Romanttisia runoilijoita.

Tuolla runopalstoilla on mukana paljon nuoria poikia ja jo miehiksi varttuneita, romantiikkaa ja rakkautta kauniisti kuvailevia, joskin rajua rakastelua ja kovan maailman tunnelmia kuvaavia runoilijoita.

En voi olla ihailematta miestä joka on romanttinen, osaa kirjoittaa ja puhua hellästi, unelmoida ja haaveilla.
Aviomieheni oli sellainen, kaunautta kaikessa näkevä, kukkien ja luonnon ihailija. Romanttinen hupsu, suukko vaikka keskellä katua, jos oli suukon paikka.
Usein mietin kuinka paljon menetin hänen mukanansa. Menetin akiiki yhteiset unelmat, rakkauden ja hellyyden jota mies voi osoittaa.
Eipä ole romatikkaa ollut elämässäni sen jälken.  Missä ovat romanttiset miehet, missä sellaiset miehet joille muukin on tärkeää kuin seksi ja seuralaispalvelu.
Seksi kuulostaa olevan ihan kaikkien huulilla, siitä puhutaan, sitä haetaan ja sen vuoksi tapetaan, kun mustasukkaisuus aja tarttumaan aseeseen. Ellei ihan konkreettisesti tapeta, niin tunteet kyllä kuolevat vastapuoleltakin ellei suhteessa ole muuta kuin seksi.
Onnekseni en ole sellaisiinkaan sekantunut, tunteitani ei kukaan saa lahajaksi, eikä tunteettomuudella saada minua seksiin.

Iltapäivälehdet ovat tulvillaan kyselyjä miksi seksi ei maistu, mikä minusa on vikana kun en kelpaa, miksi se ja se ei toimi? Etytä joka päivä, aina on uutisoitavaa, aina joku on keksinyt paremman konstin ja keinon joka nyt on ihan pakko ilatpäivälehden sivuilla uutisoida suurin otsikoin.
Sellainen rakkauden malliko meillä on nuorille tarjota?
Enpä ihmettele teiniäitien suurta lukumäärää.

Tunteet mukaan ja rakkautta kahden ihmisen välillä. Ei ehtoja ja kovuutta, vaan kahden ihmisen harmoonista kanssakäymistä, päivällä ja yöllä, koko yhteiselämän ajaksi.
Ovat kai vain kovin lyhyitä nuo liitotkin nykyisin. Vuosi aviossa ja jo toinen on uutta etsimässä.
Parempi yksin kuin huonon kaverin kanssa.
Ellei se romanttinen mies kävele vastaan ja viekottele kuuntelemaan... ja puhumaan.

Tosikot ja minä itse tyypit eivät kirjoita runoja, eivät lue niitä, ja jos sellaisen kuulevat, eivät ymmärrä runon sanomaa!

Arkiston kätköistä, Uuden Vuoden uni.

Laukkaa rinnassa sydän nuoren varsan lailla

niin monta iltaa kulunut on rakkautta vailla

vaan tuikkii toivon tähti välkkyin valoansa

hän ehkä pian halaa mua ihan omanansa

hän lämmön loihtii sanoillansa koko kehoon

ja kukoistukseen puhkeen uuteen, ehoon

saan poskilleni punan hohteen ihanan ja kuuman

ja tunnen tunteen... kiristävän, puristavan uuman

kun kuviteltu käsi minut lähellensä vie...

siitäkö se alkaa uusi, kuuma lemmen tie

mi lähteille vie nuoruuden, se lemmen lies

kai jäähtynytkin oli vuosikausiksi kenties

vaan herättää hän henkiin tunteen uinuneen

ja käsivarsillansa nukkua saan illoin uneen

siis tule, riennä luokse uusi rakkauteni

on kaikki portit auki, käy tähän vierelleni

ja omaksesi ota, kanna lemmen taivaisiin

vie mukanasi, omas johda uusiin tunteisiin.

Hän tulossa jo on, hän rientää kepein jaloin

hän hurmas, huumas, ja rakkauteensa paloin

Uus vuosi, uusi onni, lemmen leiskuvan se jakaa

ja muistan ensilemmen vuosikymmentenkin takaa

enkä mitään säästä, kaiken suhteeseeni annan

ja rakkaimpani uusiin kuumiin kokemuksiin kannan.

Hän omaksensa ottaa pettyneen

hän korjaa sydämeni särkyneen

ja lämmöllänsä minut lämmittää

yölläkään ei ole lähellänsä pimeää.

Nyt haaveiluuni tahdon nukahtaa...

mua rakkaimpani odottaa.... 

Onnea Vuodelle 2014!

Happy New Year 2014!

Luonto valmistaa taidetta.

Luonto valmistaa parhaan taiteen.
Kuinka monta vuosikymmentä tämäkin puu sai kasvaa. Pieni siemen putosi maahan, iti ja nosti pienen taimen mullasta. Vuodet kasvattivat hennon taimen isoksi puuksi. Lopulta se kaadettiin, ihminen tarvitsi sen rungon omiin tarpeisiinsa. Kanto jäi ajan hampaiden muokattavaksi. Osan siitä vei joku kone, osa kaatui omia aikojaan. Siinä se oli, polun reunassa, katseille valmiina.
Poimin sen kamerani linssillä talteen, katsottavaksi, ihailtavaksi, satujeni kuvitukseen käytettäväksi.
Joskus tässä kannossa asuu metsän salainen asukas joka piiloutuu tosikoilta ja näyttäytyy unelmoiville.
Minullahan on aina päässä jotain muuta kuin pelkkä kuva... salaperäistä.

Arkistointi päivä.

Arkistointi päivä.                        

Muutaman sataa arkkia olen käsitellyt, lajitellut ja mapittanut kansioihin välilehtien kanssa. Kadonneita sivuja en ala etsimään, tulevat eteen kun tulevat. Jossain korpulla olis kaikki tulostettavinakin, mutta nyt saavat olla.
On ollut aikaa käydä läpi tätä kuluvaa vuotta.
Ei tämä niin kovin onnellinen vuosi ole ollut, ei, moni asia olisi saanut olla ihan toisin jo ensimmäisestä päivästä alkaen. Tehty mikä tehty, aikaratas ei käänny ympäri ja kalenterissa on päivät elettyinä, niitä ei enää muuteta. Uudenvuoden lupauksena voisin luvata itselleni täydellisen vapauden tulla ja mennä mielihalun mukaan. Kukaan ei sido minua! En alistu kenenkään talutusnuoraan, enkä syö kenenkään kädestä, sanoi mieheni poikamies aikoina päättäneensä. Alangon Voiton kanssa olivat luvanneet ottaa akan, jos akka kiipeää pylly edellä seinälle ja syö penkiltä! Voiton vaimosta en tiedä, mutta minulle ei noita ehtoja ukkoni edes ehdottanut!! Kunhan puhui!
En sido löysälläkään lupauksella kenenkään ihmisen vapauteen omaa vapauttani. On helvetin vaikeaa elää jos on riippuvainen muista ja muiden mielipiteistä.
Silti olen onnellinen. Minulla on ystäviä, rakkaita ystäviä ja kavereita joihin voin luottaa, mitä muuta voisin tulevalta vuodelta odottaa. En sitten mitään. Mikä on tullakseen se tulee ja otan elämän vastaan kiemurtelematta missään kiimassa tai kuvittelemalla kaiken olevan kuin herkullinen ateria jokaisessa päivällispöydässä.  Ei kiitos kaikelle turhalle!

Riittääkö terveyttä, jaksanko kantaa oman kuormani ja jaksanko olla muille olkapäänä ja tukena, se on kohtalon kädessä.
Nyt ei kunto ole kohdallaan, ei tottavie, mutta kun kaikkeen tottuu, alkaa tämäkin olotila tuntumaan normaalilta. Turhaan minä valittaisin, ei ole valittamiseen aihettakaan kun tarkemmin ajattelee, eikä se sitäpaitsi auttaisi mihinkään.
Jos kaadun, itse on noustava. Jos jaksan juosta, juoksen, mutta mihin tässä niin kiire. Kaikki tule aikanaan. Elämä antaa mahdollisuuden, minä vain päätän omien voimieni mukaan kuinka käytän sen antamaa tilasuuutta olla ja elää. Onnellisena. Sitähän tässä yritän sanoa, olen nyt onnellinen!

Kuka on hän.

Kuka soitti sinulle kun muut unohtivat,

kuka ojensi kätensä kun jalkasi horjuivat,

kuka kuunteli sinun huoliasi ja lohdutti,

keneltä tulikaan se ainoa onnittelukortti?

Hän oli ystäväsi.

Kenelle suutuit, mutta hän ymmärsi,

kenelle huusit ja hän kuunteli tyynesti,

kuka koputti ovellesi aamulla

vain tarkistaakseen että kaikki on hyvin?

Hän oli ystäväsi.

Ystävyys hyväksyy erimielisyydet,

se antaa anteeksi pienet unohdukset.

Välimatkakaan ei erota ystäviä,

heille ilot ja huolet ovat yhteisiä.

                      He ovatkin toistensa tosi ystäviä.  

Tänään

Syydän sanoja suustani
kirjaan paperille
mietittyjä
heitettyjä
huudettuja
kuiskattuja

mitä sanoin
puhuinko
ohjasinko
syytinkö
rakastinko

puhuin
ajatuksia ulos
huusin tuskaani
valitin kipujani
syytinkin
elämää
kohtaloa

kirjoitin
testamentin
jaoin
omaisuuttani

revin
silppusin
kirjaimet tuntemattomiksi
mustaksi massaksi

sanoin
kirjoitin
puhuin

eikä kukaan kuullut.

2013 Kirsti Järvinen