Tyttö lumessa.

   Hiljalleen satavat kevyet lumihiutaleet alas maahan ja kaikille pinnoille.
   Pieni tyttö istuu auratusta lumesta syntyneen ison lumikasan päällä ihan liikkumatta. Katseellaan hän seuraa koivussa istuvaa lintua, joka hypähtelee oksalta oksalle. Näen linnun, mutta lajia en pysty määrittelemään kun on niin pieni ja kaukana.
   Tytön villapipo on lumen peitossa, kirjavat lapaset varmasti jo hiukan märkänä, kun tyttö kaivaa lumeen kuoppaa molemmin puolin jalkojansa, on niin keskittynyt lintuun ettei lumen kaivaminen ole tärkeä kuopan syvyyden, vaan käsillä tekemisen merkityksessä. Hän on kuin yksin maailmassa, ei vilkise ohi ajavaa autoa, lintu on tärkein.
   Aikuisen ajatuksissa on tuhat sivupolkua, mietin omaa tilannettanikin, kun kuuntelin jotain haastattelua televisiossa  juuri keskittymisen tärkeydestä aivotoiminnan kannalta.  Kun asuu yksin saa kaikessa rauhassa keskittyä yhteen asiaan kerrallaan, ellei oma levottomuus aja kesken kaiken jotain muuta tekemään. Ajatuksille on tilaa kun lähtee ulos. Pitkällä lenkillä jää kaikki tärekeäkin pois mielestä ja ajatuksissa on vain se hetki, kaikki mitä näkee ja mille tuntuu.
  Eilen kävinkin pariin kertaan lumisessa metsässä, vain palokärki seurana, koputteli puun kylkeä oikealla ja vasemmalla, joten laopuussa ei ollut, varoitteli minua.
   Tuo lumella istuva tyttö oli kuin lumikuorrutukseessa, viipyi paikoillaan minusta ihmeen pitkän asjan. Lopulta lähti juosten kohti kotia ja lumipilvi seurasi jäljessä. Ellen palele tänään tuolla ulkona, istun minäkin hangelle seuraamaan luontoa ja kuuntelemaan kuinka metsä puhuu.