Kuin elämäni kuljetuista poluista, korkealla avaruudessa kiitävältä alukselta otettuja ovat nämä kuvat jotka kuvasin paljaasta peruskallion pinnasta.
Polkuja jotka alkavat ja loppuvat päämäärättömästi.
Vievät ja tuovat löytämättä päämäärää. On risua ja roskaa, varjoa ja valoa vuoroin. kuin elämässä jonka olen elänyt.
Olen jättänyt monta jälkeä, hiilijalanjälkeä, kuten nyt sanotaan. Olen säästämättä tuhlannut, kulkiessani tuhonnut ja hävittänyt paljon arvokasta, joskin tietämättäni kaiken tuhoavasta voimasta jota ihminen aiheuttaa luonnossa ja luonnolle.
Syviä uurteita kallion pinnassa, hienoja viivoja, tuskin näkyvää suoraa ja mutkaa kuin elämän poluilla.
Jääkausiko jälkensä piirsi, vai jäivätkö jäljet jo ennen jääkautta peruskallioon, kukaan ei tiedä, ei alkuräjähdyksen arvoitus kaan ole ihmisjärjen ulottuvissa, en usko selityksiin joita tiede minulle syöttää. Ei ihminen tule viisaammaksi selittämättömäntä selittäessään.
Jumalan luoma arvoitus jota ihmisen ei ole tarpeen tietää, kunhan oppii pitämään huolta kaiken säilymisestä tuleville sukupolville. Maapallo on ainutkertaista ja piste.
Jäin aamulla seuraamaan pilvien kuvakirjaa taivaalla ja havaitsin samaa mitä noissa paljaissa kallion pintaan piirtyneissä kuvioissa. Niistä voi mielikuvitus lukea vaikka elämäntarinan joka ilmestyy kuin ilmestyskirjan kertomukset, petoineen ja enkeleineen, herkkä mieli kuulee pasuunoiden soivan.
Olen itse elämäni aikana kokenut monta selittämätöntä näyn kaltaista kokemusta joiden kautta tuleva tapahtuma on minua ikäänkuin varoittanut etten järkyttyisi kun asia on totta, mutta silti olen järkyttynyt.
Jokainen kokemus on piirtänyt syviä haavoja joiden kautta jokainen järkytys on ikäänkuin kuivannut kyyneleeni, vuotanut jo tyhjiin koko kyynelvuo.
Ei ole ihmisen hyvä tietää tulevaisuutta liian tarkoin. Ei enteinäkään.
Olen jälleen kuin odottamassa....
Olen katsomassa polkuja jotka eivät johda minnekkään.
Olen mutkittelemassa ikäänkuin eksyneenä siltä tieltä jota juuri olin menossa kohti tavoitettani jota en sitten tavoittanut. Uin kuin joutsen lammessa, jälki katoaa hetkessä, tai lennän lintuna taivaalla jälkeä jättämättä. Kuka olen ja mistä tulen?
Hassuja tuntemuksia, tunnetiloja joita ei osaa selittää, ne vain tulevat.
Joku muistaa lapsuudestansa paljon asioita, toinen enemmän kuin toinen ja siihen varmasti vaikuttaakin koetun asian tärkeys, tunnetila joka jäi muistona kokemuksesta.
Kuulemalla asioista muistiin palautuu ehkä vain kerrotun asian kautta muistoja joita ei muuten olisi kyennytkään muistamaan. Muistikin on moninainen kyky, säilyttää ja unohtaa itse sitä määrittelemättä.
Olen viiime kuukausina löytänyt paljon sellaista jonka olin kokonaan unohtanut.
Löysin kätköistäni vanhan korun ja siihen liittyi paljon muistoja jotka eivät ole ajatuksissani edes vilaukselta viipyneet kymmeniin vusiin. Sen korun antanut ihminen oli minulle tärkeä ihminen, tietäneekö kuinka tärkeä olikaan, koska yhteytemme on katkennut, en ole hyvä pitämään yhteyksiä, en jakamaan osoitettani, ja siihenkin on syynsä jonka moni jo tietääkin. Harmittaa... rakkaat ihmiset ovat kadonneet elämästäni.
Löydettyjen muistojen kautta on mahdollisuus palata vuosikymmenten taakse.
Mummon antama Raamattu ja Siionin Kannel ovat kulkeneet mukanani 1950 luvulta asti, Katekismus jota kai äitinikin aikanaan luki, sekä vanhemmiltani saamia kirjeitä ja kortteja säilytän aarteina joita ei tule uusia. Hullun hommaa, sanovat. Sanokoot, minulle ne ovat rakkaita muistoja joiden kautta kuollutkin muuttuu eläväksi kuvaksi. Näen mummon keinutuolissaan, tunnen nenässäni tuvan kaikki tuoksut ja papan näen kopistelevan piippuansa kuin ennen muinoin.
Kummallinen on tuo muisti, tuo hajutkin.
Jopa koivun mahla tuoksuu, vaikka sanovat sen olevan hajutonta.
Moninainen nainen, työtkin kuin miehillä, sanoi Saloniemen Mamma.
Ei ole työtä, eikä ammattia, mutta muistelemista riittää molemmista. Elämä kun antaa muutakin kuin ryppyjä poskiin. Osaiainpa nyt jatkaa oikeaa polkua joka johtaisi vaikka rikkomattomalle kalliolle uusia jälkiä piirtämään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti