Rajojen yli.

Kun elämä vie, eikä vauhti pelota, voi löytää itsensä mistä tahansa.
Viime aikoina olen kulkenut kuvien osoittamissa paikossa mennen ja tullen, kerran viikossa, tai useamminkin.

Siitä vierivästä kivestä puhutaan, kuinka se ei sammaloidu. En halua olla mik''n vierivä kivi pyörimässä alarinteessä hallitsemattomassa liikkeessä. Haluan olla vakaasti omalla paikallani pysyvä, juuri siinä paikassa jossa kulloinkin jalkani maahan osuvat. Ei ole tarvetta seilata maan ja taivaan välillä, eikä pyöriä kuin myllyn jauhinkivi. Riittää, kun tuntuu tukevalta ja turvalliselta polku askelten alla.

Istahdin aamulla, kun pimeys vielä nuokkui maiseman yllä, tähän lampun valossa kylpevän tietokoneeni ääreen ja ajattelin vanhempiani.
Olisi taas monta asiaa kerrottavana, monta tapahtumaa toistettavana ja havahduin. Olin kuulevinani puhetta. Silloin välähti! Minähän voin kaiken aikaa kertoa heille elämästäni, eivät he ole kuin henkäyksen mitan minusta pois. Minussa he ovat aina, eikä sen tarvitse olla mitään henkitiedettä.

Hiljaisessa mielessäni ajatukseni kulkivat oudoille teille, minuuteen ja vielä syvemmälle. Näin itseni ikkunaruudussa vasten ulkoista pimeyttä. Autojen valot vilahtelivat silmissäni kun varhaiset työhön kiiruhtajat ajoivat ohitse. Ajatukseni vaelsivat ja tunsin muistojeni kautta minuun virtaavan lämpimän tunteen. Sieluni silmin näin vanhempieni katsovan minua, näkevän heikkouteni ja epäuskoni, näkevän minut etsimässä sellaista mielentilaa jossa uskon heidän kuulevan minua. Oliko tämä nyt sitä valaistumista josta siitäkin puhutaan? Mikä se tunne sitten onkin, tunsin oman vahvuuteni joka ei häpeä tunnustaa omaa minuuttansa ja sen tuomaa varmuutta sellaisistakin asioista joita sanotaan hulluudeksi!
Hullu tai ei, olen mitä olen, mutta en koskaan lakkaa etsimästä yhteyttä henkisyyteen joka on minulle olemassa.

Nuo kuvat edustavat sitäkin totuutta, että vuosikymmeniä sitten isänikin kulki noita samoja siltoja ja teitä. Silloin oli sodan runtelema maa ja työn perässä mentiin kauas kotoa. Yhä työ kuljettaa ihmisiä rajalta toiselle.
Nykyiseen ihmisten rajojen ylityksiin liittyy paljon muutakin. Kohtalo kuljettaa ihmisiä, mutta, aina on omilla valinnoilla suurin vaikutus jopa rajan ylityksiin.
Olevan ja henkisen rajan ylitys, mielikuvin sekin onnistuu.

Kukat kasvoivat kastelematta, ohi en kulje katselematta.

Pientareelta keräsin kukkia näitä
kukaan ei kauniiksi kaikkia väitä,
mutta kun katsot kuvia hetken
pian teet itsekin  niitylle retken.

Kauniita ovat villikukat
kenenkään hoitamatta iloksemme kukkivat.

Pyykkipadan vahtina.

En valita kuumuudesta, eikä tuuletin humise huoneissani.
Lapsuuden kesät olivat aina kuumia, eihän silloin satanut koskaan, en muista kuin yhden ikimuistoisen päivän jolloin ukkonen pelästytti minut niin, että uskoin kuolevani, vaikka olin juossut piiloon ladon seinän nojalle pystyyn nostetun heinälavan taakse.

Silloin olin äidin kanssa pesemässä vaatteita Yrjölän lähteellä.
Valkopyykki oli laitettu pataan lipeäveteen ja siinä se iso muuripata kuumeni kivien varaan asetettuna alle  viritetyn nuotion tulilla. Painelin lakanoita alas paksulla pyykkikepillä, kun ne nousivat veden pintaan. Muistan kuinka ihailin sitä pyykkikeppiä. Nuoren koivun runko, paksumpi kuin käsivarteni, kuorittu ja monien pyykkien käsittelyssä hioutunut.
Kääntelin sitä keppiä käsissäni, äiti lähti käymään kotona, eikä kotiin ollutkaan pitkä matka pellon pientareita kulkien. Taivaalle oli ilmestynyt tummia pilviä ja jo pyykille lähtiessämme äitikin epäili, että sadehan se sieltä kuitenkin tulee kun pyykit on narulla.

Kohentelin tulta padan alla ja kuulin kuinka ukkonen jyrähti ihan siinä Pupulan ja Yrjölän talojen päällä. Ei satanut mutta tummat pilvet vyöryivät metsän yli ja tuulikin yltyi.
En koskaan ollut muistaakseni pelännyt ukkosta, vaikka eihän sen aikana ulkona oleskeltu. Tuolloin minä pelkäsin, äitikin kotona ja minä pyykkien vahtina, etteivät kiehu yli ja pala padan reunoissa.

En vieläkään osaa selittää kuinka ja mistä se salama tuli, mutta ihan minun olkapääni vierestä salama iski sinne padan alla olevaan tuleen, nosti hiilet ja nokipilven, levitti niitä ja samalla alkoi kaatosade... juoksin minkä jaloistani pääsin, juoksin sinne metsän reunassa olevalle ladolle, ryömin heinälaudan alle ja rukoilin, rukoilin tietämättä ja tajuamatta mitä rukoilin, mutta huusin suureen ääneen, älä tapa minua, äläkä polta meidän lakanoita ja pyykkejä.

Olin todella peloissani, ukkonen jyrähteli ja vettä tuli todella virtaamalla heinälavan rakosista kastellen minut. Ajantaju oli hukassa, oliko aika pitkä vai lyhyt, tuntui ikuisuudelta ennen äidin huudon kuulumista.
"Kipa, missä sinä olet, missä olet, mitä siellä taphtuu...?"
En uskaltanut tulla pois piilostani ja kuulin kuinka äiti lähestyi pyykkipaikkaa. Sitten kuulin kun hän huusi; " Herra Jumala mitä täällä on, hiilet pyykkien päällä, tuhkat ja pyykit sekaisin, voi Herra Jumala!"
"Missä olet, mitä kävi.." ja kuulin kuinka hän lähestyi latoa ja uskalsin ryömiä takaperin ulos ahtaasta piilostani.

Se päivä ei muistoistani katoa, silloin tunsin ukkosen voiman ja myöhemmin olen tajunnut kuinka lähellä oli ettei se salama osunut minuun.
Pyykit selvisivät noki ja hiilisateesta. Sade sammutti nuotiotulen ja pyykit pysyivät lipeävedessä, eivät nousseet padan reunoille palamaan.
Tuhkahan on kuin lipeää.
Valkopyykki oli huuhdottava tavallista useammalla vedellä, mutta valkoista siitä tuli. En edes muista minkä ikäinen olin tahtuman aikana. Äiti joskus muisteli ja sanoi etteihän silloin ollut vielä Pisteen uusi puoli asuttavana, joten sellaisena viiden, kuuden vanhana sitä pyykillä kesäpäivää vietettiin yhdessä äidin kanssa, tai pyykkipataa vahtien.

Nyt ei kukaan keitä pyykkiä lipeässä, ei pese pyykkilaudan kanssa, eikä huuhtele saavissa, jääkylmä vesi talvella, eikä se lämmintä ole vesi kesälläkään, paitsi silloin kun pyykit pestiin jokirannassa ja huuhdottiin joessa.
Sellaistakin ja järvessä avannossa huuhtoen vielä -60 luvulla.
Aina on vaatteet puhtaiksi tulleet ja kivaakin on ollut pyykkirannassa.

Päivääkään en antaisi pois.

Hellekesä.

Tämä kesä jää mieleen kuivuudesta ja kuumuudesta.
Aamullakin mittari näyttää + 24 lukemaa, täysin tyyni ilma ja aurinko paistaa.

Muutakin kuumaa kesässä, autokuumetta, matkakuumetta ja muuten vain kuumetta.
Auton vaihto, tilaa ja tehoa ei puutu nykyisestäkään, mutta syö liikaa minun "ruokarahoistani".
Ei näytä olevan helppoa löytää vain kuvia ja esitteitä katselemalla mieluista kulkupeliä. On lähdettävä koeistumaan eri automerkkejä. Ajoasento on minulle tärkeä, kenties tärkein tässä valintatilanteessa hinnan lisäksi.
Kuinka ihmiset löytävät mieleisensä auton? Pitääkö kaupat lyödä lukkoon heti kun hyvä on löytynyt, uskoa myyjän vakuutteluihin ja ummistaa silmät näkemään myyntipuheen takana olevia juttuja?

Kyllä epäillä pitää ensivaikutelmaa ja epäillä myyjän rehellisyyttäkin, ellei autolla ole takuuta!
Mieluummin korkeampi hinta ja takuu, kuin epävarmuus.
Malleja ja merkkejä riittää jokaiseen makuun, mutta autohan on liikkumiseen tarkoitettu apuväline jonka tarkoitus on palvella tarvitsijaansa parhaalla mahdollisella tavalla ja mahdollisimman pitkään. Ei se saa olla egon mitta!

Eräs henkilö oli keväällä kehunut ostavansa Lexuksen. Naimalla saatua rahaa.
Käyttää hyväksensä sairastuneen vaimonsa omaisuutta. Vaimolle ei ole edes kerrottu, että hän on eronnut ja ex mies hoitaa valtakirjalla metsän- ja tonttiren myynnin. On meillä noita huijareita kotimaassakin, entinen mies huijaa ex vaimonsa omaisuuden ja elää leveillen, vaikka ei omista edes asuntoa!

Onneksi olen pysynyt, tai eikö kukaan ole huolinut, yksin eläjänä, vaikka huijattuhan minuakin on monessa asiassa, enkä ole edes sairas, vaikka hulluksikin on nimitelty. Hulluhan minä ilman muuta, mutta se taas on toinen juttu ja tunnustan luottavani liikaa moniin asioihin. Onko parempi olla vähän tyhmä, kuin liian viisas?

On se tämä elämä opettanut minuakin.
Monen avatun oven kautta monelle ovelle jotka on ollut parempi sulkea perässään tietoisena haluttomuudestaan avata samaa ovea uudelleen. Tilanteet ja totuudet eivät aina kohtaa vastapuolen kanssa kuten toivotaan. Kun tietää tekevänsä oikeita ratkaisuja, ei ole mitään mieltä palata alkupisteseen hakemaan toista totuutta.
Tyhmyys ei ole viisauden vastakohta, vai onko?

Tämä kuumuus on kyllä hävittänyt paljon muutakin kuin järjellisiä ajatuksia sekopäisten päästä. Oliko järkevyyttä eilisen kahden suuren päämiehen tapaamisen julkisissa lausunnoissa jota kuultiin tapaamisen tuloksista?
Jäi vaikutelma pienen johtavan isoa, mutta jälkipuheethan sen todistavat oikeksi tai vääräksi vaikutelmaksi molempien kotimaissa.
En ota kantaa kumpi on vahvempi, mutta Putinin mukaan Venäjä ei alistu pakotteista, he toimivat omalla tavallaan ja Trump lisää kauppasaartoja.

Hyvä me, kun emme sekaannu muiden riitoihin.
Sovittelijankin tehtävä on ehkä ylivoimainen.

Mielenmaisemaa

Ylläksen rinteeltä voi katsella monen tunturin laelle.
Lapin luonto on jättänyt muistoihin monta kuvaa joita kameralla ei voi vangita. Kuva on mieliala, tunne, ääni,tai äänettömyys ja valo jossa on se jokin jota vain Lappi voi tarjota.

Kuvissa on se jokin jota en osaa selittää. 

Kun katson maisemaa ympärilläni tunnen olevani pieni katoava piste luonnon katoavaisuudessa. Jopa hengitys on helpompaa.

Käden jälkiä.

Hiilipiirustus 1977. 

Meillä oli taidetunnilla alastonmalli ja hän viipyi samassa asennossa pienen hetken, joten tämäkin on nopeasti piirretty luonnos jota en ole mitenkään parannellut. Vuosia on mukana kulkenut alkuperäisenä muiden hiilipiirrosten joukossa. Kuljettaessa nuhraantuu, hiili leviää ja koko työ saa pienen omaleimaisuuden ihan itsekseen.

Katselin pari viikkoa sitten vanhoja leike- ja muita sirpeleisia tiedostoja joiden joukosta löysin vesiväritöitä jostain 1950 - luvulta,  kun yksinäisyydessäni   silloin " nuorena kapinallisena", jota en kyllä koskaan muista olleeni, iltojeni kuluksi piirtelin kun uni ei tullut. Olin töissä leipomossa jonne oli aamulla kiirehdittävä jo 04.00 taikinan tekoon, munkkirasvan ja  puu uunin lämmittämiseen. Olimme aikaisin aamulla kaksistaan leipomon omistajan kanssa ja sunnuntai aamuisin teimme munkkiurakan kaksistaan. Silloin tuli käytännön kokemusta lämpöisistä kesäpäivistä, munkkipadan ja uunin välissä riitti lämmintä.

Harmittavasti olen tuon piirtämisen ja maalaamisen nykyisin päässyt ohittamaan harrastuslistallani. Taitaa olla kaikkea vähemmän, käsityötkin minimissään. Suurin syy noissa silmissä, väsyvät ja kipeytyvät, kunnes lopulta saan valavan päänsäryn. Niska alkaa olla jumissa jo pienen tietokonehetken jälkeen, ja siihenkin ainoa syy on huono työasento ja heikot silmät.

Nyt on työn alla kädentaitojen kokoamin kesäkukkien koruksi kaulalle. Taitavat ne käsityöihmiset niitä käyttää muulloinkin kuin kesällä, ainakin mitä ulkolaisiin käsityölehtiin ja sivustoihin on luottaminen. Siellä suosittuja kulta- ja hopeakorujen tilalla. Tässähän se juhannus on kulunut, ilman juhlimisia toistaiseksi.

Kun on tekemistä, ei kaipaa hulinaa.

Kiannikin kädellä... ja tekopaikalla.

Ajatuksettomuutta ja huomisen hakua.

Kesä parhaimmillaan.
Mikä aika kesästä on meneillään, kun noin sanotaan?
Kauneinta vihreyttä saadaan ihailla kevätkesällä, kun puut saavat lehtensä ja ruoho viheriöi. Niittykukkien aika on juuri tässä Juhannus-viikolla yleensä kauneimmillaan, mutta on tämä kuiva kausi tehnyt tuhoja kukkienkin osalle.

On keskikesän juhla juuri tuossa tuokiossa.
Nuorena oli aina innoissaan kaikista juhlapyhistä, nyt ei tunnu rinnassa mitään paloa edes Juhannuksen juhlimisesta.
Yksin oleminen, pariton ja perheetön elämä on kyllä vienyt kaikki innostuksen aiheet. Nyt innostun joskus paistamaan hyvän pihvin, mutta kun sen syö yksin, äänettömässä asunnossa, ei sekän maistu herkulta, vaan siitäkin tulee pakkoruokaa joka vain on syötävä nälkäänsä.

Alkavaa dementiaa, sitäkin kai, muisti huonontuu, nimet katoavat ja joskus tuntuu ettei tunne edes itseään. Suurin syy tähänkin on kai tämä toimettomuus, kun ei ole mitään mielenkiintoista tekemistä jonka voisi vaivatta suorittaa.
Näön heikentyminen, silmäongelmat ovat joka päiväisiä, ei kykene kirjoittamaan, lukeminen rasittaa ja silmiä särkee. Niska ei tykkää koneella tuijottamista, eli, lopetettava kai kaikki tietokonetyöskentely.
Mitä tilalle?
Tuhannen taalan kysymys. Mennäkkö päivätöihin, vai kilometritehtaalle?
Ei sitä ihan ammatikseen jaksa edes liikkua, joten mietinnän paikka ja sitä aion harrastaa, ei elämä saa olla tätä toivotonta miettimistä mitä saa ja mitä voi, vaan jokin tarkoitus tälle huuhailulle on jo löydettävä.

Tuntuu, että en enää osaa edes nauraa!