Iltarukouksen voimalla.

  Iltarukoukseni on kuin peni kiertomatka jolla poikkean monessa rakkaassa tai tärkeässä paikassa. Eilen illalla uni taas antoi odottaa itseään vaikka mitään huolia ei mielessä pitänyt olla. En tiedä mitä kenellekin Jumalalta pyytäisin. Heillä itsellänsä on omat rukouksensa, omat pyyntönsä ja toivon että ne tulisivat kuulluiksi. Hän antaa kaiken minkä olemme ansainneet, ja usein enemmänkin. Kiittäminen vain tahtoo unohtua.

  Muistan kuinka mieheni eläessä sanoin usein  iltarukoukseni päätteeksi..... "kiitos tästä päivästä" ja hän kysyi "miksi kiität?" kun koko päivä oli ollut meille erittäin huono. Mikään ei ollut mennyt toiveiden mukaan, oli hankaluuksia ja ylimääräisiä menoja.

Kävimme pitkän keskustelun ennen nukahtamista, ja yhdessä totesimme että olimme kuitenkin saaneetkin jotain jolla oli arvoa ja merkitystä. Olimme sovussa, rakastimme toisiamme, eikä mikään uhannut meitä.

  Luulen että meillä molemmilla oli silloinkin syytä kiittää.

 Vaikka hän on poissa, muistan usein yhteisiä hetkiämme. 

 Muistan kuinka keskustelimme uskosta,  siitä mihin uskomme ja mihin luotamme. Hän sanoi aina ettei kukaan usko hänen "kovan ulkokuorensa" alla olevaan lapsenuskoonsa.

  Minä uskoin. Olin nähnyt sen kuoren niin monta kertaa murtuvan.

  Kun iltaisin istuskelen katsomassa televisiosta jotain vanhaa ohjelmaa joita silloin tällöin uusintoina esitetään, kuulen ihan muistikuvissa hänen kommentointiansa.  Niin ne muistot kantavat jopa kuvia mieleen.

  Eräs äiti itki kun ei muistanut miltä hänen lapsensa näyttää, millaiset silmät, millainen hymy, hän ihan isoon ääneen puheli sairaalassa potilaana maatessaan. Hänellä oli ikävä lastansa. En tiennyt missä lapsi on, mutta tunsin vilunväristykset ihollani kun kuuntelin hänen ikäväänsä. Kuinka moni äiti on kadottanut lapsensa tänäkin päivänä? Sodat ja luonnon suuret mullistukset vievät perheiltä kodit, ajavat pakosalle joko ihan pakolaisena, tai olosuhteiden pakosta jättämään kotinsa. Lumi ja pakkanen siellä missä niihin ei ole totuttu eikä varauduttu, ovat ihan yhtä kova koettelemus kuin rankkasateet ja helteet. Kaikella on tarkoituksensa tavataan sanoa, mutta emme ymmärrä kaiken tarkoitusta silloin kun tapahtumat aiheuttavat kipua ja tuskaa.

Minullakin on ikävä. Ikävä tuo joskus ahdistavan tunteen joka tarttuu jokaiseen soluun, ikäänkuin repien lihat irti luista, kipuna ja hätänä jota ei voi selittää. Yritän kovettaa itseni tuolta kivulta, koska menetetty aika ei palaa, eikä katkottuja, tai katkenneita siteitä voi noin vain solmia yhteen.

  Joskus minussa on käynnissä maanjäristys. Silloin haluaisi siirtää kaiken olemassa olevan uusille sijoille, hajottaa ja rakentaa uudelleen. Onneksi en kykene siihenkään yksin. Kukin tehköön elämänsä kehikon sellaiselle kivijalalle kuin itse haluaa ja osaa, miksi minä kenellekään mitään perustuksia alkaisin kaivamaan ja nurkkakiviä asettelemaan. Kunhan saan oman rakennelmani pysymään pystyssä kaikissa tuulissa.