirja, mutta tuskin mikään selittää unen merkitystä, eikä se ole tärkeintä. Tärkeäksi tunnen sen, että unessakin tuntuu yksin elämiseni, eli, että miesvainajani on ikäänkuin muuttanut pois. Joskus näen hänet, juttelemme ja hän ikäänkuin liukuu jonnekin ja jättää minut. Olen kai jo alitajunnassanikin hyväksynyt kaiken tapahtuneen.

  Unien tulkinta on asia jota ei kukaan taida todella osata. Kun lukee vanhoja tulkintoja unista, tuntuu kuin niissä olisi enemmän mielikuvitusta kuin perusteelista tietoa.
Unet ovat eräs osa alitajuisesti käsiteltyjä asioita joita ei itse edes huomaa ajattelevansa. Enemmänkin se on ihmeellistä, uinka itse olen ainakin kaksikymmentä vuotta nähnyt saman asunnon, asunut ja liikkunut siellä usein ihan samoissa puuhissa, liikkunut niissä huoneissa kuin ne olisivat kotini. En koskaan kuitenkaan ole sellaisessa sunnossa asunut, mutta unessani olen siellä usein. Tuo avoin ikkuna liittyy niihinkin uniin.

  Oli miten oli, unet eivät ole painajaisia. Eikä tämä hereillä olokaan mitään vastenmielistä, kun huomissa on aina jotain kivaa, heräsipä aikaisin tai myöhään.
 

Kopsasin taas vanhasta arkistostani. Kevätretki 2008.

28.5.2008 07:53

Teimme kevätkesän retken.
Savutupa kosketti sisintäni, toi muistoja jotka luulin jo unohtaneeni.
Illalla tuli ihan kyynel silmään kun en ole kyennyt säilyttämään kaikkein arvokkainta aikaa mielessäni, varhaisin lapsuus on kulkenut muistoissani jonnekin piiloon. Sieltä muistikuviin palautuu vain pieniä välähdyksiä, kuin salamat taivaalle,.... istuin pimennysverhoin peitetyn huoneen lattialla, pöydän alla, ja pureskelin hermostuneena "pilkkuhameeni" pilkkujen kohdalle reiät. Pommikoneet kai antoivat sen ulisevan äänen joka korviini nytkin palautuu.
Muistan kuinka serkkutyttöjen kanssa hypimme ison pirttimme lattialla, kinkkasimme, kuten sanonta kuului,
muistan kuinka istuin mummoni pyörän tarakalla ja kaaduimme nokkosiin.

Tuolla savupirtissä, kuunnellessa isännän kerrontaa ja vitsejä, muistin monta asiaa ja näin silmissäni kuinka asiat ja tapahtumat olivat mieleeni jääneet, kuinka isot savuavat avotulet kuumensivat koukussa olevan padan pohjaa ja mummo sekoitti kiehuvaa puuroa pitkävartisella puu kauhalla.

Muistin kuinka hirsi seinällä , hirren rakoon työnnettyinä, oli rivi puu lusikoita, enemmän tai vähemmän kuluneita, joistain jo palakin lohjennut....
Muistin kuinka pappani opetti minua kylvämään viljaa, kylvövakka oli liian iso, mutta siihen laitettiin vain vähän siemenviljaa kerrallaan, opin senkin taidon, kiitos pappani  ja kylvän molemmilla käsillä.
Muistin pellavaloukun... muistin missä se odotti käyttäjääns, ja muistin millainen tuoksu leijui ympäristössä kun pellavia oli likoamassa savikolossa.

Monta asiaa palautui mieleeni ihan kuin juuri sillä hetkellä olisin palannut menneisyyteen jossa kaikki oli toisin. Sanotaan, että silloin ei ollut kiirettä mihinkään, mutta silloin tehtiin pitkää työpäivää, alkeellisin välinein, voimaa tarvittiin kaikkeen ja kaikessa, kekseliäisyyttä sen ajan ihmisillä oli pakko olla monista asioista selvitäkseen. Koneet eivät olleet valloittaneet keittiötäkään, savu leijaili pirtin katossa ja tuoksui vaatteissa.

Onko nyt paremmin, en voi väittää vastaankaan, mutta jotain menneestä haluaisin saada elämääni... sen sukupolvien elämän toinen toistansa tukien, lähellä eläen, vanhemmat nuorille esimerkillään opettaen.
Ihmisten kunnioitus vanhempaa sukupolvea kohtaan on muuttunut, enää ei elämän kokemusta arvosteta kuten ennen, nyt annetaan paino arvonimille ja viralle, mihin se arvostus sitten perustuneekin.... aina ei ole kyse ihmisen viisaammuudesta, tai vanhemmuudesta, vaan vallan ihannoimisesta... vallassa olevan ihannoimisesta.

Kiitos kun sain elää tähänkin asti, nähdä maailman muutoksia, ihmisen muuttamisen savutuvasta aurinko -, ja maa lämmitteisiin asuntoihin, koneiden valtakauden ja tietoyhteiskunnan josta esivanhemmat eivät edes uneksineet.

Silloin elämän onneksi riitti leipä ja rakkaus.... nyt ei tunnu riittävän mikään.

Niin, siitä retkestä... suurimmaksi osaksi jäi kai se kukkiin tutustuminen ja ostaminen minulla ilman ajatuksia tehdyksi, koska niistä nyt ei mieleen palaa oikeastaan mitään tärkeää.

Tärkeintä on että muistan kuka olen ja mistä olen elämääni eväät noukkinut.

Päiväkirjamerkintä ja tämä aamu

Tunteen paloa

27.8.2008

Etsin itsestäni rohkeutta kertoa tunteistani ja elää tunteiden mukana. Se on pelkoa jota ei nuorena tuntenut, se on jotain josta haluaisin päästä eroon. Puuttuu rohkeutta kiintyä mihinkään, menettämisen pelossa!

Suojelen itseäni pettymyksiltä, sitä arempi olen, mitä vanhemmaksi elän.
Ihmisellä kun on tapana peilata kokemusten kautta, minun tunteilleni kokemukset ovat kasvattaneet niin tarkat tuntosarvet että menneisyys sulkee tulevaisuudelta portit.
Yleisellä tasolla voin tunteeni paljastaa, mutta jos rakastuisin, tuskin kohteelle sen ihan hetkessä paljastaisin.
En ole rohkea, en paljasta vihan tunnetta vaikka sitä minussa olisikin. Joskus on todella vaikeaa kun ei vain uskalla sanoa toiselle, että "painu..!
Nuorena osasin riidelläkin aidosti.

Vahvasti elän tunteet vaikkapa luonnon kauneuden edessä, hiljennyn katsoessani hyvää taidetta.
Joskus olen pysähtynyt jonkun maalauksen, tai maiseman eteen ja halunnut sukeltaa siihen sisään, elää siinä ja se on voimakkain tunne mitä voin katsojana tuntea. Seinälläni on maalaus jonka eteen usein pysähdyn, sen harmonia puhuttelee tunteitani, vie toiseen maailmaan, ajattomaan ja huolettomaan hiljaisuuteen jossa mieli lepää.
Siitä on tullut minun ikonini.

Itku tulee herkkyyden vuoksi, sitä minussa on liikaakin.

-- Kun olen lueskellut vanhoja päiväkirjamaisia tekstejä vuosien takaa, olen havainnut, että olen aina vältellyt sitoutumista. Liian tiukat kahleet ovat pelottavinta mitä tiedän.
Kaiken kiintymisen taustalla on menettämisen pelko. 
Kirjoitin kerran pitkän jäähyväiskirjeen, silloin tunsin sielunkumppanuutta mieheen jota en ollut koskaan henkilökohtaisesti tavannut. Kirjoittelimme toisillemme ja meissä molemmissa syttyi halu tavata toisiamme, mutta silloin toisenlainen kohtalo puuttui peliin. Tunsin, etten voi enää, siinä tilanteessa, kuulua hänen elämäänsä, en edes tunnetasolla. 
- Kun päätöksestämme oli kulunut jo pari vuotta, hän yllättäen soitti minulle ja halusi tavata. Kieltäydyin, koska en halunnut kaivella vanhoja haavoja auki. 
Tuon tunneryöpyn kokeneena en ole halunnut, enkä osannut kiintyä yhteenkään ihmiseen. En tiedä millaista olisi kokea se suuri ihastuminen ja rakkaus josta niin paljon puhutaan.
- Minulla on ystäviä ja kavereita, hyviä ja parempia, mutta rakkaus on ihan erilaista, kuin kaveruus. 
Haluan pitää hyvät kaverit.  Suuren tunteen, sen kiihkon ja kaipuun jota sanotaan rakkaudeksi, sen etsimiseen ja tässä ja nyt kokemiseen ei ole tarvetta, se tulee, jos on tullakseen.
Hajuaistit valppaina. Rakastuminen tapahtuu kuulemma hajuaistin kautta. Hiki sen sanoo, sanoi Matti ja söi valkosipulia. 

Kokoelmista.

Miksi minun pitäisi huutaa,
miksi julistaa rakkaudestani?
Eikö riitä kun sinä tiedät!

Heräät usein ajattelemaan minua
muistat sanojani
muistat kuinka nauroimme yhdessä
etkä voi olla ajattelematta minua
kun istut yksin illan hämärässä.

Siitä tiedät,
että silta välillämme on olemassa
eikä rakkauttamme tarvitse julistaa
sitä pitää vain hoitaa ja vaalia.
Kuiskaten sanon;
"Olet ajatuksissani, lähellä, vaikka kaukana"

Sanon, vaikka tiedän ettet kuule minua
mutta olen ajatuksissasi
ja sinä minun.
Riittää kun tiedämme.

( Ensijulkaisu 17.4.2009)

 Valvoin

Suunnistuskilpailuja katselin
nojatuolissa istuin ja valvoin.
Kahvitkin keitin piristämään
uneliaisuudesta virkistämään.
Siinä muistelin aikaa lapsuuden
tapahtumia, elämää nuoruuden
ja metsään juoksin muistoissani.
Sinne juoksin aina iloissani
joskin ikävänikin siellä itkin
juoksin sinne taas, polkua pitkin.
Elin mielessäni kauniin kesän
muistin hataran kyyhkysen pesän,
lintu ala oksille rakensi sen
ja opin tuntemaan tuon kyyhkysen.
Juoksin metsässä mukana juoksijain
jonkin kumman tunteen tuntea sain,
kuin olisin mukana ollut tuolla
kun ajatuksissani juoksin suolla.
Yli kivien ja kantojen kuljin
syleilyyni tutun kuusen suljin.
Sen pihkaisen pinnan ja tuoksun
tunsin ja muistin riemua juoksun.
Vaikka mieltä ikävä usein kalvaa
ovat muistot, kuin haavoihin salvaa,
sillä ikävän harmit mielestä suistan
kun onnelliset tapahtumat muistan.

Tekee elämä haavoja jokaisen pintaan
ne jaksaako kantaa ja mihin hintaan
me annamme itsemme alttarille
huonoon kohteluun ja loukkauksille
ei mielellään koko elämäänsä tuhlaa,
vaikka moni silti itsensä uhraa.
Kun juoksee aatoksin lapsuuden mailla
voi viivähtää muistoissa huolia vailla
ja unohtaa pahan mielen ja surun
kun muistoista löytää onnen murun.
"Jukolan veljekset" juoksivat polkuja pitkin
lapsuusmuistoissa minä ilonkyynelin itkin.

14.06.2009