tiistai 31. joulukuuta 2013

Luonto valmistaa taidetta.


Luonto valmistaa parhaan taiteen.
Kuinka monta vuosikymmentä tämäkin puu sai kasvaa. Pieni siemen putosi maahan, iti ja nosti pienen taimen mullasta. Vuodet kasvattivat hennon taimen isoksi puuksi. Lopulta se kaadettiin, ihminen tarvitsi sen rungon omiin tarpeisiinsa. Kanto jäi ajan hampaiden muokattavaksi. Osan siitä vei joku kone, osa kaatui omia aikojaan. Siinä se oli, polun reunassa, katseille valmiina.
Poimin sen kamerani linssillä talteen, katsottavaksi, ihailtavaksi, satujeni kuvitukseen käytettäväksi.
Joskus tässä kannossa asuu metsän salainen asukas joka piiloutuu tosikoilta ja näyttäytyy unelmoiville.
Minullahan on aina päässä jotain muuta kuin pelkkä kuva... salaperäistä.

maanantai 30. joulukuuta 2013

Arkistointi päivä.

Arkistointi päivä.                        


Muutaman sataa arkkia olen käsitellyt, lajitellut ja mapittanut kansioihin välilehtien kanssa. Kadonneita sivuja en ala etsimään, tulevat eteen kun tulevat. Jossain korpulla olis kaikki tulostettavinakin, mutta nyt saavat olla.
On ollut aikaa käydä läpi tätä kuluvaa vuotta.
Ei tämä niin kovin onnellinen vuosi ole ollut, ei, moni asia olisi saanut olla ihan toisin jo ensimmäisestä päivästä alkaen. Tehty mikä tehty, aikaratas ei käänny ympäri ja kalenterissa on päivät elettyinä, niitä ei enää muuteta. Uudenvuoden lupauksena voisin luvata itselleni täydellisen vapauden tulla ja mennä mielihalun mukaan. Kukaan ei sido minua! En alistu kenenkään talutusnuoraan, enkä syö kenenkään kädestä, sanoi mieheni poikamies aikoina päättäneensä. Alangon Voiton kanssa olivat luvanneet ottaa akan, jos akka kiipeää pylly edellä seinälle ja syö penkiltä! Voiton vaimosta en tiedä, mutta minulle ei noita ehtoja ukkoni edes ehdottanut!! Kunhan puhui!
En sido löysälläkään lupauksella kenenkään ihmisen vapauteen omaa vapauttani. On helvetin vaikeaa elää jos on riippuvainen muista ja muiden mielipiteistä.
Silti olen onnellinen. Minulla on ystäviä, rakkaita ystäviä ja kavereita joihin voin luottaa, mitä muuta voisin tulevalta vuodelta odottaa. En sitten mitään. Mikä on tullakseen se tulee ja otan elämän vastaan kiemurtelematta missään kiimassa tai kuvittelemalla kaiken olevan kuin herkullinen ateria jokaisessa päivällispöydässä.  Ei kiitos kaikelle turhalle!

Riittääkö terveyttä, jaksanko kantaa oman kuormani ja jaksanko olla muille olkapäänä ja tukena, se on kohtalon kädessä.
Nyt ei kunto ole kohdallaan, ei tottavie, mutta kun kaikkeen tottuu, alkaa tämäkin olotila tuntumaan normaalilta. Turhaan minä valittaisin, ei ole valittamiseen aihettakaan kun tarkemmin ajattelee, eikä se sitäpaitsi auttaisi mihinkään.
Jos kaadun, itse on noustava. Jos jaksan juosta, juoksen, mutta mihin tässä niin kiire. Kaikki tule aikanaan. Elämä antaa mahdollisuuden, minä vain päätän omien voimieni mukaan kuinka käytän sen antamaa tilasuuutta olla ja elää. Onnellisena. Sitähän tässä yritän sanoa, olen nyt onnellinen!

Kuka on hän.



Kuka soitti sinulle kun muut unohtivat,
kuka ojensi kätensä kun jalkasi horjuivat,
kuka kuunteli sinun huoliasi ja lohdutti,
keneltä tulikaan se ainoa onnittelukortti?
Hän oli ystäväsi.

Kenelle suutuit, mutta hän ymmärsi,
kenelle huusit ja hän kuunteli tyynesti,
kuka koputti ovellesi aamulla
vain tarkistaakseen että kaikki on hyvin?
Hän oli ystäväsi.

Ystävyys hyväksyy erimielisyydet,
se antaa anteeksi pienet unohdukset.
Välimatkakaan ei erota ystäviä,
heille ilot ja huolet ovat yhteisiä.
                      He ovatkin toistensa tosi ystäviä.  

sunnuntai 29. joulukuuta 2013

Tänään

Syydän sanoja suustani
kirjaan paperille
mietittyjä
heitettyjä
huudettuja
kuiskattuja

mitä sanoin
puhuinko
ohjasinko
syytinkö
rakastinko

puhuin
ajatuksia ulos
huusin tuskaani
valitin kipujani
syytinkin
elämää
kohtaloa

kirjoitin
testamentin
jaoin
omaisuuttani

revin
silppusin
kirjaimet tuntemattomiksi
mustaksi massaksi

sanoin
kirjoitin
puhuin

eikä kukaan kuullut.

2013 Kirsti Järvinen

lauantai 28. joulukuuta 2013

Lunta ja lumetonta


Muutamia vusia sitten oli Kangasniemen hautausmaalla lunta todella paljon.
Jouluna ihmiset kahlasivat vyötäisiään myöten hangessa saadakseen kynttilänsä haudalle. Muutamia muistokiviä ei edes näkynyt.
Toista oli nyt. Vihreä nurmikko ja tallatut käytävät. Sysmän hautausmaalla ruusujen marjat loistivat komeina pilkkuina vasten vihreää nurmea, lunta ei missään, ei edes muistona.

Niin on luonnon kiertokulku vaihtelevaa.
Tämä joulu lumeton etelässä, pohjoisessa sitä on liikaakin.
Onneksi pakkaset ovat vähissä, sähköä säästyy ja lämmityslaskut alemmat kuin pakkaskausina.
Pimeä lyö kättä pimeälle ja valot palavat siinä välissä.

Unelmat ja rakkaus.


Usein minä olen ajatusteni vanki. Istun haaveideni pilvellä ja katselen alas harmaaseen maisemaan jossa ei ole valon pilkahdustakaan. Yritän kirjoittaa ajatuksiani ja saada edes yksi valo syttymään rakkauden taivaalle.
 Elämä on sinänsä niin arvokasta ettei sitä ole syytä tuhlata toivottomuuteen ja vanhojen asioiden partissa miettimiseen, menetettyihin hetkiin, menneen elämän murehtimiseen ja muistoihin.

Minä ratsastan haavepilvillä.
Niitä löytyy jokaiseen päivään, mutta haaveiden ei ole tapana toteutua sellaisinaan, vaan monien mutkien, myrskyjen ja hiljaisten hetkien kautta ne kulkevat sellaisina, kuin kohtalo ne minulle toteuttaa.
Moni unelma on kuollut, moni elää leijuen tuossa ajatusten tasolla, kuin uni, jonka muistaa herättyäänkin.
Ei ole tarpeenkaan, että kaikki unelmat toteutuisivat, ei ihminen saa saada kaikkea haluamaansa,vain ajattelemalla asiaa. Kaikkien asioiden toteuttaminen vaatii omia ponnistuksia ja mahdottomat haaveet kuolevat omaan mahdottomuuteensa. Kovin olisi kuollutta minun elämäni, jos luopuisin unelmistani.

Lapsena minä olen oman persoonallisuuteni siemenet saanut siitä kylvövakasta josta siemeni viskattiin lapsuuteni ilmapiiriin ja sisimpääni opetuksena, elämän ohjeena ja sanattomana lakina. Perintönä osa persoonallisuutta, kasvatuksen tuloksena lisää ja kokemusten kautta olen kasvanut tähän mittaani, joka on joko hyvä, tai huono sen mukaan, millaisen kuvan annan itsestäni.
Eräänlainen taiteellisuus, humaanius ja vanhempien ihmisten kunnioitus on kotikasvatuksen tulosta ja perintöä jonka olen imenyt geeneistä, vanhempien ja suvun perintönä ihan ilmaisena lahjana.
En vain ole ollut rohkea. En ole uskaltanut antautua unelmilleni, en ottaa riskejä joita omien haaveiden saavuttaminen ja niistä nauttiminen vaatisi.

Unelmistani en koskaan luovu. Haaveilen rakkaudesta joka täyttää minut kokonaan, haaveilen läheisyydestä ja lämmöstä jonka harsoon voin pukeutua jakamaan sitä ja nauttimaan kahden ihmisen suhteesta joka on avoin ja rehellinen, ilman pyyteitä, vaatimuksia ja velvollisuuksia. Näin olen aina haaveillut ja ajatellut. Sain nauttia sellaisesta suhteesta, ensirakkaudesta ja elämän kumppanuudesta kaikki ne yhteiset vuodet jotka olimme yhdessä. Kunnes kuolema erottaa. Se toteutui, siihen kuoli rakkaus. Sitä tunnetta en vain löydä mistään, mutta mikään ei estä minua unelmoimasta.

Tänä varhaisena aamuna istuin haavepilvelle. Näin korkealta, näin paljon ja uskalsin ajatella etteivät unelmani ole olleet turhia.
Jossain on ovi jonka avaamalla tunnen tulleeni kotiin. Henkiseen kotiini, jossa rakkaus odottaa  minua.

Unelmapilvellä ratsastan... huomisiin.