Lähde

 

Kivet elävät minulle.

Kivet elävät minulle.
Kun kuljen maastossa silmäni ikään kuin tarttuvat kiinni pieniin yksityiskohteisiin, vaikka vatukan kukan epätavallisessa paikassa. Vatukka/ mesimarjana paremmin tunnettu, lapsuuteni ojan pientareiden yleinen herkku. Meillä ei kasvanutkaan aho/metsämansikkaa, vaan vatukoita. Vattuja ovat kansan suussa myös vadelmat.

Katseeni osuu kyllä kiviin, ne huutavat silmiäni katsomaan itseensä.
Ylläksen rinteellä jossa on kyllä siirrettyäkin kiveä ja soraa, pysähdyin monen lohkareen ääreen, paikalla olleita tai sinne tuotuja, yhtä kaikki, jossain niistä jokainen on pintaansa kuviot saanut ja sammaleenkin kasvattanut. Voisi kai sanoa mieluummin jäkälän, tai en tuostakaan nimityksestä niin varma ole, kummin tahansa, kiven pinta elää.

Kivi on ikuinen. Pienikin hiekan murunen on kivi, niitä tarkastellessa huomaa kuinka paljon muotoja on olemassa ja kuinka ne hiekanmurusessakin auringon osuessa sopivaan kulmaan kimaltavat kuin timantti. Kiviä olen tuonut jokaiselta kaukomatkaltanikin, vaikka moneen maahan en ole matkustanutkaan, niin monesta maasta niitä on kertynyt. 

Hiottavia kiviä olen kerännyt ja osaa jopa hionut. Kun sormissä pysyisivät, tekisin niistä kiiltäviä ja kauniita, mutta sormien ote on jo sellainen kuin on, kutominenkin vaikeaa, joten taitaa hionta jäädä, mutta kivet ilahduttavat minua sellaisinaan. Luonnon keskellä, omassa elementissään ovat sittenkin kaikkein kauneimpia. Luojan luomaa, ajan muovaamaa kauneutta jota  näyttelyä saa ihailla ilman pääsymaksuja.

 

Pakkasessa.

Kuljin aamulla, kun aurinko oli nousemassa monen utuisen päivän jälkeen 

valaisemaan maisemia, vaikka vain hetken ajaksi, kuten se tammikuun 

lyhyinä päivinä tavallisesti näkyvissä viipyy.

Muistelin kävellessäni monia auringon nousuja ja laskuja, joista on mieleen piirtynyt jokin jälki, ajalta jolloin kuljin aviomieheni rinnalla, joskus katsoimme auringon nousua pilkkivavat kädessä, tuulisella jäällä pilkkireppujen päällä istuen.

Kalan saanti ei ollut aina taattua tutuillaskasan kalavesillä, mutta terveellistä ja mielekästä ulkoilua harrastimme silläkin talvisella tavalla.

Muistin erään lauantai aamun. Olimme Karjalohjalla palaneen kirkon alapuolella olevalla järvellä. Oli melkoinen pakkanen, mutta ennakolta laaditun kilpailukalenterin mukaan yksi pilkkikisa käytiin sinä päivänä, säästä riippumatta.

Tiesin kuinka varpaani tulisivat palelemaan kumisaappassa. Arvo katsoi kuinka kiersin sanomalehteä ohuen sukan päälle, vedin sen päälle paksumman villasukan ja tungin jalkani saappaaseen, silloin hän varoitti, että liian ahtaassa saappassa jalat paleltuvat, mutta ei minun saappani jalkaa puristanut. Naureskellen lähdimme matkaan, varustautuneina pakkaseen ja viimaan joka jäällä usein ihoa kylmästi silitteli. Paleltuminen uhkasi myös sormia useinkin ja olipa arvon sormista kertaalleen jo kynnetkin lähteneet liian innokkaalla kalastamisella, kun ei laittanut rukkasia välillä kätensä, luotti siihen "siansappeen" jota oli sormiinsa sivellyt, sen kun luvattiin elvyttävän pienten verisuonien verenkiertoa ja kädet pysyvät lämpiminä. Pysyivätkin pienellä pakkasella, mutta aina ei sää suosinut  ja paleltui sormia ja varpaita, joskin usein pienin vaurioin.

Tuota maisemaa kuvatessani ajattelin, että eipä ole pilkkimiseen välineitä täällä, kairat ja vavat kaukana, jos kalainto iskee. Nyt ei taitaisi olla tuo jääkään vielä turvallista kalamiehen kulkea, vaikka jossain jo näin uskalikkoja pilkkimiehiä.

Talven taikaa ja iloja, muistoja hyvässä ja huonossa valossa tuli mieleen. Jään pettämisiä, tuttujen ihmisten hukkumiset pilkki avannon viereen, tai virtapaikkaan kulkemiseen, jossa jää on ohutta, eikä kanna kulkijaa. Valitettavia vahinkoja.

Pakkanen nipisteli tuota kuvaa ottaessa, kun olin jo kolme kuvaa napannut auringon noustessa hiljalleen korkeammalle, mutta pian se jo katosi horisonttiin.

Pakkastakin oli lähes kaksikymmentä astetta, talvikauden ja tämän vuoden pakkas ennätys, joka varmasti vielä kaatuu, kun talvi tästä oikein talveksi muuttuu.

Lunta ja pakkasta pohjoisen talveen kuuluu, mutta ilmaston muuttumisesta kertoo se, että jopa huippukylmää säätä on koettu Venäjällä, sielläkin, missä pakkaset ovat tavallisestikin jäätävän kylmiä.

Kunhan normaalitalvikin, sekin minulle riittäisi. Jostain syystä mieli on nykyisin niin herkkä, että vanhoja muistoja tulvii asiayhteyksissä mieleen, kuten nyt jää ja nouseva aamun aurinko, joka väritti taivaan rantaa ja herätti minussa muistot.

 

Hän puhui minulle.

Ääni puhui minulle

sanoilla joita hän oli minulle sanonut

äänellä jonka tunnistaisin tuhansien äänten joukosta

lausui ne  tärkeät sanat;

”Äiti, minun on hyvä olla.”

Ääni puhui minulle selkeästi

mutta toinen ei sitä kuullut.

Hän tuli kertomaan että kaikki on hyvin

vaikka elämänsä oli juuri päättynyt.

Tunsin sen kylmänä kätenä olkapäälläni

jolle hän oli niin usein kätensä laskenut.

Tunsin sen kouristuksena rinnassani

jota hän oli niin usein hyväillyt.

Toimintani oli automaattista jossa en ollut mukana

ajatukseni olivat eilisessä jossa en häntä tavoittanut

eilisessä jossa hän halasi ja hyvästeli minut

aamulla kun muut vielä nukkuivat.

”Äiti, huomenna minä tulen kotiin.”

Nuo sanat ovat piirtyneet kultakirjaimina

viimeiset sanat joilla on merkitystä

hänen sanansa ja lupaus

minä tulen….

Ääni puhui minulle ajomatkalla

ääni jonka tunsin ja jota rakastin.

Aamuisin  se ääni kuului vihellyksenä

kun hän heräsi

tai lauluna jota hän hyräili

sanoina joilla hän puhui

ja nyt hän tuli kertomaan kuin usein ennen;

”Äiti, minun on hyvä olla.”

Tiesin ettei hän tunne tuskia

mutta minä tunsin sen kaiken juuri silloin

ja vieläkin ikävän kipu asuu minussa.

Mustarastas laulaa taas kesä illassa

kuin sinä ennen

viheltäen äänellä joka äänenä puhui minulle.

Mieli lepää maisemassa ja sinisen sävyissä.

Maito, voi ja punainen liha.

Peikkona, pahaisena kaurapuuroa kupista syön ja unohdan kaiken muun tekemisen ja työn.

Niin se tahtoo olla, olo on kuin kastemadolla kuivalla asfaltilla, kun sade on ajanut ylös onkalosta. Eihän minua kukaan aja liikkeelle, itse saa itsensä käskeä ja tahtoopa olla vähissä lähtemiset, kun kotonakin viihtyy. Kun hyvää syö ja helpolla pääsee tulee yhä laiskemmaksi. Katselen ikkunasta taivaalla purjehtivia pilviä joilla on tummat reunat taustalla vielä viipyvää valoa vasten katsottaessa. Sadetta ropsauttavat ajoittain yli kulkiessaan.

Yllä kirjoitettu on jäänyt  bloggerissani luonnoksen asteelle roikkumaan päivittämättä, on  julkaisun keskonen ja kun asia on alun alkaen aamupuurosta, on se ajankohtainen myös tänään. Taivaalla purjehtii poutapilviä ja luvassa vielä hellepäivä ennen sään viilentymistä.

Kaurapuuro on mielipuuroni, riisipuuro ja ruispuuro vaativat hiukan enemmän aikaa keitettäessä, mutta maku korvaakin sitten keittoaikaan kuluneen ajan mahtavalla makunautinnollaan, kun puuron saa lautaselle höyryävän kuumanan ison voisilmän sulaessa keskellä rasvalammikoksi. 

Miksi voi on vihattua, kun se on kuitenkin aidointa rasvaa jota ihmiset käyttävät siellä, missä maito on aina jalostettu. Se kotona kirnusta nostettu, pesty ja suolattu voi jonka maku on kielellä viipynyt lapsuudesta asti, se oli herkkua jota ei tuhlaten kyllä leivälle levitetty. Voisilmä puurolle, siitä en tingi ja voita levitän leivällenikin. Punainen maito, vaikka sekin tuntuu olevan laihempaa kuin se maiyo jota kotonakin lehmistä lypsettiin. Rasvaprosentti oli parhaimmilla lehmillä milteipä kaksinkertainen nykyisen "täysmaidon" rasvaprosenttiin verraten ja sen kyllä suussa huomaa.

Kun keitin juhannuksen aikaan punaisen heran, lisäsin heti alkuunsa maidon joukkoon lorauksen kunnon kemaa ja jopa tulikin makiaa punastaherraa. 

Kurria en syö, enkä ole koskaan lapsillenikaan sitä tarjonnut, kun se maitolaatu ei vain ilmesty ostoslistalleni, eikä siirry jääkaappiini enempää kuin rasvaton piimäkään, tai margariinipaketti.

Omat tapani pidän, ruokasuosituksista huolimatta ja voin ylpeillä hyvillä kolesteroli ja veren rasva-arvoilla jotka ovat ohjearvojen alarajojen tasoilla. Voi on aina voita ja kunnon maito maitoa.

Puurosta siis siirryinkin voihin ja maitoon joiden oslata en vieläkään ymmärrä miksi  joku taho saa määrätä mitä lapset saavat koulussa syödä! Missä on ihmisten oma päätäntävallan raja? Miksi minun lapseni eivät saa koulussa voita ja täysmaitoa, kysyy tänäänkin moni vanhempi joka ei ole höynähtänyt noihin kevyt tuotteisiin joissa on korostetusti sokeria joka on vihon viimeinen ravinto lihavuudesta puhuttaessa! Kaikkeen lisätään sokesria, jopa vitamiinipilleriin, kalkkitablettiin, ja magnesiumi maistuu makealle. Piilosokeria syötetään muka muilla nimikkeillä joka puolelta josta ihminen jotain suuhunsa etsii.

Suuren työn takana löytää apteekista makeuttamatonta kalkkia!

Kuka puuttuu tuohonkin epäkohtaan, vai onko sokeri terveellistä, kun se ostataan lääkeen oheistuotteena "Apteekin hyllyltä"?

Voista punaiseen lihaan.

Suomalaisiakin lihakarjan kasvattajia syyllistetään ilmastovaikutuksilta joita karjan lanta aiheuttaa. Lehmän uloste puhuttaa, kun se luontoon laitumella!

Mihin ihmispaskan vaikutus katoaa kun se huuhdotaan viemäröintien kautta vesistöihin? 

Miksi vesistöissa lisääntyvat leväkannat eivät laita yhteiskunnan päättäjiä jo ajattelemaan uloste ja muiden jätteiden vaikutusta vesistöissä, kun karjanlannan ja virtsan vaikutus pitäisi rajata jonnekin, ettei pääse vesistöjä pilaamaan.

Suomeksi sanottuna, kumman paskaa on maassaame enemmän vesitöihin huuhdottu, ihmisen vai tuotantoeläimen?

Punainen liha tuomitaan? Niin ne tuomittiin kananmunatkin, mutta tuskin kumpikaan ruoka tappaa, kun niitä on syöty kautta aikojen ja vielä ihmiset niitä ovat syömässä?

Rohkeus ja heikkous.

Leppäkin kukkii keväällä.
Koivujen kukinta alkaa ja se tietää monille allergisia oireita. Kostea multakin alkaa pian ulkoilijoille aurinkoisen sään myötä tuottaa homeitiöitä ilmaan ja niillä on sama vaikutus, nenä tuhisee ja silmiä kirvelee. Itseltäni lääkäri aikoinaan kielsi huonekukat, koska niissä on kosteaa multaa joissa homeitiöt elävät. Kotini on tylsän kolea kun ei ole kukkia. Joitain muovikukkia värinä, mutta pitää muistaa pestä ja huuhdella pölyjä, muutoin niistäkin syntyy allergoivia pölypesiä.

Kuu on loistanut komeasti jo monta yötä. Perjantaina oli täysikuu, mutta ei ole vielä naamansa pienentynyt merkittävästi. On sitä kuun mollotusta kiva katsella yöllä ikkunasta.  Tähdet ja kuu pakkasella, silloin taivas on kuin timanteilla koristeltu ja usein ajaa taivasalle ihailemaan ja odottamaan tähdenlentoja joita kyllä pääseekin näkemään.

Kuinka kuu vaikuttaa ihmiseen? Moni valvoo täydenkuun aikaan, monille se tuottaa muita selittämättömiä vaivoja, minulle riittää kun saan ihailla sitä ja tuntea sen kylmän valon vaikutuksen mielessäni, ei pahana, vaan rauhoittavana.

Katselin eilen pilkkijöitä tuolla jäällä joka vaikuttaa olevan melkoista sohjoa ja virtaukset kuluttavat jäätä alta päin. Tuossakin oli juuri alapuolella virtaava vesi joka kuohuen virtasi alemmaksi. Melkoista riskin ottamista ja oli iso joukko melko lähekkäin toisiaan.
Muistan sen kevään kun tuttava varoitti minua menemästä jäälle ja samana päivänä itse hukkui pilkkireissullaan. Ikävää, mutta niin joka keväistä nuo jäihin vajoamiset. Pelko ei ole kaikkien ihmisten ominaisuus, kuten ei liika rohkeuskaan. Yksilöllä on yksilön tavat, sisaruksillakaan harvoin ihan samanlaiset. Yksi tykkää mämmistä, toinen vihaa sitä, tuli mieleen näin mämmi aikana.

Ihmisellä ei terveys ole takuu tavaraa, se voi heittää vireystasosta toiseen ja jokin sairaus, tai vaiva, voi jättää pysyviä jälkiä ja seurauksia kehoon. Omalle kohdalle on nyt joulukuulta alkaen kertynyt noita oireita joiden alkusyy on yhä lopullista diagnoosia vailla, mutta omien tuntemusten pohjalta ihan selkeä aineen vaihduntahäiriö. Ruoka ei sula normaalisti, kehittyy ylimääräisiä kuona aineita joita munuaiset ja muut sisäelimet eivät kykene poistamaan verenkierrosta ja syntyy jonkin asteisia myrkytystiloja joita sitten joka elin pyrkii tasoittamaan ja taisteluvalmiuteen asettuessaan aiheuttavat taas sivuoireita.
Selittämättömän kiusallisia oireita, huonoa oloa, huimausta, verenpaineen heittelyä, aamulla 200 illalla alle sata. Jaa että lääke? mikä lääke?
Pitää miettiä mitä syö, mitä juo, kun kunpaakaan ei voi jättää väliin. Nestetasapainohan tässä heittelee ja kuivuu, kuivuu, vanha kroppa, vaikka kuinka jois vettä. Huonoa nukkumista, huimausta ja heikotusta. Mokomia tilanteita ei kenenkään soisi kokevan. Puhelin putoaa lattialle ja sitä ei saa koko päivänä nostettua, pää ei kanna ja huono olo estää nousemisen kun on kerran päässyt pitkälleen. Ei se tapa, mutta se vahvistaa huomaamaan, että huonomminkin voisi olla. Ehkä tästä vielä selviää, kun välillä on ihan hyviäkin päiviä. Kaikki ei ole omissa käsissä, eikä aina lääkäreidenkään.

Tänään on suht. koht. hyvä päivä, pulssikin normaalirajoissa, joten ei estä liikkumista kuten se ajoittain on estänyt. Hyperventilaatio, huonoa hengitystä.
Hengitä pallealla, hitaasti... se tasaa myös nesteiden Ph arvoja. Niilläkin kun non tässä ollut tapana olla joko hapanta, tai emäksistä.
Kumpihan minä olisin mieluummin, jos ei arvot pysy rajojen sisällä.
En kyllä tiedä.