Kuolema ja masennus, niillä on yhteisiä tekijöitä.

  

Istuin tuolla metsälenkkini varrella kivelle katselemaan ja kuuntelemaan kuinka metsä puhui tuulen kielellä.
  Kova tuuli riepoi puita, taivutti puolelta toiselle, soitti naulasten läpi omaa säveltänsä joka ajoittain oli ihan uhkaavaa. Myrsky tulossa, ei täydellä voimalla vielä puhalla, mutta odotettavissa on puiden kaatumisia, sähkökatkojakin ehkä.
  Maa on alkanut sulamaan ja puiden juuret nousevat helposti kovan tuulen taivuttaessa suuria havupuita, jolloin juuret nousevat irti maasta ja puu kaatuu juurinensa. Niin ihmisekin elämä kaatuu, juurinensa. Kun taas on ollut noita suru uutisia, jopa tuttavia on kuolema korjannut omaan tarhaansa, tulee ihmisen kuolevaisuus mieleen luonnon voimia kuunnellessa.
  Metsä on kirkkoni. Oikein painavien ajatusten kanssa olen matkannut metsään, paennut jatuksia sinne, missä voi olla yhtä sen suuren luonnon kanssa josta me kaikki olemme alkumme saaneet. Tomua ja tuhkaa. Niin ihmisen syntyhistoriaa kuvataan, olkoonkin nyt vain kuvannollinen alkuihmisen syntymätarina, mutta kelpaa minulle. Pyhä aamun rauha. Rauha ja koskemattomuus on metsässä  koettavissa jokaisen ahetkenä, mikäli ei kulje suoraan jonkin hakkuun keskelle, moottorisahan ja monitoimikoneen meluun. Keskustaajamien ja kaupunkien liepeillä pääsee usein pienen matkan kulkemalla ihan oikeaan luontoon, metsiin ja rannoille seuraamaan kevään tapahtumia. Kuuntelemalla oppii tuntemaan linnutkin, mutta siellä lintujenkin joukossa on niitä vekkuleita jotka matkivat muita lintuja. Satakieli, mustarastas, tai mikä lintu siellä nyt laulaakaan, kun liikkeellä on matkiva lintu. Onneksi ulkonäkö paljastaa, jos onnistuu linnun näkemään.
  Kun painiskelin oman masennukseni keskellä, toivo huomisista oli eilisen muistoissa ja ketään ei ollut jolle olisi voinut suoraan puhua, purkaa mielen ahdistusta keskustellen. Silloin pakenin lähimetsiin, tai yritin purkaa tekemällä kaikkea työtä, mitä vain, kunhan sai ajatukset suunnaatua pois siitä minästä joka ei päästänyt irti, ei halunnut päästää totuutta totuudeksi.  Masennus ei ole vain sitä, että viillellään ranteita, tai istutaan puhumattomana, kätketään kasvot ja kadotaan näkyvistä.
  Masennus on paljon muutakin kuin ihmis pelkoa.
  Kirjoitin tässä aamusella pitkän artikkelin masennuksesta, mutta jätin luonnoksiin, julkaisematta, koska käsittelin siinä lapseni lausuntoja joita kyllä oli julkisesti esilläkin, mutta pyysin palvelimen ylläpitoa poistamaan ne julkisilta sivuilta.
  Asiat eivät ole muuttuneet, masennukseni oli olemassa, mutta järkeäni en menettänyt ja itsemääräämisoikeus kaikkeen mitä teen, haluan ja omistan, on vain minulla ja jos se jollekulle joskus siirtyykin, se on sitten joku muu. Elämä vain on tässä ja nyt, jälkikäteen ei mitään voi elää uudelleen.
  Kun kuolema kouraisee läheltä se koskettaa joskus niin kovalla kouralla, että jättää uhrinsa henkihieveriin, eli apua ja auttamista tarvitsevaksi, heikkoutensa kätkeväksi, tai apua huutavaksi ihmisraunioksi joka ei aina jaksa olla se sama iloinen ja elämänmyönteinen ihminen joksi hänet on mielletty. Monella tavalla suruja ja pettymksiä käsitellään, mutta yhtä monella tavalla ne jäävät kokonaan käsittelemättä. Niistä kasvaa vuori joka erottaa masentuneen muusta yhteisöstä. Muurin harjalle ei jaksa kiivetä, tai ei halua nähdä mitään muuta kuin oman surkeutensa, elämään pettyneen ihmisraunion joka mieluummin pakenee varjoon, kuin tulee aurinkoon.

Kuopion perhesurma pani ajattelemaan.

  Mielen masennus, masennus, masentavaa pimeyttä ja masennusta joka johtaa mielen sairastumiseen ja vastuuttomiin tekoihin.
  Aviomiehen menettämisen jälkeen tunsin olevani pimeässä kuilussa jonka päässä ei ollut valoja. Olin hukannut huomiset, hain lääkäriltäkin apua,mutta kun käteen työnnettiin vain uusi masennuslääkeresepti tunsin olevani kuin pelinappula hoidon ja lääkeyritysten välillä. Jätin ostamatta ne lääkkeet, etsin jotain mikä oli hukassa, saamatta ulkopuolista apua muutoin, kun naapurien huolenpidosta. Oma lapsikaan ei ymmärtänyt, syytti läheisriippuvuudesta, kun joskus oli niin paha tilanne, että soitin hänet tuekseni. Kaikki rakkaus väliltämme on kuollut. En jaksa vieläkään kuulla pelkkiä syytöksiä. Syyt ja seuraukset on mielestäni pois pyyhitty, vaikka sydän on välillä pakahtua tämänkin tilanteen tuomasta hädästä, mutta pakolla ei ihmistä voi muuttaa. Kun olen niin huono äiti ja ihminen kuin sanoo,  sitten olen hänelle liikaa ja voin todella jättäytyä syrjään. Jos perhesuhteet menevät solmuun, en minä ole taikuri niitä solmuja avaamaan.
Parempi sulkea tunteet kuin haavoittua ja haavoittaa.
  Lähiaikoina jo toinen perhesurma.
  Sosiaaliset verkostot puuttuvat ja kunnan kautta saatava sosiaalinen apu ja tuki tuntuu olevan osaamattomissa käsissä kun, vaikka paikalla käydään, ei osata tunnistaa hätää.
  Koulutuksen kautta pitää jokaiseen kaupunkiin ja kuntaan saada ihmisten todellisen hädän tunnistamiseen osaavia ihmisiä, osaavia lääkäreitä ja tukihenkilöitä joille aika ei ole rahaa. On olemassa paljon ihmisiä joille muiden tukeminen ja auttaminen olisi kuin pelastusrengas yksinäisyyteen vajonneille. Yksin eläviä ja elämää kokeneita ihmisiä olisi valmiina auttamaan, kun joku taho ohjaisi auttajan ja autettavan yhteen.
  Minäkin voisin mennä masentuneen äidin avuksi, hoitaa lapsia, auttaa rästiin jääneissä kotitöissä, tarjota keskustelu apua, huolien jakamista, vaikka en osaa hoitaa, osaan kuunnella.
Voin järjestää masentuneelle omaa aikaa, vapaate hetkeä ihan hänelle itsellensä, lomaa tai teatterissa käynti. Aikka jättää kaikki muut murheet sivuubnja ajatella ihan muuta.
  Milloin meillä päästään siihen tilanteesee, että sosiaalitädit osaavat pyytää lääkäriä käymään siellä kodissa jossa masennus ja huolet ovat käsin kosketeltavissa.
  Haloo. Tämä Kuopion perhesuram on taas yksi liikaa. Nähkää ja näkykää auttamisessanne, koska tuntuu ettei sitä todellista hätää sielläkään tunnettu, ei otettu vakavasti.
 Moni kuiskaa hätänsä kun ei ole rohkeutta huutaa.