Arkiston kätköistä, Uuden Vuoden uni.

Laukkaa rinnassa sydän nuoren varsan lailla

niin monta iltaa kulunut on rakkautta vailla

vaan tuikkii toivon tähti välkkyin valoansa

hän ehkä pian halaa mua ihan omanansa

hän lämmön loihtii sanoillansa koko kehoon

ja kukoistukseen puhkeen uuteen, ehoon

saan poskilleni punan hohteen ihanan ja kuuman

ja tunnen tunteen... kiristävän, puristavan uuman

kun kuviteltu käsi minut lähellensä vie...

siitäkö se alkaa uusi, kuuma lemmen tie

mi lähteille vie nuoruuden, se lemmen lies

kai jäähtynytkin oli vuosikausiksi kenties

vaan herättää hän henkiin tunteen uinuneen

ja käsivarsillansa nukkua saan illoin uneen

siis tule, riennä luokse uusi rakkauteni

on kaikki portit auki, käy tähän vierelleni

ja omaksesi ota, kanna lemmen taivaisiin

vie mukanasi, omas johda uusiin tunteisiin.

Hän tulossa jo on, hän rientää kepein jaloin

hän hurmas, huumas, ja rakkauteensa paloin

Uus vuosi, uusi onni, lemmen leiskuvan se jakaa

ja muistan ensilemmen vuosikymmentenkin takaa

enkä mitään säästä, kaiken suhteeseeni annan

ja rakkaimpani uusiin kuumiin kokemuksiin kannan.

Hän omaksensa ottaa pettyneen

hän korjaa sydämeni särkyneen

ja lämmöllänsä minut lämmittää

yölläkään ei ole lähellänsä pimeää.

Nyt haaveiluuni tahdon nukahtaa...

mua rakkaimpani odottaa.... 

Onnea Vuodelle 2014!

Happy New Year 2014!

Luonto valmistaa taidetta.

Luonto valmistaa parhaan taiteen.
Kuinka monta vuosikymmentä tämäkin puu sai kasvaa. Pieni siemen putosi maahan, iti ja nosti pienen taimen mullasta. Vuodet kasvattivat hennon taimen isoksi puuksi. Lopulta se kaadettiin, ihminen tarvitsi sen rungon omiin tarpeisiinsa. Kanto jäi ajan hampaiden muokattavaksi. Osan siitä vei joku kone, osa kaatui omia aikojaan. Siinä se oli, polun reunassa, katseille valmiina.
Poimin sen kamerani linssillä talteen, katsottavaksi, ihailtavaksi, satujeni kuvitukseen käytettäväksi.
Joskus tässä kannossa asuu metsän salainen asukas joka piiloutuu tosikoilta ja näyttäytyy unelmoiville.
Minullahan on aina päässä jotain muuta kuin pelkkä kuva... salaperäistä.

Arkistointi päivä.

Arkistointi päivä.                        

Muutaman sataa arkkia olen käsitellyt, lajitellut ja mapittanut kansioihin välilehtien kanssa. Kadonneita sivuja en ala etsimään, tulevat eteen kun tulevat. Jossain korpulla olis kaikki tulostettavinakin, mutta nyt saavat olla.
On ollut aikaa käydä läpi tätä kuluvaa vuotta.
Ei tämä niin kovin onnellinen vuosi ole ollut, ei, moni asia olisi saanut olla ihan toisin jo ensimmäisestä päivästä alkaen. Tehty mikä tehty, aikaratas ei käänny ympäri ja kalenterissa on päivät elettyinä, niitä ei enää muuteta. Uudenvuoden lupauksena voisin luvata itselleni täydellisen vapauden tulla ja mennä mielihalun mukaan. Kukaan ei sido minua! En alistu kenenkään talutusnuoraan, enkä syö kenenkään kädestä, sanoi mieheni poikamies aikoina päättäneensä. Alangon Voiton kanssa olivat luvanneet ottaa akan, jos akka kiipeää pylly edellä seinälle ja syö penkiltä! Voiton vaimosta en tiedä, mutta minulle ei noita ehtoja ukkoni edes ehdottanut!! Kunhan puhui!
En sido löysälläkään lupauksella kenenkään ihmisen vapauteen omaa vapauttani. On helvetin vaikeaa elää jos on riippuvainen muista ja muiden mielipiteistä.
Silti olen onnellinen. Minulla on ystäviä, rakkaita ystäviä ja kavereita joihin voin luottaa, mitä muuta voisin tulevalta vuodelta odottaa. En sitten mitään. Mikä on tullakseen se tulee ja otan elämän vastaan kiemurtelematta missään kiimassa tai kuvittelemalla kaiken olevan kuin herkullinen ateria jokaisessa päivällispöydässä.  Ei kiitos kaikelle turhalle!

Riittääkö terveyttä, jaksanko kantaa oman kuormani ja jaksanko olla muille olkapäänä ja tukena, se on kohtalon kädessä.
Nyt ei kunto ole kohdallaan, ei tottavie, mutta kun kaikkeen tottuu, alkaa tämäkin olotila tuntumaan normaalilta. Turhaan minä valittaisin, ei ole valittamiseen aihettakaan kun tarkemmin ajattelee, eikä se sitäpaitsi auttaisi mihinkään.
Jos kaadun, itse on noustava. Jos jaksan juosta, juoksen, mutta mihin tässä niin kiire. Kaikki tule aikanaan. Elämä antaa mahdollisuuden, minä vain päätän omien voimieni mukaan kuinka käytän sen antamaa tilasuuutta olla ja elää. Onnellisena. Sitähän tässä yritän sanoa, olen nyt onnellinen!

Kuka on hän.

Kuka soitti sinulle kun muut unohtivat,

kuka ojensi kätensä kun jalkasi horjuivat,

kuka kuunteli sinun huoliasi ja lohdutti,

keneltä tulikaan se ainoa onnittelukortti?

Hän oli ystäväsi.

Kenelle suutuit, mutta hän ymmärsi,

kenelle huusit ja hän kuunteli tyynesti,

kuka koputti ovellesi aamulla

vain tarkistaakseen että kaikki on hyvin?

Hän oli ystäväsi.

Ystävyys hyväksyy erimielisyydet,

se antaa anteeksi pienet unohdukset.

Välimatkakaan ei erota ystäviä,

heille ilot ja huolet ovat yhteisiä.

                      He ovatkin toistensa tosi ystäviä.  

Tänään

Syydän sanoja suustani
kirjaan paperille
mietittyjä
heitettyjä
huudettuja
kuiskattuja

mitä sanoin
puhuinko
ohjasinko
syytinkö
rakastinko

puhuin
ajatuksia ulos
huusin tuskaani
valitin kipujani
syytinkin
elämää
kohtaloa

kirjoitin
testamentin
jaoin
omaisuuttani

revin
silppusin
kirjaimet tuntemattomiksi
mustaksi massaksi

sanoin
kirjoitin
puhuin

eikä kukaan kuullut.

2013 Kirsti Järvinen

Lunta ja lumetonta

Muutamia vusia sitten oli Kangasniemen hautausmaalla lunta todella paljon.
Jouluna ihmiset kahlasivat vyötäisiään myöten hangessa saadakseen kynttilänsä haudalle. Muutamia muistokiviä ei edes näkynyt.
Toista oli nyt. Vihreä nurmikko ja tallatut käytävät. Sysmän hautausmaalla ruusujen marjat loistivat komeina pilkkuina vasten vihreää nurmea, lunta ei missään, ei edes muistona.

Niin on luonnon kiertokulku vaihtelevaa.
Tämä joulu lumeton etelässä, pohjoisessa sitä on liikaakin.
Onneksi pakkaset ovat vähissä, sähköä säästyy ja lämmityslaskut alemmat kuin pakkaskausina.
Pimeä lyö kättä pimeälle ja valot palavat siinä välissä.