Uni oli katkonaista, mutta unikuvia muistan nähneeni, muistan jopa mitä tapahtui, ketä oli unessa mukana, mutta millään en muista mitä sanoja kirjoitin siihen harmaaseen puun pintaan jonnekin asuntoon vievien rappusten ylimpään askelmaan.
Siinä oli talouspaperiin kääritty kuollut rotta.
Siirsin sitä hiukan sivuun, että viimeinenkin sana kirjoituksestani mahtuisi siihen. Oliko unessa kuollut rotan raato tärkeämpi kuin minun ikuiseksi tarkoitettu sanomani puun pintaan kirjoitettuna. Mitä se rotta merkitsi?
En jaksa kaivaa unikirjaa esiin, mutta tuskin sitä sinne on edes selitetty.
Tänään katselin asuntoja, tein hintavertailuja ja soitin nykyisestä asunnostani pari puhelua selvittääkseni kuinka ja mitä, paljonko, vai eikö mitään. Kuulin, että täällä on useita tyhjiä asuntoja. Missä ovat nuoret paikkakunnalta? Eikö ttäällä ole enää muita kuin oppilaitosten opiskelijoita, joita heitäkin tuntuu olevan lähistön asunnoissa vähemmän kuin aiemmin.
Taitaa se minun seuraava muuttono olla pohjoiseen päin, koska ja minne, jää nähtäväksi. Haaveilen lumisesta talvesta ja valoisasta kesäyöstä. Sellaisen saa muuttamalla kohti pohjoisnapaa, ainakin siihen suuntaan.
Minne on kadonnut minusta se leikkimieli jota voisi sanoa ihan lapsellisrksi innoksi nähdä ja kokea kaikkea uutta. Onko tämä kulkemista kohti seesteistä vanhuutta jossa mikään ei olniin tärkeää että ottaisi riskejä saavuttaekseen sen? En halua olla huivipäinen mummo keinutuolissa, vaikka anoppilan keinutuoli onkin huoneessani. On muuten miesvainajan ainoa perintö. Hyvä kun sekin, hän sanoi, kun sitäkin jo yksi vävy piti omanaan. Aika aikaa kutakin, perintökaluja jää ja jaetaan, mutta kiinnostaako nykyisin ketään nuo vanhat kiikkustoolit.
Minulla olis paljon sanottavaa, paljon jaettavia kokemuksi ja koettuja elämyksiä joista olisi kiva keskustella, jakaa toisenkin kokemuksia samalla. Nyt ei ole ketään, ystävätkin ovat unohtaneet yksineläjän omissa kiireisissä elämänvaiheissaan. Sellaista elämä on, totean, ennenkuin itken.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti