Järviskän CV.

Minä tunsin monia ja monet tunsivat minut.

Olin se pyykkitäti ja keittiön täti

joka iltaisin riensi lohduttamaan itkevää lasta

Tanhuan kesäleirillä.

Jaksoin kuunnella ja kuulla puhumattomankin ikävän.

Seisoin tiskin takana palvelemassa ohikulkijoita

pienen hetken viipyviä

ja paikallisia matkahuoltoa tarvitsevia.

Olin monien kaveri, tuttu naama tiskin takaa.

Olin se äiti joka seisoi keskoskaapin vieressä

eikä saanut koskettaa omaa lasta.

Kotona lapsi joka vaelsi tuttipulloinensa

ja tykkäsi nukkua vanhempien vuoteessa.

Olin äiti joka valvo yöt ja kutoi villapaitoja

kun ei uskaltanut nukahtaa.

Olin se ruokalan Rouva,

Järvisen akka joka oli päivät ruokaloissa,

yöt siivosi linja-autoja

kun Ulla hoiti lapsia ja mies oli yöt kotona.

Tunsin monia ja monet tunsivat minut.

Oli ystäviä ja tuttuja ympärillä.

Se Järvisen rouva joka siivosi ja siivosi

pesi ja puunasi vanhustenkin apuna

seurasi ja tarkkaili talon menoa ja sai siitä palkkaakin,

vaikka palkatta vanhoista huolta piti

ja kammarit siivosi.

Se Rouva johon kaikki luottivat

takaisin pyysivät kun pois lähti.

Palaavaksi halusivat moneen taloon

paikkojen putsaajaksi, rauhan rakentajaksi,

lasten kerhotädiksi kerrostaloon.

Minä tunsin monia ja monet tunsivat minut.

Istuin varikolla ruokalassa miesten pöydissä

kuuntelin ronskia puheita

ja itse puhuin muiden mukana.

Kirosin liukkaita kelejä ja huonoja renkaita,

odotin hinuria ja palelin jäätyneissä autoissa,

tauoilla virkkasin pitsiverhoja ja pöytäliinoja,

illalla hoidin kiinteistöä, pihaa, katua, saunoja, porrashuoneita

aamuheräämisiä ja yön viimeisiä bussivuoroja.

Aviomiestä ennätti moikata vastaan tulevan bussin ikkunassa,

lapset olivat maailmalla mutta,

meillä oli samat työt ja toisemme.

Me tunsimme monia ja moni tunsi meidät.

Olin se Sommelon emäntä joka

ajoi bussia ja puuhaili omakotitalossa

seurusteli naapureiden kanssa

ja keräsi risut ystävien metsästä saunapuiksi.

Se josta tuli jalaton ja viraton,

joka määrättiin eläkkeelle kun ei jalat kanna

ja selkää ei leikata.

Olin se Lehtivaaran emäntä joka

konttasi ja kompuroi, kaatui ja nousi,

raivasi pusikot, hoiti nurmikot, ruusut ja vatukot,

kuin salaa kuntoutti ja kuntoutui

juoksi naapurin kielloista huolimatta

eikä mikään varjostanut elämää

yhteisiä eläkevuosiahan me.

Olen se jonka huomiset katosivat yhteen hetkeen.

Minä tunsin monia ja monet tunsivat minut,

mutta jäin yksin mustaan aukkoon joka yritti nielaista minut.

Olen se Järviskä joka huusi yksin ja

kahvilan kautta kulki huomisiin,

kylähullu eläkeläinen joka hyppäsi ulos tynnyristä

ja lopulta koko kylästä.

Olen se leski joka ei jaksanut kuunnella sääliä

enää sen kymmenen suruvuoden jälkeen,

vierailla kylillä kukaan ei kysy kuinka se kolari…

Olen se Järviskä jonka moni tunsi ja minä tunsin monia

naamatuttu samojen akkojen seurassa

kahvilan tiskin takana tai turuilla ja toreilla.

Olen se sama, mutta kaikki muu on muuttunut.

Minä tunsin monia,

mutta tunsiko kukaan minua?

Kuka olen ja kuka sinä olit.

Torikauppias Anna.

Se sota on kirjoitettu historiaan

sankarihaudoille pystytetty ristejä

hakattu kaatuneiden nimiä kiveen

sytytetty kynttilöitä muistolyhtyihin

säälin tuntein ajateltu  leskiä

ja isättömiksi jääneitä lapsia.

Sota-orpoja, sotaleskiä, kodittomia siirtolaisia

sotaa pakenevia ja sodassa kadonneita.

Suunnatonta tuhoa ja tuskaa kylvi sota.

Kunniattomia vieraan maan sotilaiden morsiamia

he jotka synnyttivät isättömiä lapsia,

he jotka salasivat suuren rakkautensa,

he jotka elivät toivossa,

he jotka eivät saaneet sotalesken statusta.

He itkivät salaa

synnyttivät isättömät lapsensa

häpesivät itseänsä

kevytkenkäisiä naikkosia,

niin heistä puhuttiin.

Hän, kaunis Anna oli yksi heistä.

Rakastui saksalaiseen Werneriin

komeaan nuorukaiseen

vieraasta maasta saapuneeseen.

Ei heillä ollut yhteistä kieltä

he ymmärsivät toisiaan

he rakastuivat,

kuin moni ennen ja jälkeen heidän rakkautensa.

Anna, torikauppias.

työntämässä torikärryjä,

vanhentuneena ja kumarahartiaisena.

Puiset rattaat kolisivat rautavanteineen

painavan hedelmäkuorman alla

laitakaupungin kellarista oli pitkä matka torille.

Ihmiset tunsivat Annan,

mutta harva hänen tarinaansa

hiljaisen yksineläjän

entisen kaunottaren

jota nuoret miehet piirittivät.

Hän oli sulkenut nuoruutensa suljettujen huulien taakse

itkenyt suljettujen verhojen takana

pimennetyssä huoneessa hoitanut henkisiä haavojansa.

Annan sodasta ei ole kirjoitettu historiaa

eikä nimensä ole sotaleskien nimien joukossa.

Hän teki työtä kauppaneuvokselle

asui palvelijanhuoneessa

ja rakasti Werneriä.

Salaisia tapaamisia

kiihkeitä suudelmia

lemmenvaloja

suuria tunteita

ja antautuminen rakkauden alttarilla.

Nuoruus oli ihanaa aikaa

rakkaus poltti iholla

yhteiset suunnitelmat

uusi tulevaisuus.

Annan haaveet muutosta Wernerin korimaahan

ne kaatuivat sodan jaloissa.

Torikauppias Anna käveli rattaidensa vierellä

pidellen kiinni aisasta.

Aamuvarhain työnsin rattaita kohti toria

Anna kertoili minulle tarinaansa

hiljaisella äänellä

välillä nieleskellen kyyneliänsä

välillä ne virtasivat valtoimenaan pitkin poskia

vuosikymmenten ikävä

kielletty rakkaus

isätön poika, jonka hän antoi pois.

Häpeäpilkku jota ei voi pyyhkiä yli.

Ei ole häpeä rakastaa, eihän ole?

Heitä ei tunnettu, ei tunnustettu,

heitä halveksittiin,

he salasivat rakkautensa,

ikävöivät ja itkivät menetettyä tulevaisuutta

häpesivät tekojansa

hylkäsivät jopa lapsensa,

Anna, yksi heistä.

Sakemannin morsian.

Annan tuska ja ikävä olivat läsnä joka päivä

jokainen aamu laitakaupungin kellarissa

jokainen päivä torikärryjen vierellä

jokainen iloinen asiakas

jokainen naurava lapsi

jokainen nuorukainen

jokainen hetki valveilla,

se menetettyjen hetkien tuska palasi

Koko tulevaisuus kaatui Wernerin mukana.

Torikauppias Anna

kaikille kohtelias ja ystävällinen

raskaan työn merkitsemä

sisimmässään sureva

suuren rakkautensa kohdannut

onnesta hehkunut neito

morsian ilman sulhasta

äiti ilman lasta

elämänsä loppuun asti.

Kiitos Anna niistä aamuisista hetkistä

matkalla torille,

kiitos niistä iltapäivistä kun avustin Sinut kärryinesi

sinne laitakaupungin pimeään kellariin.

Sain Sinulta paljon.

Opin mitä merkitsevät menetetyt huomiset.

Iltarukouksen voimalla.

  Iltarukoukseni on kuin peni kiertomatka jolla poikkean monessa rakkaassa tai tärkeässä paikassa. Eilen illalla uni taas antoi odottaa itseään vaikka mitään huolia ei mielessä pitänyt olla. En tiedä mitä kenellekin Jumalalta pyytäisin. Heillä itsellänsä on omat rukouksensa, omat pyyntönsä ja toivon että ne tulisivat kuulluiksi. Hän antaa kaiken minkä olemme ansainneet, ja usein enemmänkin. Kiittäminen vain tahtoo unohtua.

  Muistan kuinka mieheni eläessä sanoin usein  iltarukoukseni päätteeksi..... "kiitos tästä päivästä" ja hän kysyi "miksi kiität?" kun koko päivä oli ollut meille erittäin huono. Mikään ei ollut mennyt toiveiden mukaan, oli hankaluuksia ja ylimääräisiä menoja.

Kävimme pitkän keskustelun ennen nukahtamista, ja yhdessä totesimme että olimme kuitenkin saaneetkin jotain jolla oli arvoa ja merkitystä. Olimme sovussa, rakastimme toisiamme, eikä mikään uhannut meitä.

  Luulen että meillä molemmilla oli silloinkin syytä kiittää.

 Vaikka hän on poissa, muistan usein yhteisiä hetkiämme. 

 Muistan kuinka keskustelimme uskosta,  siitä mihin uskomme ja mihin luotamme. Hän sanoi aina ettei kukaan usko hänen "kovan ulkokuorensa" alla olevaan lapsenuskoonsa.

  Minä uskoin. Olin nähnyt sen kuoren niin monta kertaa murtuvan.

  Kun iltaisin istuskelen katsomassa televisiosta jotain vanhaa ohjelmaa joita silloin tällöin uusintoina esitetään, kuulen ihan muistikuvissa hänen kommentointiansa.  Niin ne muistot kantavat jopa kuvia mieleen.

  Eräs äiti itki kun ei muistanut miltä hänen lapsensa näyttää, millaiset silmät, millainen hymy, hän ihan isoon ääneen puheli sairaalassa potilaana maatessaan. Hänellä oli ikävä lastansa. En tiennyt missä lapsi on, mutta tunsin vilunväristykset ihollani kun kuuntelin hänen ikäväänsä. Kuinka moni äiti on kadottanut lapsensa tänäkin päivänä? Sodat ja luonnon suuret mullistukset vievät perheiltä kodit, ajavat pakosalle joko ihan pakolaisena, tai olosuhteiden pakosta jättämään kotinsa. Lumi ja pakkanen siellä missä niihin ei ole totuttu eikä varauduttu, ovat ihan yhtä kova koettelemus kuin rankkasateet ja helteet. Kaikella on tarkoituksensa tavataan sanoa, mutta emme ymmärrä kaiken tarkoitusta silloin kun tapahtumat aiheuttavat kipua ja tuskaa.

Minullakin on ikävä. Ikävä tuo joskus ahdistavan tunteen joka tarttuu jokaiseen soluun, ikäänkuin repien lihat irti luista, kipuna ja hätänä jota ei voi selittää. Yritän kovettaa itseni tuolta kivulta, koska menetetty aika ei palaa, eikä katkottuja, tai katkenneita siteitä voi noin vain solmia yhteen.

  Joskus minussa on käynnissä maanjäristys. Silloin haluaisi siirtää kaiken olemassa olevan uusille sijoille, hajottaa ja rakentaa uudelleen. Onneksi en kykene siihenkään yksin. Kukin tehköön elämänsä kehikon sellaiselle kivijalalle kuin itse haluaa ja osaa, miksi minä kenellekään mitään perustuksia alkaisin kaivamaan ja nurkkakiviä asettelemaan. Kunhan saan oman rakennelmani pysymään pystyssä kaikissa tuulissa.