Unet.

  Unet ovat tie tuntemattomaan.
  Uneni ovat viime aikoina liittyneet aviomieheeni, ja unessa hän on muuttanut kotoa pois.
Heräsin aamuyöllä ja muistin hyvin tarkkaan näkemäni unen. Oli tunne, että mieheni osoite on pakko selvittää, en tiennyt mistä hänet olisin löytänyt ja oli tärkeää asiaa.
  Samaan uneen liittyivät Pepe koirani ja Kukuri kissani, molemmat olivat sylissäni kun etsimme "isää". En muista milloin olisin unessa itkenyt, nyt itkin.
Uneen liittyi tyhjä huone, avoin ikkuna, pitkä käytävä, monta huonetta joiden läpi voi kulkea ja viereinen asunto jossa asui tuttuja ja vieraita.
  Hyllyssä on unikirja, mutta tuskin mikään selittää unen merkitystä, eikä se ole tärkeintä. Tärkeäksi tunnen sen, että unessakin tuntuu yksin elämiseni, eli, että miesvainajani on ikäänkuin muuttanut pois. Joskus näen hänet, juttelemme ja hän ikäänkuin liukuu jonnekin ja jättää minut. Olen kai jo alitajunnassanikin hyväksynyt kaiken tapahtuneen.

  Unien tulkinta on asia jota ei kukaan taida todella osata. Kun lukee vanhoja tulkintoja unista, tuntuu kuin niissä olisi enemmän mielikuvitusta kuin perusteelista tietoa.
Unet ovat eräs osa alitajuisesti käsiteltyjä asioita joita ei itse edes huomaa ajattelevansa. Enemmänkin se on ihmeellistä, uinka itse olen ainakin kaksikymmentä vuotta nähnyt saman asunnon, asunut ja liikkunut siellä usein ihan samoissa puuhissa, liikkunut niissä huoneissa kuin ne olisivat kotini. En koskaan kuitenkaan ole sellaisessa sunnossa asunut, mutta unessani olen siellä usein. Tuo avoin ikkuna liittyy niihinkin uniin.

  Oli miten oli, unet eivät ole painajaisia. Eikä tämä hereillä olokaan mitään vastenmielistä, kun huomissa on aina jotain kivaa, heräsipä aikaisin tai myöhään.
 

Kopsasin taas vanhasta arkistostani. Kevätretki 2008.

28.5.2008 07:53

Teimme kevätkesän retken.
Savutupa kosketti sisintäni, toi muistoja jotka luulin jo unohtaneeni.
Illalla tuli ihan kyynel silmään kun en ole kyennyt säilyttämään kaikkein arvokkainta aikaa mielessäni, varhaisin lapsuus on kulkenut muistoissani jonnekin piiloon. Sieltä muistikuviin palautuu vain pieniä välähdyksiä, kuin salamat taivaalle,.... istuin pimennysverhoin peitetyn huoneen lattialla, pöydän alla, ja pureskelin hermostuneena "pilkkuhameeni" pilkkujen kohdalle reiät. Pommikoneet kai antoivat sen ulisevan äänen joka korviini nytkin palautuu.
Muistan kuinka serkkutyttöjen kanssa hypimme ison pirttimme lattialla, kinkkasimme, kuten sanonta kuului,
muistan kuinka istuin mummoni pyörän tarakalla ja kaaduimme nokkosiin.

Tuolla savupirtissä, kuunnellessa isännän kerrontaa ja vitsejä, muistin monta asiaa ja näin silmissäni kuinka asiat ja tapahtumat olivat mieleeni jääneet, kuinka isot savuavat avotulet kuumensivat koukussa olevan padan pohjaa ja mummo sekoitti kiehuvaa puuroa pitkävartisella puu kauhalla.

Muistin kuinka hirsi seinällä , hirren rakoon työnnettyinä, oli rivi puu lusikoita, enemmän tai vähemmän kuluneita, joistain jo palakin lohjennut....
Muistin kuinka pappani opetti minua kylvämään viljaa, kylvövakka oli liian iso, mutta siihen laitettiin vain vähän siemenviljaa kerrallaan, opin senkin taidon, kiitos pappani  ja kylvän molemmilla käsillä.
Muistin pellavaloukun... muistin missä se odotti käyttäjääns, ja muistin millainen tuoksu leijui ympäristössä kun pellavia oli likoamassa savikolossa.

Monta asiaa palautui mieleeni ihan kuin juuri sillä hetkellä olisin palannut menneisyyteen jossa kaikki oli toisin. Sanotaan, että silloin ei ollut kiirettä mihinkään, mutta silloin tehtiin pitkää työpäivää, alkeellisin välinein, voimaa tarvittiin kaikkeen ja kaikessa, kekseliäisyyttä sen ajan ihmisillä oli pakko olla monista asioista selvitäkseen. Koneet eivät olleet valloittaneet keittiötäkään, savu leijaili pirtin katossa ja tuoksui vaatteissa.

Onko nyt paremmin, en voi väittää vastaankaan, mutta jotain menneestä haluaisin saada elämääni... sen sukupolvien elämän toinen toistansa tukien, lähellä eläen, vanhemmat nuorille esimerkillään opettaen.
Ihmisten kunnioitus vanhempaa sukupolvea kohtaan on muuttunut, enää ei elämän kokemusta arvosteta kuten ennen, nyt annetaan paino arvonimille ja viralle, mihin se arvostus sitten perustuneekin.... aina ei ole kyse ihmisen viisaammuudesta, tai vanhemmuudesta, vaan vallan ihannoimisesta... vallassa olevan ihannoimisesta.

Kiitos kun sain elää tähänkin asti, nähdä maailman muutoksia, ihmisen muuttamisen savutuvasta aurinko -, ja maa lämmitteisiin asuntoihin, koneiden valtakauden ja tietoyhteiskunnan josta esivanhemmat eivät edes uneksineet.

Silloin elämän onneksi riitti leipä ja rakkaus.... nyt ei tunnu riittävän mikään.

Niin, siitä retkestä... suurimmaksi osaksi jäi kai se kukkiin tutustuminen ja ostaminen minulla ilman ajatuksia tehdyksi, koska niistä nyt ei mieleen palaa oikeastaan mitään tärkeää.

Tärkeintä on että muistan kuka olen ja mistä olen elämääni eväät noukkinut.

Päiväkirjamerkintä ja tämä aamu

Tunteen paloa

27.8.2008

Etsin itsestäni rohkeutta kertoa tunteistani ja elää tunteiden mukana. Se on pelkoa jota ei nuorena tuntenut, se on jotain josta haluaisin päästä eroon. Puuttuu rohkeutta kiintyä mihinkään, menettämisen pelossa!

Suojelen itseäni pettymyksiltä, sitä arempi olen, mitä vanhemmaksi elän.
Ihmisellä kun on tapana peilata kokemusten kautta, minun tunteilleni kokemukset ovat kasvattaneet niin tarkat tuntosarvet että menneisyys sulkee tulevaisuudelta portit.
Yleisellä tasolla voin tunteeni paljastaa, mutta jos rakastuisin, tuskin kohteelle sen ihan hetkessä paljastaisin.
En ole rohkea, en paljasta vihan tunnetta vaikka sitä minussa olisikin. Joskus on todella vaikeaa kun ei vain uskalla sanoa toiselle, että "painu..!
Nuorena osasin riidelläkin aidosti.

Vahvasti elän tunteet vaikkapa luonnon kauneuden edessä, hiljennyn katsoessani hyvää taidetta.
Joskus olen pysähtynyt jonkun maalauksen, tai maiseman eteen ja halunnut sukeltaa siihen sisään, elää siinä ja se on voimakkain tunne mitä voin katsojana tuntea. Seinälläni on maalaus jonka eteen usein pysähdyn, sen harmonia puhuttelee tunteitani, vie toiseen maailmaan, ajattomaan ja huolettomaan hiljaisuuteen jossa mieli lepää.
Siitä on tullut minun ikonini.

Itku tulee herkkyyden vuoksi, sitä minussa on liikaakin.

-- Kun olen lueskellut vanhoja päiväkirjamaisia tekstejä vuosien takaa, olen havainnut, että olen aina vältellyt sitoutumista. Liian tiukat kahleet ovat pelottavinta mitä tiedän.
Kaiken kiintymisen taustalla on menettämisen pelko. 
Kirjoitin kerran pitkän jäähyväiskirjeen, silloin tunsin sielunkumppanuutta mieheen jota en ollut koskaan henkilökohtaisesti tavannut. Kirjoittelimme toisillemme ja meissä molemmissa syttyi halu tavata toisiamme, mutta silloin toisenlainen kohtalo puuttui peliin. Tunsin, etten voi enää, siinä tilanteessa, kuulua hänen elämäänsä, en edes tunnetasolla. 
- Kun päätöksestämme oli kulunut jo pari vuotta, hän yllättäen soitti minulle ja halusi tavata. Kieltäydyin, koska en halunnut kaivella vanhoja haavoja auki. 
Tuon tunneryöpyn kokeneena en ole halunnut, enkä osannut kiintyä yhteenkään ihmiseen. En tiedä millaista olisi kokea se suuri ihastuminen ja rakkaus josta niin paljon puhutaan.
- Minulla on ystäviä ja kavereita, hyviä ja parempia, mutta rakkaus on ihan erilaista, kuin kaveruus. 
Haluan pitää hyvät kaverit.  Suuren tunteen, sen kiihkon ja kaipuun jota sanotaan rakkaudeksi, sen etsimiseen ja tässä ja nyt kokemiseen ei ole tarvetta, se tulee, jos on tullakseen.
Hajuaistit valppaina. Rakastuminen tapahtuu kuulemma hajuaistin kautta. Hiki sen sanoo, sanoi Matti ja söi valkosipulia. 

Kokoelmista.

Miksi minun pitäisi huutaa,
miksi julistaa rakkaudestani?
Eikö riitä kun sinä tiedät!

Heräät usein ajattelemaan minua
muistat sanojani
muistat kuinka nauroimme yhdessä
etkä voi olla ajattelematta minua
kun istut yksin illan hämärässä.

Siitä tiedät,
että silta välillämme on olemassa
eikä rakkauttamme tarvitse julistaa
sitä pitää vain hoitaa ja vaalia.
Kuiskaten sanon;
"Olet ajatuksissani, lähellä, vaikka kaukana"

Sanon, vaikka tiedän ettet kuule minua
mutta olen ajatuksissasi
ja sinä minun.
Riittää kun tiedämme.

( Ensijulkaisu 17.4.2009)

 Valvoin

Suunnistuskilpailuja katselin
nojatuolissa istuin ja valvoin.
Kahvitkin keitin piristämään
uneliaisuudesta virkistämään.
Siinä muistelin aikaa lapsuuden
tapahtumia, elämää nuoruuden
ja metsään juoksin muistoissani.
Sinne juoksin aina iloissani
joskin ikävänikin siellä itkin
juoksin sinne taas, polkua pitkin.
Elin mielessäni kauniin kesän
muistin hataran kyyhkysen pesän,
lintu ala oksille rakensi sen
ja opin tuntemaan tuon kyyhkysen.
Juoksin metsässä mukana juoksijain
jonkin kumman tunteen tuntea sain,
kuin olisin mukana ollut tuolla
kun ajatuksissani juoksin suolla.
Yli kivien ja kantojen kuljin
syleilyyni tutun kuusen suljin.
Sen pihkaisen pinnan ja tuoksun
tunsin ja muistin riemua juoksun.
Vaikka mieltä ikävä usein kalvaa
ovat muistot, kuin haavoihin salvaa,
sillä ikävän harmit mielestä suistan
kun onnelliset tapahtumat muistan.

Tekee elämä haavoja jokaisen pintaan
ne jaksaako kantaa ja mihin hintaan
me annamme itsemme alttarille
huonoon kohteluun ja loukkauksille
ei mielellään koko elämäänsä tuhlaa,
vaikka moni silti itsensä uhraa.
Kun juoksee aatoksin lapsuuden mailla
voi viivähtää muistoissa huolia vailla
ja unohtaa pahan mielen ja surun
kun muistoista löytää onnen murun.
"Jukolan veljekset" juoksivat polkuja pitkin
lapsuusmuistoissa minä ilonkyynelin itkin.

14.06.2009

27.10 2005 18.10

Katselen ikkunasta ulos

Syksy on tuonut ensimmäisen lumen maahan.
Kynnetty, pihan viereinen pelto, on täysin valkoinen ja takapihan juhannusruususta on syntynyt komea veistos.

Taivas on harmaan sininen, mäen taakse laskeutuva aurinko on kullannut taivaan rannan keltaisen ja punaisen kauniiksi loimotukseksi johon sekoittuu monia värien sävyjä.

Hiljalleen hämärä hiipii pirttiin ja harmaa hiljaisuus ympäröi minut ajatuksieni nauhaan.
Nyt en kaipaa mitään, ihailen vain hiljaa laskeutuvaa aurinkoa ja taivasta vasten tummina varjoina kuultavien puiden profiilien yhtymistä illan pimeisiin varjoihin ja yöhön.
Pimenevät illat ja palava kynttilä hämärässä huoneessa, kuin eläisi sadun keskellä.

Tänään, 19.10.2013 satoi räntää.

Aamulla mittarissa oli + 3,5 astetta, nyt, kun räntäkin on maasta hävinnyt lämpöasteita on vielä +1,0-

Kun pakastaa muuttuvat tiet kyllä jäisiksi. Nyt sitä paljon puhuttiua varovaisuutta ja harkintaa tiellä liikkuvien ohjeeksi. Omassa autossa on kesärenkaat ja pysyköön auto tuolla parkkipakalla omalla paikallaan. Kun taas.on hyvä ilma, sitten renkaanvaihtoon.

Valot ja varjot.

Pimeänä aikana haluaa laittaa paljon valoja, sytyttää lamput palamaan,
Ulkona sataa vettä, mutta katsoessani ikkunasta ulos pimeään yöhön, näin valon leikkivän maahan putoavissa sadepisaroissa. Verhon välistä karkasi valojuova tummaan maahan ja sadepisaroiden tanssi oli kaunista katseltavaa.

Asuin aiemmin kilometrien päässä keskustaajamasta. Siellä ei ollut katuvaloja, eivätkä naapureiden valot valaisseet tienoita. Harvoin laitoin pihavalot palamaan. Vain ikkunoista ulos näkyvä valo lankesi pihatielle. Kissani ja koirani viihtyivät ulkona. Koira makoili hiekkakasan päällä ja kissa istui häntä jalkoihin kiertyneenä pihakiveyksellä. Katselin usein ikkunasta pimeää maisemaa, seurasin, kuinka koiran pää välillä kääntyi katsomaan kissaa jonka korvien liikkeistä näin sen kuuntelevan ympäristön pienimpiäkin ääniä. Ne olivat eläinystävät minulle ja toisillensa.
Pimeinä iltoina pienet siivekkäät lensivät ikkunalasiin ja niiden runsautta usein ihmettelin. Ei niitä, läpinäkymättömien siipien omistajia muutoin nähnyt, eivät ne valoisaan aikaan huomiotani kiinnittäneet. Niiden tanssi ikkunassa alkoi vain pimeässä.

Lapsena teimme käsinenmme varjoja seiniin. Öljylamppu roikkui katossa ja sen mitätönkin valokiila riitti aikaansaamaan kuvia joita ei päivällä tullut mieleenkään käsien avulla aikaansaada.
Illalla lapsetkin innostuvat leikkimään. Valon ja varjon leikit olivat joskus pelottavia.
Kuljin metsäpolkua kuutamoyönä ja pelkäsin varjoja joita puut loivat polun poikki.
Metsä ei tuulettomanakaan pakkasyönä ole täysin hiljainen. Kun varjoihin lisättiin metsän omat äänet, narahdukset, rapsahdukset ja joskus jopa jonkin eläimen askeleet, oli kauhutarina valmis. Oli pakko kulkea eteen päin, mutta juosta ei voinut, polku oli kivikkoinen ja jotenkin sejuokseminen ei pelkotilassa tuntunut hyvälle. Polun näki enimmäkseen vain taivasta vasten avautuvana aukkona jossa ei ollut puiden latvoja. Ne pelot kasvattivat pelottomuutta pimeän suhteen. Aikuisena olen huomannut löytäväni juuri pimeässä ne pienet valojen ja varjojen olemattomatkin kauniit asiat joita silloin lapsena kammoksuin.

Sytytin illalla kynttilän tuonne koukusta riippuvaan kukkamaljakkooni johon istutin pari kanervaa. Jos täällä valojen keskellä sen edes huomaa, kun joka ikkunassa on valot, piha ja tiet valaistu viimeisen päälle.
 Tuhlausta sanon minä ja sammutin sisältäkin turhat valot. Rakastan hämäryyttä jossa esineiden tarkka raja sekoittuu aavemaisena kuviona taustaan ja muihin esineisiin. Vain tarpeellinen valo ja varjojen leikki voi alkaa.

Uutisotsikot

Kissankorkuiset otsikot huutavat kansalaisten hädän aiheuttamista ongelmista.

Ei ole mitään mieltä,kun nuori menee ja puukottaa koulutovereitansa. Miksi tämänkin piti tapahtua, miksi henkilön hätään ei kiinnitetty jo aiemman uhkailun johdosta enemmän mielenkiintoa kuin pelkät kuulustelut?
Niin moni kärsii puhumatta, uhkailematta ja vajoaa masennuksen suohon.
Uhkailu on selvä avunhuuto!
Onko yhteiskunta näin kova ja välinpitämätön? Miksi ja miksi, sitä pitää kysyä jokaiselta joka oli asian ja nuoren kanssa tekemisissä nettiuhkaamisen vuoksi.
Eikö meillä ole aikaa kuunnella nuoria, eikö meillä ole heille aikaa, vai onko niin kuin kokemuksesta tiedän, ohjaavat aikuiset eristetään, sysätään syrjään nuoren elämästä.
Edes isovanhempien ohjaavakäsi ei ylety, mutta eikö uhkailun, selvän avunhuudon jälkeen pitäisi asiaan puuttu jämerämmin ottein. Ottaa nuori, tai kuka nyt hätäänsä ulos huutaakin, lähelle, kuunnella ja auttaa.
Ihan tässä tuntee olevansa yksi syyllisistä. Olenhan tämän yhteiskunnan jäsen.