Kissankorkuiset otsikot huutavat kansalaisten hädän aiheuttamista ongelmista.
Ei ole mitään mieltä,kun nuori menee ja puukottaa koulutovereitansa. Miksi tämänkin piti tapahtua, miksi henkilön hätään ei kiinnitetty jo aiemman uhkailun johdosta enemmän mielenkiintoa kuin pelkät kuulustelut?
Niin moni kärsii puhumatta, uhkailematta ja vajoaa masennuksen suohon.
Uhkailu on selvä avunhuuto!
Onko yhteiskunta näin kova ja välinpitämätön? Miksi ja miksi, sitä pitää kysyä jokaiselta joka oli asian ja nuoren kanssa tekemisissä nettiuhkaamisen vuoksi.
Eikö meillä ole aikaa kuunnella nuoria, eikö meillä ole heille aikaa, vai onko niin kuin kokemuksesta tiedän, ohjaavat aikuiset eristetään, sysätään syrjään nuoren elämästä.
Edes isovanhempien ohjaavakäsi ei ylety, mutta eikö uhkailun, selvän avunhuudon jälkeen pitäisi asiaan puuttu jämerämmin ottein. Ottaa nuori, tai kuka nyt hätäänsä ulos huutaakin, lähelle, kuunnella ja auttaa.
Ihan tässä tuntee olevansa yksi syyllisistä. Olenhan tämän yhteiskunnan jäsen.
Korpifilosofi, sellainen olen ja ajattelen elämän olevan suuri seikkailu johon sisältyy arkea ja juhlaa. Mielikuvin, kynällä, hiilellä syntyy kuvia, sanoilla maalaan kuvia ja maisemia. Tunteet, niistä on elämä tehty. Rakkaudesta olen syntynyt ja surusta itkenyt, mutta rakkaus on jokaisessa elämän hetkessä mukana. Mikään ei voi viedä minulta unelmiani. Kommentit tervetulleita
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti