Mietemielin marraskuussa.

  Marraskuun aamussa on pimeää, kun ei ole pakkasta ja kuun valaisemaa taivaankantta.
  Mittari näyttää + 2,1 astetta. Monien vuosien ajan pidin sääpäiväkirjaa, mutta muutoissa olen niitä viskannut paperinkeräykseen ja joskus harmittaa, kun ei ole vartailukohteita kunkin aamun lukemiin.
  Mielessä pyörii harmitus! Oikein luit, harmitus, koska siitä tuli pysyvä olotila kirjasen julkaisuasun vuoksi. Minun olisi vain ollut peruutettava koko julkaisu! Hävettää, en ole ikinä kirjoittanut runojani yhteen pötköön, nyt ne ovat sellaisia!
Ilmaiskirjoina menettelee, myyntiin niitä ei kehtaa edes ilmoittaa.
  Se siitä harmituksesta, se on ja pysyy, mutta toivon tämän äärettömän kiusallisen selkäkivun hellittävän edes viikoksi. Yöt menevät pelkäksi kyljen kääntämiseksi, kivuttoman asennon etsimiseksi ja kävelyä, kävelyä särkylääkkeen voimalla. Pirullinen vaiva joka on minua seurannut pian 50 vuotta oikein tosi  hankalana ajoittain ja vaiva ajoi työkyvyttömyyteen asti. Olinko olevinani niin tärkeä ihminen töissä etten ollut silloin sairaslomalla kun olisi pitänyt antaa selälle aikaa parantua vammoista ja vaivoista? Tiedä häntä.
Antaisin tämän vaivan pois, mutta ei ole ketään jota vihaisin niin paljon, että hänelle tämän luovuttaisin. Pirullista ja kiusallista, mutta ei parane lääkärille näyttämällä, eikä valittamalla.
  Toisaalta elämä on ihanaa. Saan olla ja elää vapaassa maassa, mennä ja tulla kaikista ovista, sanoa oman mielipiteeni ja kuunnella muita ihmisiä. Kovin vähäisiä ovat kontaktini edes naapureihin, mutta olenkin tällainen muut unohtava yksinäinen peikko, mieluummin takarivissä kuin kuvissa.
  Kun on kaikki mukavuudet ja lämmintä voin vajota omaan unelmieni maailmaan josta joku joskus sanoi, etten elä todellisuudessa, mutta hän kyllä tarkoitti sen loukatakseen minua, asetti minut hulluuden asteelle, ymmärtämättömäksi omasta tilastani. Se oli ja meni eikä lausunto tehnyt minusta hullumpaa kuin olin ja olen, olipahan yksi "pahanmielenpurkaus" josta on ohi eletty.
  Olenhan oman hulluuteni vanki ja se hulluus on puettu joissain yhteyksissä taiteellisuuden kaapuun. Tästä hulluudesta ei koskaan pääse eroon, enkä tottavie halua muuttaa minuuttani mihinkään normaaliuteen, eikä kai ole edes mittaria jolla normaali voidaan määritellä jonkin kaavan mukaan.
  Aikoinaan kun vatsahaavat vaivasivat ja Meilahden sairaalassa tehtiin tutkimusta jolla pyrittiin määrittelemään mikä syy johtaa vatsahaavojen syntymiseen. Kävin läpi lääkekokeiluja, sain ilmaislääkeet ja tarkkoja elämäntapa ohjeita, kävin Liisa Kelttikankaan vastaanotolla useampia kertoja ja hän kartoitti henkisiä voimavaroja, stressitilanteiden vaikutusta, kuvien katselussa arvioitiin kuinka positiivisena tai negatiivisena jonkin kuvan tai kuvion näin, siis paljon erilaisia henkiseen toimintaani liittyväätutkittiin ja hän totesi silloin, vuosi taisi olla 1970, ettei minulla ollut negatiivisia mielikuvia, ei kiireen vaikutusta, vaikka tukimukseen kutsuttiinkin usein yllättäin, jopa kesken töiden.  Se siitä, mutta sama mielikuvien maailma ympärilläni, kiireettömyys, koska pyrin valmistautumaan kaikkeen niin, ettei kiirettä tule. Ainoa vika jonka tunnustan on tuo joidenkin asioiden kohdalla tukleva ajatus, ettei kesken olevaa työtä pidä jättää käsistään. No, yksi harmitushan on ja sen kanssa nyt eletään ja odotellaan parempaa.