Kuin olisin siellä jo ollut.

Tämän talven aikan on useamminkin uutisoitu kuinka maahan ilmestyy syviä kuoppia, aukkoja; kuin tyhjästä.
Onhan niitä selitetty, viimeisin josta luin, oli Helsingistä. Reikiä ilmestyy kun vesi syö hiekkaa tien pohjista.

On minulla oman korpifilosofin miettein muitakin päätelmiä ja oletuksia, mutta niistä ei nyt tässä ole aihetta tämän enenpää.
Tuli eilen uutista lukiessani mieleen sellainen näky joka jo lapsena jäi mieleeni ja joka ei ollut uni, vaan erään kuumekauden ja sen ihmeellisen jalattoman kevään aikana, kun jouduin olemaan koulusta pois ja tekemään tehtävät kotona.
Olimme muuttaneet uuteen kotiin, joka ei ollut uusi, vaan Vähäkankaalla oli purettu vanha hirsimökki, jonka hirsistä sitten meille uusi koti kasattiin. Välikattoon eristeeksi sammalia, joka niidenkin repiminen sieltä äidin kotitilan metsästä on jäänyt lähtemättömänä muistona mieleeni. Missäs lapset jos ei työssä?

Muistan kuinka opettaja kävi kyselemässä milloin tulen kouluun. Hän toi laskutehtäviä ja muita läksyjä, olinhan vasta alakoululainen, joten mitään historiaa en vielä opetellut.
Opettaja puhui äidin kanssa jotain politikoista ja Helsingistä, uutisista oli kuullut jne. Juho Kusti Paasikivi oli presidenttinä ja hänestä opettaja siinä Helsingin kuulumisten lomassa jotain merkittävää mainitsi, puhui siinä myös presidentti Kyösti Kalliosta joka oli naapuripitäjän miehiä, kuoli joulukuussa 1940.

Äitikin siitä sitten jonnekin lähti asioille, minä istuin kammarin päätyikkunan luona, katselin mantielle ja näin näyn joka ei milloinkaan ole hävinnyt mielestäni. Tietenkin sota ja sen vaikutukset lapsen mielessä juttuja kuulemalla olivat jättäneet jonkin mielikuvan, mutta en ollut koskaan oman muistini mukaan katsellut mitään pommituskuvia Helsingistä, vaikka myöhemmin niitäkin olen usein tutkinut ja katsellut.

Näin kuinka isojen kivitalojen vierellä katu vajosi vajoamistaan, matala vaalea talo huojui, mutta jäi kuopan reunalle. Niiden korkeiden kivitalojen seiniin ilmestyi halkeamia, kiveä ja pölyä lensi ilmassa. Pian paikalla oli suuri kuoppa jonka pohjaa ei näkynyt. Oli yksi puu, paju, joka siihen jäi kuin ilkkumaan muiden katoamiselle.  ( tuo paju on myöhemmin myrskyn repimänä kaadettu, mutta kanto on suojattu aidalla.) Joku on kasvattanut jäljelle jääneestä oksasta uuden pajun, missä lienee.

Kun sitten menin ensimmäisen kerran Helsinkiin. Kävelin Rautatieasemalta Mannerheimintielle, katsoin Lasipalatsia, siirsin katsettani kohti eduskuntataloa ja samassa silmänräpäyksessä tiesin nähneeni tuon saman paikan silloin -40 luvulla. Juuri tuo vaalea rakennus, Lasipalatsi, ja nuo seuraavan kulman talot, tuo pajukin, kaikki kuin olisin ollut täällä aiemminkin.
Näkyäni en voi selittää, mutta tiesin nähneeni tämän paikan sortuvan.

Nythän paikalla on presidentti Paasikiven mukaan nimikin; Paasikiven aukio ja siinä sijaitsee vuonna 1980 paljastettu muistomerkki jonka nimi on Itä ja Länsi.

Vajoaako tuo aukio joskus pohjattomaan aukkoon? Kukapa tietää mitä siellä maan alla tapahtuu, kun ei aina tiedetä maan päälläkään taphtuvista.