Usein minä olen ajatusteni vanki. Istun haaveideni pilvellä ja katselen alas harmaaseen maisemaan jossa ei ole valon pilkahdustakaan. Yritän kirjoittaa ajatuksiani ja saada edes yksi valo syttymään rakkauden taivaalle.
Elämä on sinänsä niin arvokasta ettei sitä ole syytä tuhlata toivottomuuteen ja vanhojen asioiden partissa miettimiseen, menetettyihin hetkiin, menneen elämän murehtimiseen ja muistoihin.
Minä ratsastan haavepilvillä.
Niitä löytyy jokaiseen päivään, mutta haaveiden ei ole tapana toteutua sellaisinaan, vaan monien mutkien, myrskyjen ja hiljaisten hetkien kautta ne kulkevat sellaisina, kuin kohtalo ne minulle toteuttaa.
Moni unelma on kuollut, moni elää leijuen tuossa ajatusten tasolla, kuin uni, jonka muistaa herättyäänkin.
Ei ole tarpeenkaan, että kaikki unelmat toteutuisivat, ei ihminen saa saada kaikkea haluamaansa,vain ajattelemalla asiaa. Kaikkien asioiden toteuttaminen vaatii omia ponnistuksia ja mahdottomat haaveet kuolevat omaan mahdottomuuteensa. Kovin olisi kuollutta minun elämäni, jos luopuisin unelmistani.
Lapsena minä olen oman persoonallisuuteni siemenet saanut siitä kylvövakasta josta siemeni viskattiin lapsuuteni ilmapiiriin ja sisimpääni opetuksena, elämän ohjeena ja sanattomana lakina. Perintönä osa persoonallisuutta, kasvatuksen tuloksena lisää ja kokemusten kautta olen kasvanut tähän mittaani, joka on joko hyvä, tai huono sen mukaan, millaisen kuvan annan itsestäni.
Eräänlainen taiteellisuus, humaanius ja vanhempien ihmisten kunnioitus on kotikasvatuksen tulosta ja perintöä jonka olen imenyt geeneistä, vanhempien ja suvun perintönä ihan ilmaisena lahjana.
En vain ole ollut rohkea. En ole uskaltanut antautua unelmilleni, en ottaa riskejä joita omien haaveiden saavuttaminen ja niistä nauttiminen vaatisi.
Unelmistani en koskaan luovu. Haaveilen rakkaudesta joka täyttää minut kokonaan, haaveilen läheisyydestä ja lämmöstä jonka harsoon voin pukeutua jakamaan sitä ja nauttimaan kahden ihmisen suhteesta joka on avoin ja rehellinen, ilman pyyteitä, vaatimuksia ja velvollisuuksia. Näin olen aina haaveillut ja ajatellut. Sain nauttia sellaisesta suhteesta, ensirakkaudesta ja elämän kumppanuudesta kaikki ne yhteiset vuodet jotka olimme yhdessä. Kunnes kuolema erottaa. Se toteutui, siihen kuoli rakkaus. Sitä tunnetta en vain löydä mistään, mutta mikään ei estä minua unelmoimasta.
Tänä varhaisena aamuna istuin haavepilvelle. Näin korkealta, näin paljon ja uskalsin ajatella etteivät unelmani ole olleet turhia.
Jossain on ovi jonka avaamalla tunnen tulleeni kotiin. Henkiseen kotiini, jossa rakkaus odottaa minua.
Unelmapilvellä ratsastan... huomisiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti