Pyykkipadan vahtina.

En valita kuumuudesta, eikä tuuletin humise huoneissani.
Lapsuuden kesät olivat aina kuumia, eihän silloin satanut koskaan, en muista kuin yhden ikimuistoisen päivän jolloin ukkonen pelästytti minut niin, että uskoin kuolevani, vaikka olin juossut piiloon ladon seinän nojalle pystyyn nostetun heinälavan taakse.

Silloin olin äidin kanssa pesemässä vaatteita Yrjölän lähteellä.
Valkopyykki oli laitettu pataan lipeäveteen ja siinä se iso muuripata kuumeni kivien varaan asetettuna alle  viritetyn nuotion tulilla. Painelin lakanoita alas paksulla pyykkikepillä, kun ne nousivat veden pintaan. Muistan kuinka ihailin sitä pyykkikeppiä. Nuoren koivun runko, paksumpi kuin käsivarteni, kuorittu ja monien pyykkien käsittelyssä hioutunut.
Kääntelin sitä keppiä käsissäni, äiti lähti käymään kotona, eikä kotiin ollutkaan pitkä matka pellon pientareita kulkien. Taivaalle oli ilmestynyt tummia pilviä ja jo pyykille lähtiessämme äitikin epäili, että sadehan se sieltä kuitenkin tulee kun pyykit on narulla.

Kohentelin tulta padan alla ja kuulin kuinka ukkonen jyrähti ihan siinä Pupulan ja Yrjölän talojen päällä. Ei satanut mutta tummat pilvet vyöryivät metsän yli ja tuulikin yltyi.
En koskaan ollut muistaakseni pelännyt ukkosta, vaikka eihän sen aikana ulkona oleskeltu. Tuolloin minä pelkäsin, äitikin kotona ja minä pyykkien vahtina, etteivät kiehu yli ja pala padan reunoissa.

En vieläkään osaa selittää kuinka ja mistä se salama tuli, mutta ihan minun olkapääni vierestä salama iski sinne padan alla olevaan tuleen, nosti hiilet ja nokipilven, levitti niitä ja samalla alkoi kaatosade... juoksin minkä jaloistani pääsin, juoksin sinne metsän reunassa olevalle ladolle, ryömin heinälaudan alle ja rukoilin, rukoilin tietämättä ja tajuamatta mitä rukoilin, mutta huusin suureen ääneen, älä tapa minua, äläkä polta meidän lakanoita ja pyykkejä.

Olin todella peloissani, ukkonen jyrähteli ja vettä tuli todella virtaamalla heinälavan rakosista kastellen minut. Ajantaju oli hukassa, oliko aika pitkä vai lyhyt, tuntui ikuisuudelta ennen äidin huudon kuulumista.
"Kipa, missä sinä olet, missä olet, mitä siellä taphtuu...?"
En uskaltanut tulla pois piilostani ja kuulin kuinka äiti lähestyi pyykkipaikkaa. Sitten kuulin kun hän huusi; " Herra Jumala mitä täällä on, hiilet pyykkien päällä, tuhkat ja pyykit sekaisin, voi Herra Jumala!"
"Missä olet, mitä kävi.." ja kuulin kuinka hän lähestyi latoa ja uskalsin ryömiä takaperin ulos ahtaasta piilostani.

Se päivä ei muistoistani katoa, silloin tunsin ukkosen voiman ja myöhemmin olen tajunnut kuinka lähellä oli ettei se salama osunut minuun.
Pyykit selvisivät noki ja hiilisateesta. Sade sammutti nuotiotulen ja pyykit pysyivät lipeävedessä, eivät nousseet padan reunoille palamaan.
Tuhkahan on kuin lipeää.
Valkopyykki oli huuhdottava tavallista useammalla vedellä, mutta valkoista siitä tuli. En edes muista minkä ikäinen olin tahtuman aikana. Äiti joskus muisteli ja sanoi etteihän silloin ollut vielä Pisteen uusi puoli asuttavana, joten sellaisena viiden, kuuden vanhana sitä pyykillä kesäpäivää vietettiin yhdessä äidin kanssa, tai pyykkipataa vahtien.

Nyt ei kukaan keitä pyykkiä lipeässä, ei pese pyykkilaudan kanssa, eikä huuhtele saavissa, jääkylmä vesi talvella, eikä se lämmintä ole vesi kesälläkään, paitsi silloin kun pyykit pestiin jokirannassa ja huuhdottiin joessa.
Sellaistakin ja järvessä avannossa huuhtoen vielä -60 luvulla.
Aina on vaatteet puhtaiksi tulleet ja kivaakin on ollut pyykkirannassa.

Päivääkään en antaisi pois.