Ajatuksettomuutta ja huomisen hakua.

Kesä parhaimmillaan.
Mikä aika kesästä on meneillään, kun noin sanotaan?
Kauneinta vihreyttä saadaan ihailla kevätkesällä, kun puut saavat lehtensä ja ruoho viheriöi. Niittykukkien aika on juuri tässä Juhannus-viikolla yleensä kauneimmillaan, mutta on tämä kuiva kausi tehnyt tuhoja kukkienkin osalle.

On keskikesän juhla juuri tuossa tuokiossa.
Nuorena oli aina innoissaan kaikista juhlapyhistä, nyt ei tunnu rinnassa mitään paloa edes Juhannuksen juhlimisesta.
Yksin oleminen, pariton ja perheetön elämä on kyllä vienyt kaikki innostuksen aiheet. Nyt innostun joskus paistamaan hyvän pihvin, mutta kun sen syö yksin, äänettömässä asunnossa, ei sekän maistu herkulta, vaan siitäkin tulee pakkoruokaa joka vain on syötävä nälkäänsä.

Alkavaa dementiaa, sitäkin kai, muisti huonontuu, nimet katoavat ja joskus tuntuu ettei tunne edes itseään. Suurin syy tähänkin on kai tämä toimettomuus, kun ei ole mitään mielenkiintoista tekemistä jonka voisi vaivatta suorittaa.
Näön heikentyminen, silmäongelmat ovat joka päiväisiä, ei kykene kirjoittamaan, lukeminen rasittaa ja silmiä särkee. Niska ei tykkää koneella tuijottamista, eli, lopetettava kai kaikki tietokonetyöskentely.
Mitä tilalle?
Tuhannen taalan kysymys. Mennäkkö päivätöihin, vai kilometritehtaalle?
Ei sitä ihan ammatikseen jaksa edes liikkua, joten mietinnän paikka ja sitä aion harrastaa, ei elämä saa olla tätä toivotonta miettimistä mitä saa ja mitä voi, vaan jokin tarkoitus tälle huuhailulle on jo löydettävä.

Tuntuu, että en enää osaa edes nauraa!

Heikkouttani en häpeä.

Vaihtelevissa tuulissa talven aikaa, pakkasia vain harvemmin.
Eilinenkin päivä pyrynsekainen jäätävän kylmä tuuli.
Oli sentään edellisen illan paksut sohjokerrokset aurattu ajoradalta, vaikka pihassa oli melkoinen kerros kahlattavia kinoksia.
Maanataina silmälääkäri tutki silmät perin pohjin. Toteki kuten minäkin, että käyttämilläni laseilla ei ole paljonkaan apua käytön kannalta, muuttavathan ne hiukan ulkonäköä mustine sankoineen. Siinä niiden suurin "näkyvyys" joka ei vaikuta muuhun kuin ulkonäköön.

Melkoista taistelua olisi ollut kotimatkan autoilu ilman vahvoja aurinkolaseja! Vanhasta kokemuksesta osasin varustautua niillä ja yritin viivyttää kotimatkalle lähtöä mahdollisimman pitkälle iltaa kohti, mutta se mahdoton lumipyry, sitä ei voinut välttää. Lunta ja räntää, kiireellisiä ohittajia, kuraa ja lasinpyyhkijöiden viuha liike tuulilasilla, silmillä oli tarkennettavaa laajoin pupillein. Kaikki hyvin, ne aurinkolasit osoittivat taas erinomaisuutensa ja kun niiden voimakkuudet vastaavat paremmin silmieni näkökykyä kuin noiden uudempien kaksiteholasieni tehot. Ikinä en mene sieltä samasta liikkeestä, en edes siitä ketjusta silmälaseja hankkimaan josta nuo lasit hankin. Ei halvalla saa takuuta, eivät millään suostuneet uusien linssien hiontaan, vaikka laseista oli enemmän haittaa kuin hyötyä. Olen kipeyttänyt silmiäni enemmän, mutta löysin vanhat kaksiteholasit käyttööni ja nyt on jopa koneella voinut hetkiä istua kirjoittaen ja lukien.

Silmälääkärin tutkimuksen jälkeen, uusien lasien hankintaan, mutta halvinta ei kannata köyhän ostaa, sen koin jo karvaasti. Laatu maksaa, mutta siihen voi sitten luottaa ja valituksetkin kuunnellaan.

En valita vaivojani, totetan vain, että kun niitä alkaa kertymään, niitä saa korkojen kanssa. Aikoinaan eläköitymiseen johtanut selkäsairaus pysyy ajoittain hallinnassa, mutta syyskauden istuminen rasitti sitäkin liikaa. Liian vähän oli selkälihaksille harjoitteita ja rasitusta, joten lihasten heikkous rasittaa nyt rankaa.
Nivelien liikkuvuus on heikentynyt, liian vähän keppijumppaa!
Ei sitä nuorena tajua kuinka tärkeää on lihaskunnon ylläpitäminen.
Selkä koostuu monista nivelistä, on kaula- ja rintaranka joiden liikkuvuus vaikuttaa paitsi päähän, myös käsien hermotukseen. Karvaasti koettua käsien puutumista nukkuessa, juu, monen vaiva johon hoitavaa hoitoa saa muilta tahoilta kuin terveyskeskuksesta! Yleislääkäri ei tiedä syytä, eikä ohjaa hoitoon, ei kai, kun nivelten hoitoihin ovat perehtyneet ihan muut tahot kuin Kela korvattavat hoitajat. Onneksi tiedän mistä saa apua, mutta kun on niin luvattoman  kaukana. Moniin vaivoihin tässä viime päivinä on hoitoa annettu, ääni ei vain ole parantunut, pätkii ja pihiseekin.

En minä tätä elämääni mihinkään vaihtaisi. Värikästä, vaihtelevissa tuulissa kulkemista, synkissä saloissa harhailemista, valoisan ja avaran vaaran laeltä alas laaksoihin syöksymistä. Kaikkien kokemusten jälkeen on autuaallinen tunne kun huomaa olevansa ehjä ihminen ja haaveilevansa tulevaisuudesta. Sellainenhan minä olen, alhosta pilviin ihminen, vajavaisuuksia täynnä, mutta elämänhalu tallella.

Kilpajuoksut.

   On se elämä joskus pelkkää kilpajuoksua ollut, mutta olenpa juossut oikein kilpaakin. Ei ne suuret kisat, vaan pienet voitot, vai parempiko pienet kisat, niin olkoon.
   On tahti askelten harventunut, eipä paljon juostu ole viime aikoina, on niin kiire muiden puuhien kanssa että hyvä kun kävelemään ennättää.
   Pikkuista pilailua, totisuutta tämä maailma on pullollaan, mutta ihan totta, jollain tavalla se kiire vain asuu kantapäissä, eikä mitään valmista synny.
   Tuo Volvon lahjoittama palkintokello soi komeasti. Kuuluu kaivolta kotiin, tai kodista kaivolle... ihan minne lähteelle menijä kulkee.
   Nyt kuljeskelen kiireettä syrjäisiä polkuja, en paetakseni vaan löytääkseni itseni kaikkien turhien hössötyksien ja tekokiireiden takaa.
Runokirjan sain valmiiksi, paljon jäi käyttämätöntä materiaalia ja sen muokkaaminen painokuntoon on ollut pääasiallinen puuhani. Siksi ja vain siksi, pää kaipaa tuuletusta ja niska lepoa. Ei se ole helppoa tämä koneellakaam istuminen ja kirjainten tuijottaminen tunti tunnilta.
   Karsittavaa riittää ja nyt olis koossa 500 sivua käsiteltyä tekstiä jossa ei yhtään aiwemmassa kirjassa julkaistu.
    Aina ei kannattaisi olla tuottelias, ellei ole tienaamisesta kyse, rahaa on aina liian vähän, enkä ole kirjoittanut ansaitakseni, vaan purkaakseni tsestäni elämän ilot ja tuskat ulos.
   Vielä on tekemistä.

Kuvat kivissä.

Kivettynyttä elämää kivessä, elävää kiven pinnassa.

Alastomuus

     Rinteessä syksy lisää värin ja riisuu kuihtuneet.
     Kuivat oksat, niiden harmaa sametinpehmeä pinta ja luonnon muovaamat muodot. Pysähdyn katsomaan kukkeutta ja alastomuutta.

Tyttö lumessa.

   Hiljalleen satavat kevyet lumihiutaleet alas maahan ja kaikille pinnoille.
   Pieni tyttö istuu auratusta lumesta syntyneen ison lumikasan päällä ihan liikkumatta. Katseellaan hän seuraa koivussa istuvaa lintua, joka hypähtelee oksalta oksalle. Näen linnun, mutta lajia en pysty määrittelemään kun on niin pieni ja kaukana.
   Tytön villapipo on lumen peitossa, kirjavat lapaset varmasti jo hiukan märkänä, kun tyttö kaivaa lumeen kuoppaa molemmin puolin jalkojansa, on niin keskittynyt lintuun ettei lumen kaivaminen ole tärkeä kuopan syvyyden, vaan käsillä tekemisen merkityksessä. Hän on kuin yksin maailmassa, ei vilkise ohi ajavaa autoa, lintu on tärkein.
   Aikuisen ajatuksissa on tuhat sivupolkua, mietin omaa tilannettanikin, kun kuuntelin jotain haastattelua televisiossa  juuri keskittymisen tärkeydestä aivotoiminnan kannalta.  Kun asuu yksin saa kaikessa rauhassa keskittyä yhteen asiaan kerrallaan, ellei oma levottomuus aja kesken kaiken jotain muuta tekemään. Ajatuksille on tilaa kun lähtee ulos. Pitkällä lenkillä jää kaikki tärekeäkin pois mielestä ja ajatuksissa on vain se hetki, kaikki mitä näkee ja mille tuntuu.
  Eilen kävinkin pariin kertaan lumisessa metsässä, vain palokärki seurana, koputteli puun kylkeä oikealla ja vasemmalla, joten laopuussa ei ollut, varoitteli minua.
   Tuo lumella istuva tyttö oli kuin lumikuorrutukseessa, viipyi paikoillaan minusta ihmeen pitkän asjan. Lopulta lähti juosten kohti kotia ja lumipilvi seurasi jäljessä. Ellen palele tänään tuolla ulkona, istun minäkin hangelle seuraamaan luontoa ja kuuntelemaan kuinka metsä puhuu.

Ruskan kukkia

    Ruusuilla ei tanssita, aikä ruskan kukkia poljeta.
    Vanhaa ihmistä pitäisi osata katsoa kuin ruskan kukkia, ihailla juuri siinä missä he ovat, mitä tekevät, mitä puhuvat ja arvostaa heitä siitä millaisia tunteita herättävät olemalla olemassa itsestään melua pitämättä.
    Televisiossa oli juuri aamulla uusintapätkä "mummon" nettioppaasta, nuoresta miehestä  ja mummon oppimisesta. Monelle yksinäiselle vanhukselle on tietokone avannut portin maailmalle, tai ainakin oman maan asioiden pariin. Pieni tabletti voi avata oven ulos, vaikka ei muutoin ulos pääse. Televisio on yksi kanava, mutta sen ohjelmatarjonta nykyisellään ei kyllä vastaa siihen tarpeeseen mitä vanhemman väestön parissa tunnetaan. Vanhojen ohjelmien uusinnat, murhien selvitykseyt ja oikeudenkäynnit, taistelut ja tyhjänpäiväinen huumori kyllästyttävyyteen asti täyttävät ohjelmatarjonnan. Ilmankos moni tarttuu pulloon kun ei ole kerrassaan mitään kiinnostavaa missään ja yksinäisyys ahdistaa.
    Kauppojen ovensuussa olevat peliautomaatit vetävät vanhuksiakin uhkapelin maailmaan suuren voiton toivo herää ja lantit kolahtavat tyhjän toivon suuhun.
Itselleni niistä ei ikinä ole houkutinta tullut, niihin ei kolikkoni uppoa, niin ovat arkasti taskuni pohjalla, jos niitä nyt yleensä mukanani kuljetankaan. Monen ruokarahat uppoavat tunteettoman pelikoneen nieluun.
   Ole viritellyt mielessäni ajatusta saada aikaan paikkakunnan pienellä eläkkeellä eläville vanhuksille jotain ennen kokematonta. Haluaisin viedä heitä Lappiin, kokemaan ja näkemään sitä mikä ei välity televisioruudussa, eikä tabletilla katsotuissa kuvissa. Elävä luonto on monin kerroin enemmän. Tiedän, että moni vanhus on aina haaveillut pääsev'nsä kokemaan sitä taikaa jota kerrotaan Lapissa olevan. Ei ole nuorena ymmärtänyt edes ajatella, keski ikäinen matkusti etelän aurinkorannalle jos nyt jonnekin matkusti, tai teki laivamatkan Tukholmaan, nykyisin jo monet reissaavat monta kertaa vuodessaViroon, kaikilla ei ole mihinkään niistä mitään mahdollisuutta.
   En haluaisi viedä ketään Viron viinaralliin, en Ruotsin laivalle, enkä Espanjaan, vaan Lapin tuntureille, kokemaan ruskaa.  Ei taida minun rahkeeni siihen riittää, mutta en tiedä kenelle toiveeni esittäisin. Itse vielä pääsen, moni ei uskalla edes unelmoida moisesta.