torstai 13. toukokuuta 2021

Sellaista sattuu.

  Luonnos päivitys 22. 4. 2018
  Kiitollisena muistan sen aikaista naapuriani, kun eniten kaipasin tukea, mutta minulla ei ollut rohkeutta sitä pyytää.
  Muutaman kerran pyysin omalta lapseltani apua, myöhemmin hän hyvin pilkallisesti katsoi minua ja sanoi minun olevan läheisriippuvainen ja kertoi, että seuraavan kerran kun pyydän häntä luokseni, hän ei tule. En ole paljon pyytänyt, mutta minua on kyllä pyydetty.
  Ne asiat olen pyyhkinyt mielestäni, jotkut ihmiset eivät kai ansaitse vanhempiensa rakkautta, sekin on tullut selkeästi esiin monissa julkisissakin puheenvuoroissa ja kokemusten kirjossa. Kaikki vanhemmat rakastavat lapsiansa ja kasvattavat heitä oman taitonsa ja ymmärryksensä mukaan, mutta kaikkia lapsia ei kasvatus miellytä.
  Kun jäin suruni kanssa yksin, sain kokea kylmän käden kosketuksen ja lopulta suljin sydämeeni nekin sanat jotka olisi ollut hyvä puhua ulos oman hyvinvointini vuoksi. Ahdistus ja eräällä tavalla elämän pelko sitoivat sieluni eilisiin päiviin, menneisiin vuosiin ja tapahtumiin. Helvetillistä aikaa suoraan sanottuna ja sen elettyäni tiedän mitä on pimeä päivä ja tähdetön taivas.
  Naapurini oli pelastusrenkaani.
Nyt on aikaa kulunut ja joessa vettä virrannut. Elämän virta kuljettaa aina menosuuntaan, vaikka katse pakostakin kääntyy taakse päin, niihin kuohuihin joiden läpi elämä on jo kuljettanut pienin tai isoin kolhuin, mutta kohti uutta elon päivää.
Eilisillä on oma merkityksensä. Ne voimat joita on ollut pakko käyttää, ovat usein olleet heikkoja ja toivottomia ajatuksia mieleen kantavia, ovat kasvattaneet kestämään vastoinkäymisiä, oikeastaan olemaan kiinnittämättä niihin suurta huomiota luottaen jo kokemaansa. Olen minä kontannut pohjamudissa, mutta luottamus siihen, että olen oikeassa, on nostanut saappaat savesta. Olenko ollut huono ihminen, sitäkin olen, koska omilla tiedoilla ja taidoilla elämästäni olen pyrkinyt selviämään niin, etten tuota vahinkoa muille ihmisille. Vääriltä valinnoilta en ole säästynyt, olen tehnyt vääriä päätöksiä ja sanonut pahasti, mutta olen myös uskaltanut pyytää anteeksi silloin kun tiedän olleeni väärässä. Joitain syytöksiä on korviini kantautunut, anteeksipyyntöäni kuulemma tarvitaan, mutta tuon lauseen suustansa päästänyt ei tiedä mistä puhuu. Vääriltä huulilta kuullut totuudet eivät aina ole totuuksia, vaan sitä muunneltua totuutta joka on vain puhujan totuus ja näkemys asioista. 
Onko minullakin kova sydän? On, jos aiheettomasti asetetaan asiat vastakkain siten, etten tunne  niitä omikseni, sanojani muutetaan ja tekoni joko kokonaan ohitetaan, tai ne muuttuvat päinvastaisiksi.
Antamani onkin toisen mielestä ottamaani!







sunnuntai 28. helmikuuta 2021

Kivet elävät minulle.







Kivet elävät minulle.
Kun kuljen maastossa silmäni ikään kuin tarttuvat kiinni pieniin yksityiskohteisiin, vaikka vatukan kukan epätavallisessa paikassa. Vatukka/ mesimarjana paremmin tunnettu, lapsuuteni ojan pientareiden yleinen herkku. Meillä ei kasvanutkaan aho/metsämansikkaa, vaan vatukoita. Vattuja ovat kansan suussa myös vadelmat.

Katseeni osuu kyllä kiviin, ne huutavat silmiäni katsomaan itseensä.
Ylläksen rinteellä jossa on kyllä siirrettyäkin kiveä ja soraa, pysähdyin monen lohkareen ääreen, paikalla olleita tai sinne tuotuja, yhtä kaikki, jossain niistä jokainen on pintaansa kuviot saanut ja sammaleenkin kasvattanut. Voisi kai sanoa mieluummin jäkälän, tai en tuostakaan nimityksestä niin varma ole, kummin tahansa, kiven pinta elää.

Kivi on ikuinen. Pienikin hiekan murunen on kivi, niitä tarkastellessa huomaa kuinka paljon muotoja on olemassa ja kuinka ne hiekanmurusessakin auringon osuessa sopivaan kulmaan kimaltavat kuin timantti. Kiviä olen tuonut jokaiselta kaukomatkaltanikin, vaikka moneen maahan en ole matkustanutkaan, niin monesta maasta niitä on kertynyt. 
Hiottavia kiviä olen kerännyt ja osaa jopa hionut. Kun sormissä pysyisivät, tekisin niistä kiiltäviä ja kauniita, mutta sormien ote on jo sellainen kuin on, kutominenkin vaikeaa, joten taitaa hionta jäädä, mutta kivet ilahduttavat minua sellaisinaan. Luonnon keskellä, omassa elementissään ovat sittenkin kaikkein kauneimpia. Luojan luomaa, ajan muovaamaa kauneutta jota  näyttelyä saa ihailla ilman pääsymaksuja.

keskiviikko 6. tammikuuta 2021

 


Pakkasessa.


Kuljin aamulla, kun aurinko oli nousemassa monen utuisen päivän jälkeen 
valaisemaan maisemia, vaikka vain hetken ajaksi, kuten se tammikuun 
lyhyinä päivinä tavallisesti näkyvissä viipyy.
Muistelin kävellessäni monia auringon nousuja ja laskuja, joista on mieleen piirtynyt jokin jälki, ajalta jolloin kuljin aviomieheni rinnalla, joskus katsoimme auringon nousua pilkkivavat kädessä, tuulisella jäällä pilkkireppujen päällä istuen.
Kalan saanti ei ollut aina taattua tutuillaskasan kalavesillä, mutta terveellistä ja mielekästä ulkoilua harrastimme silläkin talvisella tavalla.
Muistin erään lauantai aamun. Olimme Karjalohjalla palaneen kirkon alapuolella olevalla järvellä. Oli melkoinen pakkanen, mutta ennakolta laaditun kilpailukalenterin mukaan yksi pilkkikisa käytiin sinä päivänä, säästä riippumatta.
Tiesin kuinka varpaani tulisivat palelemaan kumisaappassa. Arvo katsoi kuinka kiersin sanomalehteä ohuen sukan päälle, vedin sen päälle paksumman villasukan ja tungin jalkani saappaaseen, silloin hän varoitti, että liian ahtaassa saappassa jalat paleltuvat, mutta ei minun saappani jalkaa puristanut. Naureskellen lähdimme matkaan, varustautuneina pakkaseen ja viimaan joka jäällä usein ihoa kylmästi silitteli. Paleltuminen uhkasi myös sormia useinkin ja olipa arvon sormista kertaalleen jo kynnetkin lähteneet liian innokkaalla kalastamisella, kun ei laittanut rukkasia välillä kätensä, luotti siihen "siansappeen" jota oli sormiinsa sivellyt, sen kun luvattiin elvyttävän pienten verisuonien verenkiertoa ja kädet pysyvät lämpiminä. Pysyivätkin pienellä pakkasella, mutta aina ei sää suosinut  ja paleltui sormia ja varpaita, joskin usein pienin vaurioin.
Tuota maisemaa kuvatessani ajattelin, että eipä ole pilkkimiseen välineitä täällä, kairat ja vavat kaukana, jos kalainto iskee. Nyt ei taitaisi olla tuo jääkään vielä turvallista kalamiehen kulkea, vaikka jossain jo näin uskalikkoja pilkkimiehiä.
Talven taikaa ja iloja, muistoja hyvässä ja huonossa valossa tuli mieleen. Jään pettämisiä, tuttujen ihmisten hukkumiset pilkki avannon viereen, tai virtapaikkaan kulkemiseen, jossa jää on ohutta, eikä kanna kulkijaa. Valitettavia vahinkoja.
Pakkanen nipisteli tuota kuvaa ottaessa, kun olin jo kolme kuvaa napannut auringon noustessa hiljalleen korkeammalle, mutta pian se jo katosi horisonttiin.
Pakkastakin oli lähes kaksikymmentä astetta, talvikauden ja tämän vuoden pakkas ennätys, joka varmasti vielä kaatuu, kun talvi tästä oikein talveksi muuttuu.
Lunta ja pakkasta pohjoisen talveen kuuluu, mutta ilmaston muuttumisesta kertoo se, että jopa huippukylmää säätä on koettu Venäjällä, sielläkin, missä pakkaset ovat tavallisestikin jäätävän kylmiä.
Kunhan normaalitalvikin, sekin minulle riittäisi. Jostain syystä mieli on nykyisin niin herkkä, että vanhoja muistoja tulvii asiayhteyksissä mieleen, kuten nyt jää ja nouseva aamun aurinko, joka väritti taivaan rantaa ja herätti minussa muistot.

 

lauantai 15. helmikuuta 2020

Hän puhui minulle.


Ääni puhui minulle
sanoilla joita hän oli minulle sanonut
äänellä jonka tunnistaisin tuhansien äänten joukosta
lausui ne  tärkeät sanat;
”Äiti, minun on hyvä olla.”
Ääni puhui minulle selkeästi
mutta toinen ei sitä kuullut.

Hän tuli kertomaan että kaikki on hyvin
vaikka elämänsä oli juuri päättynyt.
Tunsin sen kylmänä kätenä olkapäälläni
jolle hän oli niin usein kätensä laskenut.
Tunsin sen kouristuksena rinnassani
jota hän oli niin usein hyväillyt.

Toimintani oli automaattista jossa en ollut mukana
ajatukseni olivat eilisessä jossa en häntä tavoittanut
eilisessä jossa hän halasi ja hyvästeli minut
aamulla kun muut vielä nukkuivat.

”Äiti, huomenna minä tulen kotiin.”
Nuo sanat ovat piirtyneet kultakirjaimina
viimeiset sanat joilla on merkitystä
hänen sanansa ja lupaus
minä tulen….

Ääni puhui minulle ajomatkalla
ääni jonka tunsin ja jota rakastin.

Aamuisin  se ääni kuului vihellyksenä
kun hän heräsi
tai lauluna jota hän hyräili
sanoina joilla hän puhui
ja nyt hän tuli kertomaan kuin usein ennen;
”Äiti, minun on hyvä olla.”

Tiesin ettei hän tunne tuskia
mutta minä tunsin sen kaiken juuri silloin
ja vieläkin ikävän kipu asuu minussa.

Mustarastas laulaa taas kesä illassa
kuin sinä ennen
viheltäen äänellä joka äänenä puhui minulle.

sunnuntai 7. heinäkuuta 2019

Maito, voi ja punainen liha.




Peikkona, pahaisena kaurapuuroa kupista syön ja unohdan kaiken muun tekemisen ja työn.

Niin se tahtoo olla, olo on kuin kastemadolla kuivalla asfaltilla, kun sade on ajanut ylös onkalosta. Eihän minua kukaan aja liikkeelle, itse saa itsensä käskeä ja tahtoopa olla vähissä lähtemiset, kun kotonakin viihtyy. Kun hyvää syö ja helpolla pääsee tulee yhä laiskemmaksi. Katselen ikkunasta taivaalla purjehtivia pilviä joilla on tummat reunat taustalla vielä viipyvää valoa vasten katsottaessa. Sadetta ropsauttavat ajoittain yli kulkiessaan.

Yllä kirjoitettu on jäänyt  bloggerissani luonnoksen asteelle roikkumaan päivittämättä, on  julkaisun keskonen ja kun asia on alun alkaen aamupuurosta, on se ajankohtainen myös tänään. Taivaalla purjehtii poutapilviä ja luvassa vielä hellepäivä ennen sään viilentymistä.

Kaurapuuro on mielipuuroni, riisipuuro ja ruispuuro vaativat hiukan enemmän aikaa keitettäessä, mutta maku korvaakin sitten keittoaikaan kuluneen ajan mahtavalla makunautinnollaan, kun puuron saa lautaselle höyryävän kuumanan ison voisilmän sulaessa keskellä rasvalammikoksi. 
Miksi voi on vihattua, kun se on kuitenkin aidointa rasvaa jota ihmiset käyttävät siellä, missä maito on aina jalostettu. Se kotona kirnusta nostettu, pesty ja suolattu voi jonka maku on kielellä viipynyt lapsuudesta asti, se oli herkkua jota ei tuhlaten kyllä leivälle levitetty. Voisilmä puurolle, siitä en tingi ja voita levitän leivällenikin. Punainen maito, vaikka sekin tuntuu olevan laihempaa kuin se maiyo jota kotonakin lehmistä lypsettiin. Rasvaprosentti oli parhaimmilla lehmillä milteipä kaksinkertainen nykyisen "täysmaidon" rasvaprosenttiin verraten ja sen kyllä suussa huomaa.

Kun keitin juhannuksen aikaan punaisen heran, lisäsin heti alkuunsa maidon joukkoon lorauksen kunnon kemaa ja jopa tulikin makiaa punastaherraa. 
Kurria en syö, enkä ole koskaan lapsillenikaan sitä tarjonnut, kun se maitolaatu ei vain ilmesty ostoslistalleni, eikä siirry jääkaappiini enempää kuin rasvaton piimäkään, tai margariinipaketti.
Omat tapani pidän, ruokasuosituksista huolimatta ja voin ylpeillä hyvillä kolesteroli ja veren rasva-arvoilla jotka ovat ohjearvojen alarajojen tasoilla. Voi on aina voita ja kunnon maito maitoa.

Puurosta siis siirryinkin voihin ja maitoon joiden oslata en vieläkään ymmärrä miksi  joku taho saa määrätä mitä lapset saavat koulussa syödä! Missä on ihmisten oma päätäntävallan raja? Miksi minun lapseni eivät saa koulussa voita ja täysmaitoa, kysyy tänäänkin moni vanhempi joka ei ole höynähtänyt noihin kevyt tuotteisiin joissa on korostetusti sokeria joka on vihon viimeinen ravinto lihavuudesta puhuttaessa! Kaikkeen lisätään sokesria, jopa vitamiinipilleriin, kalkkitablettiin, ja magnesiumi maistuu makealle. Piilosokeria syötetään muka muilla nimikkeillä joka puolelta josta ihminen jotain suuhunsa etsii.
Suuren työn takana löytää apteekista makeuttamatonta kalkkia!
Kuka puuttuu tuohonkin epäkohtaan, vai onko sokeri terveellistä, kun se ostataan lääkeen oheistuotteena "Apteekin hyllyltä"?

Voista punaiseen lihaan.
Suomalaisiakin lihakarjan kasvattajia syyllistetään ilmastovaikutuksilta joita karjan lanta aiheuttaa. Lehmän uloste puhuttaa, kun se luontoon laitumella!
Mihin ihmispaskan vaikutus katoaa kun se huuhdotaan viemäröintien kautta vesistöihin? 
Miksi vesistöissa lisääntyvat leväkannat eivät laita yhteiskunnan päättäjiä jo ajattelemaan uloste ja muiden jätteiden vaikutusta vesistöissä, kun karjanlannan ja virtsan vaikutus pitäisi rajata jonnekin, ettei pääse vesistöjä pilaamaan.
Suomeksi sanottuna, kumman paskaa on maassaame enemmän vesitöihin huuhdottu, ihmisen vai tuotantoeläimen?

Punainen liha tuomitaan? Niin ne tuomittiin kananmunatkin, mutta tuskin kumpikaan ruoka tappaa, kun niitä on syöty kautta aikojen ja vielä ihmiset niitä ovat syömässä?